Päivän lämpöä

Olin alkukesästä 1996 semmoisella kurssilla eräässä kansanopistoksi muinoin sanotussa. Opisto oli erään ns. herätysliikkeen hallussa, kuten ovat nykyisetkin kansanopistot. Kurssi kesti viikon, ja noiden päivien aikana opiskelin kuoronjohdon perusteita, opettajana oli silloinen tunnettu kirkkomuusikko, joka on nyttemmin siirtynyt taivaallisen kuoron johtajaksi.

Hyvät opin minä sieltä sain. Selvisin näillä opeilla pari vuotta ns. valekanttoriaikaa ihan hyvin, sen jälkeenhän, syksystä 1998 lähtien olinkin sitten paljon totisemmassa opissa, ja opin silloinkin todella paljon siitä, miten kuoroa johdetaan.

Mutta tuolloin, kesäkuussa 1996, oli yksi opeteltavia kappaleita pelimanni Wiljami Niittykosken laulu nimeltä Päivän lämpöä. Se oli ihana laulu, josta en enää muista kuin sen tunnelman. Päivän lämmön.

Ilmeisesti oli niin, että ennen nykyisiä ilmastonmuutoksen aikoja oli silloin tällöin lämpimiä kesiä. Olen ihan itsekin niitä muistavinani. Sekin kesä, kun astuin armeijan palvelukseen, tämä tapahtui kesäkuun 6. päivänä vuonna 1980. Oli se sekin lämmin kesä. Ainakin niissä kehttäharmaissa, peltipaidassa ja nahkasaappaissa.

En pidä lämpöä pahana, kuten eilisestä päreestäni ilmeni. Enemmän nautin siitä. Tänäänkin oli päivän paras kohta se, että kun tulin kaupungista myöhään iltapäivällä, kävin kera vaimoni uimassa tuossa meressä. Veden lämpötila oli juuri sopiva. Se viilensi kieltämättä lämpimän, saati ettei helteisen, päivän aikaansaamaa oloa. Kun uinnista maihin nousi, saattoi kuivata itsensä pyyhkeeseen vähän puolihuolimattomasti, sitten pukea paidan ja shortsit päälleen, ja olla ihan tyytyväinen. Kotiin palaillessa ei vielä kerjetty pilalle lämmetä. Sitten laitoinkin jalkaani pitkät mustat housut ja sonnostauduin sinne kinkereille.

Paikka oli mielenkiintoinen. Pienessä mökissä oli kolme huonetta, joista jokaisesta huomattavan osan täyttivät kirjat. Oli merenkulkua, puutarhanhoitoa, historiaa, kirkkomusiikkia, kertomakirjallisuutta á la Tammen keltainen kirjasto. Sanoinkin tilaisuuden järjestäjälle, että kun ihminen on lukenut kaikkinaista kirjallisuutta sellaisen 50 000 sivun verran, niin mielipiteet alkavat jollain tasolla olla perustellut. Mökissä oli kevyesti 100000 sivua luettavaa, enkä voi muuta kuin kunnioittaa. Sanoi järjestäjä elävänsä siitä, että kätten välissä on luettavaa.

Ja se lämpö, tosiaankin. Se oli sitä luokkaa, että kun hieman ennen iltayhdeksää kotiuduin, otin esille taloyhtiön pumppukopista pitkän letkun, laitoin kaivopumpun päälle ja kastelin kaikki viljelyksemme sirotinsuuttimella, ja hyväksi. Vasta aamulla alkaa paahde haihduttaa tuota kastelua.

Ja kyllä, lämpö ja vaikka tarve keinokastelulle ovat Pohjoisen ihmiselle jotain suurenmoista ja erikoista. Meillähän se normi on kirottu pimeys, märkyys ja kotiinpäin vetävät järjestöihmiset.

Sen suven suloisuutta

Näillä sanoilla alkaa virsi 620, semmoinen iankaikkisuuteen liittyvä virsi. Siihen liittyy semmoinen humoristinen muisto, että oli kerrattain 1990- luvun lopulla erään keskisuomalaisen seurakunnan kappelissa siunaustilaisuus, ja kirkkoherra oli sopinut virret saattoväen kanssa.

Yksi niistä oli tuo yhdeksänsäkeistöinen otsikossa mainittu, ja me sen suntion kanssa kahden lauloimme, saattoväki oli hiljaa. Tilaisuuden jälkeen kirkkoherra pahoitteli kömmähdystään, minä lohduttelin, että onneksi virsikirja on uudistunut. Nimittäin vuoden 1701 ns. karoliinisessa virsikirjassa tuossa virressä oli 41 säkeistöä.

En minä sille mitään voi, että juuri tänään tuli tuo virsi mieleen. Ei ehkä varsinaisen sisältönsä, mutta alkusanojensa vuoksi. Sillä oli tänään täällä Vakka-Suomen perällä sangen suloinen kesäpäivä. Leppeä, lämmin, helteinenkin.

Minulla on jokusia ystäviä tahi tuttavia, jotka ei näistä keleistä perusta. Olenkin sitä miettinyt, miksi minusta tuli tällainen suven ja valoisuuden rakastaja, siinä määrin, että omin turkulaisen Linnateatterin esityksestä ”elokuvan uskomaton historia” termin ”kirottu pimeys”.

Synnyin vajaati 59 vuotta sitten vuoden kaikkein pimeimpänä aikana. Uskon, että olen nähnyt luonnonvalon ensimmäistä kertaa vasta sitten, kun olen jo osannut kohdistaa katseeni ylipäänsä johonkin. Äitini on pitänyt haudata minut peitteisiin, kun on lähdetty laitokselta kotiin.

Vihaan mustaa, märkää pimeyttä, jollaista oli esimerkiksi lokakuun puolestavälistä 2019 kevätpäivän tasauksen 2020 seuduille saakka.

Yksi ystävä aina sanoo että kyllä sinun kelpaa, kun vain musisoit, mutta teeppä kovaa työtä. No, nuorena olin ihan murrosikäisestä lähtien raksahommissa. Betonivalu on monin verroin kivempaa lämpimässä, kun ei tarvitse huolehtia muuta kuin siitä, ettei valu kuivu liikaa. Kauhistuen muistelen marraskuuta 1982, jolloin tehtiin yhden hallin kattoa, naulattiin konesaumapeltikaton alle tulevaa ruodelaudoitusta. Työpäivä aloitettiin voimakkaiden halogeenilamppujen valossa, vaakasuora lumipyry kangistutti sormet, ja villasormikkaan kädessä koitettiin saada nauloja, työkalut tuppasivat jäämään tuiskuavan lumen alle. Entä betonivalu marraskuussa pakkasrajalla? Ei muuta kuin peittelemään ja varjelemaan jäätymiseltä, hyih.

Ja kyllä minä nykyäänkin mieluummin mustassa puvussa kappelille menen tässä kesän lämmössä kuin siinä kirotussa pimeydessä, nolla-asteisen alijäähtyneen sateen miltei vaakasuoraan tullessa, sateenvarjon alla kyyristellen.

Talvikin toki menettelee, sellainen oli täällä muistaakseni viimeksi vuonna 2014. Muuten on ollut sitä märkää, harmaata kirottua pimeyttä.

Niin, tänään. Aurinko paistoi jo aamuvarhaisella. Tyytyväisenä kasvoivat runkotomaatit ja kurkut sekä chilit ja paprikat kasvihuoneessa. Pensastomaatit kasvoivat kuhisten ruukuissaan terassilla. Keittelin spelttirouheesta puuroa, jonka nautitsimme viimekesäisistä mustikoista keitetyn mehukeiton kera.

Kasvimaata hoideltiin, ja käytiin polkupyöritse Selkämeren reunamilla rakentamattomaksi jääneellä kalliorannalla, jossa on uskomattoman upea hiekkapohja meressä, uimassa. Tunnistin kasveja kännykässäni olevalla Seek-sovelluksella. Biologivaimoni nyökyttelee, hän ne toki tuntee muutenkin, mutta että ukko ihan omasta tahdostaan opettelee.

Vaimo oli ottanut tämän päivän vapaaksi, huomenna hän taas ahertaa aamusta iltaan, minulla on vielä vapaata. Tosin epäilen, että alan tehdä kotikirkon ensipyhäistä messua kotisoittopelin ääressä.

Mutta mitä näistä. On suvi suloinen. Kolea kevät muuttui ihanan lämpimäksi alkukesäksi. Maksan ilmalämpöpumpun tähden kohonneen sähkölaskun naurussa suin. Aina tämä sen harmaan, valottoman ja ilottoman myöhäissyksyn voittaa.

En nyt tarkoita sitä hetkellistä pimeyttä, mikä esiintyy vaikka Pentti Haanpään novellissa Syksyä ja ikävää Napasalon kirkolla, vaan sitä, mikä kestää lokakuun puolesta välistä kevätpäivän tasauksen tietämille saakka. Mutta jos vaikka joulu- tai edes tammikuulla lumen sataa, niin sitten perun ihan mielelläni nämä puheeni.

Johannes Kastajan päivänä

Juhannuksestahan me täällä Suomessa puhumme, ja kai se on varhaisempikin muoto, kirkko mokoma sen Johannes Kastajan meille toi. Sen änkyrän, joka meitä kyykäärmeen sikiöksi nimitti, ja jonka pään Herodes Antipas katkaisutti vaimonsa toivomusesta.

Äijälle se on, siis se tämä juhannuspäivä, ihan työpäivä. Aamulla piti herätä, sonnostautua pukuun, ja suunnata vuonna 1425 valmistunuttua kirkkoa kohti. Sielläpä toimitin virkaani, soittaen virsien lisäksi mm. Daquinin Rondoa, joka tunnetaan lisänimellä ”Käki”. Sitten oli vielä Dietrich Buxtehuden täynnä iloa oleva D-duuripreludi, josta soitin vain ensimmäisen taitteen.

Sitten tulin tähän kotikylään. Täällä on semmoinen 1600- luvulta peräisein oleva vanha kirkko, jossa komennot pidimme. Soittamaan jouduin kylläkin sellaista digisoitinta, joka parhaimmillaan pianoa muistuttaa.

Sen jälkeen olinkin vapaa. Huomenna ei tarvitse mihinkään mennä. Kävimme uimassa kotikylämme satamassa, ja oli sellainen tilanne, että vierasvenelaituri oli tupaten täynnä. Uimaan päästiin kyllä takasivulta, mutta sinne tuli uinnin kestäessä suuri matkavene. Ei auttanut kuin uida rantaan, ja sieltä takaisin kävellä vaatteille.

Laitoin hapanjuuren eilisiltana käymään. Tänään oli aika tehdä taikina, juuri kun oli juuri kuin mousse. Se on nyt kylmälevossa jääkaapissa, ja ajattelin illalla yhdeksän, kymmenen aikaan sen esille ottaa ja leiväksi leipoa.

Jos vielä ennen keskiyötä saisi taikinan kylmälevosta otettua, ja sitten leipoa leiväksi, viillellä ja paistaa. On nimittäin niin, että hapanjuurileipä on maailmankaikkeuden parhaimman makuista!

Äijän suvivirsipostaus

Suvivirsi on jotenkin sangen hieno. Lapsuudessani sillä oli aivan erityinen merkitys. Sen jälkeen koitti aluksi kolme, myöhemmin kaksi ja puoli kuukautta kesää. Muistan sen hartauden, millä sitä lauloin. On viikkotolkulla, ihan ikävään asti, sitä aikaa, kun ei tarvitse kouluun mennä. Olin joskus kiusattukin, ei kuitenkaan merkittävässä määrin. Isäni käytti koulusta nimeä ”Känälä”, ja se osuu kyllä ensimmäiseen yhdeksään vuoteen ihan hyvin.

Kun siirryin lukioon syksyllä 1977, olin arka ja ujo nuorukainen. Vaan juuri tuolla Jyväskylän maailman vanhimmassa sain tulla ihan arvostetuksi tai ainakin noteeratuksi. Kun pääsin ylioppilaaksi keväällä 1980, jäin oikeastaan kaipaamaan tuota kouluympäristöä.

Sitten kului reilut kymmenen vuotta, ettei Suvivirsi osunut kohdalle.

Juhannuspäivänä 1992 olin saanut keikan erään keskisuomalaisen kirkon jumalanpalvelukseen. Olin opetellut Organum Cantat- kokoelmasta Albert Runbäckin koraalialkusoiton ”Det blomstertid nu kommer”, ja soitin päälle Suvivirren. Kirkkoväen miehet veisasivat ylihitaasti, yritin pitää kuria.

Vuoden 1996 toukokuusta lähtien olen saanut elantoni toimimalla Suomen Evankelis-luterilaisen kirkon kanttorina. Ensimmäiset kuusi vuotta valekanttorina, paperit sain toukokuussa 2001. On siinä jokunen Suvivirsi tullut laulatettua.

Juuri näinä päivinä tuo virsi on tullut niin ajankohtaiseksi. Kylmyys on mennyt pois, tilalle on tullut kesäinen lämpö. Uimassa on käyty melkein joka päivä, tänäänkin kahdesti.

Tänä keväänä ei Suvivirrestä ole kaiketi laajemmin keskusteltu. Kävin toukokuun 31. päivän aamuna kylämme ala-asteella sen soittamassa ja johtamassa. Korviini ei ole tullut, että joku olisi mielensä pahoittanut.

Tahdon sanoa kriittisesti suhtautuville, että kyllä se sopii. Ei siitä tarvitse tykätä. Jos maailmankatsomus ei sitä salli, niin sopii olla sallimatta. Rohkenen kuitenkin varovasti, liitaen laataen olla sitä mieltä, että virren laulu ei fundamentalistikristittyä tee, etenkään Suvivirren. Minun ikäisilleni opetettiin tunnustuksellista uskontoa koulussa, ja mikä on tulos?

Mutta mitäpä näistä.

Meillä on innostuttu hapanjuurileivontaan. Siis siihen, että taikinajuurta ensin ruokitaan kerran pari, sitten laitetaan kuohuvaa juurta kulkoon, päälle vettä ja jauhoja. Tehdään taikina, sitten suolataan. sitten kohotetaan. Sitten laitetaan taikina kylmälepoon, otetaan sieltä ja laitetaan tasolepoon. Sitten leivotaan se leipä, kohotetaan. Sitten tehdään leivän pintaan viillot, ja laitetaan 250- asteiseen uuniin noin 40 minuutiksi.

Että se leipä on hyvää. Ei kuunaan uskoisi vehnäleiväksi.

Kesäilta

Isänmaan parhaat puolet näkyvät kesäilloissa. Ilma on leppeä, keski-ikäinenkin voi istua takapihan terassilla shortsisillaan, kasvihuoneen ja kasvimaan kastelusta pitää kantaa huolta. Pavut on nousseet pintaan, samoin silpoydinherneet. Tomaatteja vahditaan, siellä on jo Tanskan vienneissä raakileitakin. Siikli-perunat ovat kasvamassa, ehkä heinäkuun alussa niitä pääsee nauttimaan.

Meillä maalaisilla on yksi kohtuuton etulyöntiasema. Kun varhaisperunan nostaa kasvimaaltaan ja laittaa saman tien kiehumaan (Siis noin 2 viikon päästä), ei kuoret ole ollenkaan päässeet muodostumaan. Toriltakaan ei niin tuoretta saa!

siihen kun laittaa valkosipulisilliä, niin on herkku vailla vertaa! Heinäkuun lopulla voi poimia kurkkua, tomaattia, paprikaa ja punasipulia ja valmistaa kreikkalaista salaattia oliiveja lukuun ottamatta itse kasvattamistaan tarvikkeista.

Minusta se on hienoa, joms joku mieluummin torilta hakee, niin feel free, ei ongelmaa.

Pääasia on, että elää onnellisena eikä kummittele kuoltuaan.

Tavallisen ihmisen alkukesä

Ilma on ollut niin sanottujen poliittisten ihmisten näkövinkkelistä sakeanaan mielenkiintoisia kysymyksiä.
Valtiovarainministeri meni vaihtoon, kun painostettuna tämä meni ottamaan jotain koulutuksia joltakin kalliilta firmalta. Ja maksajaksi laitettiin ministeriö.
Tilalle tuli sitten kokeneempi kettu.

Tämä on tavalliselle ihmiselle jokseenkin samantekevää. Hallituksia ja ministereitä aina on, mutta meillä kukkivat vaikka keltamot, komealupiinit, lemmikit, nurmitädykkeet ja sen sellaiset. Niitä on mukava seurata. Kukkein kesä on vasta tulossa!

Aatteleppa semmoista, että aurinko paistaa, linnut laulaa, perhoset pyrehtivät, ja käkikin vielä kukahtelee. Kuka tylsimys jaksaa ajatella jotakin politiikkaa, paitsi tietysti poliitikot. Heidän uskolliset saappaannuolijansa meitä koittavat valistaa, vaikka iso ahven on tulossa syönnilleen. Tosin viime viikonlopun myterit tuossa Selkämerellä laskivat veden lämpötilan kymmenen asteen pintaan, että voi olla että menee juhannuksen jälkeen, ennenkuin porrikka-ahven jigiin taikka onkeen ottaa.

Suurin murhe on ollut se, että vanha kaksikymmenhevosvoimainen Honda-perämoottori on reistaillut. Sitä kapotettiin kovasti tuossa keväällä jäähdytystä ja jakopäätä myöten, ja nyt ei tahdo peruutusvaihde mennä päälle. Monttööri lupasi käydä asiaan puuttumassa, itsekin tutkien pääsin siihen selvyyteen, että erään vivun pitäisi liikkua puoli senttiä enemmän, sitten se menisi päälle eikä kiroilisi, kuten nyt tekee. Mutta kyllä se monttööri huomenna taikka viimeistään ylihuomenna käy, että ei tässä hätää ole.

Meidän pihassa elää ainakin herne- ja pensaskerttuja. Se on melkoisen hieno asia. Kaatoivat mokomat tuosta yläpihalta suuren tuomen männä syksynä, siinä pruukkasi satakieli takavuosina aina joskus laulella. Nyt olen kuullut satakieltä vain saaressa, jonne mentiin ilman peruutusvaihdetta olevalla moottoriveneellä. Ei kun perä vauhdissa poijuun kiinni, ja sitten köydestä jarrutellen tai airoilla avustaen rantakalliolle, sinne keulaköysi lenkkiin kiinni.

Näin pesimäaikana pitää vain muistaa liikkua pesijien ehdoilla. Siihen ei minkään värinen hallitus pysty, mutta ei niiden kai tarvitsekaan.