Olin alkukesästä 1996 semmoisella kurssilla eräässä kansanopistoksi muinoin sanotussa. Opisto oli erään ns. herätysliikkeen hallussa, kuten ovat nykyisetkin kansanopistot. Kurssi kesti viikon, ja noiden päivien aikana opiskelin kuoronjohdon perusteita, opettajana oli silloinen tunnettu kirkkomuusikko, joka on nyttemmin siirtynyt taivaallisen kuoron johtajaksi.
Hyvät opin minä sieltä sain. Selvisin näillä opeilla pari vuotta ns. valekanttoriaikaa ihan hyvin, sen jälkeenhän, syksystä 1998 lähtien olinkin sitten paljon totisemmassa opissa, ja opin silloinkin todella paljon siitä, miten kuoroa johdetaan.
Mutta tuolloin, kesäkuussa 1996, oli yksi opeteltavia kappaleita pelimanni Wiljami Niittykosken laulu nimeltä Päivän lämpöä. Se oli ihana laulu, josta en enää muista kuin sen tunnelman. Päivän lämmön.
Ilmeisesti oli niin, että ennen nykyisiä ilmastonmuutoksen aikoja oli silloin tällöin lämpimiä kesiä. Olen ihan itsekin niitä muistavinani. Sekin kesä, kun astuin armeijan palvelukseen, tämä tapahtui kesäkuun 6. päivänä vuonna 1980. Oli se sekin lämmin kesä. Ainakin niissä kehttäharmaissa, peltipaidassa ja nahkasaappaissa.
En pidä lämpöä pahana, kuten eilisestä päreestäni ilmeni. Enemmän nautin siitä. Tänäänkin oli päivän paras kohta se, että kun tulin kaupungista myöhään iltapäivällä, kävin kera vaimoni uimassa tuossa meressä. Veden lämpötila oli juuri sopiva. Se viilensi kieltämättä lämpimän, saati ettei helteisen, päivän aikaansaamaa oloa. Kun uinnista maihin nousi, saattoi kuivata itsensä pyyhkeeseen vähän puolihuolimattomasti, sitten pukea paidan ja shortsit päälleen, ja olla ihan tyytyväinen. Kotiin palaillessa ei vielä kerjetty pilalle lämmetä. Sitten laitoinkin jalkaani pitkät mustat housut ja sonnostauduin sinne kinkereille.
Paikka oli mielenkiintoinen. Pienessä mökissä oli kolme huonetta, joista jokaisesta huomattavan osan täyttivät kirjat. Oli merenkulkua, puutarhanhoitoa, historiaa, kirkkomusiikkia, kertomakirjallisuutta á la Tammen keltainen kirjasto. Sanoinkin tilaisuuden järjestäjälle, että kun ihminen on lukenut kaikkinaista kirjallisuutta sellaisen 50 000 sivun verran, niin mielipiteet alkavat jollain tasolla olla perustellut. Mökissä oli kevyesti 100000 sivua luettavaa, enkä voi muuta kuin kunnioittaa. Sanoi järjestäjä elävänsä siitä, että kätten välissä on luettavaa.
Ja se lämpö, tosiaankin. Se oli sitä luokkaa, että kun hieman ennen iltayhdeksää kotiuduin, otin esille taloyhtiön pumppukopista pitkän letkun, laitoin kaivopumpun päälle ja kastelin kaikki viljelyksemme sirotinsuuttimella, ja hyväksi. Vasta aamulla alkaa paahde haihduttaa tuota kastelua.
Ja kyllä, lämpö ja vaikka tarve keinokastelulle ovat Pohjoisen ihmiselle jotain suurenmoista ja erikoista. Meillähän se normi on kirottu pimeys, märkyys ja kotiinpäin vetävät järjestöihmiset.