Kun päreet palavat

On kuulemma jokunen päivä sitten ollut televisio-ohjelma semmoinen, jossa on oikein huutamalla otettu yhteen. Ja kuulemma ihan järkevinä pidetyt ihmiset.

Isäukko opetti järkähtämättömällä arvovallallaan, että asiat voi riidellä, ihmisten ei tarvitse. Mutta sosiaalinen media vai mikälie on saanut ihmiset käyttäytymään huonosti ihan Eduskuntaa myöten. Opettajaparat myös saavat kuulemma Wilmoitse törkyistä palautetta vanhemmilta, ja jos naamakirjaan pistät jotakin mielipidettä tai sinulta lipsahtaa sopimaton sana, niin voi sitä närkästymisen määrää ja moralisoinnin mahtavuutta.Minä ihan varovasti tässä vain mietin, että ollaankohan sitä luisumassa sellaiseen taistolaistotalitarismiin. Siis siinä mielessä, että pieni mutta julmetun äänekäs porukka onnistuu vaikuttamaan suuren yleisön mielipiteeseen.

On olemassa sanoja, joita ei saa sanoa. Niitä on käytetty ihmisistä heidän ihonvärinsä, heimonsa tai asuinmaan perusteella. Kiinalaisia saa kuitenkin kaiketi sanoa kiinalaisiksi. Minulla on kokemusta moitteista. Matkustin kerrattain kotikulmille Onnibussilla, ja Tampereella kuvasin sen ortodoksisen kirkon, joka on ulkoakin kaunis. Tekstiksi laitoin, että jos ryssänkirkon näen, niin missä olenkaan. Voi hyvänen aika, että minut pistettiin ojennukseen. Enhän minä Tampereella lukkariksi opiskelleena ymmärtänyt, ettei se, minkä tamperelaiset ilman sarvia ja hampaita sanoo, ole millään tavoin sopiva ilmaisu. Rasistiksihan minä siinä tulin, ja kyllä minua hävetti, kun minulla ei sanottavammin ole mitään ortodokseja vastaan, päin vastoin. Ja kyllä venäläisetkin ihan kai mukavia ovat, ainakin suurin osa.

Ja vaikka en ole esimerkiksi Päivi Räsäsen kannattaja vähimmässäkään määrin, olen aika ihmeissäni seurannut, kuinka häntä ollaan ihan leivättömän pöydän ääreen viemässä jostain kannanotoistaan. Paljon rajumpia puheita kuulee työmaakopeissa, taukotiloissa tai huoltoasemien kahviloissa tai uimahallin lauteilla.
Mutta kuten arvon hikkaj tuossa totesikin, että wokejen silmissä meikäläinen on buumeri, enkä pahastu siitä ollenkaan.

Sen huomautuksen tahtoisin kuitenkin ihan yleisesti antaa, että yhteen sanaan, onpa se sitten n- tai r- sana tai joku muu, tarttuminen osoittaa suurta pinnallisuutta. ja että pitää sietää, jos joku on sitä mieltä, että tämä tai tuo on väärin, ellei halua olla sitten pinnallinen.

Muistan olisiko ollut 1980- tai 1990- luvusta tapauksen, jossa yhdysvaltalainen arvostettu tutkija oli käynyt Suomessa. Joku täkäläinen oli käyttänyt hänestä sitä n-sanaa, ja tämä oppinut mies tietenkin vähän äimistyi, saati ettei peräti loukkaantunutkin, sillä häntä ei ollut koko siihenastisen ikänsä sanottu n:ksi. Mutta ensireaktionsa jälkeen hän totesi verraten lupsakkaasti, että hän käsitti, ettei sanoja ollut tarkoittanut mitään pahaa. Hän oli edelleen sitä mieltä, että n-sana on sinänsä väärä ja halventava, mutta käsitti oppineena ihmisenä, että jossain toisessa kulttuurissa se ei välttämättä tarkoita mitään pahaa. Näin hän varmasti opetti sanojalle, ettei ole tuo nimittely sopivaa, mutta ei kuitenkaan katkaissut välejä tai keskusteluyhteyttä tuollaisen pikkulipsahduksen takia.





Kolmannen koronatalven kynnyksellä

Siitä on nyt kaksi vuotta, kun olimme puolisoni kanssa viimeistä kertaa oikein pitemmällä ulkomaanmatkalla. Oli kaksi viikkoa suloisessa lämmössä, aurinko usein paistoi, ja jos satoikin, se oli semmoista lempeää sadetta. Paikka oli Thaimaahan kuuluva Koh Lantan saari, jonne meidät bussilla Krabin lentokentältä kuljetettiin ja tuotiin vielä takaisinkin. Tasan kaksi vuotta sitten tänä päivänä snorklailimme Koh Bidan lähistöllä, jonne meidät vei suurempi alus.

Seuraavana talvena teimme maaliskuun alkupuolella jokavuotisen hiihtoretkemme Ylläkselle, ja silloin se tauti alkoi tulla Suomeenkin. Jounin kaupasta hävisivät ottimin pussiin otettavat leivokset, sentään hiihto maistui ihan samalta kuin ennenkin. Jännättiin, päästäänkö autojunassa takaisin – ja päästiin toki. Pysyttelimme kyllä makuuvaunukopissamme tiiviisti koko matkan ajan, emme enää notkuneet yötä myöten ravintolavaunussa, kuten aiemmin.

Loman loputtua ihmettelin tyhjäksi kosahtanutta kalenteria. Puolisoni lakkasi käymästä toimistolla, siirtyi etätöihin, joissa hän on aivan näihin päiviin asti ollut, ja taitaa olla tästä eteenpäinkin. Hautajaisissa sai olla kuusi vierasta paikalla. Jumalanpalvelukset striimattiin, silloin alkuun laitettiin joku tabletti tai kännykkä jöröttämään, ja sitten tehtiin se tilaisuus.

Tällaisen ja normaalin välissä tässä on sitten taiteiltu parisen vuotta. Viime talvi mentiin striimaten. Ensimmäisen koronapiikkini sain huhtikuussa 2021, toisen saman vuoden heinäkuussa. Ei ollut minulla komplikaatioita. Tuossa juuri hetki sitten juttelin kaverin kanssa, hänen vaimolleen oli tullut toisen piikin jälkeen kuumetta ja näppylöitä, ei ole kunnossa kuulemma vieläkään. Lohduttelin, että taitaa silti voittaa teho-osastolla hengityskoneessa olon, ja kaveri rohkeni rouvansa puolesta myöntää näin olevan.

Toki kuume ja ihottuma ovat ikäviä sairauksia, eivät ollenkaan vähäteltäviä. Väsyttäviä ne kaikki ovat. Mutta hengitysvaikeudet tai jopa tukehtumiskuolema taitavat olla vielä ikävämpiä.

Mutta tässä oliko se viime viikolla maakuntamme AVI antoi uudet ohjeet. Yleisötilaisuuksien maksimi on 50 henkeä, tai sitten koronapassi on esitettävä. Hautajaisiin tai jumalanpalveluksiin saa tulla kuka tulee, kunhan on terve. Mutta Kauneimmat joululaulut ovat sellainen tilaisuus, että koronapassi tarvitaan.

Minä kannatan koronapassia ihan kaikkiin tilaisuuksiin, olkootpa hengellisiä tai hengettömiä tai vaikka vaalitilaisuuksia tai yhdistysten kokouksia.

Mutta entä rokotteille allergiset tai vaikka rokotuskriittiset? Mikä on heidän oikeusturvansa? Missä ovat perusoikeudet?

No, minä olen syntynyt Urho Kekkosen ollessa presidenttinä ja olin parikymppinen, kun muistisairaus pakotti hänet luopumaan kruunustaan. En muista tuolta ajalta mitään semmoista, että minua olisi pakotettu mihinkään vasten tahtoani, päin vastoin yhteiskunta kehittyi semmoiseksi, että huonommatkin ihmiset saivat sairauksiinsa hoitoa ja pääsivät vaikka vanhainkotiin, kun eivät enää kotona pärjänneet.

Mutta myöhempinä aikoina tuo aika todettiin itse asiassa haitalliseksi. Tärkein arvo on yksilönvapaus. Tieliikenne on harmillinen poikkeus. Jos sattuu poliisin valvontapartio tai ns. pöllönpönttö, kun joku vapautensa nimissä ohittaa sulkuviivalla tai ajaa kiireissään yli rajoitusten, niin sakothan siitä rapsahtaa, vähintäänkin.

Myös on harmillista se, että jos joku nillittää jonkun vapauksia vastaan, ja tämä vaikka hakataan tai surmataan, niin heti on poliisit kimpussa. Kyllä pitäisi tätä yksilönvapautta rajoittavaa toimintaa vähän suitsia. Ihan samalla perusteella, kun kritisoidaan koronapassia tai kaikkinaisia rajoituksia.

Toki minä sanoudun jyrkästi irti noista liberaaleista ajatuksista. Mielestäni on oikein taistella koronan leviämistä, piittaamatonta ajotapaa tai rikollisluonteista väkivaltaa vastaan. Mutta olenkin kuusikymppinen Kekkosen ajan kasvatti…

Konsertissa koronapassin turvin

Eilen töiden jälkeen teimme epätavallisen liikun: emme lähteneetkään kävelylle tahi uimahalliin tai hiihtämään, vaan suuntasimme auton keulan kohti maamme entistä pääkaupunkia ja Aninkaisenmäellä sijaitsevaa Konserttitaloa, joka pian onneksi saanee väistyä uuden tieltä. Optimistisimmat lupailevat, että uusi konserttitalo olisi Itsenäisyydenaukiolla jo vuonna 2025, mutta eipä vielä nuolaista, kun ei ole tipahtanut.

Ihan muutamaa päivää ennen Lounais-Suomen Aluehallintovirasto oli antanut uudet määräykset yleisötilaisuuksista. Että viisikymmentä ihmistä kun on sisätiloissa, niin se käypi, mutta jos enempi on, niin sitten tarkistetaan koronapassi. On muuten tuo sääntö niin kieli keskellä suuta laadittu, että mielensäpahoittajatkin kokenevat jotain häpeää, jos osaavat – en ole siitä ihan varma.

Mutta niin oltiin puolison sekä iäkkään anopin kanssa Aninkaistenmäellä pyrkimässä sisälle konserttitaloon hyvissä ajoin, ja pukumiehet odottivat jo ulko-ovilla maskein ja suojakäsinein varustettuna, lukivat koronapassien qr-koodit ja vielä liputkin katsoivat, ja näin sisälle pääsivät vain sellaiset, joilla oli tämä koronatodistus. Pidän järjestelyä hyvänä. Ihan yhtä hyvänä kuin sitä, että poliisin liikennevalvonta puuttuu hurjasteluun tai järjettömiin ohituksiin, jolla vaarannetaan oma ja toisten turvallisuus. Yksilönvapaushan siinä tietysti vähän osumaa ottaa, mutta kun on syntynyt Kekkosen aikana ja elänyt 1970- luvulla, ei osaa tätä kovin pahana pitää.

Konsertissa olikin sitten vapautunut, musiikkia janoava, kuitenkin kenties jopa isänmaallinen tunnelma, vaikka nimekkäimmät tekijät olivat eteläeurooppalaisia. Orkesteria johti Gilbert Varga, brittiläis-unkarilainen kapellimestari ja pianosolistina oli Plamena Mangova, bulgarialaissyntyinen pianisti. Orkesterina oli TFO, jonka sellopultissa on kaksi henkilökohtaisesti tapaamaani ihmistä, joista toinen on jopa opettanut minulle sellonsoittoa ihan tutkintoon johtaen. Toista säestin joissakin häissä. Kolmaskin on työtäni sivunnut, konsertoi tuossa ihan lähikirkossa ollessani kaiketi vuorotteluvapaalla.

Aloittivat Haydnin sinfonialla N:o 4, jota kovin rakastan. Etenkin hitaan osan upea teema, johon 2. viulut tekivät aivan herkullisen vasta-aiheen, nostatti Äijän sfääreihin. Muutenhan teos on klassismin peruskiviä ihan siinä Mozartin ja Beethovenin keskeisten sinfonioiden rinnalla tai edellä.

Vaan parempaa seurasi, haki kapellimestari lavalle pianistin, ja alkoi Frantz Listzin pianokonsertto A-duuri. Ihan kuin olisi ollut Unkari, nykyään säälittävä ja autoritaarinen maa, silloin ennen vanhaan esillä. Niillä oli silloin ennen vapautunut ja aatteista piittaamaton ilmaisu, niin kuin Listzillä oli. Teos oli pianistille toki elämää suurempi haaste, mutta Plamena Mangova selvisi siitä erinomaisesti. Minä ihailin hiljaa siellä penkissä sitä, että Steinway-flyygeli ei ainoastaan soinut, vaan myös lauloi ihanasti. Siihen ei kaikki diplomipianistitkaan yllä, vaan tämä bulgarialaistäti ylisi kevyesti.

Seurasi väliaika, johon olimme tilanneet ravinolasta ihan nimellä tarjoilun, noudattaen tieten ohjeita: rivi kerrallaan ohjattiin tauolle. Käsitin, että näin oli parasta, ja näin tuli toimia, kaikista individualistisista pyrkimyksistä huolimatta.

Loppukonsertissa kuulimme Dvorakin ja Kodalyn musiikkia, joita kumpaakin jyrkästi rakastan. Dvorakin tanssit arvellin puhuttelevan etenkin e-molli-tanssin välityksellä ihan kaikkia. Zoltan Kodaly ansaitsisi paljon suuremman arvostuksen, kuin hänellä ehkä musiikkia opiskelevien ulkopuolella on.

Konserttireissun mielenkiintoisempia havaintoja olivat nämä:
Kapellimestari johti ulkoa kaikki teokset. Hän siis tunsi musiikin, ja totisesti osasi sen johtaa. Pianistilla oli nuotit Listzin konserttoon, mutta se ei haitannut, koska tulkinta oli vähintäänkin loistava. Ehkäpä hän oli niitä muusikoita, jotka tarvitsevat nuotit eteensä.

Uudistusinnosta

Aikamme muotisana on uudistuminen. Kaiken tulee uudistua.

Se on aiheuttamassa muun muassa sen, että kansakuntamme tärkeimpiin kuuluvat ihmiset, opettajat, alkavat pikku hiljaa uupua, joutua sairaslomille, ja lopulta vaihtavat alaa.

Uudistuminen on ihan hyvä, jos korjataan vanahaa ja saatetaan se toimimaan paremmin ja ajan vaatimuksia paremmin palvellen, mutta kuitenkin muistaen ne ihmiset, jotka sen joutuvat tekemään ja toteuttamaan.

Entä jos tulee aika, että kukaan ei enää halua opettajaksi?
Lähellä on se aika, kun kukaan ei halua enää esimerkiksi lähi- tai sairaanhoitajaksi.

Minun iltarukoukseni on ollut kohta kaksikymmentä vuotta:
”Herra, halvaannuta kaikki visionäärit ja uusien näkyjen näkijät edes muutamaksi vuodeksi, että saisimme edes hetken tehdä rauhassa tehdä työtämme emmekä joutuisi istumaan seminaareissa ja koulutuksissa ja omaksumaan meille väkisin, konsulttivoimin, tuotuja käytäntöjä. Aamen.”

Enkä ole opettaja.

Ovakko ne ny ni merkilissi asioi…

( Tupa Varsinais-Suomessa. Isäntä istuu keinustuolissa, lukee sanomalehteä. Porstuasta kuuluu kopinaa, isäntä pistää lehden pois. Vilkaisee, ja kyllä vaimo näkyy hääräävän tuvassa hänkin, joten vieras sieltä tulee)

Erkki: Kukast siält ny mahtaa ol tulos… mää mittä huaman….
(ovelle koputetaan) tul sisäl vaa mialumi siit ovest kon saupiipust.
(Jaakko naapurista tulee, kädessään muovipussi, jossa on siikoja)
Jaakko: Hyvä päev.
Hanna: Jumal antakko. Ja käyhän peremmäl ja istu johonkis. Toi isänt näkky vallanneen valettelijam paika.
Jaakko: Kiitoksi. Täsä oliski emännäl hiukka sopa aineksi.
Erkki: Sää oles saan siioi näköjäs.
Hanna: Sussiunakko mitem pal ja suuri!
Jaakko: (istuutuu tuvan penkille) Kelpaisis kaiken helsinkiläisilleki, on o vastuulisest pyyretty kotimaist kalaa…
Erkki: Mää juur sanomast tavaili samaa. Eivä enä tarjoile mittä lihapualt kaupunki tilaisuuksis, ja mää hunteerasi, et ei siin kaiken sit mittä.
Jaakko: Kyl see munst o hiuka merkilist. Maareurun Tulevaisuures oli siit pitkä juttu.
Erkki: Nin kaiken, nin kaiken. Kyl määki sitä lui, mut mää ajattele hiukan toisel tappa.
Jaakko: Kui?
Erkki: No saahan sitä kotimaisist kasviksist tai kalast vaiks kui hyvä ruakka. Kyl siin Helssinki viherkäise ja muukki syävä vaikka noit siioi, peruni ja porkkanoi. Ja kylhä närpiöläisse tuattava kurkui, tomaatei ja salaatei koko vuare… Sitä mää en os sanno, kui viherkäistä see mahta ol, mut olem mää miälesän hunteerannu viälki viherkäisempi vaihtoehroi….
Hanna: Kyl o taas meirä äi vauhris. Kai sää Jaakko kaffet juat, mää laita juurpia.
Jaakko: Kyl kiitos miälelän. Nym mua Erk kiinnostaa kyl kovi mitä viherkäisemppä sul o miäles. (virnistää, sillä tuntee kyllä isäntä-Erkin sananlahjat…)

Erkki: No sitä mää täsä olen hunteerannu, että niim me tääl kun teeki siäl kotonanne viljelet kesäsi kurkui, tomaatei, paui, hernei perunitte, sipulan ja porkkanoitte lisäks. Paui voi pakastaa hyvi, meilki o mont kilo niit pakastees. Kurkui ja tomaatei eik salateikaa enä tualt ulkko saa, mut em mää mittä närpiöläissikä laittas, jost oikke viherkäissi olla. Kuipal nee polttava öljyt tai sähköt niis huaneisas, varmasten tulee hiilirioksiripäästöi niist. Mut sitä mää hunteerasi, et paistetu naurii, punajuure, porkkana, palsternaka ja peruna ova varmasten koko aja saatavis kotimaissi. Et niit vaa ja sit siioi tai ahveni tai hauei tai kuhi. Ja kyl olis hiano, kon olis helsinki herrotte juhlis vaik ohrapuurot tai kauravellinki tarjol… Siin olisiva hiano ja täysin kotimaisse raakaine kaikis suuavauksis, ja niit kaikki sais iha luomunaki. Sit vaa mustiksoppa puuro kans, ja kräämihi vois laitta varelmi ja mansikoi.

Jaakko: Sää sen sanosi!

Hanna: Kai maar toi Erk laitta ehrotukses sil Vartiaisel….
Erkki: Kai maar mää voissi laittaki. Mää hunteeraa et kepulaisse ja MTKlaisse ova iha vääril jälil kon ne alkoiva moittima helssinkiläissi. Olisiva ottan sem mahrollisuuten. Mum miälest niitte miälespahotus ol juur samankaltane kon aikanas Aku-Kimmo Ripat haukkus Päätalon kirjoi siit, ete niis kuvat järjestäytyneitte metsätyäläiste elämät. Mink sää sil tee, jos joku o viherkäine, kepulaine, kommunisti tai persu. Nee ova semsi, antaa heirä olla iha vappasten. Ei meil ol ollu semse asia kiellettyi kon kommunistit kolkytluvul ja sit sotie jälkke Suajeluskunt ja IKL, ja tais ne Siitointki aikanas silmäl pittä. Mut semse tavallise aatte ova ollu pitkään sallitui.

Hanna: Lopetas ny se akiteeraamine sääki ja aleta juama kaffet.

Jaakko: Kiitoksi. Mut kyl mun Erk tartte sanno, ettes sä lainka mittä tyhmi puhunu. Kyl sun tarttisis alkka vanhollas politikoks.
Erkki: See o sil taval, ete siäl munkaltane mittä pärjäisis. Nee kattosiva, et mikä merkiline puumer siält ny tuli. Mää hunteeraa et nämä kaikelaisse miälespahottamise ova sitä retoriikkat, mist nee puhuva. Ei nee kaiken toisaalt oikkiasten nii huanois väleis ol, kon lehrei lukemal näyttä.

Hanna: Kyl nee nimpal kamalasten toissias haukkuva.

Jaakko: See on kyl huamat. Määki lopeti sen tvitteri tai mikä merkiline see on. Mää jaksan sitä, kon kaik tuntusiva oleva riirois koko aja.

Hanna: Mutta otetas ny kaffet. Mää aamul paistin sämpyliki juurel kohotettun. Maistappa Jaakko

Jaakko (ottaa sämpylän, halkaisee, levittää voita päälle, maistaa) Mut kyl onki nimpal herkulist!
Hanna: Mää laitan sul pussillise niit mukka, nii saatte tänäpe Riitan kans syär vaiks päiväkaffel.