Lillukanvarsissa ollaan

Suunnattoman huvittuneena olen jo jonkin aikaa katsellut poliitikkojen somekirjoittelua. Sille on ominaista se, että oppositio, lähinnä vihervasemmisto (sana ”vihervasemmisto” kuuluu tässä lausua inhon ja ihmetyksen sekaisella äänellä, ja ilmaisulla tulee olla sellainen oheismerkitys, että kuinka kuka enää voi olla noin pohjoiskoreamyönteinen ja kadehtia vapaan markkinatalouden kiistämättömiä saavutuksia) , haukkuu hallitusta, ja hallitusvastuussa olevat taas irvivät vihervasemmistoa epärealistisuudesta. (Niin, ja se vihervasemmisto- sana lausutaan samalla älyn ja uskon suhteella, kun 1970-luvulla lausuivat silloiset politiikkauskovaiset sanan ”riistäjäporvari”)

Oltiin tässä tänä iltana ihan kuoroharjoituksissa, ja me juodaan siellä aina tuossa kahdeksan maissa semmoiset taukokahvit. Minä siinä mietin, että enpä haluaisi olla mikään vaikutusvaltainen poliitikko. On hirveä määrä aineistoa käytävänä läpi, ja varmaan täytyy laittaa avustajat käymään ne aineistot läpi, ja sitten niiden sanomisten perusteella ottaa kantaa asioihin.

Silti sanoin, että kyllä minä tätä nykymeininkiä kannatan, siis siinä mielessä, että on vaaleilla valitut ihmiset asioista päättämässä. On se kuitenkin hirveän paljon parempi juttu kuin minkä tahansa porukan diktatuuri. En tykkää yhtään monestakaan nykyhallituksen ministeristä, ja tulen äänestämään tulevissa vaaleissa siten, että mikäli minusta riippuu, ne ovat kaikki oppositiossa.

Mutta silti en kannata diktatuuria, vaan demokratiaa ja kansalaisyhteiskuntaa. Semmoista, että jos hallituksen tai opposition touhut ei miellytä, niistä saa sanasensa sanoa vaikka ottamalla bussikuljetuksen Senaatintorille, kuten on tässä viime vuosina jonkun kerran käynytkin.

Sitten on vielä se näkökulma, että keskustelu ja kohtaaminen on lääke moneen asiaan.

Voin kertoa esimerkin. Ihan politiikan ulkopuolelta, mutta eikös se politiikkakin ole ihmisten välistä kommunikaatiota, joten eiköhän tuo seuraava esimerkki käyne ainakin soveltaen politiikka-asioistakin kiistelemiseen, lokeroihin ja asemiin kaivautumiseen ja sen sellaiseen, lähinnä typeryydeksi luokiteltavaan asiaan.

Minulla on arvostamani työtoveri, jolla on omalaatuinen huumori. Hänellä oli tapana nimitellä minua kohtalaisen loukkaavasti. Siedin sitä tosi pitkän aikaa, ns vihreä persoonallisuus kun olen. Eli minulle on ääärimmäisen vaikeaa ottaa esille hankalia asioita. Olin siis monesti sangen loukkaantunut, mutta esiinnyin, kuin asia ei olisi minua vähääkään liikuttanut, vieläpä itse nimittelin itseäni tuolla halveksivalla nimityksellä. Sitten tuli mitta täyteen, ja otin asian puheeksi, kerroin nimittelijälleni, että niin paljon kuin sinua arvostankin, toivon ettet enää nimittele etkä tee minulle tärkeistä asioista naurunalaista. Henkilö hämmästyi sanomisistani ihan aidosti, sillä hänellä ei ollut koskaan harmainta aavistusta siitä, että nimittely tai joidenkin itselleni tärkeiden asioiden lyöminen leikiksi ja vähättely loukkasi.  Mutta kun keskustelimme, lauhtui antipatiani, eikä hän ole sen erän perään minua nimitellyt ainakaan kuulteni.

Tämmöistä se on monesti muutenkin. Omasta ns kuplastaan käsin on helppoa nimitellä tai arvostella tai tuomita toisia, mutta kohtaaminen ja kasvoista kasvoihin oleminen luo ymmärrystä. Se ei tarkoita ihanteista tai arvoista luopumista. Olen niin kaukana kepusta ja kokoomuksesta kuin pääsee, mutta silti tunnen ihmisiä, jotka ovat vakaumuksellisia kepulaisia tai kokoomukselaisia, jotka ovat äärimmäisen miellyttäviä ja mukavia ihmisiä, ihan inhimillisiä.  Toki on heissä, kuten nykyisissä oppositiolaisissakin, ihmisiä, joiden kanssa sitä ei halua olla missään tekemisissä. Niin, ja on siellä vihervasemmistossakin (muista ääntämisohje) ihan mukavia ihmisiä, vaikka ei vissiin uskoisi…

Ja vielä selvitykseksi: toistaiseksi ei Äijä liputa millekään puolueelle tai aatteelle. Kunpahan mietin asioita pienen ihmisen näkökulmasta, eikä se lokerointiin tai kategorisointiin taivu. Kunpahan antaisin välillä toisenlaisellekin komennolle mahdollisuuden, ainahan sitä voi kantaansa vaihtaa, jos hankalalta tuntuu.

Tämmöisiä tässä mietin, kun en ole vielä puolueuskoon tullut.

Suomalaisten yritysten ylistys

Tämän kertomuksen yksinomaisena tarkoituksena on kertoa tavallisen suomalaisen kuluttajan kokemuksesta asioinnista yhtäältä monikansallisten ketjujen ja toisaalta aitokotimaisten tai muuten itsenäisten yritysten kanssa. Kertomus pohjautuu muutaman viime vuoden ajalta tehtyjen niin sanottujen verkko-ostosten tekoon.

Esimerkki 1: Suomalainen musiikin alan verkkokauppa. Syksyllä 2015  ajattelin ostaa itselleni Johann Sebastian Bachin kaikki urkuteokset kuuluisan Bärenreiter-kustantamon niteinä. Minulla oli niitä huomattava osa Edition Petersin, Edition Musican ja Bärenreiterin julkaisemina. Mutta että semmoinen kokonaisuus, johdonmukainen. Tuumasta toimeen. Tilaus sisään suomalaiseen verkkonuottikauppaan, ei-pörssiyhtiöön. Maksu tilattaessa. Nuotit olivat noudettavissa tuosta mäeltä seuraavana päivänä eli perjantaina.

Esimerkki 2: Samsung Galaxy Xcover alkoi olla päiviensä päässä. Minä, että jospa ostan oikein sellaisen iPhonen. Tuli valituksi hinnan perusteella sellainen alkuaan norjalainen ketju, ja tilaus sisään. Maksu meni saman tien. Tavara tuli kuuden päivän päästä.

Esimerkki 3: Tarvitsin kotidigiurkujeni tehostajaksi Apple Mac Minin, tilasin sen kai ahvenanmaalaiselta yhtiöltä. Tuotetta oli varastossa. Otin sen Klarna-laskulla. Sitten tilasin ruotsalaiselta perheyhtiö Leymann musicilta Hauptwerk- ohjelmiston, joka tuli pikemmin kuin tietokone, jolla sitä käytetään. Turhaa kai mainita, että tietokoneen toimitti pörssiyhtiö, joille asiakas ei paljoa merkitse…

Viimeisin esimerkki:
Viime viikolla huomattiin, että talvikenkieni liukuesteet, Snowline- merkkiset, ovat tulleet tiensä päähän. Asiasta lähetettiin takuureklamaatio pohjoismaiselle pörssiyhtiölle, joka ne möi. Tähän hetkeen mennessä ei ole vastausta tullut. Viime torstai-iltana etsiydyin eteläpohjalaisen liikkeen verkkosivuille. Tilasin nuo kelpo liukuesteet sieltä, otin maksutavaksi Klarna-laskun, joka on siitä etevä, että se lähetetään vasta kun tavara on lähetetty.  Perjantaina tuli viesti, että paketti on lähetetty bussirahtina, ja eilisiltana tuli tieto, että lähetys on noudettavissa kaupunkimme matkahuollosta. Puolitoista vuorokautta tilauksesta.

Olen tässä blogissani usein haukkunut pörssiyhtiöitä. Ne ovat kankeita ja hitaita toimittamaan tilaukset, ja asiakas saa usein odotella kärsivällisesti toimitusta, koska kansainväliset pörssiyhtiöt tehostavat kaikki toimintonsa siten, että omistajille jää parhain osinko jaettavaksi. Asiakas on niille toisarvoinen.

Sen sijaan tolkun perheyhtiö tietää, että asiakas arvostaa sitä, että pidetään, mitä luvataan. Ja näin tapahtuukin. Jos jotain on luvattu, niin sitten yksinkertaisesti tehdään niin. Liukuesteiden tapauksessa kävi vielä niin, että eteläpohjalainen perheyhtiö päihitti hinnassa kaikki kansainväliset pörssiyhtiöt ihan merkittävällä hintaerolla.

Sinusta ystäväni en tiedä, mutta minä tulen jatkossa aina suosimaan kotimaisia tai vaikka eurooppalaisia tai jopa amerikkalaisia perheyhtiöitä ainakin verkko-ostoksissa. Niistä tuote lähtee, jos sitä on sanottu varastossa olevan, samana päivänä, kuin tilauksen saavat. Pörssiyhtiöissä sen sijaan tulostetaan tarra, ja sitten odotetaan 4-6 päivää sitä, että joku vaivautuu ostamaan sisään sitä tavaraa, jonka ostaessasi maksoit.

Loppputulema kummassakin tapauksessa on se, että saat ostamasi, mutta tähän asti ei-pörssiyhtiöt ovat toimituksen nopeudessa ja asiakkaan informoinnissa päihittäneet pörssiyhtiöt tuloksella 12-0.

Avantouinnin autuudesta taas

Tänään oli työpäivä kuin ennen vanhaan sunnuntait olivat: Oli päivän pääjumalanpalvelus, joka riitti. Ei tällä kertaa iltakirkkoa tai muutakaan. Kun kappalainen sanoi kello 10.57 ”aamen” siunattuaan läsnäolevan seurakunnan, soittelin minä hetken, sitten otin salkkuni, menin sakastiin, jossa riisuin soittokengät ja laitoin ne kassiin, kenkiydyin tavallisiin talvikenkiin, nykäisin naulakosta villakangastalvitakin päälle, nuottikassin olalle, mustan lierihatun otin laittaakseni sen kirkon ulko-ovella päähäni,  kiitin suntiota ja kappalaista, ja lähdin kotiin.

Seurasi auvoinen kolmituntinen kävelyretki jo sangen keväisessä kotimaisemassa. Meren isolla puolella on jo suuria alueita vapaasti lainehtimassa, rantaporeissa lilluu jäälauttoja, ja vain suojaisimmissa lahdissa voi vielä varovasti rannan jäällä kävellä. Niin oli lyhyt tämän talven heikkojen jäiden aika.

Vaan kun kotiin ulkoilemasta tultiin, niin ei kuin uimavarusteet kassiin, ja paikallisen yhdistyksen omistamalle saunalle kylpemään ja avantouimaan.

Onhan se. Kun veden ollessa vielä jään peittämä, on rantaan jätetty virtaamalaitteilla reilu aarin pläntti sulaa vettä. Kun ottaa ensin löylyt saunassa, ja sitten menee uimaan semmoisen puolen minuutin mittaisen lenkin, niin jopa tulee kirpakka olo, semminkin kun tuon riitin toistaa puolenkymmentä kertaa.

Ovat saunakaverit mukavia, tavallisia ihmisiä. Semmoinen ero niissä meihin on, että ovat sanomattoman kiinnostuneita meneillään olevista hiihtokisoista. Niistä ne keskustelivat, ja  Antti Rinteen sairaslomasta ja toipumisesta ja ilmastonmuutoksen vaikutuksista. Minä tuohon viimeksi mainittuun varovasti, että kevättäpä tässä helmikuun viimeisellä viikolla taidetaan täällä elää, että ehkä se ei ole ihan huuhaata…

Onneksi ei kukaan kuullut, sillä selvää vastausta ei tullut. Ja hyvä niin. Neljännen uintikerran jälkeen hankkiuduin pukuhuoneeseen, jossa uintikaverit katselivat kännykältä uutisia hiihtokilpailuista, ja murehtivat isänmaan kehnoa menestystä. Minä siihen, että aina ei voi voittaa, mutta kun se sitten taas joku kerta kohdalle osuu, niin maistuu varmasti makealta. Sanoin tuon ihan kohteliaisuutena ja osoittaakseni arvostusta näiden lähimmäisten tärkeänä pitämää asiaa kohtaan, itsellenihän urheilumenestys on ihan täysin samantekevä asia.

Mutta on tuo maailmanranta sen verran opettanut, että jos joku lähimmäinen pitää jotain asiaa tärkeänä, ei sitä ole viksua eikä sivistynyttä lytätä. Ihan toimin niin kuin muuan merkittävä henkilö opetti: kohtele lähimmäistäsi, niinkuin haluat itseäsi kohdeltavan.

Sehän oppi se on tänä päivänä vähän hukassa ainakin verkkokeskusteluissa ja varmaan itseltänikin näissä blogikirjoittelupotuissa. Mutta jos edes tuolla reaalimaailmassa, oikeiden, silmästä silmään kohdattujen ihmisten kanssa… Sen kun oppisi, että pitää ja ilmaisee oman kantansa, mutta ymmärtää ja arvostaa toisiakin.

Semmoisia asioita tuo mieleen avantouinti.

Saavutusten ja sivistyksen hävittäminen

Kirjailija Heikki Turunen julkaisi joskus 1990- luvun alussa tai niillä main runoteoksen Karhupäinen metsänvartija. Siinä esiintyi valkean leivän tumma isä ja tumman leivän vaalea äiti.

Se oli kunnianosoitus kirjailijan vanhempien sukupolvelle. Niille miehille, jotka sodan jälkeen sylkäisivät kouriinsa ja tuumasivat, että tästä pitäen ei enää pettua syödä. Eikä syöty. Niille naisille, jotka sodissa traumatisoituneiden miestensä rinnalla kokivat kasvattaa uuden sukupolven, leipoivat sen rukiisen leivän muurareiden tekemissä uuneissa.

Seurasi minun, vuonna 1961 syntyneitten vanhemmat. He nostivat elintason sellaiseksi, että ihan tavalliset ihmiset lensivät vaikka Kanarian saarille lomille. Vanhempanikin niin tekivät vuonna 1977, ja kertoivat kokemuksistaan meille lapsilleen.  He eivät muuta kertaa noin kaukana tai noin eksoottisissa paikoissa käyneet.  Leskeksi jäätyään isä kävi Italiassa ja Islannissa, nykyisellä vuosikymmenellä.

Tosiasiallisesti kuitenkin vuodesta 1991 lähtien on menneiden sukupolvien saavutuksia järjestelmällisesti hävitetty. Nousun koheesio on vaikuttanut sen, että minäkin olen päässytä käymään, Madeiralla, Kreikassa ja Thaimaassa, mutta hävittävät voimat ovat olleet voimissaan tähän saakka.

Pahinta on se, että kotimaassa ihan perusasiatkin on hävitetty. Sähkönjakelu on yksityistetty vaikkapa Carunalle. Niinpä minäkin maksan sähköstä seuraavasti. Noin kolmasosan maksan kalliille luonnonvaraiselle sähköyhtiölle siksi, kun haluan niin. Kaksi kolmasosaa maksan pörssiyhtiölle, joka kuljettaa sähkön kotiini. Jos mitä tässä maailmassa vihaan, niin pörssiyhtiöitä. Silloin ennen Kekkosen aikana, sähkön myynnin ja siirron teki yhtiö, jonka omistivat muutama keskisuomalainen kunta. Sitten ne, saadakseen rahaa, möivät sähköyhtiönsä pörssiyhtiölle, ja niin taisi käydä nykyisilläsin asuinpaikoillani. Emme enää maksa sähköstä tai sen siirrosta, vaan tehtävämme on kartuttaa omistajien sijoituksien pottia. Jos voittoa syntyy, siirtoyhtiö tilittää hyödyn ihan lain mukaan omistajille, investoinnin maksamme me asiakkaat.

Näin se tänä päivänä menee, koska isossa kuvassa olemme näin tahtoneet.

Minä en ole niin sanottu marxisti ainakaan vielä, mutta jos tämä markkinatalous ei nyt vähän yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen yhtään sivisty, niin voin sellaiseksi ryhtyäkin. Kyllä tekisikin uskollisimmat tukijansa törkeästi pettäneelle kepulle ja kaikkia alati kusettavalle Kokoomukselle hyvää kolme vuosikymmentä oppositiossa! En toki osaa sanoa, olisiko demari-vihreähallinto sen parempi, mutta toisaalta siedän vaikka vähän nälkääkin, jos Kepu ja Kokoomus joutuisivat 30 vuodeksi oppositioon.

Se tekisi niille hyvää!

Hengissä vielä

Kävin mina siellä.

Ei se ihan kauheaa ollut. Nuoret olivat enimmäkseen mukavia. Pari tyttöä oli oikein merkittävästi ujoja, ei tahtonut saada niiltä sanaa suusta saati sitten laulamaan tai muutenkaan osallistumaan. Se nyt ei ollut minun hommanikaan, mutta jotenkin herttaisina ne tytöt mieleen jäivät. Yhdellä pojalla oli paljon tatuointeja, mietin kovasti, että miten jo viisitoistavuotiaalla.

Huomennakin sinne on meneminen. Sitten olen niiden ripillepääsyssä eli konfirmaatiossa soittamassa, kunhan ensin käyn lomalla Lapissa hiihtämässä muutamia satoja kilometrejä.  Siellä on kaksi kolleegaa ollut ennen minua niiden kanssa, ja on toinen heistä vielä minun jälkeenikin.

Koetin olla semmoinen mukava papparainen, juttelin niitä näitä, vaikka tajusin, että tässä taidetaan olla melko eri aallonpituuksilla. Mistäpä mina tiedän tämän päivän nuorten asiat. Kovemmilla taitavat olla kuin me reilut neljäkymmentä vuotta sitten.

Silloin sai, silloin Kekkosen kauheana aikana, nuori työpaikan, ellei oikein voimallisesti halunnut olla saamatta. Työtehtävät ei kaksisia olleet, sellaisia aputöitähän ne oli. Mutta jos halusi siipiensä kantavuutta kokeilla, niin vuokralle pääsi johonkin, ja pystyi palkallaan sen maksamaan, ja vielä saamaan joka päivä vaikka makkarakeittoa ja joskus oluttakin.  Se taas antoi motivaatiota opiskella vaikka joku ammatti tai tutkinto, jotta pääsi asuntolainakelpoiseksi. Mutta ne nyt on niitä menneen mailman asioita ne, eivätkä ne palaa. Nykyään pitää olla hyvä tai lahjakas, muuten menee kaikki energia avustusten anomiseen ja niiden pykäläviidakon selvittämiseen, muuhun ei sitten aikaa jääkään.

Sillä vain, että nykyään jo rippikoululapsissa alkaa olla oireilua, joka laittaa meikäläisen, kymmenen vuoden päässä eläkkeestä olevan, hiljaiseksi. Kyllä meillä, 1970- luvun lopun nuorilla, oli sentään vielä onnellinen nuoruus verrattuna tämänpäiväisiin. Silloin ei ollut kukaan vielä valmiiksi tuomittu mihinkään, vaan itse saattoi valinnoillaan johonkin vaikuttaa. Silloin noustiin mökinlapsista maistereiksi, työläisperheistä tohtoreiksi.

Me irroiteltiin Eppujen ja Pelle Miljoonan tai Hurriganesien keikoilla, tehtiin niitö tilapäistöitämme viikot, sitä opiskelupaikkaa odotellessa.

Sen verran on maailma muuttunut, ettei noita meille aikanaan tulleita mahdollisuuksia enää taida olla. Korjatkaa ihmeessä, jos olen väärässä.

Hankala työtehtävä

Voidaan sanoa, että kun tammikuussa 1992 olin soittanut ensimmäisen jumalanpalveluksen, tiesin, miksi haluan isona – olin tuolloin vasta kolmekymmentävuotias.

Tänään minulla on edessä hankala työtehtävä. Niin kauan, kun olen näitä hommia tehnyt, tämä tehtävä on välillä ollut painajaismaisen hankala.

Mikä se niin hankala tehtävä on?

Palaveriko? No ei kylläkään. En minä niitä suuremmin rakasta, mutta pystyn laittamaan itseni sille kohdalle, että niistä selvitään, vaikka lähinnä liperisakki saattaa keskenään rähistäkin. Tilastojen teko? No, ne menee siinä sivussa, usein mobiililaitteen tilastointisovelluksella. Kehityskeskusteluko sitten? No ei, itse asiassa sellainen tässä käytiinkin, kyllä senkin tekee. Mitä jää jäljelle? Keskiviikkoisin ei ole jumalanpalveluksia. Eikä se ole hartauskaan, kyllä ne istuu, eikä siinä tarvita kuin istumalihaksia. Eikä haudata. Entä onko se kaste? Ei, sillä niissä olen sen kerran kun mukaan pyydetään, suorastaan mielelläni.

Se on rippikoulun pito. Se on minulle hankalin työtehtävä. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen rippikoulua pitäessäni jossain vaiheessa sanonut, että nyt en kyllä jaksa teitä, menkää pois.

Ei se nuorten vika ole. Minulla vain ei ole heidän maailmaansa minkäänlaista kosketuspintaa, enkä haluakaan olevan.  Ja on minun kohtuuden nimessä sanottava, että noin kuusi tapausta kymmenestä on taas sellaista, että tuo kammoksumani työtehtävä menee ihan hyvinkin. Jos teinit tajuaa, että tuo papparainen on sinänsä ihan ystävällinen, mutta heidän kannaltaan hieman tyhmä, mutta katsotaan nyt tällä kertaa… Yksi työkaverini kolkuttelee jo eläkeikää, ja viihtyy taas kammoamassani hommassa erinomaisesti. Eikä taatusti ole selvillä nuorison megatrendeistä, mutta osaa jotenkin hienosti olla niiden kanssa. Ja tietty kun on sellainen mielellään jalkapalloa ja muita urheiluja harrastava, niin pärjää eritoten poikien kanssa hyvin. Minullahan on semmoinen rajoite, että inhoan kaikkea urheilua, erityisen syvästi kaikkea joukkueurheilua.

No, työkaverit ovat suhtautuvaa porukkaa. Ne ymmärtävät, ettei minua kannata jättää keskenään teinien kanssa, sillä kun ne alkavat minua haastamaan ja koettelemaan, en heidän haasteeseensa enkä koetteluihinsa vastaa, vaan lopetan sen alkuunsa. Mutta olen ”sakissa nätti poika”, kuten Hiltu-Jakki luonnehti Kalle Päätalon Arvi-setää.

Sekin minun on rehellisyyden nimessä sanottava, että ainoat kerrat, kun olen ammatinvaihtoa miettinyt, liittyvät juuri rippikouluun. Se on pahimmillaan todella epämiellyttävää hommaa, ja joskus olen tuon koettelemuksen päätyttyä tullut kotiin ja halunnut lähteä vaikka kenkiä myymään tai kyselemään, olisiko sahalla töitä. Se on tavallaan sääli että asia näin on, sillä nuorissahan se olisi tulevaisuus, tässä meidän organisaatiossakin.  Onneksi meillä on hyviä pappeja ja nuoriso-ohjaajia, jotka jaksavat ja osaavat touhuta näiden vanhemmistaan ja muista aikuisista vielä riippuvaisten, aikuistumisen ensi askelia ottavien Sturm und Drangia.  Minä olen mieluusti tässä hommassa äärimmäisellä ulkokehällä, juuri sen verran kuin ihan pakko on.

Tiedän ja myönnän ehdottomasti, että äsken kirjoittamani ei ole fiksua tekstiä. Mutta vetoan professori Martin Wegeliukseen, joka sanoo jokaisen musiikkia opiskelleen tunteman teoksensa ”Kenraalibasso” esipuheessa, että kaikista ei ole kaikkeen. Toki osaan ne nuorten laulut soittaa, ja pistää niihin vielä ekstraakin. Ja olen kasannut kymmeniä kertoja konfirmaatioihin oikein bändinkin, mutta se on kyllä ollut se maksimi, mitä meitä erottavalle kuilulle on saatu tehtyä. Ja se ei merkitse yhtään mitään.

Työsunnuntai-illan mietteitä eli kertomus lukkarin sunnuntaipäivästä

Tänään aamusella kissamme tuli herättämään, kuten tapansa on. Palvelijansa oli tänäaamuna vähän laiskana, joten sain kissan etutassujen vuorotöpsäyttelyjä päähäni, ja lopulta vääntäydyin ylös, laitoin kahvin tippumaan, ruokin kissan ja hain lehden, jonka olen usein kyrillisin aakkosin nimennyt blogissani, laatikossa. Siinä oli monta hyvää lukua, kuten koti-Keski-Suomessa muinoin sanottiin.

Laitoin maidon kattilaan, ja sinne lihalämpömittarin hälyttämään, kun neste on lämmennyt 85-asteiseksi. Sitten otin kahvikannun ja kaksi mukia mukaan makuuhuoneeseen, avasin uusmaalaisen suurkaupungin sanomat. Tällä kertaa se näkyy asettuvan keskustaa ja kokoomusta vastaan, mikä seikka minulle toki sopii, sitoutumaton kun itse olen.

Mielenkiintoisin oli juttu afrikkalaisnaisesta, joka oli tullut ihmiskaupan uhrina Italiaan, sitten monen mutkan kautta päätynyt suomalaispikkukaupunkiin.

Sitten jo piippasi lämpömittari, ja kävin laittamassa vähän hellaan hönkää, ja sain paikkakuntalaisen viljelijän jauhattamat mannasuurimot kattilaan, sekoittelin, ja jätin hautumaan. Silmäilin erkkolaisen loppuun. Sitten oli aika nousta nauttimaan mannapuuro omasta pensaasta kerätyistä mustaherukoista keitetyn hillon kera. Että se on hyvää. Kun on oman kylän viljelijä jauhattanut vissiinkin vehnästään tällaista, ja omasta pensaasta kerätyistä marjoista viime loppukesänä keitettyä hilloa. Sokerit ja maito ovat toki valitettavasti pörssiyhtiöiden tuottamaa, mikä on vähän vakaumustani vastaan, mutta kuka se ihanteitaan pääsee noudattamaan. Minähän suhtaudun lämpimästi yrittäjyyteen, mutta nihkeästi yritystukiin ja pörssiyhtiöihin ihan määrätyistä syistä.

Koitti aika lähteä töihin. Puin päälleni valkean kauluspaidan, solmion sekä tumman puvun, pakkasin laukkuuni kotidigiurkujen nuottitelineeltä joitakin nuottikirjoja, puin päälle lammasnahkaisen koivistolaisreuhkan ja villakangastakin, kenkiydyin ja kävelin autokatokselle, josta käynnistin vuosimallia 2011 olevan dieselöljykäyttöisen, silloin vähäpäästöisen auton ja lähdin ajelemaan kahden ja puolen peninkulman päässä olevaan seurakuntamme vanhimpaan kirkkoon, jonka seiniä koristavat upeat maalaukset.

Saavuin sinne puoli kymmenen maissa, ja käynnistin urut, testasin vireen ja laitoin äänentoiston päälle, ihan itseäni varten. Sitten menin sakaristoon tervehtimään suntiota ja kappalaista, juttelimme juttujamme aina siihen hetkeen saakka, kun oli aika hiljentyä ja pyytää tehtävillemme siunausta. Näin teimmekin, ja minä nousin urkuparvelle.

Kappalainen toivotti ensin väen tervetulleeksi, sitten aloin minä soittaa Juhani Haapasalon säveltämää alkusoittoa, kunnes aloin lauleskella, että joka aamu se on armo uus. Kappalainen toimitti alttaripalveluksen ja saarnasi, minä siihen koin musiikit tehdä. Cesar Franckin pikkukappaleen soitin vastaukseksi, pari alkusoittoa soitin Juhani Haapasalolta, virret soinnutin tällä kertaa itse, loppusoiton improvisoin.

Komentojen jälkeen debriiffattiin kappalaisen kanssa tilanne, toivotettiin toisillemme kaikkea hyvää tulevalle viikolle, ja minä läksin kotiin. Oli minun ruuanlaittovuoro, ja leikkelin paria päivää aiemmin ostamastani kuolleen eläimen kappaleesta kalvoja pois, laitoin pintaan suolaa, pippuria ja pilkkomaani tuoretta timjamia, ja paistoin kuolleen eläimen kappaleen kiinni paistinpannulla. Sitten laitoin sen vuokaan, ja työnsin lihalämpömittarin kuolleen eläimen kappaleen sisälle, ja säädin uunin lämpötilan sopivaksi.

Kävin sitten vaimon kanssa pienellä ulkoilulla, ja palasimme parahiksi, että on kuolleen eläimen kappale syöntikypsä. Käärittiin kuolleen eläimen kappale folioon, minä tekemään salaattia ja parempi puolisko muun muassa keittelemään riisiä ja tekemään kastiketta lihaliemestä. Minä pilkkomaan salaattiaineksia ja niitä sekoittamaan, päälle vielä leikkasin eilen ostetusta kotijuustosta makoisia viipaleita.

Saatiin sellainen harvinainen asia kuin pyhäpäivän yhteinen ateria – tosin ulkoilua rajoittamalla ja toista hoputtamalla.

Seurasi pieni ettone, jonka jälkeen oli minun taas pukeutuminen pukuun, ravattinyöri piti kaulaan kiepulella, ja oli minun lähteminen Johan Höckertin suunnittelemaan, tiettävästi vuonna 1763 valmistuneeseen kirkkoon.

Siellä toteutimme niin sanotun sävelhartauden, jota olimme urkuritaiteilijakolleegan sekä viehättävän viulistirouvan kera jo aiemmin valmistelleet. Minun roolini oli toimia niin sanottuna laulajana. Että ei soittaa tällä kertaa tarvinnut. Sain laulaa Händelin, Buxtehuden, Mozartin ja Franckin kirkkomusiikkiteoksia, mikä ei minulle ole ihan vähän! Mutta tämän pikkukaupungin ympyröihin taitoni ja ääneni nipin napin riittävät, ja ihan kunnialla saatiin tuo tilanne tehtyä. Urkuri oli toki ihan maamme ja maanosamme huippua, viulisti etevä harrastaja ja minä, laulaja, sellainen amatööri, joka tuosta tehtävästä välttävästi selviää.

Oli meillä aamun kirkonmenojen jälkeen puhetta tästä yhteiskunnasta Haikaili meistä suurperheisin, eli se kappalainen, 1980- luvun perhetukia. Ne menivät 2000- luvun aikana, Lipposen hallituksen päätöksillä kuulemma.

Eikös se ollut joku vasemmistolainen, marxisti, se Lipponen? Vai oliko?

Joo, en minä tiedä, että oliko. Sen kuitenkin tiedän, että poliittisessa keskustelussa suorastaan rakastetaan yksinkertaistuksia ja kategorisointeja, asioista puhutaan harvemmin. Varmaan ne ministerit asiaa puhuvat, mutta kenttäväki, möllykkäväki, kuten Veikko Huovinen asian ilmaisi, tekee sitten näitä kategorisointeja. Toki tekevät ministeritkin, eipä silti, mutta he sentään joskus saattavat asioidenkin äärellä olla.

Olisiko se kuitenkin syvin kansanvallan ominaisuus se seikka, että puolueita kannatetaan vähän kuin urheilujoukkueita. Ja että vaikka sanan säilä heiluu ja jos ei nyt suoranaisia törkeyksiä niin asiattomuuksia kuitenkin huudellaan puolin ja toisin. Ehkä se vain kuuluu pelin henkeen. Niinhän ne kuulemma huutelevat väliin ihan Eduskunnassakin, ja mikä ettei, kun kerran Britannian parlamenttikin…

Senpä tähden mina, ylen totinen ja yksivakainen eläjä ,teen viisaimmin, kun annan halullisten hallita. Parhaiten teen, kun soitan ja laulan niin hyvin kuin osaan, ja tapaan oikein mukavia ihmisiä työni puitteissa.

Mukavaa phäiltaa ja tulevaa viikkoa!

Avantouinnin autuus

Oletko koskaan kokeillut avantouintia?

Minä opin sen jokusia vuosia sitten ollessani kuntoutuksessa Turun Ruissalossa. Silloin ryhmämme muut miespuoliset jäsenet ilmoittivat, että avantoon mennään, ja kävin siellä minäkin. Jouduin toteamaan, että onpa, pahus, mistään aatesuunnasta riippumatta, touhu, joka saa ihmisen iloiselle mielelle.

Tänään käytiin Liedon ja Kaarinan rajalla Littoisten kylässä olevan Järvelän kartanon avantouinnissa. Tekipä, pahus, hyvän olon! Oli kolmisen erilaista saunaa, lisäksi vielä lämpöinen kylpytynnyri, jota en täst’edes ylistämästä lakkaa!

Ei mulla muuta, nyt.

Kuin heinää – miestä toiveen tosiaan

”Hän oli kunnon mies, niinhän jokainen on/läpikäytyänsä krematorion” – Juice Leskinen, Pieni kalmistosarja, XV Yö (Tauko iii), Johanna 1980.

Ei paljoa tai oikeastaan yhtään puutu siitä, että nämä sanat ja tuo kappale tulivat viimeistään tänään iltapäivällä mieleen.  Aamulla kyllä erkkolaisen verkkoversion tavailin, uutiset kuulostelin, ja mietin, että miksi sanotaan sellaista kansaa, joka hurraa Johtajansa puheille. Meillä Euroopassahan niitä hurraajia oli tuossa 85 vuotta sitten ihan piisalle asti, tunnetuin seuraamuksin. Sen jälkeen kai vain uskollisin vaalikarja, ns. uskossa olevat, ovat hurranneet, järjissään olevat puolestaan todenneet asiaintilan.

Sitten siirryin normaaliin vapaapäiväjärjestkykseen, käynnistin Hauptwerk Virtual Pipe Organ – ohjelman sekä kotidigiurkuni, jotka kykenevät tuota ohjelmistoa ohjaamaan, ja leväytin nuottitelineelle Bärenreiter- kustantamon julkaiseman Johann Sebastian Bachin Organ Works 5- niteen, josta kaivelin esiin Praeludium et Fuga in A – teoksen (BWV 536), jota koin jokusen tunnin opiskella ja omaksua. Preludi on kaksisivuinen, fuugassa on neljä sivua. Eilisen maanantain käytin preludiin, joka tänään tempoa armahtaen jotenkin sujui, fuugassa pääsin sivun verran. Semmoista se on vanhalla pahvipäällä.

Huolehdin perhekuntamme ruokahuollosta myös siinä ohessa, tänään tosin oli pelkkää lämmittelyä. Aamupalaksi soijajogurttia, ispagulansiemenkuorta ja pakastemustikkaa, lounaaksi eilisiä maksapihvejä ja basmatiriisiä, jotka myös olen valmistanut.

Sitten lähdin ulos, laitoin sukset jalkaan ja koin pikkupakkasessa tuossa pellolla hiihdellä, vaan murtui hangenkuori ja pelkäsin monojen puolesta. Kävelemään sitä piti myöhemmin lähteä, jotta tuli tämä ylen syntinen ruumis riittävästi rasitettua.

Vaan tuli siinä vastaan uutinen, että on muuan itseä nuorempi ikäkausitoveri- kuuluisuus jälleen kuollut. Toinen viikon sisään.

Ja taas sain ihan Yleitse tai Helsingin Sanomitse nauttia sitä sentimentaalista juttua, että kerro muistosi.

Sitä minä vain, että tuosta naapurista kuoli kanssa viime keväänä ihminen. Monelle tärkeä, vaan ei kuuluisa.

Ja sitäkin minä vain, että kun Tuomas Enbuske kirjoitti jotta hän se Nykäsen tavallaan tappoi, niin minä siihen, että mitenkähän T.E. ja muut pääsivät tappamaan? No tietenkin että se mäkimies niin halusi, ja että me tavalliset tattanat niitä Seuran, Seiskan ja muiden vastaavien irtonumeroita ostimme.

No toinen variaatio oli sitten se tämänpäiväinen. Suomi-Rockin tai – iskelmän ikoni. Ei ihan niin reposteltu kuin oli mäkimies, mutta nyt sitten kolleegoiden kimppuun. Joku puhkesi kyyneliin, joku lyyhistyi keittiön lattialle. Niinhän se aina käy. Pistäpä itsesi sille kohdalle. Mutta ei sinun eikä minun näistä kokemuksista (sentään onneksi) kirjoiteta.

Miten näitä, kuten tässä sitovasti osoitan, triviaaleja juttuja vielä triviaalimpine mausteineen  sitten julkaistaan niin valtakunnan vakavasti otettavissa uutiskanavissa kuin Maan Päivälehdessäkin?

Siksi, että me tavalliset tattanat niitä silmät tapillaan luemme. Vaikka ainakin minun 57 vuoden iässä meillä kaikilla on taatusti vielä suuremmat menetykset itse kullakin takanamme.  Useat meistä antavat marketin kassalle vielä ne kolikotkin, että saa oikein painettuna lukea. Modernimmeille riittää klikkaus, mutta ei hätää, kyllä ne maksun saa siitäkin.

Siis rakkaat ihmiset. Totta hemmetissä kuka tahansa liikuttuu ja kyyneltyy, kun tärkeä ihminen kutsutaan pois. Se on ihan yhtä iso menetys iskelmä- tai urheilutähdessäkin kuin vaikka kotiäidissä. Sillä erotuksella, että onneksi kotiäideistä ei näitä oksettavia myyntijuttuja tehdä.

Kaikella tällä vain tahdon sanoa, että älkää nyt hyvät ihmiset ainakaan maksako mitään mistään triviaaleista uutisista. Ja että vaatikaa Yle-veronne vastineeksi edes jotain alkeellista journalismia.

Yhtään väheksymättä sankareidemme poismenon aiheuttamia traumoja.

Käytiin Stadissa

Asterix-sarjakuvissa, on jossain albumissa, en muista missä, sellainen ruutu, jossa vanhemmat miehet keskustelevat: ”Niin juuri. Haluaisin kyllä käydä Parisiumissa, mutta en asua siellä”.

Mepä elämän sulostuttajan kanssa ajelimme eilen aamupäivällä tuohon Vakka-Suomen aina autuaalliseen sisämaan kaupunkiin, jossa on muun muassa panimo, jonka urospuolisen kanan brändioluen moni tuntee. Jätettiin auto sinne, ja kömmittiin linja-autopysäkille, johon pian saapuikin punainen kaksikerroksinen bussi, joka vei meidät Helsingin Kamppiin.

Siellä oli vastassa perheemme nuorimmainen, joka asuttelation (asutteleishön) pääkaupungissa. Siitä käppäilimme kosteassa helmikuisessa vesisateessa Oopperalle, jossa esitettiin Kenneth Greven ja Tuomas Kantelisen baletti Pieni merenneito. Kyllä sen katsoi, ja Kantelisen musiikki ammentaa kyllä hienosti historiallisesta perinteestä lisäten säveltäjän omia juttuja mukaan. Ei ole Tuomas Kantelinen läheskään huono säveltäjä!

Sieltäpä käpyttelimme esityksen päätyttyä takaisin Kampin perälle, ja kirjoittauduimme sisään hotelliin, jonka olimme aikoja sitten varanneet. Saimme huoneen avaimet, ja majoituimme. Sitten oli aika miettiä, että mitä sitä loppuilta. Ei kai sitä nyt hotellihuoneeseen ole tultu olemaan. Eipä muuta kuin liikkeelle, ja käytiin katsastamassa siinä ihan kulmilla oleva Oodi – kirjasto. Hieno on kyllä rakennus, viihtyisäkin, ja monenlaista touhua siellä näköjään pääsee harrastamaan. Kirjoja oli vähänlaisesti, jos vertaa vaikka Tukholman Stadsbibliotekiin. Mukavasti oli ohjeissa sanottu, että päämäärätön oleilu näissä tiloissa on peräti suotavaa.

No, pitihän sitä vielä käydä jotakin syömässä ja sitten ei kun hotellille, alkaa pikku hiljaa asettumaan yöpuulle. Siinä ihan kaupungin sydämessä, ja onhan se maalaismiehelle outoa. Mutta kyllä se uni tuli, ja erityismaininta siitä, että hotellihuoneessa ei ollut sitä tavallista hotellihuoneen hajua, joka tulee pyykinpesu- tai huuhteluaineesta tai mistä lie puhdistusaineista. Siistiä oli, ja sänky hyvä.

Sitten vain aamulla aamiaisen jälkeen hankkiutumaan metroasemalle, ja kohti perheen nuorimman asuinsijoja. Metrolla alkumatka – se olikin ensimmäinen kerta Helsingin metrossa minulle – ja sitten vähän bussilla jatkoksi.

Sitä mina siinä mietin, että mitenkähän täällä ylipäätänsä kukaan viitsii jollain henkilöautolla ajella, kun liikkumaan pääsee vähintäänkin kohtuullisesti julkisella liikenteellä. Eikä ole hinnankiroissakaan. Ihan kertalippukin oli sangen kohtuuhintainen. Metro on varmaan ollut kallis, mutta nyt toimiessaan sangen etevä laitos. Ratikat myös näyttävät mukavilta, mutta ei ollut nyt asioita sen kulkureiteillä. Tai olisihan siitä Lasipalatsilta voinut oopperalle ajaa, mutta mitä vajaan puolen tunnin kävely pitkän bussimatkan jälkeen on kuin mukavata.

Hyvin on siis pääkaupungissa järjestetty ihmisten liikkuminen. Kauppaliikkeitä ja ravintoloita on senpäiväisesti, auki joka päivä. Niinpä saamme tätä markkinataloutta harjoittaa miltei rajoituksetta. Tuli lauantai-iltana asioitua semmoisessakin elintarvikkeita myyvässä kauppaliikkeessä, joka oli auki vuorokauden ympäri. Niin kiihkeää on suurkaupungin elämä täällä syrjäisessä Suomessakin.

Suurihan se on Helsinki näin vakkasuomalaistuneen keskisuomalaisen silmiin ja mielestä. Mutta kyllä siellä yhden viikonlopun aina on, etenkin kun talvi meni täällä vakka-Suomessakin ihan möllösiksi, paksut lumikinokset on litistyneet, piha on ollut hiekoitettava liukastumisen estämiseksi, ja hiihtämisestä on tullut kaukainen unelma.  Paljoahan sitä ei ehdi lauantai- ja sunnuntai-iltapäivän välillä, mutta ehtii minkä ehtii. Helsingin sanomain lukija kun olen, niin seuraan aina sivusilmällä kulttuuririentoja, joita tuon kokoisessa kylässä jo kovasti riittää. Etta jos kukkarossa riittää paineita, niin konserttia, teatteria, balettia, rocktapahtumaa, jazzia, kirkkokonsertteja, taidenäyttelyitä ja vaikka mitä löytyy varmasti seitsemänä päivänä viikossa.

Toista se on täällä meillä, jossa saadaan tasokasta muutama kerta vuodessa.

Mutta äijä on maalla syntynyt. Nukkavierun keskisuomalaiskirkonkylän liepeillä omakotitalossa lapsuutensa viettänyt, koko ikänsä maaseudulla lähinnä kirkonkylissä asunut. Jotenkin se, mihin on tottunut, tuntuu turvalliselta ja sellaiselta, missä haluaa pysyä. Uskon, että helsinkiläiset viihtyvät kaupungissaan tosi hyvin, ja siellähän on paljon hyvää. Ei tarvitse pitää tuota kallista autoa, on aktiviteettia joka lähtöön, ja töitäkin kaiketi paremmin tarjolla kuin täällä periferiassa.
Vaan kyllä mina sitä, että jos nyt ei olisi taivas pilvessä, niin voisin mennä tuohon meidän takapihalle ihastelemaan tähtitaivasta.

Mutta niin kuin sanoin, niin olkoot jokainen siellä, missä viihtyy. vaikka kuulen jo korvissani sen käninän, että maksaisivat ne stanan maalaiset itse olemisensa…