Pitkät ja monipolviset juuret

Elokuvaohjaaja Edvin Laine sanoi ainakin yli neljäkymmentä, saati ettei lähes viisikymmentä vuotta sitten jossain televisiohaastattelussa, että on tärkeää, että on juuret.

Minulla ne on. Ne ovat alkuisin pysyvästi eräässä keskisuomalaisessa pitäjässä. Siellä ei ole mitään erityistä. Ihan tavallisia maalaisihmisiä, ihan tavallinen infra S-marketteineen ja paikallisravintoloineen. No, on paikkakunnalla sentään kuutisenkymmentä eri vesistöä. Enimmäkseen ruskeavetisiä pieniä lampia tai järviä, ja virtausreittikin on läpeensä ruskeavetinen. Mutta löytyy jokunen kirkasvetinenkin, se järvi, jonka rannalla olen lapsuuteni ja nuoruuteni asunut, oli kirkasvetinen ja lähteistä vetensä saava. Sen järven laineilla en ole yli 30 vuoteen venettä soutanut saati uinut. Mutta siinä pitäjässä ovat minun juureni. Ja sen hentoisimmat alut ovat ruskeavetisen järven rannalla, entisessä torpassa, joka tosin isoisäni sen ostaessa 1930- luvulla oli itsenäinen. Taloa isännöi nykyään nuorempi veljeni. Äidin puolelta taas on omakotitalo vähän kyläkeskustan ulkopuolella, kovin tutuksi aikoinaan käynyt talo ympäristöineen. Talon nykyinen isäntä, enoni, toteaa asuneensa talossa vähän yli 60 vuotta.

Lauantaiaamuna jätimme pariksi päiväksi taaksemme meidän kummankin tuoreimmat juurtumiset, minulla jo kaksikymmenvuotiset, parempi puolisko vasta vajaat viisitoista vuotta, mutta sen verran juuria täälläkin on, että kodiksi sitä kutsua saattaa.

Ajelemme Varsinais-Suomesta Satakunnan puolelle, sieltä Pirkanmaalle, ja lopulta Keski-Suomeen, männikkömetsien ja rantojen raitojen seuduille. Vasta lounaaseen asetuttuani tajusin, kuinka mäkisiltä maisemilta olenkaan kotoisin. Ei ne silloin lapsena ja nuorena mitenkään erikoisilta näyttäneet, mutta kun katsoo vaikka kotipaikkakunnan järvien korkeuslukuja, havaitsee jotain merkittävää.

Siellä hennoilla alkujuurilla sijaitsee vuonna 1936 papan rakentama savusauna, jota isäni ja veljeni ovat myöhemmin vähin kengittäneet ja parannelleet, mutta perusidea on sama: luonnonkivistä ladotun kiukaan alle tulet, poltetaan näin kesällä puolitoista, kaksi pesällistä, kylminä vuodenaikoina enemmän. Sitten heitetään häkälöylyt, ja laitetaan räppänät kiinni.

Veljeni tietää kiintymykseni tähän saunaan. Niinpä hän sekä lauantaina että eilen sen lämmitti, ja ensin saunoin kovat löylyt veljen ja veljenpojan kanssa, sitten tuli jälkilöylyille puolisoni, ja hänen kanssaan saunoimme loput löylyt pois. Se on kuulkaa tavallisen suomalaisen savusaunan löylyt siellä jälkipuolella ihan parasta. Kun heittää kiville kuupallisen vettä, eikä kuulu sähähdystä eikä paljon muutakaan, mutta sitten alkaa hiipiä pehmeä, sopivan kuuma ja lempeä höyry, joka nostaa hien pintaan olematta polttavan kuuma. Siinä alkupuolella, jossa Päätalon Hermanni sanoisi, että ”saateri, että on naukeat löylyt eikä ehki tikua”, joutuu välillä vähin kumartelemaan.

Mutta onpa muutaman askeleen päässä viileä, ruskeavetinen mutta silti uimakelpoinen järvi. En laske kertoja, kuinka monet löylyt otan. Jo papan aikana tykkäsin, isän ja äidin aikana kylvin monesti kaikki löylyt nautiskellen, ja nyt velipojan aikana suorastaan kohtuuttomasti, koska käyn välimatkan vuoksi vain noin kerran vuodessa viipyen päivän pari.

Tänään maltoimme aamulla lopulta jättää entisen mummolan, sittemmin isän ja äidin ja vieläkin sittemmin veljen perheen kodin, ja menimme sille paikkakunnalle, jossa aloitin nämä kanttorin hommat. Tai oikeastaan menimme peräti sille paikkakunnalle, jossa sijaitsee legendaarinen Q-vesi, sen länsiosaan, jossa on peräti neljä koskea. Sieltä olimme sopineet autokyydin naapuripitäjään, jossa tosiaan aloitin nykyisen ammattini. Melontavälineistön vuokraaja vei meidät lähtöpaikkaan, ja meloimme peräti seitsemän koskea käsittävän reitin, jonka pituus oli puolisentoista peninkuormaa. Matkalla oli järvenselkiä, koski uittorännin kautta, pari helppoa koskea ilman lisärakenteita, sitten vaikea koski, jonka väistimme voimalaitoksen uomitse pahimmalta osin, ja sitten virtapaikkoja, järvenselän ylitys, virtapaikka, lahden melonta, ylivetotaival ja lopuksi kolme koskea ja virtapaikka. Siis kaikkiaan seitsemän koskea, joiden vaikeusasteet vaihtelivat 1 ja 2- välillä.

Pääsimme lopussa rantautumaan niin, että vuokraamamme kanootti oli ehjä, emmekä itse joutuneet haluamattamme uimasillemme. Meni meillä matkaan nelisen tuntia, kun käytiin välillä laavulla ja tutkimassa pahimman kosken virtauksia maitse. Melonnan lopuksi söimme sellaiset retkimuonat, joissa tinapussissa on emmeet, ja johon laitetaan kiehuva vesi, sekoitetaan ja annetaan imeytyä vartti, sitten avataan pussi uudestaan ja syödään.

Hyvillä mielin kävimme vielä katsomassa aloituskosken tieltä, sitten käänsimme auton nokan kohti kotia, ja nelisen tuntia nilkkaa nytkyteltyä ja sompaa käänneltyä olimme tulleet läpi Keski-Suomen, Pirkanmaan, Satakunnan ja Varsinais-Suomen maakuntien läpi ihan tähän kotiin.

Kissat olivat vastassa, nuorempi puski jalkaan ja kehräsi, vanhempi kerjäsi rapsutuksia ja kehräsi, molemmat söivät kahden päivän jälkeen hyvällä halulla muuta kuin kuivamuonaa, jota heille toki oli jätetty esille koko ajaksi.

Kelpaa tässä aloitella loman viimeistä viikkoa. Sää kääntynee sateiseksi, mutta katsotaan sitten ikkunasta ulos ja tehdään vaikka ruisleipää.

Mutta oli kyllä mukava käydä siellä juurilla, ja tavata useampikin elämäni kulkuun merkittävästi vaikuttanut ihminen.

Eriävä mielipide

Luen tämän tästä joko Helsingin Sanomista tai Ylen sivuilta, että se Kekkosen aika oli ankeata ja ikävää. Yksinkertaisille oikeistolaisille saattoi ollakin, mutta ei meille heikommalle ainekselle ollenkaan.

Lapsuuteni ja teini-ikäni olivat sangen onnellista aikaa, samoin nuoruuteni aina vähän yli 20 ikävuoden. Serkun kanssa käytiin katsomassa Hurriganesia Saarijärven Kisasuojassa, vapaat aikamme täyttivät senaikaisten varhaisteinien touhut rahapussinvetoineen tai kiljuntekoineen, viattomammista puuhista puhumattakaan.

Muistelen keväällä 1978, kun kaverini ja kaimani haki minut isänsä Moskvitsh-henkilöautolla kotoa ja suuntasimme kohti jyväskyläläisen Viitaniemen koulun juhlasalia, sinne oli järjestetty muutamankin artistin konsertti. Esiintymässä oli jyväskyläläinen aloitteleva punk-bändi, jonka nimeä en muista, sekä Kari Peitsamo, Ratsia ja Se. Salin lattialla näkyi istuvan itse Jaakko Löytty, joka tarkasti kuunteli esiintyjiä.

Ei minulla mitenkään ankeaa ollut. Kävin lukiota, oli mukavia kavereita, luin kotikylän kirjaston tarjontaa kuuden-seitsemänsadan sivun viikkovauhtia, soitin bändeissä, elin kertakaikkisen hilpeää nuoruutta. En osannut kaivata edes videoita, saati suoratoistopalveluja. Elokuvateatterissa Jyväskylässä käytiin katsomassa milloin mitäkin. Turhapuroja, Eastwoodin länkkäreitä, huippuina tietysti The Bandin Last Waltz tai Blues Brothers. Ravintolaan ja diskoihin alettiin päästä sisään siinä vuoden 1980 tienoilla.

Tulin ylioppilaaksi ja kävin armeijan. Lakki päähäni tuli 31.5.1980, ja astuin Puolustusvoimien palvelukseen 12.6.1980, tuolloin 18-vuotiaana. Sanon kuten Pave Maijas-vainaa, että vaati vähän voimaa kestää se lapsellisuus ja typeryys, mutta armeija-aika meni ihan nätisti. Pasifisti minussa ei kuollut, vaikka valitsinkin suorittaa laissa säädetyn asevelvollisuuteni ihan aseellisessa palveluksessa. Muistan vieläkin minulle annetun rynnäkkökiväärin numeron. Ammuin sillä surkeasti, enkä saanut kuntoisuuslomia. Pääsin armeijasta 6. helmikuuta vuonna 1981, ja lähdin rakennustöihin. Yritin lukea yliopiston pääsykokeisiin, yritin niihin kahdesti, vuosina 1981 ja 1982. En päässyt, kun en ole akateemista tyyppiä.

Jatkoin rakennustöitä, ja elin normaalia senaikaisen maalla asuvan nuorenmiehen elämää. Ostin ennenpitkää ensimmäisen autoni, ja haikeudella muistelen sitä periksiantamattomuutta, mikä minulla silloin oli. Perjantai-iltaisin tuo grafiitinharmaa ruotsalaisen autoteollisuuden valmiste suuntasi aina kylille. Näin kaikki Suomi-rockin suuruudet Juice Leskistä lukuunottamatta, ulkomaisista ainakin Albert Collinsin ja The Fabulous Thunderbirdsin ihan kotimaakuntani lavoilla.

1983 syksyllä pääsin vuoden mittaiseen kaupalliseen koulutukseen, joka oli lapsellisen helppo koulu, kuten tiemestari Sulo Noponen sanoi Kalle Päätalolle Tampereen Teollisuuskoulusta.

1985 kohtaloni kääntyi, kun aloin myyntiedustajaksi ja yrittäjäksi. Silti 1980- luvun loppu oli verrattain hilpeää aikaa, vaikkakin olin tuolloin yrittäjä.

1990- luku oli minun kohdallani ankeaa aikaa. Minua ei lohduttanut vuosikymmenen loppupuolella ollut Nokian nousu. 1990- luvun alku oli laman ja työttömyysjaksojen aikaa, jolloin töihin pääsi vain enimmäkseen kesäisin, huonopalkkaisiin määräaikaisuuksiin. Tai no, kesällä 1991 olin töissä sellutehtaassa, ja tienasin hyvin, ja se oli viimeinen hyväpalkkainen homma tuolla ikävällä vuosikymmenellä.

Joten julistan, ettei minun kohdallani 1970- tai 1980 – luvussa ollut pahemmin ankeutta.

Lomapäiväkirja 3 – kulttuurikaupunkilainen!

Tänään, sunnuntaina aloimme valmistautua sukulaisvierailuihin. Piti lähteä käymään ihan kaupunkikaupassa.

Kotikaupungissamme on menossa Crusell-festivaali. Säveltäjä Bernhard Henrik Crusell (1775-1838) kun on tässä meidän kotikaupungissa syntynyt, joskin elämäntyönsä teki ja kuoli Tukholmassa. Ruotsin kansalainen hän oli, koskapa ruotsinvallan aikana syntyi, ja sitten Tukholmassa meni kuolemaan, kun Suomi oli jo Venäjälle menetetty 1808-1809 sodassa.

Tänään emme konserttiin rientäneet, vaan kaupungin torilla kaikille avoimessa Päivän puhalluksessa olimme läsnä. Tuttu mies hyvine äänentoistokamoineen (joiden avulla itsekin lauloin viime joulukuussa salonkiorkesterin säestyksellä) sai kaksi klarinettia soimaan melkein kuin hyvässä salissa olisi ollut!

Sitä minä vain, että ottakaapa liitosalueineen (v. 1617 perustettu kaupunki, siihen ammoin liitetty maalaiskunta ja 1974, 1983 ja 1993 liitetyt entiset kunnat) 15000 asukkaan pikkukaupunki, jonka torilla soi tasokas taidemusiikki! Savonlinnassa, joka on eittämättä vielä mahtavampi musiikin suhteen, on yli kaksinkertainen väkiluku! Noh, Kuhmo nyt ainakin, ja Lieksa vaskiviikkoineen tulee kyllä mieleen.

Kävimme samalla kauppareissulla hankkimassa liput ensi torstai-illan konserttiin.

Sanonpahan vain, että on jotenkin virkistävän erilaista se, että karaoken tai ihan kunnioitetttavien tanssi- tai rokkiyhtyeiden performanssien ohella on tarjolla perinteistä klassista musiikkia pikkukaupungin torilla keskellä ihan tavallista kesäpäivää. Ja se osattiin tarjota niin, että ihan tavalliset kaupunkilaiset, tavallisen kaupunkilaisen mullotus kasvoillaan, pysähtyivät kuuntelemaan ja nauttimaan ihmeellisistä sävelistä, jollaisia ei yksikään syntetisaattori tai työasema kykene tarjoamaan.

Päivään kuului myös mustikkametsässä käynti. Meillä on nyt tuoreita mustikoita kerättynä jo tässä vaiheessa likimain talven tarpeet. Minulla on ollut jo pitkään oma vastaukseni keskusteluun parhaasta talousjärjestelmästä.

Se on osittainen keräily- ja omavaraistalous, jota me maalaiset olemme kaikkina aikoina harjoittaneet. Hienoa on elämä kaupungissa, kaikkinaisten kulttuuristen tai viihteellisten menojen ja tapahtumien äärellä, mutta tällaisen ei-niin-rikkaan eläjän on huolehdittava maallisistakin, ja se käy päinsä kotipihan kasvihuoneissa ja mustikka- ja sienimetsissä, joita täällä päin vielä jonkin verran on.

Kulttuuria ollaan kyllä tälläkin viikolla harrastettu. Toissailtana oltiin Naantalissa kesäteatterissa, tänään siellä Päivän puhalluksessa kotikaupungin kauppatorilla. Ja ensi torstaina suuntaamme konserttiin, klassisen musiikin konserttiin.

Onni yksillä, kesä kaikilla, ja ylistän vapautta nauttia siitä, mikä omaan korvasyyhyyn on!

Lomapäiväkirja 2

Eilen ja maanantaina oli ajanvarausjärjestelmän mukaan viikkovapaapäivät, tänään on kuudes lomapäivä. Edellisillä vapailla tuli tehtyä se Ahvenanmaan reissu, viime pyhänä tuumimme, että eiköhän kissat ja kasvit pärjää, jos käväisemme reilun vuorokauden mittaisella reissulla taasen.

Mikäpä siinä, kissoille kuivamuonaa ja vettä saatuville, kasvihuoneille superhyperkastelut, taloyhtiömme surkeasta kaivosta rautapitoista vettä ns. talonletkulla kasvimaalle, hedelmäpuiden ja marjapensaitten juurille, ja auton dieselmoottori nakuttamaan ja nokka kohti ensin vanhaa ja sitten nykyistä pääkaupunkia. Kah, kun perheen nuorimmainen on kymmenisen vuotta asustellut täältä katsoen syrjäkylillä eli Helsingissä.

Maalaisten tapaan matkalle sovitettiin muitakin asioita. Minä kävin raisiolaisessa kauppakeskuksessa hankkimassa mustan puvun sillä ja senvuoksi, että olen kuluneen kevään aikana näyttänyt entisessä puvunreplussani omasta mielestäni nukkavierulta. Se on palvellutkin jo kuusi vuotta, mikä seikka todistaa sen, että olen vanhemmiten oppinut lopultakin säälimään roittejani, tai sitten olen onnistunut hankkimaan hyvää kangasta olevan puvun. Ennen Raisioon saapumistani otatin Mynämäellä poliisin automaattikameralla kuvan, josta laskun sain tänään. Olikin ensimmäinen kerta, kun tällaisesta kuvauttamisesta sain oikein jpeg- todisteen. Niin se vain maailma kehittyy.

Sitten vain Helsingin motarille, ja ennen pitkää löysimme itsemme kaupungista, joka kulkemaltamme osalta vaikutti lähinnä suurelta rakennustyömaalta. Ilmeisesti jotain ratikkalinjoja sinne rakentavat, ja jos se vähentää henkilöautojen tarvetta arvoisassa pääkaupungissamme, on se pelkästään myönteinen asia. Itse ajattelen niin, että pääkaupungissa henkilöautoa tarvitsemme lähinnä me maalaiset, joilla on läheisillemme aina jotain viemistä, joka ei junissa ja busseissa ole noin vain kuljetettavissa. Mutta mitä vielä, varmaan monet stadilaisetkin autoilla ajelevat, ja olen kuullut sellaisen selityksen, että jos sattuu ratojen varsilla asumaan ja liikkumistarve on pohjois- etelä- suuntainen, ei autoa tarvitse. Mutta niin sanottu poikittaisliikenne on hankalampaa. Liekö näin, sitä en tiedä.

Ongelmaksi tuntui kehkeytyvän se, että ennen niin runsas pysäköintitila on nyt työmaitten alla, eikä sitä enää ole. Sentään kohdelähiössämme oli edes jonkinlainen kadunvarsipysäköinti, että illalla saimme juuri ja juuri sopivan ajan puitteissa auton kadunvarteen, puoliltaöin piti käydä vaihtamassa paikkaa ja laittaa kiekkoon uusi aika. Kunnollista vakiparkkipaikkaa ei kuulemma saa rahallakaan.

Meille Helsinki näytti toki läheisemme voimakkaalla myötävaikutuksella parhaat puolensa. Hienoja lintuhavaintopaikkoja Viikin seudulla (kunhan se saakelin parkkipaikka taas löytyi), jolloin verkkokalvoille kaukoputken avulla piirtyivät mm. harmaasorsa, liejukana, suokukko ja suosirrejä sekä tyllejä. Näistä harmaasorsaa tahi liejukanaa ei täällä Vakka-Suomen huudeilla juurikaan näe. Kaupungin keskusta on taas jokseenkin samanlainen kuin minkä tahansa suuremman kaupungin keskusta, eikä siellä ole mitään näkemisen arvoista. Noh, tietysti olisi voinut käydä Kansallismuseossa ihastelemassa vaikkapa Kalannin kirkon alttarikaappia, jonka seurakunta hölmöyksissään meni myymään museolle joskus ammoisina aikoina, liekö ollut silloin Uusikirkko T.L.? Väittävät sen ajautuneen meren mukana tänne Vakka-Suomen rannoille, josta se sitten Pyhän Olavin kirkkoon vietiin… Vähänkö sitä on legendoja liikkeellä näissäkin asioissa.

Sinänsä enimmiltään tuli nähtyä puutarhapalstoja, meren lähellä olevia yleisiä puistoja tai oleskelupaikkoja, ja kyllä niissä ihmisiä oli, tuntuivat tykkäävän olostaan. Ja siinä Helsingin kolkassa, jossa oleskelimme, en nähnyt ensimmäistäkään huumeneulaa tai -ruiskua, jollaisten yli jouduin loikkimaan kymmenisen vuotta sitten, kun jouduimme kerrattain yöpymään Vantaalla, ja iltakävelymme kulki Vantaanjoen rantamilla. Tai sitten läheisemme on oppinut liikkumaan vain sellaisissa paikoissa, jossa tätä ikävää ilmiötä ei niin paljon esiinny. Mainittakoon vielä, etten arvostele tässä päihteiden käyttäjiä, vaan niitä olosuhteita, jotka tekevät ihmisestä päihteiden väärinkäyttäjän.

Takaisin lähdimme maanantain iltamassa, jälleen Turun moottoritietä pitkin, jossakin oli iso hidaste tietyön takia. Mutta silti olimme toissailtana puoli kymmenen maissa tutussa kotipihassa, itse kylvettyjen ja kasvatettujen ravintokasvien kastelutilannetta ja vointia tarkastelemassa ja ennen kaikkea asettumassa yöteloille ihan omassa sängyssä, omassa tutussa kodissa ja vapaasti omia tapoja noudattaen.

Eilen keitin kesäkeiton. Raaka-aineina oli oman puutarhan Siikli-perunat, sipuli, kesäkurpitsat ja herneet. Porkkana, keräkaali ja varhaiskaali olivat marketista haettuja, mutta hyvää siitä kyllä tuli. Söimme niin eilen kuin tänäänkin tuota keittoa. Kesä alkaa tulla kypsyvään vaiheeseensa. Myös aamupalajogurttiin on saatu osittaiset höystöt itse kasvatetuista mansikoista. Kaikki marjapensaat notkuvat kypsymisen aloittaneista marjoista. Erityisesti punaherukkaa ja karviaista tuntuu tulevan hillittömät määrät. Edelliskesien hyviin omenasatoihin verrattuna tämän kesän sato sen sijaan tuntuu jäävän vaatimattomaksi, mutta luumuja tulee tänäkin vuonna asiaksi asti.

Semmoista on maalaisen elämä tässä kohdalla. Puutarhan ja kasvihuoneiden hoito vie edelleenkin enimmillään 10 minuuttia vuorokaudessa. Jotain kitkemis- ja harvennushommaa taidettiin juuri tehdä tänään vartin verran tuon normaalin lisäksi. Kotipuolessani oli sanonta, että ”jonka jalka kapsaa, sen suu napsaa” vaikuttaa vähän ylimitoitetulta. Ei tämän vertaisen puutarhan hoito ole mikään kova homma.

Parasta on se, että suurin osa lomasta on vielä jäljellä! Tämä ihana, hidas elämä voi jatkua vielä vajaat kolme viikkoa.

Lomapäiväkirja, osa 1

Kesälomat alkavat olla vähissä! Vielä vuonna 2024, 2025 ja ehkä 2026. Tarkoitukseni on jäädä eläkkeelle 1.10.2026, jolloin olen saavuttanut noin kuukautta aiemmin ikäisilleni alimman eläkeiän, 64 vuotta ja 9 kuukautta. Eläkkeeni tulee olemaan pieni, kun minulla on alkupäästään hirvittävän rikkinäinen työhistoria. Rakennushommia, kapakkamuusikon hommia, yrittäjyyttä ja sitten parhaassa iässä viisi vuotta semmoista, että noista 60 kuukaudesta noin 40 olin työttömänä.

Mutta nyt olen kesälomalla. Minulla on vuosilomaa ruhtinaalliset 38 päivää vuodessa, ja olen valmis vaikka lakkoilemaan niiden puolesta. Näin vastasin pari vuotta sitten AKI- liittojen kyselyyn. Työurani paras saavutus kun on nimittäin tuo lomaoikeus. Palkka on ollut mitä on ollut, kyllä sillä pärjännyt on ihan ja pärjää hamaan loppuun saakka, vaan eläke tulee olemaan alle puolet siitä. Mutta mitäs sitä eläkkeellä nyt suurempia tarvitsisikaan. Osaan leipoa ruisleipää, kerätä luonnosta marjoja ja sieniä, ja pystyn tekemään niin halutessani kanttorin sijaisuuksia, ihan kohtuullisella ammattitaidolla vieläpä.

Loman aloitin jo viimeisenä työpäivänä. Kun oli kirkonmenot ja kirkkokahvit kunnolla tehty, starttasin vähäpäästöisen dieselautomme, ja ajelin Kustaviin, sinne Volter Kilven maisemiin. Kustavista menimme vielä lautalla Vuosnaisiin, jossa meillä oli aikaa kaksi tuntia odottaa M/S Ådanin lähtöä Åvaan. Sillä aikaa kiersimme luontopolun, jonka varrelle oli koottu ympäristötaidenäyttely. Se oli ihan hyvä, mutta kylläkin puhkiselitetty. Ei taidetta selittää tarvitse, pitää jättää kokijalle se oma tilansa…

Ådan tuli ja lähti, ja saapui Åvan satamaan ajallaan. Siellä taas odotti M/S Doppingen, joka kuljetti meidät Jurmon saarelle, siis sen Brandön Jurmon saarelle, jossa kerkisimme käydä Kvarnenin rantaravintolassa nauttimassa Stallhagen-oluet, ja vetäydyimme yöpymään entiselle Jurmon koululle, jossa toimii nykyään hostelli. Olemme tätä hostellia käyttäneet varmaankin puolenkymmentä kertaa, ja olemme tyytyväisiä. Juuri tällaisia majoituksia saisi isänmaassamme enemmänkin olla: Siistejä, rauhallisia ja edullisia. Tämä perustuu kaikki vastuulliseen matkailuun: kukin kulkija siivoaa jälkensä. Olemme aina tulleet täällä siistiin majoitukseen, ja jättäneet sen siistiksi lähtiessämme. Käytössä ovat suihkut, keittiö ja muuta kaikki tarpeelliset fasiliteetit.

Seuraavan päivän homma oli matkustaa Doppingenilla takaisin Åvan satamaan, ja lautta lähti täsmälleen ilmoitettuna aikana, ja saapui täsmälleen ilmoitettuna aikana Åvaan. Siitä polkaisimme noin 23 km matkan Torsholmaan, pysähtyen Hotel Gulvivaniin nauttimaan oluset. Vielä ennen Torsholmaa kävimme uimarannalla uimassa, siellä oli vastassa vanhahko feminiini, joka valitti pyöriemme pysäköinnistä liian lähelle uimarantaa. Siirsimme kulkuvälineemme leidin haittaamisen ulottumattomiin, ja kävimme uimassa. Sitten jatkoimme Torsholman lauttasatamaan.

Olimme oikein varanneet M/S Ejdernille siirtymän Lappoon, ja olimme paikalla ajoissa. Oli puomit alhaalla tullessamme, joten jäätiin odottamaan, ja se perhana lähti ilman meitä.. Soitin laivalle, ja kuultuani, että kommunikaatio onnistuisi parhaiten ruotsiksi, kyselin, että mitenkähän Lappoon pääsisimme. Ei siihen ollut kuin viisikymmentä minuuttia, ja näin kävikin.

M/S Alfågeln meidät sitten Torsholmasta Lappoon vei, ja menimme ennestään tuttuun majataloon. Sen emäntä oli se sama kuin ennenkin, ja veimme matkatavaramme huoneeseen, ja lähdimme takaisin sataman vaiheille syömään. Tarjolla oli monia eri ruokia, valitsimme lohen, emmekä katuneet! Hyvää oli punalihainen, varhaisperunat oli keitetty juuri sopivan kypsiksi, ja dippikastike oli herkullista.

Lappo on pienehkö saari, ja siihen tutustumiseen reilu vuorokausi riittää, jos pintapuolinen sellainen riittää. Uimme sataman lähellä olevalla uimarannalla, kävimme tarkastamassa Andhusenin, ja kerkisimme lähtöaamuna ilman kiirettä käydä vielä vanhalla höyrylaivalaiturilla.

Toisena päivänä matkustimme Alfågelnilla takaisin Torsholmaan, ja pyöräilimme ilman kiirettä takaisin Åvaan, pysähtyen jälleen kerran Gullvivaniin nauttimaan virvokkeita. Ådan kuljetti takaisin Vuosnaisiin, jossa pakkasimme pyörälaukut ja pyörät auton perään, ja kiiruhdimme Vartsalan lossille, johon pääsimmekin aivan reilusti heti ensi yrittämällä.

Ja Vartsalasta Kustavin puolelta ei olekaan enää kuin reilun tunnin matka kotiin. Kotiin saavuttua kasteltiin reilut 2 päivää ”hylyn hallos” olleet kasvit ja kävimme yöpuulle.

Tähän aamuun heräsimme myöhään. Minut herätti nuorempi kissa, joka tuli maukumaan aamupalaa, jonka hän saikin. Pian tuli vanhempi kissakin, joka niin ikään sai aamupalansa. Hoitelimme puutarhaamme, ja lähdimme veneretkelle eräälle ulkoluodolle. Retki oli hieno. Moottoriveneellä ajo on samankaltaista kuin matkustaminen julkisella liikenteellä, eri ei mitään ihmeellistä. Mutta perillä, kun viriteltiin lintukaukoputki ja pitkäputkinen kamera, nähtiin yhtä ja toista. Niinkuin riskilä, luotokirvinen, karikukko ja merikihu vaikka esimerkiksi.

Jestas, että on isänmaan kesä hieno!

Maamme lounaiskolkka

Jo toisen kerran tälle kesälle teimme pikavisiitin Ahvenanmaalle. Ensimmäinen oli juhannuksena, Eteläisen linjan (Södra linjen) maisemissa Nauvossa, Korppoossa ja Kökarissa, tällä kertaa sitten Pohjoisen linjan (Norra linjen) Brändössä ja Lappossa. Aikomus oli mennä ihan sinne isolle Ahvenanmaalle, vaan ei saatu lauttoihin polkupyörille paikkoja viime viikon lopulla varaten.

Hintataso on toki pohjoismainen, eli kahden hengen hyvästä ravintolaillallisesta saapi pulittaa ihan kunnon summan, mutta toisaalta on se kotimaisen pienyrittäjyyden tukemista. Ei ole pörssiyhtiöitä näissä vierailukohteissamme, ja jos olisi, niin emme kyllä kävisikään, sen verran kasvoton pääoma korpeaa… Mutta aidosti yrittämisen riskit kantavia pienyrittäjiä on helppo tällä meikäläisen vakaumuksella kannattaa, kun itsekin semmoinen olen muinoin ollut.

Ja maisemathan ovat hienot. Merenrantakallioita, tosin merivedessä uinti edellyttää sen tiedostamista, että siellä on sinilevää. Tänäänkin Lappon eteläkärjessä, vanhan höyrylaivalaiturin tienoilla löytyi sen verran vähäsinileväisempää rakoa, että uida tohti. Samaten Lappon pääuimarannalla, joskin sinilevää oli sielläkin. Mitäs, kun lohenkasvatuskasseja oli kaiken aikaa näkyvissä.

Kyllä silti voin suositella kaikkea lounaissaaristoa, Utöstä Turun, Ahvenanmaan ja Uudenkaupungin saaristoon saakka. Näissä paikoissa ollaan vielä ihan edellisen sukupolven aikana oltu aika tosissaan yrittämässä saada kelvollista elantoa omalle perheelle! Juhannussalkoja näkee siellä täällä, nekin ahvenanmaalaista perinnettä. Tosin nyt jo ne juhannuksen aikana lepattaneet haavanlehdet ovat kuivuneet, mutta se juhannussalko! Meikäläinen katsoi sellaista kansakoulun lukukirjasta 1960-1970- luvuilla keskisuomalaisessa pikkupitäjässä, ja mietti, että minkähälaista tuolla on….

Ja noin laajemminkin. Isänmaamme joka kolkka on erityislaatuinen. Idän piirakat ja lörtsyt, Keski-Suomen mäkiset järvimaisemat, Savon lupsakat rantamaisemat, Etelän Suomenlahti-maisemat, lounaan saaristo, Kainuun metsät, Pohjanmaan lakeudet ja pohjois-Suomen huikea kirjo vaaramaisemista Tunturi-Lappiin. Olenko maininnut tunturi-Lapin alkukesän herkät kukinnot, jotka hakevat vertaistaan vähintään Alpeilta!

Kyllä kuulkaa on tässä omassa isänmaassakin monenlaista ja erilaisia maisemia! Ja etelän-lennon hinnalla etenkin kesäisin kiertää jo kelpo piustaleen isänmaatakin!

Tänään loppuneella reissulla minua eritoten ilahdutti polkupyöritse ja teltan kanssa liikkunut lapsiperhe. Turkulaisia taisivat olla, ja olivat pyöräilleet Brändöön, yöpyivät teltassa meidän jo kypsässä olevain keski-ikäisten hostellimajoituksen vierestä. Päivätaipaleensa olivat maltillisia lasten tautta, mutta varmasti ehtivät nähdä isänmaata siinä kuin autolla huristavat perheetkin.

Tulimme illalla kotiin. Puutarhan kasvit olivat kestäneet vajaan kolmen päivän poissaolon, ja saivat hyvän kastelun. Me olimme jälleen yhtä isänmaakokemusta rikkaampia.

Tulevina päivinä täytynee kuivata yrttejä ja käydä katsomassa, josko mustikat olisivat jo kypsiä. Sitten voisikin suunnata johonkin toiseen isänmaan kolkkaan visiitille….

Kun en kestänyt

Lopetin Twitterin seuraamisen, ja poistin tilini sieltä.

Saattoi olla tyhmää, mutta en kerta kaikkiaan jaksanut sitä syötettä. Homo politicus oli kaiketi kovinkin edustettuna tuossa syötteessä, mutta kun että ihan suomalaiset laittoivat ihan suomalaisia vihollisikseen tahi vastustajikseen syötteessä, en viitsinyt sitä enää seurata.

Jumalauta, että te poliittiset ihmiset olette pohjattoman typeriä vasemmalta oikealle. Miten ihmeessä luulette vastakkainasettelua tehostaen saavanne valtakunnan asioita millään tavoin eteenpäin? Olette valtakuntamme hirvittävää nollakastia, Silvio Berlusconin tai Donald Trumpin laisia. Oman tyhmän tai yksipuolisen maailmankuvanne ääliömäisiä nettikannattajia.

Ihan kaikella rakkaudella, meidän yhteiskuntaa ei viedä eteenpäin vastakkainasettelulla, vaan etsimällä erilaisten aatteiden symbioosista suunnilleen oikeaa työtä. Ei mulla muuta.

Ihan kohta…

… on aika sen ihan oikean kesäloman.

Se on tällaisen julkisyhteisön palveluksessa olevan pienipalkkaisen ihmisen suuri etu, jota pidän arvossa. Ja jonka vuoksi siedän pienehkön palkkatasonkin. Mitäpä rahalla tekee, jollei siitä pääse nauttimaan??!! Elämäni ensimmäisen kesäloman sain heinäkuussa 1984, kun olin ns. punapääomaan kuuluvan rakennusliikkeen palveluksessa. Sitten lähdin kouluun ja olin yrittäjänä 1985-1990. Kesinä 1987 ja 1988 pidin viikon kesälomat, ei olisi pitänyt.

Joskus 1990-luvulla näin televisiouutisten lopussa pätkän, jossa Jussi & the Boys esitti kappaleen ”Kesämenot”. Minulla ei silloin ollut kesälomia, kun oli yrittäjyyden jälkeistä työttömyyttä ja ainoat työtilaisuudet oli kesäisin. Haaveilin siitä, että joskus saisin oikean kesäloman.

Sen sainkin heti 13 vuoden odotuksen jälkeen vuonna 1997, jolloin lopetin ensimmäisen kanttorinpestini toukokuun viimeisenä päivänä ja aloitin toisen kanttoripestini heinäkuun alussa. Vuonna 1998 lomaa oli muistaakseni kaksi ja puoli viikkoa, tai enintään kolme.

2003 aloitin nykyisellä työnantajallani, seurakunnat ovat vaihdelleet. 2003 kesällä ei paljoa lomia ollut, mutta 2004 lähtien oli se vähintään neljä viikkoa kesässä. Nyt, kun olen ollut saman työnantajan palveluksessa yli 20 vuotta, saan kesäisin neljä viikkoa lomaa, ja sitä jää yllin kyllin talvellekin.

Ja tämän kesän se oikea kesäloma alkaa, kun ylihuomenna olen soittanut jumalanpalveluksen ja käynyt kirkkokahveilla. Sitten tässä on neljä viikkoa semmoinen poika, joka ei töitä kaipaa! Opin tämän sanonnan silloin 1990- luvulla niissä kesätöissäni, kun vakimiehet pitivät niitä lomiaan.

Se tässä toisen palveluksessa olemisessa on hienoa, että on tosiaan nämä lomat. Yrittäjyyden aikana niitä pidettiin omaan laskuun, jos arveli, että on varaa.

Ei mene tässäkään asiassa nallekarkit tasan. Ihan hiljattain oliko se Helsingin Sanomissa vaiko Ylellä (valtamediassa, rakkaat persut), että yksinyrittäjillä ei ole mahdollisuutta pitää lomia. Ei ollut silloin 1980-luvullakaan, eli ei ole miksikään sekään asia muuttunut. Jos sen viikon pidit, niin paheksuntaa sait. Että näin hyvin se pärjää, kun on varaa olla pois palvelemasta.

Ihan rehellisesti: yrittäjyydessä lomat ja vapaat ovat riippuvaisia siitä, kuinka hyvin se yrittäjyys kannattelee. Jotkut pystyvät pitämään viikonloput, toiset eivät. Joillakin on kesä- tai talvisesongit tai jokin muu olosuhde. Sanottakoon painokkaasti, että yrittäjä on aina olosuhteisiinsa suostunut.

Minä soisin yrittäjille (tämä ei koske pörssiyhtiöitä) sen, että heillä olisi haluamanaan aikana mahdollisuus pitää lomaa ilman kassakriisiä. Että jokaisen yritysidea kantaisi niin, että kohtuullisella työnteolla leipä lähtisi. Meillä heikommalla aineksella, jotka nautimme palkkaa ja vuosilomaoikeutta, asia ratkeaa helposti. Mutta se on silti kohtuullista.

Tahdon sanoa: Arvostan ihan hirveästi yksityisyrittäjiä. Ja sanon, että kaltaisillani palkkarengeillä asiat ovat ihan hyvin juuri nyt.

Mitä se Aleksanteri suuri sanoikaan?

Näin tavallisen tallaajan näkökulmasta politiikan ympäristö on tällä hetkellä toksinen tai suomeksi sanottuna myrkyllinen. Alexander Stubb, jota olen leikilläni kutsunut Aleksanteri Suureksi, sanoi, että politiikka on rikki.

Ja toden totta. Mietitäänpä. Matti Vanhanen ja Jyrki Katainen heittivät pyyhkeet kehään. Vanhasta paikkasi Mari Kiviniemi, Kataista Alexander Stubb. Juha Sipilä pyysi eroa hallituskautensa lopussa, ja nilkutti toimitusministeriönä loppuun. Antti Rinne heivattiin sivuun heti alkuunsa, ja Sanna Marin sinnitteli loppuun saakka haukuttuna ja vastustajainsa silmätikkuna.

Mikä yhdistää Matti Vanhasta, Jyrki Kataista, Alexander Stubbia, Juha Sipilää ja Sanna Marinia, jotka kukin kantoivat kelpo piustaleen pääministerin vastuuta? Näin tyhmän keskivertosuomalaisen vinkkelistä se, että he kaikki ovat hakeutuneet muihin tehtäviin. Vanhanen kerkisi himmailla Perheyritysten liiton johdossa, Katainen häipyi Brysseliin, Stubb niinikään kansainvälisiin tehtäviin, Sipilä myös häipyi omiin oloihinsa. Nyt, kun Sanna Marin teki samoin, hän kuulemma löi hanskat tiskiin sikäli kun on iltapäivälehden toimittajia uskominen.

Tästä käy päätteleminen, että pääministerinä olo on ihan helkkarin hankala ja ihmisen jaksamista murentava pesti. Sama se on Orpolla edessään nyt, unholaan päätyy, kunnes seuraava mission impossiblen tekijäksi halukas ilmoittautuu.

Tämän johdosta haluan sanoa seuraavaa:

Ihan kaikella rakkaudella hyvät kanssaihmiset, twiittaajat, trollaajat, salaliittoteoreetikot, kokoomukselaiset, kepulaiset, demarit, vihreät, vasemmistoliittolaiset, kristilliset ja perussuomalaiset. Ja jos joku jäi mainitsematta, niin tekin, jopa RKP. Ja itsenäisyyspuolue ja Liike Nyt.

Mitä arvelette, millaista ihmistä kiinnostaa tässä toksisessa ilmapiirissä osallistua yhteisten asioiden hoitoon? Jos kaikki kaivetaan esiin ja muutetaan loaksi ja heitetään päälle? Tunnen suurta sympatiaa niitä politiikassa mukana olleita kohtaan, jotka eivät enää jaksa. En ole kepulainen, mutta arvostan Oulun vaalipiirissä jo edellisissä vaaleissa luopunutta Esko Tölliä, joka sanoi ihan reilusti, että hän ei sitä loanheittoa ja asiattomuuksia jaksa, kun olisi oikeitakin asioita hoidettavana.

Meillä nyt olisi vaikkapa terveydenhuollon kriisi, hyvinvointivaltion rahoitus, valtionvelan hallintaan saanti, kun takana on äärimmäisen hankala aika koronoineen ja alkaneine sotineen. Jokaisen demokraattisen valtion asukkaan tulisi ymmärtää se, että opposition tehtävä on haastaa hallitusta. Niin teki nykyiset hallituspuolueet edellisellä hallituskaudellakin, mitä muuta he odottavat oppositiolta?

Haastamisen voisi toki tehdä sivistyneesti ja fiksusti, asiassa pysyen. Nyt lentää joka puolelta loka ja parjauskampanjat, ja se ei valitettavasti vie maamme asioita pätkääkään eteenpäin.

Että mitäpä jos itse kukin lauottaisiin loukkaukset vaikka muinaiseen tapaan keittiön tai huoltoaseman kahvipöydissä, mutta kirjoittelussa mukaan luettuna toimittajat pidättäydyttäisiin solvauksista. Epäkohtia saa ja pitää nostaa esille, se ei ole vielä loanheittoa. Tietääkseni meillä on sellainen oikeusjärjestelmä, että jos jotakuta syytetään jostakin, hänellä on oikeus puolustautua. Tämä oikeus on jopa raiskaajilla, siis ihmisyyttä vastaan rikoksen tehneillä. Miksi ei siis parlamentaarikolla.

Olen murheellinen tästä Silvio Berlusconin ja Donald Trumpin harjoittaman räyhäämispolitiikan yleistymisestä. Berlusconin teesi oli, että hän se vastustaa kommunismia. Ja kommunisti oli jokainen, joka ei häntä myötäillyt. Samahan se on täällä. Mahtoiko kukaan sanoa, että Ben Zyskowicz ja Saara-Sofia Siren ovat vihervassareita, kun eivät tukeneet sitä erotettua ministeriä? Vasemmistomediaksi on luokiteltu mm. Helsingin Sanomat ja YLE. Mahtaa Aatos Erkko- vainaja haudassaan kääntyä, kun hänen elämäntyötään vasemmistolaiseksi sanotaan…

Minusta emerituspiispa Kaarlo Kalliala, kun oli käynnissä joku kohukampanja, olisiko ollut Päivi Räsäsestä tai jostain muusta, sanoi siinä fiksusti jossain kirjoituksessaan.

”Passaisiko sellainen, että oltaisiin ihmisiksi?”

Minulla ei ole piispa Kallialan sanoihin mitään lisättävää, ei pois otettavaa.

Pyhäillan mietteitä

Sataa vettä. Se seikka on asia, joka minua suuresti miellyttää. Touko-kesäkuussa vettä satoi ihan muutamia millimetrejä, mutta eilen päivällä tuli 32 millimetriä, tänäistä lukemaa en ole käynyt tarkistamassa. Pihanurmi on kulottunut ja ruskea, sen puolesta en harmissani ole ollutkaan. Mutta että kylvetyt ja istutetus kasvit saavat taivaan hapekasta vettä, saa minut iloiseksi. Luvassa on herkullista satoa.

Sellaista nautittiin jo tänään. Halkaisin oman puutarhan ensimmäisen kesäkurpitsan, koversin sen sisustasta osan pois, ja se lisättiin jo aiemmin papoutsakia varten tehtyyn ja yli jääneeseen liharaguun, ja koverrukset täytettiin tällä seoksella, joukkoon laitettiin fetaa ja juustoraastetta, ja tämä komeus uuniin.

Omassa elämässä siis eletään kypsyvää kesää ja oman puutarhan kaikkinaista hyvää tuottavaa runsautta.

Muutoin valtakunnan elämä minua vähän surettaa.

En minä sitä sure, että se yksi ministeri joutui eroamaan.

Mutta sitä wokemeininkiä vähän suren. Saapi sitä kai olla vaikka mitä mieltä, ja sanoa sen julki, mutta että jos käsketään rokkifestivaaleilta pois kutsuvierasaitiosta, niin on se kyllä jo aika wokea.

Sitten suren sitä, että keskusteluyhteys eri tavalla ajattelevain välillä on vähän hakusessa, saati ettei peräti kadoksissa!

Olen hartaasti ja pitkään toivonut, etteivät poliittisesti suuntautuneet tavan kansalaiset olisi synonyymi imbesillille, mutta valitettan usein näin tuntuu olevan. Vai johtuisiko siitä, että ennen ne oletetun vastustajan kategorisoinnit jäivät keittiön tai huoltoaseman baarien pöytiin, haihtuivat olemattomiin, kun nykyään ne taas jäävät tuonne netin norsunmuistiin tuottamaan häpeää sanojilleen.

Minä henkilökohtaisesti tunnen aika monta kokoomukselaista, jotka ovat kuitenkin ihan täysjärkisiä ihmisiä. Ymmärtävät, että maailmaa voi kokea ja jäsentää jollain muulla tavalla kuin mikä itse on tullut omaksuttua. Mutta katsoppa Twitteriä! Jestas! Samoin tunnen vassareita, jotka käsittävät, että maailman voi jäsentää muutoinkin kuin oman aatteen kautta.

Mutta säälittävän monta on näitä silmälaput päällä kulkevia tyyppejä, jotka täyttävät Twitterin syötteen näillä eri tavalla ajattelevain kategorisoinneilla.

Tämä sosilaalinen mediako tämän jyrkän mustavalkoisuuden tai polarisaation toi? Joskus tekisi mieli kirjoittaa Twitteriin, että sanotteko te sanan vihervasemmisto samalla älyn ja sivistyksen määrällä kuin vähemmistökommunistit 1970- luvulla sanoivat sanan ”riistäjäporvari”? Nimittäin kumpikin ilmaisu, siis ”vihervasemmisto” tai ”riistäjäporvari” tuntuvat ainakin minusta melko tyhmien ja yksinkertaisten ihmisten sanomuksilta. Ja sitten nämä woket, joidenka kanssa en onneksi ole toistaiseksi joutunut mihinkään tekemisiin.

Oma lukunsa on tietysti eri sanomalehtien tai uutiskanavain kommenttiosiot, jossa törmää aatteisiin, joihin ei ole tottunut. Mutta tätä kai se nykymaailma on…

Toenpaa asiaa välillä….

Työn puolesta soitin tänään aamulla konfirmaatiomessun, pappina oli nuori, alle kolmekymmentävuotias naispastori. Hän se sitten saarnasi ihanasti armahtamisesta, joka oli tämän päivän kirkollinen aihe.

Päiväsydännä kävin kotona, ja leivoin ja paistoin ruisleivät, jonka taikinan alustin eilisiltana ruokkimaani ja yön yli käyneeseen juureen aamulla herättyäni. Taikina oli töistä ensimmäisen kerran tultuani noussut, joten leivoin sen leiviksi ja paistoin sähköuunissa, ja sanoin isoäidiltäni lukuisia kertoja kuulemani sanat: ”oes leipeä”!

Illankutveessa soitin päivän toisen messun. Huomenna on lukkarin lauantai, tiistaina pyhä. Pitää tiistaina käydä vanhassa pääkaupungissa valkotakkisten puheilla, semmoista tämä vanhan ukon elämä on.

Voikaa te oikein hyvin.