Talvi jatkuu…

Meni reilu viikko sitten sää suojalle pahemman kerran. Kerkisin jo ajatella, että tässä tämä talvi sitten oli, mutta mitä vielä! Sinnitteli asteen parin plussalla, hölsehtivä lumi alkoi kiinteytyä, ja lopulta toissapäivänä meni pakkaselle uudestaan. Vielä oli litistyneet hanget kuitenkin semmoiset, että paikkakuntamme pururadalle saatiin aikaiseksi hyvin hyvä hiihtolatu.

Minähän siis vihaan erotuksetta kaikkea urheilua, mutta liikkumisesta kyllä pidän. Siis sillä tavalla, että hiihdän tavattoman mielelläni, kunhan kukaan ei minua valmenna, eikä kukaan ota aikaa eikä kukaan anna ohjeita siitä, miten pääsisin nopeammin. Minä tykkään hiihdellä omaan tahtiini. Voi olla kovatkin sykkeet ja paita kastua, mutta tämä on kuitenkin täydelleen antiteesi urheilulle. Urheilussahan kilpaillaan siitä, kuka vaikka hiihtää nopeimmin jonkun matkan. Sen saavuttamiseksi liitytään urheiluseuraan, hankitaan valmentaja, sitoudutaan ohjelmaan, annetaan valmentajalle oikeus puuttua tekemisiin, toisessa vaakakupissa on sitten maine ja kunnia, joka on toki nähty sangen katoavaiseksi. Oikein surku tulee niitä menneitä karpaaseja, miten onnettomia ovatkaan?

Väitän, että urheilu ja valmennus aika pitkälle tappavat ilon liikkumisesta. Siinähän haetaan jotain typerää kilpailumenestystä.

Ehkä otin liian tosissani Ismon ”Jurot nuorisojulkkikset”, mutta pidän sitä edelleen ajankohtaisena.

Minusta kävely, juoksu, pallopelit ja vaikka hiihto ovat kaikista kivimpia silloin, kun niillä ei pyritä yhtään mihinkään muuhun kuin siihen, että on kivaa ja että kunto pysyy hyvänä. Ei tarvita dieettejä tai pistoksia saati pillereitä. Ei turhanaikaisia valmentajia, joihin minulla on pysyvä negatiivinen suhtautuminen. Vaan jos joku tahtoo itsestään marionetin tehdä, niin mikäpä minä olen ketään estämään. Kunhan tässä vain pienellä äänellä sanon, että liikkuminen voi olla ihan iloista ja antoisaakin, eikä veren maku suussa tehtävää pakkopullaa.

Minun teesini on tämä: Urheilu on sairasta touhua. Minä en suostu katsomaan sitä esimerkiksi televisiosta tai kuuntelemaan radiosta sekuntiakaan.

Talvi ei taida sopia kaikille

Minä tunnustan häpeämättä pitäväni talvesta, siis tällaisesta, että on lunta ja pakkasta. Mitäs kun olen suurimman osan elämästäni maalla asunut. Satanut lumi työnnellään, lingotaan tai kolataan pois, ja jatketaan elämää näillä ehdoilla. Jos pitää lähteä autolla liikkeelle (ja meidän aika usein täytyy), varataan matkaan aikaa reilusti enemmän kuin muuten menisi. Mistä sitä tietää, vaikka olisi tie jossain tukossa tai joku lajitoveri suistunut autoinensa ojaan, ja henkilöä on mäessä autettava, ei mäen alla.

Mutta ymmärrän kaupunkilaisten tuskan. Esimerkiksi niinkin pienessä kaupungissa kuin siinä, missä Mersuja pykäävät, ei katuvierelle työpaikan edessä ihan noin vain parkkeerattukaan, kun oli lumityöt tekemättä parkkiruuduissa. Ajoväylät olivat toki auratut ja ajokelpoiset. Mutta kadunvarsivaahteroiden väliin ei aurauskalusto noin vain taivu. Varmaan etelän kaupungeissa, kuten Helsingissä, Espoossa ja Vantaalla sekä meidän varsinaissuomalaisten Turussa ollaan oltu ihmeessä ja kaiveltu autoja lumihangesta. Meidän auto on sellaisessa kolmelta sivulta suljetussa katoksessa, ja tänäkin aamuna heräsin kello 6.45 laittamaan moottorinlämmittimen johdon kiinni (en luota siihen kellokytkimeen, se ei ole koskaan oikein toiminut). Sillä kohta 10 vuotta vanha turbodiesel pysyy luotettavana ja toimivana sitä pitempään, mitä enemmän se saa käynnistyä lämmitettynä. Niinpä tärskäytin auton tulille ennen aamuyhdeksää, ja ajelin töihini. Kun on laulajan hommaan ruvennut, niin ei auta kuin laulaa.

Mutta tähän lumiproblematiikkaan. Kaupungeissakin lumi on johonkin saatava. Meillä maallahan tuo ei mikään ongelma ole. Lykätään penkoiksi kulkuväylien viereen, ne siitä ajastaan sitten keväämmällä sulavat. Mutta kivimuurien pihoilla tai muutenkin tiheämmin rakennetuilla alueilla lumi on lastattava kuorma-autojen lavoille ja vietävä pois, taitavat Helsingissä vieläkin mereen kipata… Selvästikin voidaan havaita, että kaupunkisuunnittelijat eivät ole lumiasiaa ottaneet huomioon, ei ainakaan siltä kantilta, että sitä joskus sataa ihan maahan asti. Kiinteistöjen omistajat murehtivat talojen katoilla olevaa lunta ja jäätä, joka jonkun ohikulkijan päälle pudotessaan aiheuttaa suuret harmit. Niinpä henkilövuokrausyritykset saavat tilauksia lumen pudottamiseen, ja työttömäksi jääneet tarjoilijat, kokit ja portsarit niitä kuulemma siellä tiputtelevat.

Tottahan on toisaalta se, että elämme etenkin täällä etelä-Suomessa enimmäkseen talvisin kirotussa pimeydessä, jossa maa on vain märkää ja mustaa, ja pimeys alkaa helpottaa joskus kevätpäiväntasauksen jälkeen. Katuvalot antavat valoa sen, mitä tarvitaan. Niinpä tämä talvi on näkökannasta riippuen ikävä tai mukava poikkeus vallitsevaan normaaliin.

Minä olen koko ikäni talvesta pitänyt. On mahdollistunut hiihtäminen, joskus vähälumisina aikoina retkiluistelemisen, jota tänäkin talvena pääsin noin neljänä päivänä kokeilemaan. Mutta ymmärrän niitä, jotka haluavat kulkea korko- tai ns. puolikengissä tai vaikka tavan lenkkareissa tai muissa kävelykengissä sulaa asfalttia tai laatoitusta myöten. Jyväskylässä, kaupungissa metsäin keskellä, tekivät keskustan kaduista lämmitetyt jo neljännesvuosisata sitten.

Sillä liukkaat kadut ovat kauhistus monelle. Siitähän kertoo uutiset pääkaupunkiseudun terveysasemilta, joilla liukastumisvammat ovat nyt aivan tapissaan. Meille maalaisille tällainen kuulostaa siltä, että on lähdetty liikkeelle ulkonäkö eikä turvallisuus edellä. Minullakin on peräti kahdet esim. vaelluskenkien päälle sopivat liukuesteet, jotka tulevat kengän rungon ympärille, ja pohjassa on ketjuissa piikit, joiden turvin olen huoletta kävellyt niin merenrantakallioilla kuin vaikkapa Äkäslompolon Kuertunturilla. Enkä ole liukastunut.

Silti en voi edellyttää kaupunkilaisilta samanlaista varautumista. Heillä on ne omat kuvionsa ja kiireensä, laaditut sen mukaan, että kulkemaan pääsee. Ja hankalaahan se olisi tavaratalojen ja ostoskeskusten ovilla riisua liukuesteet, että pääsisi sipsuttelemaan kulutususkonnon temppelin puleeratuille laattalattioille ja antamaan päivittäisen rahauhrinsa Markkinavoimille, vaikka velaksi. No, se on toinen juttu, kunhan höpisen joutavia…

Järvenpäässä ja Tuusulassa ajetaan tuiskussa satasta vaikka ketjukolareiden uhalla, kun liikennemerkit tämän sallivat. Meillä täällä provinssissa sovitetaan nopeudet vallitseviin keliolosuhteisiin. Bussien aikataulujen pitävyydestä en tiedä, koska bussin käyttö on harvinaista ylellisyyttä näillä main. Pitää osua maanantain ja perjantain välillä koulupäiviin juuri sopiviin aikoihin tilanteet, jos meinaa julkisilla mennä. Nuoruudessani kuljin Junttilasta Suomen Ateenaan busseilla, jotka saattoivat vartin joskus myöhästyä, oikein pahoilla keleillä.

Mutta mitäpä tällaisen kuusikymppisen ihmettelystä. Varmaan ensi vuonna saamme taas olla suloisessa pimeydessä ja vesisateessa, eikä liukastumisonnettomuuksia satu.

Helpotus maailmantuskaan – talvi!

Asustelen seudulla, jossa tavallisesti vuodenaikoja on kaksi ja puoli tai kolme. Kevät, kesä, ja kirottu pimeys. Keväällä ja kesällä ja vielä syys-lokakuussakin on monesti lempeän lämmintä. 18 vuoden aikana ehdottomassa enemmistössä on ollut kirotun pimeyden vuodenaika, jolloin vuorokaudesta suurin osa on pimeää, ja maa on musta, eloton ja iloton.

Näinä päivinä on erilaista. Viime viikon piti pikkupakkasta, ja viime perjantaina päästiin luistelemaan pienehkön järven jäälle. Lauantaina vielä enemmän, sunnuntaina sitäkin enemmän. Vielä maanantainakin, huolimatta 5-6 cm lumipeitteestä luistelin. Se on meikäläiselle urheilun vihaajalle hyvin, mutta minähän vihaankin vain urheilua, en liikkumista tai omaehtoista liikuntaa. Vihaan vain valmennettua urheilua sen kaikissa muodoissa.

Eilen satoi lunta kuin turkin hihasta. Minä tein kolme kertaa lumityöt, ja suojalumi oli raskasta käsitellä. Eilisiltana ilma jäähtyi pakkaselle, ja lumi muutti muotoaan höyhenenkevyeksi pakkaslumeksi.

Tänäänkin olen tehnyt kolmisen kertaa lumityöt, mutta ne olivat leikin tekoa. Höyhenenkevyttä pakkaslunta oli helppoa nakella oman ja iäkkäiden naapureiden porrasedestä. Ei tuntunut missään.

Parasta oli se, että kotipihasta saattoi lähteä suksilla kohti pururataa, jonne urheiluseuran aktiivi oli ajanut moottorikelkan ja latuhöylän avulla hiihtoladun. Jo päivällä nautiskelin kymmenen kilometrin verran, illan tullen vielä vajaat seitsemän kilometriä. Oli nimittäin otsalamppuni kehnossa hapessa, ja pururadan valaistuksen oli eilinen suojalumi tärvännyt pudottamalla painavan puunlatvan johtojen päälle.

Koko päivänä minua ei haitannut Trumpin kannattajien kampanjointi, eikä perussuomalaisista erkaantuvien sinimustien uudet touhut. Ne tuntuivat vain tyhmien politiikkauskovaisten touhuilta, joille viitsii korkeintaan vain hymähtää. Hassua on, että tämän päivän tiedotusvälineet ottavat nuo naurettavat mielensäpahoittajat kuin asiallisinakin mielipiteinä, mutta toisaalta en osaa niitä varsinaisesti pelätäkään. Homo Politicus on aina kohtalaisen tyhmä ja yksinkertainen, että eiköhän tästäkin selvitä lähinnä hymähtelyllä.

Mutta että näillä main pääsi hiihtämään, se oli tosi hienoa.

Naurakaa hulluille koirille ajoissa

Veikko Huovinen omisti kaksi humoristista kirjaa viime vuosisadan suurille toimitusjohtajille. Viime aikoina, maailman tapahtumia seuraillessani, olen pariinkin kerran kurkottanut kättäni kirjahyllyyn, mutta sitten ajatellut, että minähän oleellisen noista kirjoista Veitikka ja Joe-setä muistankin. Mutta pitäisikö sittenkin…

Sillä Huovinen kyllä tiesi tarkkaan sen siunauksellisuuden, mikä näiden huumoriveikkojen toimista seuraa. Että jos varsinaisten historioitsijoiden kuvaukset tuntuvat jotenkin raskaslukuisilta tai vaikeilta, niin nuo kaksi Huovisen kirjaa ovat sellainen lite-versio niistä tapahtumista, mitkä seuraavat loogisesti ja järkähtämättä siitä, kun joku huudattaa itsensä Johtajaksi…

Nyt ollaan siis yhdestä pääsemässä, mutta päästääkö sittenkään? Tai pääsevätkö ne ihmiset, jotka asuvat Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa? Jos nyt on maailman seuratuin Twitter-tili suljettu, niin mitä sitten? Ukko sai kylvää salaliittoteorioitaan ja hörhötystään esteettä puoli vuosikymmentä.

Eihän siinä vielä mitään, vähänkö netissä on kaikenlaista hurahtanutta (itseni lisäksi). Mutta kuten jo edellisessä päreessäni ossailin, tarvitsee tällainen hörhöttäjä hyvän kasvualustan twiiteilleen, ja sellainen Amerikassa oli, huolella kymmenien vuosien aikana valmistettu. Ruostevyöhykkeen poispotkitut teollisuusduunarit, joilla ei ollut mitään toivoa olemassakaan, tarttuivat hauraaseen oljenkorteen, jonka tarjosi koko elämänsä välistävetoa harjoittanut miljardööri julistaen, että tehdäänpä Ameriikasta suuri taas. Näin toimi myös 1930- luvulla muuan eurooppalainen toimitusjohtaja, joka toimillaan poisti suurtyöttömyyden, vieritti syyn edellisestä lamasta erään lähi-idästä kotoisin olevan monoteistisen paimentolaiskansan syyksi, ja sai aikaan joukkopsykoosin, jotka jotkun vieläkin muistavat, 75 vuotta tapahtumien jälkeen.

Juoksuhaudat on maisemoitu aikaa sitten, miinat raivattu nykyisten vanhusten ollessa polvihousu- ja nilkkasukkaiässä siitä maailman osasta, jossa oli 2. maailmansodan jälkeen kaikkinaista toimeliaisuutta ja vaurautta. Sielläkin on toimittu jokunen vuosikymmen Ameriikan malliin, saatu ajalliseksi suunnattoman suuri toimeentulon rajalla tai alapuolella kiikkuva syrjäytyneiden joukko. Koskas tänne ilmestyy semmoinen, joka sanoo, että tehdäänpä Euroopasta suuri taas…

Ylipäätänsä näyttäisi siltä, että kaikkinainen kyynisyys etenkin taloudessa saa yhä suurempaa jalansijaa.

Mikä olisi vaihtoehto tälle? Onko olemassa mitään vaihtoehtoa sille, että ihmiskunta vetää kaiken hulluutensa aina tappiin saakka?

Tällaiset kysymyksen kiertelevät kuusikymppisen ukon mielessä. Elämän ikänäni en ole pommin tai kranaatin räjähdystä nähnyt omin silmin, enkä myöskään kuullut sitä ”läjähtävää ääntä, kun luoti osuu ihmisruumiiseen”, kuten Pentti Haanpää ”Korpisotaa” – romaanissaan kuvaa. Olen ollut köyhäkin, mutta silti saanut joka päivä ruokaa syödäkseni, joskus kaupasta vanhaksi menneitä ruokia ilmaiseksikin saaneena. Mutta onpa sentään omana aikanani parempiosaisten pöydiltä jääneitä murusia annettu koiranpenikoillekin…

Mutta jo neljännesvuosisadan olen pystynyt maksamaan elämiseni ihan omasta työstä saadulla palkalla, alkuun hyvin niukan ja vaatimattoman, mutta jo lähes kaksikymmentä vuotta puuttumattoman ja jopa yltäkylläisen sellaisen. Siihen ei tarvita miljoonaosinkoja, vaan sellainen palkka, ettei jokusen vuoden takainen kokoomusministeri uskonut kenenkään niin pientä saavankaan. Ihan täyttä elämää on sekin, että palkka suunnilleen kuluu elämiseen. Eihän käärinliinoissa taskuja ole, eikä Pietarin pakeilla ole osakesalkusta mitään hyötyä (tai jos joku ei usko Pietarin pakeille päätyvänsä, niin ei siellä tyhjyydessäkään tarvita osakkeita tai moninumeroisia pankkitilejä).

Mutta kovasti olen huolissani noista ison maailman hörhöttäjistä. He kun pystyvät halutessaan laittamaan olot niin huonoiksi, ettei nykyiset ongelmat tunnu enää mitenkään noteeraamisen arvoiselta…

Masentavaa

On siis niin, että presidentti Donald Trump joutunee väistymään Yhdysvaltain johdosta. Sen parempaa uutista ei ole kuultu aikoihin. Siis minun mielestäni. Minä kannatan kansanvaltaa, en mitään poliittista ideologiaa.

Donald Trump oli kaunis lopetus tai yhteenveto republikaanien voittokululle 1980- luvulta lähtien. Obama yrittti jotain, mutta jäi populismin alle.

Meillä asia on enimmäkseen otettu vastaan neutraalisti, vaan onpa jokunen sanonut, että Yhdysvalloissa äärivasemmisto kaappasi vallan. No, niinhän se oli Italian muinainen Berlusconi, joka sanoi vastustavansa kommunisteja, ja kommunisti puolestaan oli jokainen semmoinen, joka rohkeni sanoa Berlusconia vastaan sanasen.

Sama se on nyt voimassa näillä nimeltä mainitsemattomilta. Nimeltä mainitsemattomilta siksi, etteivät he yksinkertaisesti ansaitse tulla mitenkään mainituksi.

Ehkä aikamme ymmärtää vielä nauraa tuon porukan omaan arvoonsa. Ellei ymmärrä, tulee vanhuuteni olemaan sangen ikävä. Onneksi lapsuuteni, nuoruuteni ja keski-ikäni oli enimmäkseen ihan järjellistä.

Mutta mistä tämä järjettömyys sikiää?

Tuli eilisiltana ihan CNN:ää ja New York Timesia myöten seurattua Yhdysvaltain presidentinvaalien tuloksen jälkeen ilmenneitä levottomuuksia, jotka huipentuivat tunnetulla tavalla.

Olen tässä jo tovin miettinyt, että mikä on se ilmiö, jonka seurauksena tämä vihattu tai rakastettu henkilö tuli valituksi tehtäväänsä silloin neljä vuotta sitten. Minä en häntä vihaa, joskaan en olisi toivonut hänen aikanaan tulevan valituksikaan. En ole Yhdysvaltain kansalainen, mutta näin sivusta seurattuna kaverin edesottamukset ovat olleet pääosin järjettömiä.

Ajattelen, että ne opetukset, jotka vielä lapsuudessani olivat vahvasti läsnä, ovat jotenkin jääneet taka-alalle. Niin se voi olla Amerikassakin. Olivathan toki USA:n joukot 1944 kesäkuusta lähtien asettamassa natseja, ja vuoden verran he olivat sen ajan sankaria suitsemassa eurooppalaisten ja venäläisten apua. Me suomalaisethan olimme silloin sillä puolella, jota vastaan amerikkalaiset tulivat…

Mutta sitä piti pohtimani, että miksi ihmiset lähtivät kannattamaan järjettömyyttä? Muutakaan vastausta en keksi, että kun heille ei ollut mitään järjellistä tarjolla. Onhan niin, että jos elämisen edellytykset loppuvat, niin se, joka edes osoittaa hyväksyntää, kelpaa johtajaksi.

Sehän se on meilläkin täällä, vielä vakaassa Euroopan pohjoisessa kylmässä ja koleassa peränurkassa. Viidesosa kansasta kannattaa voimia, jotka valtaan päästessään tulevat viemään meidät samanlaiseen sekasortoon, kuin missä amerikkalaiset ovat nyt.

Tämän kaiken mahdollistaa näköalattomuus.

Outoa touhua

Töistä kotiuduttuani lähdin vaimon kanssa toistakymmentä kilometriä pitkälle kävelylle. On tapahtunut se ihme, että talvi on lopulta jollain tavalla saavuttanut myös tämän lounaisen maankolkan. Eilisaamuna herättiin siihen, että puut, pensaat ja ruohot olivat saaneet kauniin kuurapeitteen. Lunta ei toki vielä ole, se on täällä niin hyvin harvinaista. Mutta jos vaikka tulisi tuohon lähijärveen 5-10 sentin jääkerros, jolloin sinne uskaltaisi mennä retkiluistelemaan. Minäkin semmoiset luistimet tässä hankin, kun taannoisella Turun-käynnillä vuokrasin semmoiset vehkeet Kupittaan luistelumatolle. Vaimo kysyi silloin, että mitä tykkäät retkiluistimista, vastaukseni kuului seuraavasti: ”Ei koskaan enää hokkareita”. Heti kotiin tultua otin yhteyttä Pertunmaan Kuortissa sijaitsevaan yritykseen, ja lähetin sähköpostia. Yrittäjä soitti saman päivän iltana, ja parin minuutin keskustelun perusteella pääsin ymmärrykseen, mikä olisi oikea malli minulle. Yrittäjä sanoi seuraavana aamuna tekevänsä luistimet, ja niinpä heräsinkin maanantaiaamuun, kun puhelimeen tuli viesti: Luistimesi ovat valmiit, hinta ja tilinumero. Vielä on olemassa yrittäjiä, jotka muistavat Kalle Päätalon kirjoissa olevan vulgäärin viisauden niistä, jotka etukäteen rahastavat. Nykyään etukäteen rahastajia ovat suuret firmat ja eritoten pörssiyhtiöt, ainakin nettikaupassa. Kerran ostin norjalaisen Elkjøp- yhtiön suomalaissisarfirmalta puhelimen, maksoin ostaessani, ja viisi-kuusi päivää myöhemmin tuo suuri firma vaivautui tilaukseni lähettämään. EDI, siis se tarra, joka nettiostospaketin päällä on, oli kyllä tulostettu jo tilauspäivänä… Miten arvostankaan vanhan ajan firmoja, jotka pitivät kunnia-asianaan palvella asiakasta ja laskuttaa sitten, kun ostos tai palvelu on valmis! Suurfirmalta 30.12. ostettu kylpyhuoneeseen mennyt tuote oli perillä eilen, kuten toissa-aamuna pikkuyrittäjälle maksetut retkiluistimet. Toki ei ole niin, että kategorisesti pikkufirmat ovat parempia kuin pörssiyhtiöt, mutta silloin, kun on kyse hyvästä pikkufirmasta, niin pörssiyhtiö häviää mennen tullen. Pikkufirmasta saa parhaillaan yksilöllistä, nopeaa, täsmällistä ja jämptiä toimintaa, pörssiyhtiö on yleensä ylimielinen, kyyninen, rahat ensin ja palvelu sitten, kunhan kerjetään, kun se omaan tehostetun toiminnan sapluunaan parhaiten sopii.

Tämä on ero hyvässä iskussa olevan yksityisyrityksen ja missä iskussa tahansa olevan pörssiyhtiön välillä. Sillä yksityisyritys on omistajalleen elinehto, ja jos siellä on esim. talous kunnossa, niin sitä varjellaan kaikin voimin muun muassa tarjoamalla asiakkaalle parasta mahdollista palvelua ja joustavuutta. Ja maksua pyydetään vasta, kun tuote tai työ on valmis. Pörssiyhtiön tarkoitus on tuottaa omistajilleen voittoa, ja sen johdon tehtävä on varmistaa joka kvartaalilla mahdollisimman suuret osingot omistajille. Se tarkoittaa kustannusten karsimista. Vaikka herkkuja olisikin varastossa, niitä nettimyynnissä lähetetään vain silloin, kun tiukoille kilpailutetun vuokrafirman porukat tulevat -sinänsä ihan hyvin ja oikein – lähettämishommat tekemään. Siinä voi mennä kolme, neljäkin päivää siitä, kun myymälän henkilökunta on tulostanut EDI-tarran, ja ostaja on saanut ilmoituksen ”lähetyksesi on matkalla”. Rahat asiakas on luonnollisesti maksanut jo tilatessaan.

Mutta ei minun tästä pitänyt jaaritella. Kun tulimme tänään pitkältä kävelylenkiltä töitteni jälkeen, avasin mobiililaitteeltani Helsingin Sanomain uutissivun. Washingtoniin oli kertynyt suuri joukko presidentinvaalit hävinneen ehdokkaan kannattajia. Hurmoksellinen puhuja sanoi, että edessä on verinen sota, mutta että se olisi parempi kuin tulossa oleva orjuus. Hän ei luonnollisestikaan perustellut väitettään mitenkään. Näinkö toimii demokratian mallimaa? Selvää on, että äänestäjä demokratiassa kannattaa aina jotakin, mutta toisaalta demokratiassa tyydytään siihen, mitä enemmistö äänestäessään tahtoo. Sivistysmaailmassa näin käy, mutta sainpahan jälleen vahvistusta sille hieman kerettiläiselle ajatukselleni, että Yhdysvallat on kaukana sivistysmaasta. Ne poloiset siirtyivät hyvin nopeasti alkukantaisuudesta rappioon.

Ei toki ole meillä eurooppalaisillakaan ylpeilyn aihetta. Meillä on jokunenkin maa maanosassamme, joissa meininki ei hurraita ansaitse. Minulla ei enää suurta väliä ole, olen saanut elää kohta kuusikymmentä vuotta rauhan aikaa, ja sama tilanne on lähes 75- vuotiaillakin. En ahdistunut Kekkosen aikana, koska olin silloin lapsi. Tämän nykyään monen tyranniksi sanoman kuollessa olin parikymppinen. En muista lapsuudestani tai nuoruudestani mitään rajoittavaa. Touhusivat pioneerit sun muut, mutta myös kokoomusnuoret, ihan vapaasti. Semmoinen ero nykyaikaan oli, etteivät kokoomusnuoret olleet ihan niin tyhmiä kuin nykyään, mutta ei muutkaan ihmiset olleet ihan yhtä tyhmiä kuin nykyään.

Mutta mitäpä minä, vanheneva äijä näistä. Antaa niin kokoomus- kuin muidenkin nuorten hakata päätään aatteellisuuden typeryyttä hohkaavaan seinään. Niinhän ne näkyy tuolla Ameriikassakin tekevän, jopa aikuisetkin ihmiset.

Se vain, että nauruni hiljenee siinä vaiheessa, jos nämä hörhöttäjät saavat tahtonsa läpi.