Juhlapäivien viettäminen ja juhlapuheet – kerettiläinen näkökulma

Suomen kielessä on peräti omituinen verbi koskien juhlapäivien tai minkä tahansa tapahtuman läpielämistä: viettää.

Vietetään joulua, pääsiäistä, juhannusta, vappua, jotain muistopäivää tai teemaviikkoa. Minä olen suuresti allerginen tuolle ilmaisulle. Huutelen V. Huovisen novellihahmo Jooseppi Kinaretilaisen tavoin uutiskommentaattoreille saatanoita, kun ne kertovat, että tällä viikolla on vietetty maitokannujen hakijoiden teemaviikkoa erilaisin tapahtumin ympäri maata. Se kertoo minulle siitä suuresta turhuudesta, että vouhakkeet eivät osaa olla pönöttämättä.

Minulle viettäminen on kaltevan pinnan ominaisuus. Meillä takapihalla rinne viettää kohti länsilounasta, mikä tekee siitä kohtuullisen paikan kasvimaalle. Aurinko hellii, ja kylmistä tuulista vain luoteinen siihen vähän ottaa. Kunpa viettäisi etelään, olisi vielä parempi.

En tiedä, että ammattiko minusta tämmöisen teki. Istun erilaisissa tilaisuuksissa ja juhlissa normaalisti yli sata kertaa vuodessa. Kun olen ollut näissä hommissa 21 vuotta, se tekee kaksituhatta sata kertaa. Niinpä voin sanoa, että kun joku kaivaa paperin taskustaan, ja alkaa pitää puhetta, minun ainut toivomukseni on se, että se olisi lyhyt. En ole kuullut yhtään, en siis yhtä ainutta, sellaista laadittua puhetta, joka olisi millään tavoin tuntunut hyvältä tai mistä olisin löytänyt ajatuksen kultajyvää. Työtoverini papit ovat joskus yltäneet siihen, että olen punninnut heidän sanomisiaan hetken.

Mutta ihan oikeasti, kun jotain vietetään, ja joku laatii juhlapuheen, niin minun hartain toiveeni on saada olla jossain muualla kuin tuossa tilaisuudessa, sillä latteuksista ja itsestäänselvyyksistä olen tarpeeni saanut jo ensimmäisenä virkavuotenani. On muuten peräti erikoista se, että puhujilla ei ole juurikaan muita kuin kaluttuja latteuksia tarjottavana. Se on toki turvallista. Niillä saa kohteliaat aplodit, jotka tulevat käytännössä siitä, että puhuja ymmärsi lopettaa.

Toki olen omasta työstäni kuullut samanlaista palautetta. Oliko pakko soittaa niin pitkään, eikö lyhyempi olisi riittänyt.

Omasta puolestani sanon, että jo kohtalaisesti toteutettua musiikkia jaksan kuunnella vaikka kuinka pitkään, mutta puheen täytyy olla veitsenterävää ajattelua, että jaksaisin sitä edes kolmea minuuttia.

Ajattelemisen arvoinen ajatus

Kuten kaikkina aamuina, poimin eilen aamuvarhaisella tietokoneen syliini vielä sängyssä maatessani, ja aloin tutkia päivän uutisantia. Mitä siitä, riitaa ja vainoa, terroria ja poliitikkojen toilauksia. Jossain selainikkunassa tarjosivat erkkolaisen digitaalista versiota neljäksi kuukaudeksi kahdellakympillä. Minusta tuli mainoksen uhri.

Kun kerran on lehti tilattu, niin pitäähän sitä lukea. Kirjoitti eilisessä erkkolaisessa arvostettu ja perustelluista mielipiteistään tunnettu Sixten Korkman, että limuviinojen tuonti kauppoihin on selkeä virhe, siitä ei mitään hyvää seuraa. Onhan moni asiantuntija ollut samoilla linjoilla, ja nyt saivat tukea mielipiteilleen taholta, jonka ääntä kuullaan, eri asia on, otetaanko onkeen.

En tahdo sekaantua tuohon alkoholipoliittiseen keskusteluun, minulle sopii ihan hyvin nykykäytäntö tai tiukempaan tai vapaampaan suuntaan menevä kehitys.

Mutta tuossa kolumnissa oli pari lausetta, joita tahdon tässä mutustella, ja joille annan jylisevän hyväksyntäni.

”JOTKUT HALUAVAT vapauden nimissä luottaa yksilön omaan harkintaan. Tämä on luonteva lähtökohta meille liberaalit arvot omaaville.

Argumentti valinnan vapauden puolesta kuitenkin edellyttää, että valinnan tekijä kantaa valinnastaan aiheutuvat seuraukset.”

 

Kolumnisti toteaa, että viinan kanssa asia ei näin ole, vaan seuraamukset jäävät yhdessä kannettaviksi. Mutta kansalaispassivisti huomauttaa kainosti, että onhan sitä makseltu veronmaksajain pussista pankkitukia, kun liberaalia markkinataloutta opetellessa kömmähdettiin oikein tosissaan neljännesvuosisata sitten. Piti pelastaa raikulipoikien tuhon partaalle ajama pankkijärjestelmä. Yleisesti ottaen voittojen yksityistäminen ja tappioiden sosialisointi, kuten esimerkiksi Finavian johdannaiskaupat.

Että kyllä sitä vastuuta saisi kantaa myös muutkin kuin juopot, jotka tuossa tikun nokkaan nostettiin.

Se vastuunkanto toimii oikeastaan yhdessä ainoassa yhteydessä. Pikkuyrittäjillä, jotka tekevät hommiaan panoksenaan oma, sukunsa ja kavereidensa omaisuus. Siellä huonoista valinnoista kannetaan tuota peräänkuulutettua vastuuta ihan omalla selkänahalla. Vaan pörssiyhtiöiden ja pankkien ammattijohtajille annetaan kultainen kädenpuristus ja potkut, arvovaltatappio on tietysti musertava, mutta sitä helpottaa kovasti se, ettei tarvitse voudin kanssa asioitaan selvitellä, jos on eteensä katsonut…

Ehkäpä syyllistyn tässä halpaan populismiin, mutta enpä ole messuamassa tätä mistään eduskunnan puhujapöntöstä, enkä aio liittyä mihinkään puolueeseen edelleenkään saati pyrkiä päättämään mistään asiasta.

Mutta liberaalin markkinatalouden kaikkivoipaisuus on mielestäni sangen kyseenalainen asia, kyllä siellä on tehty melkoista täystuhoa kantamatta minkäänlaista moraalista tai muutakaan vastuuta. Valtion pakeille on menty, kun on takkiin tullut, ja maakunta on maksanut, raskaimman jälkeen.

Nythän on sitten tämä kuuluisa sote- juttu, jota mainostetaan asioita eteenpäin vievänä. Eiköhän tuo liene kuitenkin megaluokan silmäänkuseminen, josta veronmaksajat maksavat laskun, ja maksun saaja tallettaa saamansa pennoset visusti veroparatiisien alati paisuviin pankkeihin. Minun oikeustajuni mukaan se ei ole oikein.

Kansalaispassivistin reflektointi heräteostoksena tilatun erkkolaisen eiliseen juttuun päättyy tähän.

Tutun kirjailijan Entiset poikaystävät

SusuPetal tuli aikanaan tutuksi blogimaailmasta, silloin, kun itsekin siellä enemmälti liikuin ja melkein päivittäin jotain julkaisin. Susu kommentoi, antoi palautetta, rohkaisipa lopulta minutkin julkaisemaan tekstejäni kahden kirjan verran. Olemme tavallaan kirjailijakolleegoita, ja kirjoittaja Susu tuntuu tutulta, vaikka emme ole koskaan tavanneetkaan.

Nyt käsillä oleva teos on Käsite- kustantamon julkaisema.

SusuPetalin voima on ollut aina tiivis ja kaunistelematon teksti asioista, joita tapahtuu. Kun elämä murjoo vaihtelevasti, kuinka kyttääjä vie nillityksellään vähäisenkin ilon, mitä tekee ikä vanhoille poikaystäville. Asioita, joita jokaisessa kylässä ja kaupungissa koetaan ja eletään, ja jotka toiset tappaa, toisia vahvistavat. Lukijalle piirtyy kuva rehellisestä ja aidosta ihmisestä, joka ei kiertele eikä kaunistele.

Ja se on näiden tekstien voima. Voima, jolle ei ole pätevää vastavoimaa.

Voin ihan sumeilematta suositella, kirjailijan kaunis sisin sieltä kuitenkin näkyy. Se sama unenomainen kauneus, joka on tekijän maalauksissakin.

Mitään terävän analyyttistä en osaa tähän kirjoittaa, muuta kuin että tällaista rosoista realismia ihmisen elämä aika monessa tapauksessa kymmenestä on

 

 

Neljän päivän retki tasavaltamme kunniotetun presidentin kotiseudulle, osa 3

Nykylääketiede on metkaa ja tehokasta.
Viipymiseni toisena päivänä tuli ortopedi kierrolla, ja sanoi, että tänään aletaan kävellä sauvoilla ja huomenissa kotiin. Minä siihen, että kun siellä ei juuri huomenna ole ketään. Että jos saisi yhden yön ylimääräistä olla.

Fysioterapeutti kävelytti ja venyttelytti, neuvoi oikeanlaisen tavan tehdä harjoituksia. Minkähän takia lääkintavoimistelijasta piti tehdä fysioterapeutti, onko se jotenkin hienompi sana? Vaan niinhän on kirvesmiehetkin talonrakennusalan mekaanikkoja ainakin koulutusoppaissa. Ja toisekseen, eipä tuo ole minulta pois, vaikka heitä fysioterapeutiksikin sanotaan. Hyviä ja päteviä ihmisiä ovat.

Niinpä sitten koitti se päivä, kun riisuin sairaalan vaatteet pois, pukeuduin omiini, ja aloin odotella kotiinkuljetusta. Se tuli aikanaan, ja kuljetti kolme sairaalasta päässyttä potilasta tänne pain, missä muinoin vakkoja kai vientiinkin asti tekivät.

Lehdet on vähintäänkin eri värisiä, tai ne voivat olla jo haravointikunnossakin, kun seuraavan kerran ansiotyö kutsuu. Sen verran kova homma oli tämänkertainen julkisen terveydenhuollon palvelujen käyttäminen.

Siinä sairaalassaoloaikanahan se tapahtui tämä hallituskriisikin ja yhden hallituspuolueen hajoaminen. Siihen en osaa sen kummemmin kantaa ottaa. En suuremmin välitä yhdestäkään hallituspuolueesta sen kummemmin kuin oppositiopuolueistakaan. En menettänyt tässä hallituskriisissä luottamustani poliitikkoihin, sillä eihän sellaista voi menettää, mitä ei ole olemassakaan.

Ihmettelen suuresti, miksi poliitikkoihin pitäisi ”luottaa”. Jokainen ajatteleva ja aikaansa seuraava ihminen ymmärtää, ettei mikään vaalilupaus voi sellaisenaan toteutua, emmehän me diktaattoreita valitse, vaan ihmisiä, jotka joidenkin arvojen pohjalta koettavat toisten kanssa neuvotella, miten tässä kohdassa menetellään.

Oppositiossa on helpompi olla aatteellinen, hallitusvastuussa kuumimmastakin idealistista tulee reaalipoliitikko. Se on varmaan ihan hyvä asia se.

Blogitutun kanssa olen aika lailla samalla linjalla, että kyllä se hallitus kuin hallitus välttää, kunhan sen edustajat eivät öisin kulje hakemassa ihmisiä kuulusteltaviksi tai hakattaviksi.

Vaan hyvä oli hoito tälläkin kertaa esisote- terveydenhuollossa. Henkilökunta Salon aluesairaalassa oli ystävällistä ja osaavaa, leikkaava ortopedi epäilemättä pätevä ammatti-ihminen.

Tässä toivuskellessani kävelin tässä kyynärsauvoineni kylänraitilla, ja vastaan tuli juureva alkuperäiskansan edustaja, jonka kanssa tervehdittiin ja vaihdettiin kuulumiset. Sanoi havaittuaan tilani, että olisi hänenkin mentävä, kyseli, mitä maksoi tämä homma. Olin vähän hölmistynyt, että neljän sairaalapäivän hinnanhan se, olisiko jotain puolitoista sataa, yksityisellekös sinä meinaat. Siellä virolaiset tekee 6000 eurolla, kotimaiset toimijat taitavat olla kalliita.  Ei sanonut yksityiselle olevansa menossa, ja olin yhä enemmän äimänä kysymyksen edessä. Kysyjä kun on talollinen, vähän kuin Hj. Nortamon Meiä dorpp- runossa.

Keskisuomalaisena en aina käsitä näitä sinänsä sydämellisiä ja kilttejä ihmisiä täällä päin. Kerran annoin yhdelle käymään poikenneelle tuttavalle basilikan ja thai-basilikan lehtiä, kun latvoin niitä versoja siinä samalla. Ihastui tuttava makuun, ja kysyi, että minkä hintaisia tämmöisen siemenet ovat. Vastasin, että en tiedä, sillä haen keväisin siemeniä jos jonkinlaisia, enkä ole koskaan katsonut että maksaako pussi euron vai kaksi.

No, tällainen oli siis reissuni tasavaltamme presidentin kotikaupungin sairaalaan. Kotiin tultua oli posti tuonut Susu Petalin uusimman kirjan, josta täten esitän teoksen allekirjoittaneelle lähettäneelle kirjailijalle kauneimmat kiitokset.

Vanhat poikaystävät onkin sitten seuraavan päreeni aihe.

Mukavaa kesää, toivottelen kaikille kuten Kankaanpään Eljas

 

Neljän päivän retki tasavaltamme kunnioitetun presidentin kotiseudulle osa 2

Sairaala on pikkukaupungin lasareetiksi suuri. Hoitaja työntää kertojaa leikkaussalista kohti potilashuonetta, ja pian sinne saavutaankin. Kertoja soittaa puolisolleen ja ilmoittaa tavalla tai toisella muillekin läheisilleen ja ystävilleen, että toimenpide on ohi ja vointi siihen nähden ihan hyvä.

Kipulääkkeitä tuodaan, ja välillä olo on epätodellinen, leijuva. Monella suulla kehotetaan pyytämään aina lääkettä, kun vain sattuu, näin olisi parempi. Näin kertoja tekeekin.

Kertoja saa eteensä ruokaa, joka maistuukin, sillä toimenpiteen vuoksi on pitänyt olla edellisillasta syömättä. Pahoinvointia ei näy ei kuulu, toki jalassa polven yläpuolelta alapuolelle ulottuva haava jäytää mitä melkoisimmin.

Iltapäivällä saapuu hoitaja, joka tuo jonkin rollaattorin tapaisen kapistuksen, ja patistaa kertojan ylös. ja opastaa, kuinka kävellään. Kyynärpäiden varassa otetaankin askelia, ja matka johtaa niinkin erikoiseen paikkaan kuin vessaan. Sinnepä tehdään tarpeet, ja hoitaja auttaa takaisin huoneeseen. Ei huonosti, alle puoli kellonkiertoa siitä, kun on maannut kanttuvei leikkauspöydällä.

jatkuu

Neljän päivän retki tasavaltamme kunnioitetun presidentin kotiseudulle osa 1

Hävyttömän varhain tiistaiaamuna matkapuhelimeen integroitu herätystoiminto ajaa ylös tämän tarinan kertojan. Hän nousee, pakkaa kassiinsa vielä nukkumista varten tarvittavan teknisen laitteiston, hammasharjan, lääkkeitä.  Vielä varmistaa hän, että kassissa on myös puhtaat alusvaattet loppuviikolla tapahtuvaa paluuta varten. Sitten hän laittaa kahvinkeittimen päälle, lataa siihen pienen annoksen tarpeita, ja kahvin tiputtua herättää puolisonsa.

Kello viisi kertoja sulkee kotinsa oven, kävelee autokatokselle, napsauttaa kauko-ohjauksella ovet pois lukosta, istuu kuljettajan paikalle, ja käynnistää dieselmoottorin karheaääniseen raksutukseensa. Pian auto kulkee halki metsien ja niittyjen keskelle tehdyn tien oikeaa reunaa mukaillen. Saavutaan mainittavammalle tielle, nopeus kasvaa.

Kuluu tunti, ohitetaan ruotsinvallanaikainen maamme pääkaupunki sen koillispuolelle tehtyä ohitustietä pitkin. Saavutaan valtatie numero 1:lle, jota pitkin saa ajaa peräti satakaksikymmentä kilometriä tunnissa. Mennään tunnelin läpi, ja vastaan tulee yllättäen tienhaara kovasta rakennemuutoksesta hiljattain kärsineeseen kaupunkiin. Körötellään aamuruuhkassa, ja useiden mutkien jälkeen ollaan perillä, tarinan kertoja kaartaa auton pääovien eteen, pysäköi sen, ottaa kassinsa ja luovuttaa ajoneuvon puolisonsa ajettavaksi. Puoliso menee päiväksi töihin entiseen pääkaupunkiin, ja kertoja vakuuttaa puolisolleen, ettei ole minkään kohtuuden mukaista ajaa noin kuudenkymmenen kilometrin matkaa monta kertaa päivässä. Muutaman päivän tama reissu kestäisi. Tulen sitten taksilla kotiin.

Mies kävelee sisään sairaalalle, ottaa kassistaan ohjepaperin, jossa neuvotaan, mihin pitää ilmoittautua. Mies nousee hissillä kolmanteen kerrokseen, ja löytää oikean oven. Sitten hän kävelee osastolla, ja nähtyään henkilökunnaksi arvioimiaan naishenkilöitä menee, esittäytyy ja sanoo olevansa tulossa osastolle hoidettavaksi. Hoitaja myöntää paperistansa sellaisen nimen löytyvän, ja johdattelee miehen käytävän päähän huoneeseen, jossa on kaksi muuta tänään hoidettavaa sekä yksi pari päivää aiemmin hoidettu mieshenkilö.

Mies vaihtaa sairaalan vaatteet päälle, hoitaja tulee haastattelemaan, tutkii miestä vielä siltä varalta, että löytyisi jotain kohta tehtävää hoitotoimenpidettä haittaavaa. Ei löydy, joten hoitaja hake jonkin surisevan koneen, jolla hän poistaa ihokarvat hoidettavalta alueelta, desinfioi navan pumpulipuikoilla ja desinfiointiaineella.

Kun kello lyö kahdeksan, hoitajan taskusssa oleva puhelin soi, ja hän kehottaa miestä laittamaan tohvelit jalkaan, ja seuraamaan. Hoitaja työntää sänkyä, mies kävelee vieressä. Leikkaussalin ovella odottelee lääkäri, joka piirtää tussilla hoitoalueen päälle merkin, ja mies kävelee leikkaussaliin.

Siellä hän asettuu kapealle pöydälle, ja saa rintaansa ja otsaansa erilaisia tunnistimia, joihin hoitaja kiinnittää johtoja. Joku hoitaja tunkee kanyyliä vasempaan käteen, ja pian se onkin paikallaan. Paikalle tulee nukutuslääkäriksi esittäytyvä mies, joka alkaa annostella jotain lääkettä kanyylin läpi kertojan verenkiertoon, ja tästä hetkestä alkaa vaihe, josta kertojalla ei ole empiiristä havaintoa.

Kuitenkin tietää kertoja, että ovat leikanneet pitkän haavan vasemman polven kohdalle, katkaisseet sääri – ja reisiluun  polvinivelen ylä-ja alapuolilta, ja laittaneet tilalle teräksestä ja muovista valmistetun keinonivelen, kiinnittäneet sen luuhun luusementillä. Lisäksi ovat irrottaneet suuria lihaksia vanhan polvinivelen ylä- ja alapuolelta, ja kiinnittäneet ne uuden nivelen suhteen samankaltaisiin paikkoihin uudelleen.

Tapahtumien tässä vaiheessa kertoja palaa empiirisesti havainnoimaan tilannetta. Kertoja havaitsee olevansa takaisin siinä sängyssä, mitä hoitaja jokin aika sitten työnti käytävää pitkin. Kertoja ei tunne varsinaista kipua eikä edes vilutusta, mutta hampaat hakkaavat toisiaan vasten aivan mielettömästi.  Lääkäri tai hoitaja käy vähän väliä vierellä, katselee monitoreja, ja pistää kanyylin läpi kertojan elimistöön jotain lääkeainetta, ja miehe olo vähin erin kohenee.

jo ennen puoltapäivää on hän huoneessa, tietenkin vahvojen särkylääkkeiden huumaamana.

Jatkuu myöhemmin

Todellisuus sulosointujen takana

Minua ei ole suuremmin heilauttanut se, kuka tuli valituksi vennamolaisen kansanliikkeen puheenjohtajaksi. Eikä minua liikuta pätkääkään, mikä on hallituspohja niin kauan, kuin hallituksen edustajat eivät ajele öisin mustilla, tai muunkaan värisillä autoilla tai muilla kulkuneuvoilla hakemassa väärin ajattelevia ihmisiä kuulusteltaviksi ja hakattaviksi.

Minun ammatissani tilanteen pitäisi olla se, että kaikki muu paitsi harjoittelu on turhaa.

Istuin männäviikolla iltana muutamana Naantalin musiikkijuhlien konsertissa, nauttimassa suurenmoisesta säveltaiteesta. Radiostakin olen juhlia seurannut, enkä voi kyllin ylistää Olli Kortekankaan Via – teosta. Sitä en ollut livenä kuulemassa, mutta hienolta kuulosti radiostakin.

Siinä ihanien sävelten hyväillessä korviani, tuli mieleeni joitakin ajatuksiakin. Kun nämä taitonsa todelliseen huippuun kehittäneet musikantit loihtivat eloon Debussyn, Poulencin, Ravelin, Franckin ja Faurén aikoinaan paperille piirtämät muotit säveliksi, antaen nuottikirjoitukselle, viivastoille piirretyille pallukoille, muodon ja merkityksen, mietin kovasti sitä työmäärää, mikä tämän elämyksen eteen on tehty.

Sillä tosi muusikko ei huolehdi hallituksista, puheenjohtajista, Brexitistä tai Trumpista, niillä ei ole kovin suurta merkitystä. Joka mielii ihmisen sielua soitollaan tai laulullaan liikuttaa, voi tehdä ainoastaan seuraavia asioita:
1) Opiskella musiikkia pienestä pitäen, antaen turhanpäiväisten ja hyödyttömien urheiluharrastusten ym. rientojen olla omassa arvossaan.
2) Harjoitella
3) Harjoitella
4) Harjoitella
5) Opiskella lisää
6) Harjoitella

Tätä toistetaan niin kauan, kuin työtä tehdään. Tuntemani tasokas jousisoittaja tunnusti kerran, että hän on vuodessa kuusi viikkoa soittamatta. Mutta hyvissä ajoin ennen konserttikauden alkua on alettava harjoitella harjoittelemasta päästyä.  Ja hän on orkesterimuusikko.  Solisteilla tuskin on varaa olla kuutta viikkoa soittamatta, tai ei hyvä heilu!

Niin, ja sen harjoittelun lisäksi on oltava lahjakkuutta, sekä jonkinlaisia sosiaalisia kykyjä, jotta tulisi huomatuksi ja palkatuksi, arvioiduksi ja tunnetuksi.

No, kylälukkarilla se on ehkä kuutiojuuri tuosta, mutta asian tunnen kyllä.

Ja sen Naantalin kokemuksen perusteella sanon, että arvostan todella paljon niitä ihmisiä, jotka jalon säveltaiteen ottavat elämäntehtäväkseen, ja pystyvät esittämään vaativia ja hienoja teoksia.