Kotimatkan mietteitä

Hilkan päivä alkoi olla taputeltu. Aamulla hän oli mennyt hyvissä ajoin tuttuun hoitokotiin, saanut työvaatteet ja tullut ohjeistetuksi erityisen tarkasta käsihygieniasta ja siitä, että aina kun potilashuoneeseen mennään, laitetaan kasvomaski päälle. Kaikki oli kyllä ihan ennallaan, hänellä muistissa vielä viime keväältä, paitsi silloin ei maskeja oikein ollut. Työkaverit olivat entiset, hän tiesi, kenen kanssa voi jutella, kenen kanssa ei kannattanut, ja kuka oli semmoinen, ettei voinut häntä sietää.

Vuoron päätyttyä hän vaihtoi omat vaatteensa, otti pyöränsä ja alkoi polkea kolmen kilometrin matkaa kotiin. Se oli ero kevääseen, että kevättalvella vuoron jälkeen vaivannut rankka väsymys oli paljon lievempi. Potilaat olivat osittain tutut, jokunen oli tässä väliaikana kuollut, uusia tullut tilalle. Kymmenien vuosien kokemuksella oli helppo aloittaa tämä sijaisuus.
– No niin. Ensimmäisestä päivästä on sitten selvitty. Onneksi näitä on nyt sitten vain se kymmenen, tämä viikko aamuvuoroa. Ensi viikolle oli laitettu ilta, ja sekin kyllä vielä menee. Onneksi pääsen pois koko hommasta ennenkuin yövuoro osuu kohdalle, sillä vaikka mielelläni tähän suostuinkin, niin se oli juuri siksi, että tämä on niin lyhyt pätkä. Oikeastaan muistinkin sen, että Leena ja Marja puhuvat aina ilkeästi, sillä tavalla ohi toisten kuullen, arvostelevat tekemisiäni. Miksi ne olisi muuttuneet, ja nyt kun muistelen, niin sehän se viimeisinä vuosina ihan eniten tässä hommassa haittasikin. Kun väkeä menneinä aikoina vähennettiin, niin alkoi suuri räknääminen siitä, kuka tekee enemmän, kuka vähemmän, ja alkoi semmoinen eräänlainen sisäinen laadunvalvonta. Kyllähän Riitta parhaansa osastonhoitajana teki, että semmoinen loppuisi, mutta ei sekään mikään ihmenainen ole. Ei ollut Leenan naama järin herttainen, kun aamulla kansliaan menin raportille. Oli onneksi varaa valita istumapaikka. Pitkin päivää se kuului papattavan, että eikö nuorempia hoitajia ole työttömänäkin, kun pitää eläkkeeltä ihmisiä tänne pyytää. No, minä olen siihen tottunut, jo parin vuosikymmenen ajan. Eikä kyllä kenenkään toisen arvostelut tunnu missään, paitsi jos Riitalla olisi jotain sanomista. Paras kun antaa noiden juttujen mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos, ja olla sanomatta itse mitään.

Parasta ajatella vain niitä muutamia satasia, jotka tästä sitten aikanaan tilille saa. Tänä vuonna olen töissäkin ollut, että mitään verokortteja tai muutakaan ei tarvitse toimittaa, olivat siellä niiden koneella valmiina. Niin ne sanoi, että veronpidätys tehdään sitten lisäprosentin mukaan, ja senhän minä jo suostuessani tiesinkin. Jos niitä vaikka saisi sitten ensi vuoden lopulla vähän takaisin, niinhän se on verotus aina ollut minun kohdallani. Se on sitten tuntunut vähän niinkuin ylimääräiseltä rahalta, jonka on voinut käyttää johonkin ei-tarpeelliseen, mukavaan. Niinhän ne talousviisaat sanoo, että se on kannattamatonta, mutta meikäläiselle, joka on palkkojen suhteen ollut aina siellä alemmissa kasteissa, veronpalautukset tuntuu mukavilta, mätkyt taas ikäviltä. Varmaankaan ei tarvitse tässä kaupassa muuten käydä, eiköhän siellä kotona ollut kaikkea tarvittavaa. Eikä tässä matkan varrella olekaan kuin se pieni lähikauppa, ei sieltä muuta saa kuin perustavaroita. Toivottavasti Aarne ei ole lähikaupassa käynyt, ja ratkennut tissuttelemaan. Vaikka se on jo yli kymmenen vuotta ollut ilman, niin kyllä minä sitä aina tämmöisinä päivinä vähän pelkään. Liekö edes siivonnut, kun semmoista sille esitin. Ihme on, jos on malttanut olla menemättä mökille, sillä on niitä touhuja siellä. Saas nähdä, joutuuko tässä vielä ruokansakin laittamaan, sekään ei olisi ensimmäinen kerta. Ei siitä kyllä mitään puhetta tainnut olla, mutta jotenkin sitä odottaisi, että kun tässä vielä vanhoillaan höynähtää menemään töihin, niin olisi edes kotona aika istahtaa rauhassa. Kyllähän sitä tässä kohta viidenkymmenen vuoden aikana on tavallaan sen naamaan ehtinyt kyllästyäkin monta kertaa, mutta jotenkin on semmoinen periaate, että kun on aikanaan erehtynyt sen tahdon sanomaan, niin tahdotaan sitten. On kyllä välillä joutunutkin tahtomaan että mieltä oikein kääntää, sitä ei pysty kieltämään. Oli se nuorena ihan laatuisa mies ja hyvä isäkin lapsilleen, ja kyllä se nykyäänkin on menetellyt, kunhan vain ei sitä pöhnässä tarvitse katsella. Kyllä siitä kaljoitteluajasta jäi semmoinen pelko tai mikä lie ahdistus, että aina sitä on vähän varppeillaan. Niin monta työkaveriakin on sen asian kanssa joutunut taistelemaan ja sietämään semmoista menoa. Osa on tehnyt johtopäätöksensä ja lähteneet omilleen, toiset jääneet. Sitä en osaa sanoa, kumpi olisi itselle parempi vaihtoehto ollut. Nythän tuo on ollut jo reilut kymmenen vuotta ihan kunnolla, olisiko se jatkanut sitä tissutteluaan, jos olisin lähtenyt. Mikähän se siinäkin on, että aikuisesta ihmisestä kantaa tuommoista vastuuta, kantaa huolta melkein kuin lapsistaan. Onneksi niillä on kai ihan hyvin asiat, eikä mitään sopotusta väleissä puolisoihinsa. Vaikka mistä sitäkään tietää. Ne asuu siellä pääkaupunkiseudulla, eikä niitä näe kuin kerran pari vuodessa. Kun ne nyt jouluksi edes tulisivat, kyllä sitä on esillä pidetty ja pyydelty, alkaa vain lastenlapsillakin olemaan omat menot. Ville ja Tanja ei viime jouluna olleet, olivat kumpikin kavereittensa vanhempien luona. Tanjallakin on se suloinen Akseli- poika, ja Pia sitä saa kuulemma paljonkin hoitaa. Ajatella, että sekin on jo mummo, vähän yli neljäkymmentävuotiaana. Missä lie huitelee se Akselin isä, nähtiinhän me se kerran. semmoinen korvarengasmies se oli, ja käsissä kaiken maailman tatuoinnit, ihan rosvon näköinen. Mutta häipynyt on koko ketku, ja Tanja saa sosiaalitoimistosta elatusmaksut pojasta. On sillä se uusi kaveri, joka on vähän kunnollisemman oloinen, mutta eipä tässä paljon muuta voi kai kuin kätensä ristiä näiden jälkeläistensä ja niiden jälkeläisten takia. On tämä maailmanmeno niin kummalliseksi mennyt, ettei äärtä eikä laitaa. Kyllä minä sitä ihmettelin ja vähän paheksuinkin, kun Tanja alkoi Akselia odottaa, eikä ollut vielä edes kihloissa. Mutta ei nykyään ole muotia mennä naimisiin, tai jos mennään, niin sitten on jo lapset valmiina ja morsiustyttöinä ja -poikina. En minä sitä muuten pahana pidä, mutta kyllä minun mielestä lapset tarvitsee kummankin vanhempansa. Toisaalta, jos jompi kumpi niistä vanhemmista on kelvoton hunsvotti, niin kai se on sitten parempi olla yksinhuoltajana. Mutta se Tanjan kaveri on kyllä ottanut Akselin sillä tavalla ottopojakseen, että kohtelee tätä kuulemma kuin omaa poikaansa. Mitenkähän käy, jos ne laittaa lisää lapsia, vieläkö kohtelee yhtä hyvin. Tuttavapiirissä on paljon niitä, joilla on sitä lapsipuoliongelmaa ollut. Jääneet entiset lapset huonommalle, kun on uusia laitettu. Mutta jospa nykyaika, kun sitä suvaitsevaisuutta niin kovasti joka puolella toitotetaan ja hyvänä pidetään, alkaa tuota asiaa paremmaksi korjaamaan, kuka sen tietää.

Niin oli kotitalo edessä, ja Hilkka ajoi pyörävaraston ovelle, talutti pyöränsä paikalleen. Aarnen pyörä oli eri tavalla, että se oli sitten jossain käynyt. Huoli valtasi mielen. Nyt, jos se istuu siellä kaljatölkin ääressä, niin ei kyllä harakat kartanolla viihdy. Huolen valtaamana Hilkka nousi portaat neljänteen kerrokseen, avasi kotioven, ja vastaan tuli paistetun kalan tuoksu. Aarne kuului huutelevan, että täällä on jotain syömisen tapaista, että tulehan pöytään. Hilkka riisui päällysvaatteensa, kävi pesemässä kätensä, ja meni keittiöön. Olihan siinä, perunoita oli keitetty, siikaa oli paistettuna, oli ukko tehnyt vielä salaatinkin. Eikä sen silmä seissyt päässä, eikä puhe sammaltanut. Kyllähän hänen se piti tietää, mutta ihmisen mieli on semmoinen, että kun se on joskus jotain ikävää saanut kokea, niin se odottaa ja pelkää kokevansa sen uudestaan. Siika ja oman maan siikli-perunat maistuivat. Salaatti oli raikasta, eikä ukko ollut fetaakaan unohtanut. Sopi aterian jälkeen nousta pöydästä, laittaa astiat koneeseen ja mennä olohuoneeseen, avata televisio. Aarne näkyi menevän Mikan huoneeseen, vissiinkin kirjaa hakemaan. Tuli se olohuoneen sohvalle makaamaan, sytytti lampun ja luki sitä iänikuista Päätaloaan. Montakohan kertaa se meinaa nuo kirjat lukea. Kohta on taas luvassa niitä taivalkoskelaisia sanontoja, joihin oli vuosikymmenten aikana saanut tottua. Virnistys sillä näkyi välillä naamalla olevan, mutta siihen nyt oli saanut tottua. No, Hilkka katsoisi Uutta päivää, niin kuin oli aina tehnyt, oltiinpa sitten täällä tai maalla. Ennen sarjan maailmaan uppoamistaan Hilkka ehti miettiä, että kai se on tuo toinen karvoineen ja Päätaloineen hyväksyttävä, kun ei sekään minulle huomauttele…

Lähikaupassa

Tultuaan lenkiltä Aarne laittoi ulkoiluvaatteet kylpyhuoneen puolelle kuivumaan, ja alkoi katsella ruokahommia. Siian hän vetäisi fileeksi, mutta huomasi harmikseen, että sitruunapippuri on loppu. Ihan pelkällä suolalla ei hänen mielestään kala tarpeeksi maukkaaksi tullut, joten ei auttanut muu kuin lähteä käymään kaupassa. Tietenkin olisi voinut Hilkalle soittaa, että tuo töistä tullessasi, mutta kun aikaa on vaikka kuinka paljon, niin päätti mies lähteä itse. Puolen kilometrin päässä oli lähikauppa, jossa asia hoituisi, ja niinpä mies haki ulkoiluvaatteensa kylpyhuoneesta, pukeutui ja työntyi takaisin rappukäytävään, alakerrassa pyörävarastoon, otti mankelinsa ja lähti.

Kauaa ei nokka tuhissut, kun hän oli jo kassajonossa, ja edellä näkyi olevan Turpeisen Ossi, jonka kanssa tervehdittiin. Sen verran oli aikaa näkemisestä, että Aarne ehdotti kahvikupillista, kaupan yhteydessä oli kahviautomaatti. Ossillehan se tietysti sopi, ja se meni pöytään istumaan sillä aikaa kun Aarne maksoi ostoksensa.

Kauan olivat miehet tunteneet, olleet silloin aikanaan tehtaan rakennustyömaalla. Sitten oli tiet lähteneet sikäli erilleen, että Ossia viehätti yrittäjyys ja oma vapaus, ja hän olikin menestyksellä pyörittänyt rakennusliikettä nelisenkymmentä vuotta, nyt se oli myynyt sen vävylleen, ja oli enää osakeyhtiön hallituksessa vähän päältä katsomassa. Siitäkin hän luopuisi, kun näkisi että vävy pärjää.

Aarne tulikin jo pöytään kantaen kahta pahvista mukia, ja keskustelu lähti mukavasti rullaamaan. Ilmoista ja eläkepäivistä puheltiin. Kahvimukillisten jälkeen lähdettiin kukin tahoilleen.

Mutta Ossi Turpeinen, pitkän linjan yrittäjä, jäi mietteisiinsä.
– Tässä sitä oltiin vähän kuin samanlaiset ukot, mutta kyllä tuo Aarne on helpolla elämänsä päässyt. Sillä on ollut vapaat viikonloput, lomat, työterveydet ja kaikki kuin Manulle illallinen, eikä muuta ole tarvinnut kuin olla ne naurettavat kahdeksantuntiset siellä tehtaalla lusmuilemassa. Olen minä siellä joskus käynyt, ja niillä ukoilla pääasiallinen homma on istuskelu. Tehtiin sinne konttorin ja sosiaalitilojen puolelle remontti, niin silloin sen näin. Se on pakko sanoa, että minua korpeaa. Aarnekin sai kaksi ja puoli tuhatta siitä istumisesta palkkaa, niillä oli liitto takana, että jos pikkuisen meinasivat joskus asioita jengoilleen laittaa, niin heti ne rupesi lakkoilemaan. Minulla ei ole ollut koskaan varaa lakkoilla. Eikä ole kukaan pitänyt huolta siitä, että homma kannattaa, ei kukaan muu kuin minä itse. Kyllä asia on niin, että jos näistä yrityshommista jotain viivan alle saisikin, niin on ne työehtosopimukset semmoisia, että häviää taivaan tuuliin hyväkin tulos. Mutta entäs tämä Aarne? Ei sen ole mitään tarvinnut koskaan yrittää, kunhan on suunnilleen kellonlyömällä ollut seisomassa tai istumassa siellä tehtaalla. Sitä minä en ymmärrä, että ne siellä niinkin kauan piti tuommoista joutokuhnuriporukkaa yllä. Nythän ne on koittaneet niitä ulkoistaa, mutta hirveä tappelu sen liiton kanssa. On nekin yksiä, varsinainen valtio valtiossa koko ammattiyhdistysliike. Jos vähänkään joku saa yritteliäisyydellä jotain viivan alle, niin ne kyllä keksii uutta maksua ja velvoitetta. Kuinka hirveän paljon minultakin on mennyt niihin työterveyshuoltoihin, sosialistisiin tiloihin ja työvaatteetkin niille on ollut hommattava. Sen maksavat asuntojen ostajat ja muut rakennuspalveluita tarvitsevat, ja sitten kauhistellaan, kun kaikki on niin kallista. Ei ole minun asioistani kukaan huolehtinut. Ei ole sanonut, että älä nyt vain tee liian pitkää päivää, ettet sairastu. Tai jos jotain rajoitetaan, niin sitten ei saa mistään mitään korvausta. Autoilijathan ne sai sen piirturipakon, ja vaikka olisit kymmenen kilometrin päässä kotoa, niin tauko on pidettävä. Että semmoisen holhousyhteiskunnan ne sosialistit kerkisi tehdä, eikä niistä mokomista hääviin eroonkaan pääse. Aarne taas on niitä , joita sosialistit hyysäämällä hyysäsi, ja tottahan se sille kelpaa. Ja varmaan se sosialisteja äänestikin, kuinkas muuten. Siinä on vaan semmoinen huono puoli, että siitä seuraa ennemmin tai myöhemmin se entinen ryssän komento, joka vieläkin Pohjois-Koreassa tai Venezuelassa on. Miten voivat siellä? Kun kukaan ei tee mitään, niin ei tapahdukaan mitään, ja nälkä siinä tulee. Minä olen elämäni pärjännyt, vaikka sosialistit on sitä kaikella tapaa koittaneet jarruttaa ja haitata. Minä vaan sanon, että kun minunlaiseni tässä pikku hiljaa alkaa vanhuuttaan lopettelemaan, niin mitenkäs sitten suu pannaan. Jos ei kukaan yritä, niin ei ole varaa pitää kouluja eikä sairaaloita. Kyllä töissä pitäminen semmoista hommaa on, ettei se oikein täysjärkiselle käy. Jos jonkun tuntikirjaasi otat, niin se on kymmenen kuukautta töissä ja sille pitää maksaa kolmentoista kuukauden palkka. Ja sitten vielä ne maksut päälle. Kyllä olen minä monta sataa kertaa rakennuttajilta maksupostin saatuani todennut, että tyhjän saisi pyytämättäkin. Työväki on niin paisuksissa, että ne käy etelässä, pelaa golfia, laskettelee Lapissa, mihin minun on pitänyt aina ensin miettiä, että onko varaa olla edes viikkoa pois töistä. Ja sitten on jostain vielä repäistävä ne rahatkin. Kyllähän sitä rahaa näkee näissä hommissa, näkee kuinka sitä tulee ja haikeana saa katsella kuinka se sitten menee. Palkat on niin holtittoman suuret niissä työehtosopimuksissa, että ihmeessä on, että saa yleensä jonkun tarjouksen vetämään. Nythän melkein kaikki hommat tekee virolaiset, ja on meidänkin ollut pakko ottaa niitä hommiin. Ne pojat kyllä tekee töitä, ja paljon halvemmalla kuin suomalaiset. Ihan turha on suomalaisten valittaa työttömyydestä, kun ne on niin kalliita, että pitäisi olla joku wahlroosi, että niitä pystyisi edes pieneksi ajaksi palkkaamaan. Onneksi olen itse jo irti, ja saanut sen verran vuosikymmenien varrella säästettyä, että pärjäilen loppuikäni. Mutta kyllä se niin turhauttavaa on, kun suurimman osan siitä, mitä saa, täytyy maksaa porukalle, jota täytyy silmä kovana vahtia, etteivät tumput suorassa seiso. Jos minulla valta olisi, niin rinnastaisin ay-liikkeen mafiaan, rikollisjärjestöön. Sillä mitä muuta se on kuin rikollinen, kiristäjä. Jos jotain vähän saat, niin ne ottaa ensin kiristämällä omansa päältä pois, ja sanoo sitten, että pyyhi kyntes leppiin. Mutta kaikkein eniten minua suututtaa tuo julkisen puolen porukka. Verovaroilla loisijoita, joilla on palkkojensa lisäksi vielä ihan järjettömät lomat, melkein kaksi kuukautta vuodessa. Monta kertaahan sitä olen kironnut, kun olen vaikka kuntien ja kaupunkien rakennustarkastajia yrittänyt tavoitella, niin yleensä ne on jollain lomalla tai siirtovapaalla. Semmoistakin joutokuhnuristoa tässä on pitänyt elättää, että olepa tässä valoisa vanhus sitten. Hitto että alkaakin korpeamaan. Sitten on vielä nämä vapaamatkustajat, jotka ei edes halua töihin ja niille maksetaan asumiset ja ruuat ja kaljatkin. Elävät ihan mukavasti korkeintaan televisiota katsellen, niillä on hienot puhelimet ja tietokoneet, vaikka eivät rikkaa ristiin laita. On tämä kyllä semmoinen sosialistinen tasavalta, ettei pahemmasta väliä.

Kiukkuisena nousi Ossi, ja lähti autolleen. Kuusisylinterinen moottori jyrähti, ja renkaat vinkuivat, kun kiukkuinen yrittäjä lähti kotiaan kohti. Hetken päästä hän huomasi, että ostokset oli jääneet kahvion pöytään, joten hän teki u-käännöksen, ja ajoi ovien eteen, onneksi kukaan ei ollut hänen kassiaan ottanut. Sitten hän palasi autolleen, jossa joku mummeli urputti, ettei ovenedus ole mikään pysäköintipaikka. Ossi ei sanonut sanaakaan, pamautti oven kiinni ja painoi kaasua, kieri parkkipaikan ja antoi mummon huitoa. Hän oli tälle päivälle saanut tarpeeksi loisijoista ja valittajista.

Mutta Aarne pyöräili rauhassa kotiinsa päin, maustepussi takin taskussa. Turpeista hän hetken mietti, se oli pyörittänyt rakennusliikettä, maksanut paljon veroja kaupungille ja saanut kai jotain jäämäänkin, kun niin komealla autolla ajelee. Kaupungin satamassa on moottorijahti, joka tankataan öljyautosta, häneltä menisi koko vuoden tienestit yhteen tankkaamiseen. Kovasti se oli ollut lehdissä esillä, ja se oli motkottanut ay-liikkeen turmelemasta kilpailukyvystä. Ainakin itsellään sillä oli ollut kilpailukykyä, tosin sillä kai oli ollut viimeiset vuodet ja sen vävyllä nyt pääasiassa virolaiset työmiehet.
– Turpeinen on ollut semmoinen mies niin kauan kun minä muistan, että jos se jossain on markan nähnyt niin se on sen ottanut. Se on tosin hänen hommansa, ja kyllä minä sitä ihan hyödyllisenä kansalaisena pidän. Väärää puutahan se haukkuu, jos enemmän olisin sen kanssa tekemisissä, niin kysyisin, että mikä on hänen mielestään sopiva palkka työmiehelle. Mutta se on semmoinen kuumakalle, että verta kai nenästään kerjäisi tai ainakin kovat haukut ja nimittelyt saisi, jos sitä ärsyttäisi. Niinhän se äskenkin sitä paperitehtaan sulkemista kommentoi, että ei Suomessa kannata tuottaa mitään, kun palkat on niin hirveät. Näihin tämmöisiin puheisiin en minä ole oikeastaan mitään osannut koskaan sanoa, mutta nyt vanhemmiten olen oppinut, että sanon vain ”niin”. Jos toinen jatkaa, niin sanon taas ”niin”. Kukaan ei ole toisen ”niin”- sanan jälkeen jatkanut, useimmat on lopettaneet ensimmäiseen. En tosin ole joutunut näihin keskusteluihin juurikaan sen jälkeen, kun työelämästä vetäydyin. Ne on viime vuosina puhuneet niistä eri kuplista, missä ihmiset elävät, ja kyllä niissä puheissa vinha perä on. Samanmielisten seurassa on helppo olla vaikka mitä mieltä, mutta menepä maailmaan, ihmisten tykö, ja ole siellä mitä olet. Turpeisen Ossi on kova kokoomuslainen, kalakaveri Pekka taas katselee kaikkea uskovaisuutensa läpi. Moni työkaveri oli tehtaalla joko demari tai kommunisti, sitten viimeisinä vuosina jotkut kääntyi perussuomalaisiksi. Minä olen pysynyt väriä tunnustamattomana, olen kohdaltani nähnyt sen paremmaksi. Myönnän kyllä, että paljon hyvää on aikaan saatu etenkin minun elinaikanani, mutta etenkin nykyään se nälviminen ja asiattomuudet kyllä karkottaa minut kauas niistä hommista. Mutta olisiko se sitten niinkin, että ihan kaikista ei näihin aatteellisiin rientoihin tarvitse ollakaan! Etenkin -70- luvullahan se oli melkein rikos olla olematta väriä tunnustava. Rasittavaa se oli silloin, ja sitten -90- luvulta asti ainoana oikeana totuutena torvesivat toisen laidan oppeja. No, opit on oppeja, eikä niitä vastustaa kannata, jos ei nyt ihan mahdottomaksi mene. Mutta sitä tässä kyllä mietin ihan tosissani, että minkä takia minä en tunnusta väriä, vaikka sisimmässäni jotain näistäkin asioista ajattelen, ja käyn uurnilla kun sen aika on. Vastaus on epämiellyttävä ja vähän nolokin: olen huono kestämään erimielisyyttä. Minkähän terapian paikka tämäkin olisi, paitsi eihän semmoisiin terapioihin nyt uskaltaisi mennäkään, kun potilastiedot on kuulemma kaikenmaailman rikollisten ja muiden moottoripyörämiesten käytössä. Toisaalta minulla ei ole kyllä mihinkään mitään osallistumisen tarvetta, koskapa nytkin on kaapissa leipää, ja jääkaapissa jopa siikaa, ja kohta rupean fileitä paistamaan ja perunoita keittämään. Hilkka tulee kaiketi puoli kolmen- kolmen maissa töistä, että kyllä tässä hyvin kerkiän. Asiat on sillä tavalla hyvin, ettei minun tarvitsisi kadehtia, vaikka rehellisesti sanottuna esimerkiksi Turpeisen Ossia kadehdinkin. Sillä on millä mällätä. On minullakin riittävästi, mutta koskas kellään omasta mielestä tarpeeksi on.

Näin oli Aarne jo noussut rappukäytävänkin vietyään pyöränsä säilytykseen, ja avasi kotiovensa. Kohta tirisisi paistinpannu ja porisisi perunakattila. Niiden valmistuessa hän pyöräyttäisi jonkun pienen salaatin, niin ei ole ravitsemusterapeutillakaan huomauttamista.

Sateessa pururadan ympäri

Aarne oli hakenut matot sisälle, levittänyt ne lattioille – juuri ajoissa, sillä harmaa taivas alkoi syytää vettä. Mutta eipä hän aikonut heittää pitkäkseen tai käpertyä sohvan nurkkaan, vaan suunnitelmissa oli kiertää kaupungin nelikilometrinen ulkoilureitti tai pururata, miksikä sitä nyt kutsuisi. Ja Aarne on niitä miehiä, jotka ei säitä pelkää. Töissä oli venttiilit testattu ja huollettu, oli sitten kaatosade, tulipalopakkanen, helle tai viima. Eläkepäivilläkään ei ollut sattunut niin hyvää tai huonoa keliä, ettei hän olisi ulkoillut. Ainoastaan kipeänä ollessaan hän oli päivittäisen ulkoilunsa laiminlyönyt. Sateella oli hyvät, älykangasta olevat ulkoiluvaatteet, liukkailla liukuesteet. Hän piti esimerkiksi kaatumisonnettomuuksia, joita joka syksy sattui, valtaosaltaan pienenä löperyytenä, vaikkakin salaa.

Niinpä mies pukeutui kaikessa rauhassa, veti hupunkin niskaansa ja otti komerosta vielä kävelysauvatkin, ja laskeutui portaita neljä kerrosta, meni alaovesta ulos ja suuntasi oikopolulle, josta oli liityntä ulkoilureitille. Sade valui, jäähdytti hartioita, jotka ahnaasti heiluivat sauvojen kanssa. Saattoi joku tippa mennä hupun aukosta väärälle puolellekin, mutta hän ei sokerista ollut. Ja näillä lenkeillä Aarnelle ominainen ajatuksenkulku alkoi taas keräänsä keriä.

Aamulla oli taas lehti ollut alkupuoleltaan täynnä tietomurtoa. Oli joku tai jotkut murtautuneet yksityisen terveysfirman tietoihin, ja nyt kiristivät sekä firmaa että niiden asiakkaita rahallisesti. Mikan vaimon, Sonjan, sisko oli yksi niitä kiristettäviä, oli eilen tullut pojallekin soitettua, ja semmoista oli puhellut. Ne oli ollut koko perhe siellä Sonjan sisaren luona ja koittaneet sitä rauhoitella, ja sanoa, ettei kiristäjälle passaa mennä maksamaan.
– Kyllähän tämä melkoinen asia on. Minä olen pitänyt tietotekniikkaa kätevänäkin asiana, pankkihommat ollaan hoidettu sillä kurin niin kauan kuin se on mahdollista ollut. Konehan oli hommattu jo lasten kotona ollessa, kun ne sitä pysivät, ja kyllähän siitä iloa oli jo silloinkin. Mekin Hilkan kanssa istuttiin kansalaisopistossa yksi syyskausi, ja suoritettiin se tietokoneen ajokortti. Kyllä siitä hyötyä oli, kun alkoi vähitellen ymmärtää sen rakkineen mahdollisuuksia. Mutta nyt tämä asia, että ihmisten asiat tulee kaikkien töllättäväksi, on kyllä aika paha. Vaikka minua ei ole toisten asiat koskaan sillä tavalla kiinnostaneet, että olisin laskuja roskapöntöistä kaivellut kuten eräät, ja niitä tutkinut, niin on kuitenkin olemassa ihmisiä, joita tämmöiset asiat kiinnostaa. Valistaa voisi vaikka kuinka paljon, mutta mitenkäs ihmisen pään uusiin ajatuksiin ruuvaat? Ihan sama kuin se, että minä en osta iltapäivälehtiä enkä niitä netistäkään pahemmin lueskele. Silti niitä myydään ja klikkaillaan niin paljon, että se roska tunkee päälle kauppojen eteisten lööpeistä. Niinpä on varmaankin paras asennoitua näihin asioihin niin, että mitä et halua kylällä räknättävän kahvipöydissä ja muissa juorusakeissa, niin pidä omana tietonasi. Sen takia ei olla me Hilkan kanssa siihen Facebookiinkaan menty, vaikka monet tutut on sitä niin mukavaksi sanoneet. Minä kysyin Mikalta, että mitä se sanoo, niin sanoi ettei kannata. Tympeätä valitusta enimmäkseen ja poliittisia kokkapuheita. Jos niistä tykkää, niin sitten sinne sopii mennä. Minä en niistä pahemmin välitä, että olkoot niissä twittereissään ja facebookeissaan. Mitäpä semmoista seuraamaan, josta ei sen kummempaa ole odotettavissa kuin että juupas ja eipäs. Kyllähän joku siitä nauttiikin, mutta en minä. Mutta siitä vuodosta olen tässä ajatellut monenlaistakin. Tietenkin se on kauheata, että joku alkaa tuommoisella asialla kiristää. Hyvin voisin itsekin olla siinä tilanteessa, jos vaikka en siitä tissuttelusta olisi omin päin yli päässyt. Ja pitää minun myöntää sekin, että kun en yksityisestä lääkäribisneksestä tykkää, niin ajattelin rehellisessä mielessäni, että osinkoja ajatellessaan olivat säästäneet väärästä paikasta. Samalla laillahan minä ajattelin silloin, kun uutisoitiin siitä, että yksityisellä oli leikkaussalissa joku aivastanut, ja potilas kuoli. Mutta kaipa nämä töppäilyt on ihan yhtä mahdollisia julkisellakin puolella. Mutta siitä asiasta en kyllä tingi yhtään, että voiton tuottaminen omistajille ja terveydenhuolto ei ole minun mielestäni mikään paras yhdistelmä. Kun ne omistajat on tuolla jossain huitsinnevadassa tai missälie hallintarekisterissä, niin ei niitä kyllä liikuta pätkääkään se, jos jonkun tiedot vuotaa tai joku leikkaussalissa on tullut lentsussa töihin, kun sijaisten hommaaminen on hinnakasta ja nakertaa tulosta. En minä silti ala tästä torveamaan, kun yksityistämisen kannattaja ei vieläkään osaa muuta kuin vetää Neuvostoliiton tai kun sitä ei ole pitkään aikaan ollut, Pohjois-Korean tai Venezuelan vasta-argumentiksi. Se näistä asioista keskustelu tuppaa olemaan sitä Facebookin tasoa, eli itse kukin – minä varmaan mukaan lukien – ollaan siellä omissa asemissamme ja röykytetään sinne vastapuolen asemiin järeimmillä sanoilla mitä löydetään. Sen takia en ole koskaan ollut kiinnnostunut osallistumaan mihinkään politiikkaankaan. Kyllä kai sielläkin tosin suurin osa on semmoisia, että osaavat ihmisiksi olla ja sillä lailla, että asiat riitelee eikä ihmiset, mutta kun näkymään ja kuulumaan pääsevät vain ne tympäisevimmät ja typerimmät, jotka ei osaa toisista, eri lailla ajattelevista, puhua muuten kuin nälvimällä. Olin minä vielä töissä silloin, kun se yksi porukka sen jytkyn sai, ja töissä oli jokusia, jotka siitä mielissään oli. Ne puhui vihervasemmistolaisista ja punavihreistä, enkä malttanut olla sanomatta silloin, että kai te nyt muistatte sanoa tuon vihervasemmistolaisen ja punavihreän samalla lailla kun jotkut sanoi silloin meidän nuorina ollessa sanan riistäjäporvari. Toisaalta samanlaisia oli innokkaimmat liiton miehet silloin ennen, ne puhui kanssa riistosta ja työläisen sortamisesta, vaikka meidän hommissa ei semmoisesta voinut mitenkään puhua. Toiselta puolen, kyllä se liiton ansiota oli, että oli töissä suihkut ja saunat, palkalliset sairaslomat ja että saatiin kunnolliset vermeet vaikka mitä kelejä varten. Ei tarvitse muuta kuin tehtaan museossa käydä, kun näkee ne rähjäisissä kamppeissa touhuavat äijät. Tai katsoa televisiosta dokumenttia intialaisista kangasvärjäämöistä, jossa porukka painaa pitkää päivää hirvittävissä olosuhteissa. Mutta silti ihmiset ostaa niitä rättejä verkkokaupoista. Tai on siitäkin juttua ollut, minkälaisissa olosuhteissa kaivetaan mineraaleja vaikka tietokoneita tai nytkin taskussa olevaa kännykkää varten. Varmaa tietysti on, etten sen kummemmin minä kuin kukaan muukaan vapaaehtoisesti luovu näistä mukavuuksista, etenkään kun ne on sen hintaisia, että meikäläinenkin niihin yltää. Onko se sitten mahdollista sen takia, että joitakuita pidetään pikkuista vaille orjina tuolla jossain maailman toisella puolella. Kohtalaisen varma olen siitäkin, ettei osakkeenomistajat ole valmiita osingoistaan tinkimään. Että onko tämä maailmanmeno sittenkin kiinni siitä, että vahvemmat syövät heikot. Siinä tapauksessa minä kannatan liittoja, sillä niiden avulla me saatiin ihmismäiset olosuhteet. Muistan minä, kun tehdas -70- luvun alussa alkoi. Siihen aikaan sattui semmoisia vahinkoja, että joltakin meni sormet, yhdeltä koko käsikin. Kun porukalla elikkä liitonkin avulla vaadittiin, niin niiden oli pakko pikku hiljaa parantaa olosuhteita. Eikä se aina ollut tuotostakaan pois, niin kuin ne silloin perusteli. Se kun on ihminen semmoinen, että kun se on johonkin tottunut ja sitä selvänä pitää, se ei pienessä kummassa uudistuksia halua. Sitten jäljestäpäin sitä saa miettiä, että olinpas minä hupsu kun tuommoistakin – nyt itsestäänselvyyttä – vastustin. Mutta kyllä näissä uudistuksissa sudenkuoppansakin on, niin kuin nyt aamusella ennen touhuamaan rupeamista tabletilta luin. Kuinka moni itkee nyt surkeuttaan, kun sen asioita levitellään pitkin pimeää verkkoa. Ei tavallisista kunnon ihmisistä luultavasti niillekään mitään harmia ole, mutta kaiken maailman liivijengiläiset ja muut moottoripyörämiehet saattaa heidän henkilötietojaan käyttää omiin paskamaisiin tarkoituksiinsa, ostaa toisten piikkiin tavaraa jostakin vinkuintiasta, jossa ei muusta välitetä kuin että rahat kilahtaa tilille. Luulenpa, että siinä on seuraava kohde, joka porukalla maksetaan, niinkuin on makseltu Kullbergin rahanvapauttamisesta seurannut lama, samaisten raikulipoikien ansiosta 2008 alkanut lama. Se kun on pörssipeluri semmoinen, että se mielellään pistää saamansa voitot talteen verottajalta, mutta kun se saa näpeilleen, se menee valtionvarainministerin puheille, että nyt pitää saada tukea kun muuten menee koko hieno systeemi nurin. Ne puhuu vapaasta markkinataloudesta, mutta paskat se mikään vapaa ole. Tai se on sillä lailla vapaa, että pahimpien raikulipoikien törttöilyt maksetaan porukalla. Ne puhuu yrittämisen riskeistä, mutta se on erilainen erilaisilla yrittäjillä. Mikkosen Topilla oli korjaamo, ja ne sen silloin -90 – luvun lamassa ihan seisovilta jaloiltaan pisti lihoiksi, ja Topi ei siitä ikinä toipunut. Suljetulla osastolla oli neljä, viisi vuotta, ja sitten pääsi avohoitoon. Se ei päässyt ikinä yli katkeruudestaan, enkä toisaalta ihmettele. Teki kolmekymmentä vuotta töitä pitkää päivää, pärjäsi, ja sillä oli aina ollut velkaa. Sitten pankki teki sille sen tempun, minkä tekivät monelle silloin. Sanovat uskovaiset, että vääryys saa lopussa palkkansa, ja jos se lause paikkansa pitää, niin silloin menee siihen tuliseen järveen, josta Pekka joskus puhuu, nämä meidän aikamme suuret sankarit niin että kitku haisee vaan, ja sitä parkumista me tavalliset mielellään kuuntelemme, vaikka kenties itsekin perästä mennään tai jo edellä ollaan menty, kukapa senkään osaa sanoa. No Pekka, mutta epäilen kyllä sen pätevyyttä näissä asioissa…

Ajatuksenkeränsä kieräessä oli Aarne tallannut lokakuisessa sateessa hyvinkin nelisen kilometriä, ja alkoi olla taas lähellä sitä polunpäätä, josta kääntyisi kotiin. Hetken mietti mies, pitäisikö kävellä toinen kierros, mutta mukavuudenhalu ja laiskuus voitti. Jos menisi tästä kotiin, katsoisi valmiiksi ruoka-asiat, että olisi Hilkalle syömistä, kun se oletettavasti väsyneenä tulee töistä. On joutunut varmaan koko päivän olemaan maskin kanssa, ja se käy kyllä pitemmän päälle tukalaksi. Kyllähän sitä tunnin, kaksikin sen kanssa on, mutta että koko päivän, niin varmaan tuskaksi käy.

Alaovella mies pudisteli päältään enimmät pisarat, meni rappukäytävään ja nousi portaita neljänteen kerrokseen. Ranteessa oleva älykello, lapsilta jouluksi saatu, tärisi riittävän liikkumisen merkiksi portaita noustessa. – Mihin lie menevät nekin tiedot. Kun minä ne näen siitä laitteitteni ruudulta, niin tottahan ne näkee joku muukin. Ja minkä muun takia ne niistä kiinnostuneet olisivat, kuin että mainostavat jotakin sillä perusteella. Mutta minun kohdallani kyllä menee se homma hukkaan, luulisin. Jos tarvitsen jotain, niin käyn hakemassa, kaiken maailman mainokset hyppään yli. Television mainoksista en nykyään mitään tiedä, kun en ole muuta kuin ykköstä tai kakkosta katsonut varmaan kymmeneen vuoteen. Kanavia toosassa näkyy olevan tuossa vapaassa verkossa yli viidenkymmenen, ja jokainen täysjärkinen ymmärtää, että suuri osa sisällöstä, mikä siitä tulee, on aika heppoisesti tehtyä. Mutta niin vain nekin tekijät saa asuntolainaansa ja vakuutusmaksujaan maksettua, siirrettyä muutaman päivän elämänsä kerässä. Onko näin hyvä, sitä saa pohtia joku muu. Minä, kohta seitsemänkymppinen eläkeläinen, en osaa katoa maailmaa kuin omasta pienestä vinkkelistäni, ja ajattelen kaikki siitä lähtökohdasta käsin. Minun on vaikea ymmärtää sitä, joka tienaa leipänsä roskaa suoltamalla, mutta toisaalta kai kaikkien on leipänsä jotenkin ansaittava. Ei ole kaikkialla Kelaa tai kassoja kuten meillä täällä. Ja saahan ne lähetyssignaalit tuosta mennä, kunhan minun ei tarvitse niitä katsella.

Kotioven takana oli tuttu oma maailmankaikkeuden puolikas, vai olisiko vähän alle. Jotenkin se kotipaikka tuntui enempi kodilta, vaikkei tässäkään vikaa ollut.

Vaimo töissä

Maanantaiaamuna kello soi viideltä. Aarne konkoi ylös, meni laittamaan kahvin. Semmoinen tapa hänellä oli ollut eläkkeelle jäämisestä lähtien, että hän keittää aamukahvit ja laittaa syötävät pöytään, kun vaimo vielä on töissä. Nyt, kun tuli tämä parin viikon pesti, niin hän ajatteli tehdä saman asian. Jääkaapista mies kaiveli jogurtia, kaapista mysliä, ja laittoi leipää, margariinia ja juustoa saataville. Juuri kun meinasi huutaa, Hilkka jo tulikin, ja kaatoi kahvia. Eipä siinä monta sanaa viitsitty vaihtaa, sillä vartin yli viisi aamulla ei kukaan normaali ihminen ole erityisesti puhepäällä. Hilkka laittoi eteisessä kengät, ja meni rappukäytävään, ilmeisesti pyörällä se sittenkin lähti, kun oli vedenpitävät vaatteet laittanut. Aarne joi vielä kupin kahvia, ja meni takaisin sänkyyn, otti tabletin ja rupesi selaamaan lehteä.

Lehdessä oli semmoinen uutinen, että huumeiden käyttö on kovasti lisääntynyt, jätevesitutkimukset sen paljastavat. Oli lueteltu eri kaupunkeja ja niiden määriä, ja se laittoi Aarnen miettimään, ajatus alkoi kudelmaansa kasvattamaan heti aamusta.

– Voi niitä poloisia, jotka niiden aineiden orjina on. Minä en ole koskaan ollut niistä kiinnostunut, enemmänkin olen niitä kammonnut. Toisaalta siitä, että niistä tulee riippuvaiseksi, sisältää mitalin toisena puolena sen, ettei nämä laittomat aineet ole ollenkaan ainoita, joihin tulee riippuvaiseksi. Kyllä silloin takavuosina itsekin olin riippuvainen. Ei juuri sitä iltaa ollut, ettei kaapissa ollut olutta, ja joka tippa, mitä sitä tuli kotiin kannettua, tuli aina samana päivänä juoduksi. Eikä se ollut edes niin hirveän mukavaakaan, eikä se vaikutus ollut sen kummempi kuin että alkoi väsyttää. Koskaan en ole viinan voimalla mihinkään lähtenyt itseäni näyttämään, enkä käynyt kapakassa, mutta kyllä olisi se tissuttelujakso saanut jäädä tulematta ja olematta, se minulla on nytkin vara myöntää. Mikä se sitten oli, joka tissuttelemaan sai? Olen minä sitä kovasti miettinyt tykönäni, mutta en minä osaa siihen mitää selvää vastausta antaa. Toisilla alkoholisteilla on ollut ankea lapsuus tai joku huonommuuden tunne, mutta en minä sitä tunnusta. Minun lapsuus oli ihan normaali sen ajan lapsuus. Sodasta tullut isä oli ankara joskus, ja komensi töihin, mutta ei sitä koskaan pelätä tarvinnut. Silloin kun minä olen syntynyt 1950- luvulla, ei se enää ollut öisin keskellä lattiaa karjunut, niinkuin joskus aiemmin kuulemma. Ja sitten jo ennen armeijaa tienasin elantoni, ja armeijasta tultua olin siellä tehtaalla koko työuran, palkka tuli joka toinen perjantai kuin nakutettu. Hilkan kanssa oli ihan pärjätty. Ei mitään sädehtivää onnea eikä mitään maankaatomurheita, semmoista ihan tasaista. Sitä vain rupesi lauantain saunakaljojen lisäksi nappaamaan olutta useamminkin, ja se tuntui olevan tärkeää. Mitään mukavaa ei niinkään, sillä asteikolla vaikutus oli plus miinus nolla. Se oli vain semmoinen tapa, että kun töistä tuli, sitä sihautti joko kruunukorkin tai tölkin auki.

Mutta sitten kun Suonpään Hannu joutui sairaalaan ja kuoli maksakirroosiin, alkoi hälytyskellot soida. Ja sitten tuli vielä se lonkkakuluma, ja lääkäri sanoi että jos on hallitsematon alkoholiongelma, niin ei leikata. Silloin minä jätin kaljahyllyn kaupassa väliin, enkä ole sen koommin niillä poikkeillut. Ja käytiin me matkoillakin, mutta sielläkin rajoitin miestä vahvemmat juomat vain siihen, kun käytiin syömässä ravintoloissa. Eikä jäänyt päälle. Hilkka sitä pelkäsi, sanoi minullekin, että mitenkähän käy, ja että hän ei enää halua sitä touhua katsella. Sanoin, että yritetään semmoista, ettet joutuisi katselemaan, ja on se tähän päivään mennessä onnistunut. Ja siitä on jo kymmenen vuotta, kun lonkka laitettiin.

Lehti oli tullut selatuksi, ja mies nousi ja sijasi sängyt, ja meni keittiöön, otti mökiltä tuotua suolasiikaa ja laittoi sitä leivän päälle. Että se oli hyvää. Eiköhän hän vain siirrä koko päivän ottamalla välillä vähän palasta, ja siksi kun Hilkka pääsee töistä, laittaa kunnollista lämmintä ruokaa. Pakastettu siika oli sulamassa, ja mielessä oli, että jospa nykäisisi sen fileeksi, paistaisi pannulla ja keittäisi perunat ja sitten kalan kanssa kylmää kapriskastiketta. Pitäisi maistua!

Edessä oli pitkästä aikaa semmoinen päivä, että oli täysin omaa aikaa reilut kahdeksan tuntia. Millään tavoin toki ei mökillä Hilkan kanssa olo rajoittanut vapauksia, mutta ainahan sitä toinen tulee huomioon otettua. Tehtäväksi hän oli saanut huushollin pintapuolisen siivouksen jo eilisiltana, ja siihenhän hän rupesikin. Ainakin matot hän kävisi puistelemassa ja sitten imurilla vielä huusholli läpeensä, niin ei pitäisi siipalla olla huomauttamista.

– Vaikka tosiaan itsekin olin riippuvainen silloin muinoin, niin arvelen sen sittenkin olevan vaarattomampaa ja harmittomampaa ainakin siinä mitassa, mihin itse vajosin. Nämä huumeveikot kun joutuu rahoittamaan nautintoaineensa kai varastamalla tai myymällä omaisuuttaan – tai toisen omaisuutta. Olihan se Niemelän Martin poika semmoinen. Martti oli alkanut ihmetellä, kun kotoa rupesi häviämään sitä ja tätä. Sillä on omakotitalo, ja sinä keväänä kun se huomasi jotain olevan pielessä, oli ulkovarastosta hävinnyt ruohonleikkuri ja muita kalliita koneita. Ja kun tarkkaan katsoi, niin murtojälkiähän ovissa lopulta oli. Mutta sitten se laittoi kaikessa hiljaisuudessa valvontakameran sillä tavalla, että oli yksin kotona, ja seuraavana yönä poika olikin sitten taas ollut murtautumassa.

Pahastihan siinä kävi kyllä. Martti tietysti puuttui siihen heti, ja kuskasi pojan huumetesteihin, ja sitä myöten hoitoihin, joista se maksoi pitkän pennin. Niin paljon se maksoi, että se möi itse rakentamansa suuren matkaveneen maksaakseen poikansa hoidot. Näyttihän se siitä tointuvan, vuoden toista se poika oli hoitokodissa, sitten se oli lähtenyt sieltä menemään johonkin, yhtenä yönä se oli hiippaillut tiehensä, eikä siitä kuultu sen koommin pariin kolmeen kuukauteen mitään. Sitten Kööpenhaminan poliisi oli löytänyt sen ruumiin jostain roskapöntöstä. Ne oli sanoneet, että poika oli murhattu, ja asialla oli ollut luultavasti huumekauppiaat. Poika oli tietysti rahoittaakseen käyttönsä myynyt niitä aineita, ja jäänyt mahastaan kiinni pomoonsa. Ja sitten kun ei rahoja aikanaan ollut maksaa, niin varoitukseksi muille olivat tappaneet sen pojan. Marttihan ei meinannut siitä tointua ollenkaan, sekin joutui ihan osastolle, kun pelättiin että se tekee itselleen jotakin. Tuli se sieltä sitten töihin, mutta ei hersynyt sen nauru enää koskaan sillä lailla kuin siihen asti kun hankaluudet alkoivat. Pari vuotta sittenhän se sitten jäi eläkkeelle ja sille tuli melkein heti se raju aivosyöpä, joka vei miehen parissa kuukaudessa.

Että kiitollinen tässä saa olla, että tässä vielä keikutaan, eikä ainakaan vielä ole mitään pahempia sairauksia – koputetaan tosin puuta, se tulee kyllä niin kuin kuhmu otsaan ja ottaa tarvittaessa äkkiäkin mukaan. Tässä kun seitsemänkymppiä lähenee, niin käytännössä voi kai odotella niitä kolmea noutaisen konstia… Mutta niin kauan kuin semmoista ei ole, niin katsellaan eteenpäin. Kunhan Hilkka työkeikkansa lopettaa – jääneekö kahteen viikkoon, niinkuin on puhe ollut, en usko – niin mieluusti olisin mökille menossa. On se kyllä Hilkkakin siellä viihtynyt, tykkää touhuta siellä, ja niitä käsitöitä tekee siellä siinä kuin täälläkin. Pitää varmaan lähteä itse tässä, kunhan saan nämä siivoushommat reilaan, kävelemään ulkoilureitti, sauvojen kanssa. Niin kauan kuin liikkumaan pystyn, niin kyllä kävelen. Eiköhän ne dementiat, syövät ja sydänvaivat tule helpommin semmoisille, jotka ei liiku. Vähänhän tuo näkyy tihuuttavan ulkona, mutta sitten laitetaan semmoiset vermeet päälle, ettei se niin haittaa. Pitäisiköhän huvikseen alkaa lukemaan taas Päätalot läpi, ne on tullut hyllyyn hommattua. Hilkkahan minulle aina naureskelee, ja on kysynytkin monta kertaa, että etkö lie osaa jo ulkoa koko sarjan, mutta onhan niitä yli seitsemäntoistatuhatta sivua. Ja se kun on just semmoista tekstiä, joka alkaa minun päässäni elää, ja sitä lukiessa monesti näen sieluni silmillä ne tilanteet. Onhan siitä joskus sanomistakin tullut, kun olen iltamyöhällä niitä lueskellut, ja oikein mukavassa kohdassa on päässyt röhönauru. Kerrankin kävi niin, että olin lukemassa Loimujen aikaan – kirjaa, ja oli jo reilusti yli puolen yön kello, ja tulin siihen kohtaan, jossa ne meni Kurtti-Reinon kanssa Oulun Ojakadulle, ja Reino ei saanut ostettua mitään, ja Kalle vaan pokkana sanoi sen ”Koko lasti halavimpia viinoja”. On se naurattanut monta kertaa jälkeenpäinkin. Toki moni muukin kohta. No, sillä kertaa hekotin vieterin loppuun, ja Hilkka suuttui ja meni olohuoneen sohvalle nukkumaan, tuiskahti, että täytyy mennä muualle maata kun ei saa rauhassa omassa sängyssään nukkua… Koetin minä sen jälkeen lopettaa hyvissä ajoin illalla, ja kyllähän Hilkka sitten aika äkkiä leppyi. Sanoi kyllä seuraavana iltana, että täytyykö mennä jo valmiiksi muualle nukkumaan, vai lopetatko lukemisesi ihmisten ajoissa. Tai että minun sopii mennä sinne olohuoneeseen lukemaan. Mutta kun olen koko ikäni ollut semmoinen, että olen tottunut lukemaan sängyssä. Istualtaan se homma ei käy, ei ole käynyt koskaan.

Näitä tuumiessa oli matot puisteltu, huusholli imuroitu, ja mies kävi hakemassa huushollin matot alhaalta tuuletustelineeltä pois. Sentään täällä ei kukaan tee pahojaan, ei heitä toisen mattoja maahan omiaan viedessään eikä niitä ole koskaan varastettu. Siltä osin tämä sangen joutavaksi mennyt nykyaika ei ollut heidän lähiöönsä tullut.

Pyhäpäivä

Illalla oli tultu kaupasta, laitettu maskit kaupan ulkopuolella olevaan roskikseen, katsottu televisiosta uutiset. Vielä iltamyöhällä oli laitettu kerrostalosaunan sähkökiuas päälle, ja käyty kuumailmakopissa hikoilemassa. Eihän se ihan sitä paljoa ollut kuin mökin piha- ja rantasaunat. Iltamyöhällä oli vielä toisella silmällä televisiota koitettu katsoa, mutta jo ennen kymmentä oli vetäydytty yöpuulle.

Pyhäaamuna puoli kahdeksan maissa kömpi Aarne keittiöön, laittoi kahvin tippumaan. Sikäli olivat aamurituaalit muuttuneet, ettei enää tarvinnut käydä kumartelemassa huoneiston ovella poimimassa tuotua sanomalehteä. Otti hän tabletin pois latauksesta, ja alkoi tutkia sanomalehteä latuskalaitteen näytöltä. Mitäpä siellä sen ihmeempiä: koronaa, taloutta. Ei niistä pyhäisiä mietteitä saa, mutta ehkä ne semmoiset kuuluvatkin kesäisiin pyhäaamuihin, jolloin ei viitsinyt maailman tapahtumista juuri otsikoita enempää seurata. Enemmän seurattavaa oli silloin luonnossa ja puutarhassa.

Kahvinkeittimen ropina havahdutti Aarnen, ja vuosikymmenien rutiinilla hän otti kaapista mukin, kaatoi höyryävää juomaa mukiinsa, siemaili lunkun kerrallaan. Hilkka kömpi myös aamutakissaan keittiöön, otti kahvia ja meni olohuoneeseen, avasi television.

Tuon tavan parempi puolisko on oppinut, mietti Aarne. – Minä en ikinä ole aamulla osannut televisiota katsoa. Olin hyvän matkaa toisella kymmenellä, kun se kapistus kotiin tuotiin. Aamulla tai aamupäivällä en ole katsonut televisiota koskaan kuin lasten kanssa jouluaattoisin, yli kolmekymmentä vuotta sitten. Mikähän siinäkin on? Edes ajatuksiin ei ole koskaan tullut semmoinen, että voisi katsoa televisiota aamulla, vaikka se ainakin näin kaupunkioloissa olisi hyvinkin sopivaa. Tuleeko se siitä, että kun se vehje silloin kotiin tuli – meillä se oli ensimmäisiä koko kylällä – puhuttiin televisioantennista talon katolla konkurssiharavana. Olihan se ihan julkeaa ja ennenkuulumatonta, että iltaisin istuttiin tekemättä mitään, tuijottaen sitä ihmevehettä. Oli silloin alkuun kylän väkeäkin meillä joka ilta. Tulivat uutisia katsomaan. Pari vuotta sitä kesti, sitten alkoi niitä vehkeitä tulla vähän joka torppaan, ja omalla väellä katsottiin. Hilkka on oppinut, kun se oli vuorotöissä, ja jos se oli iltavuorossa, niin katseli aamuohjelmia. Minä en ole koskaan katsonut yhtään aamu-tv- lähetystä. Kun toosa on auki ollut joskus lomilla ollessani, olen vähän kummeksuen katsellut. Kolmessakymmenessä vuodessa en ole siihen vielä oppinut. Kun tässä oikein mietin, niin näitä aamulähetyksiä on ollut minun elämäni aikani pitempään kuin on ollut olematta. Kai minä olen joku ihme jäärä, kiinni jossain Kekkosen ajan pysähtyneisyydessä, millaiseksi sitä aikaa on jo kolmekymmentä vuotta sanottu. Minä en siinä suurta vikaa nähnyt, jotkut oli siinä poliittisessa ravissa silloin, mutta niin on nytkin. Jotenkin, kun kuulen Halla-Ahon puhuvan vihervasemmistolaisista tai punavihreistä, niin se äänen sävy on sama kuin taistolaisilla neljä- viisikymmentä vuotta sitten, kun ne puhuivat kapitalisteista ja riistäjäporvareista. Ja samanlaista se taitaa olla muutenkin, jotain sokeaa ja omanapaista vöyhötystä tai nykyään taidetaan puhua öyhötyksestä. Mukava sana on sekin. Mutta tosiaan kun lukee vaikka tuota Helsingin sanomaa, jota on tullut tilattua pitkään, niin se onvalistanut meitä suorastaan paatoksellisesti siitä, kuinka 1960- ja 70 – luvut olivat niin kamalaa aikaa, pysähtynyttä. Jos pysähtyneisyys on vakautta ja turvallisuutta, niin silloin ne on oikeassa. En minä muista niiltä ajoilta mitään ahdistavaa. Olihan se erilaista, ja varmaan on moni asia nykyään paremmin, maailma menee eteenpäin. Mutta oli se turvallista ja vakaata. Minäkään en ole kansalaiskoulun jälkeen koulunpenkkiä kuluttanut edes ammattikoulun vertaa, mutta niin vain elätin itseni tehtaalla laitosmiehenä eläkeikään asti. Viimeisiä semmoisia kyllä olin, ja vähän harvinainen ikäistenikin joukossa. Toisaalta ei tarvitse oman poikani mennä säässä kuin säässä mennä katsomaan poistoventtiilien kuntoa eikä hengittää kemikaalien sekaista ilmaa tai käyttää hengityssuojaimia töissä. Itse asiassa kumpikin lapsistamme saa ihan kunnollista palkkaa nytkin poistumatta kotoaan! Ei semmoisista voinut edes haaveilla niihin aikoihin kuin korkeintaan maajussit, joiden työpaikka koti on. Onhan siitä etätyöstäkin jo liki kolmekymmentä vuotta puhuttu, ainakin neljännesvuosisata, mutta vasta viime keväänä se ihan oikeasti tuli. Minä pidän omalta kantiltani sitä oikein hyvänä asiana, ja siinä suhteessa meidän aikamme on tuhannen kertaa parempaa aikaa kuin se Kekkosen aika, jolloin oli aamusella tai muuten työn alkamisen lähestyessä painettava kotiovi kiinni ja mentävä. Ja onhan toki monen vieläkin. Hilkan ammatissa ei etätyömahdollisuutta ole, eikä voi ollakaan. Onhan hoitohommissakin puhuttu roboteista, mutta kyllä se vielä vähän skifiä taitaa suurelta osin olla.

Kellon viisarit osoittivat kahdeksaa, ja näkyi televisiosta tulevan Avara luonto. Sitä oli Aarnekin mielellään katsellut aina, tosin vasta nyt huomasi, että sitä näin pyhäaamuna saattoi katsella. Niinpä kömpi hänkin olohuoneen puolelle, ja Hilkka näkyi katsovan juuri tuota luonto – ohjelmaa. Aarne köllähti sohvalle, katseli hänkin kolmekymmentätuumaista ruutua, joka oli seinään ruuvattu. Hilkka havaitsi siippansa tulleen, ihmetteli vähän.
– Mikähän sille nyt, ei sitä ole kyllä tähän asti aamuisin television ääressä näkynyt. Mutta toiselta puolen, eipä tuo siinä mitään haittaakaan, se on sen koulunsa käynyt, ettei ala höpöttää, kun minä katselen jotakin televisiosta. Minusta taas se, että nämä aamutelevisio- ohjelmat silloin aikanaan tuli, on melkein parasta, mitä toosan kanssa on tapahtunut. Kun laittoi lapset lähtemään kouluun, oli mukava samalla katsoa uutisia ja aamu-tv:tä. Ukko meni tehtaalle aina aamuseitsemäksi, minulla oli seitsemään meno ehkä viikon verran kuukaudessa, muuten oli ilta- tai yövuoroja. Etenkin iltavuoropäivinä oli mukava katsoa aamulla ja aamupäivällä kaikessa rauhassa, oli hyviä ruuanlaitto-ohjelmiakin ja vaikka mitä.
Aarne sitä ihmettelikin joskus, mutta annoin sen mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Sillä oli se hommansa siellä tehtaan huoltoporukassa, se teki päivävuoroa koko ajan. Mutta nyt se tuli tuohon, mitä se ei kyllä tähän päivään mennessä ole tehnyt – alkaakohan se tulla vanhaksi. Mutta muuten se kyllä katsoo telkkaria juuri samalla tavalla kuin aina, sohvalla kyljellään röhnöttäen. Olen sanonut, että meille mahtuisi helposti vaikka toinen tv-tuoli tai vaikka kiikkustuoli, mutta sitä se ei tänne kaupunkiasuntoon ole halunnut. Maalla se kyllä istuu mielellään siinä valehtelijan paikalla sen kerran kun se ylipäätänsä malttaa istua katsomaan.
Pitää varmaan tänään soitella Pialle ja Mikallekin, kylläkin päivällä vasta. Ne kun makaa pyhisin ainakin kymmeneen asti, ja mikäpähän siinä. Kyllä makaisin minäkin muuten, mutta ei anna raato maata kuin enintään kahdeksaan asti. Laittaisikohan Aarne tänään, vaikka on pyhäpäivä, pyörän ajokuntoon, tai varmistaisi että se on. On se siitä pyhätyöajatuksestaan alkanut vanhemmiten lipsua, saattaa jotain tehdäkin sunnuntaisinkin. Niillä oli kai kotona semmoinen komento, että pyhisin ei tehty mitään, minulla ei ole semmoiseen ollut mitään mahdollisuutta. Kuinkahan monet joulut, pääsiäiset ja juhannukset olen ollut osastolla?
Luonto-ohjelmat loppuivat, ja Hilkka nousi, sanoi alkavansa imuroimaan. Kysäisi siinä Aarnelta, että voisiko tämä katsoa että pyörä olisi kunnossa. Että jos kuitenkin huomenna menisi töihin pyörällä. Aarne nousi, pukeutui ja otti eilisiltana hankkimansa valovermeet mukaansa, irrotti ne latauksesta ja kokeili. Ei muuta kuin avaimet taskuun, kengät jalkaan ja alakerran pyörävarastolle rappusia laskeutuen. Kanahäkkivarastosta ensin pumppu ja öljysuihkepullo, ja tutkimaan mankeleiden kuntoa. Renkaisiin piti pumputa ilmaa, ja näkyihän siellä henki pysyvän. Vaihdesysteemit ja jarrut hän tarkasti myös sekä omastaan että Hilkan pyörästä, ja hätäilemättä vaihtoi entisten dynamolamppujen tilalle ladattavat ledit, kävipä vielä pienen koelenkinkin pihassa.

Kaupunkikodissa

Hilkka otti auton takakontista kylmälaukun ja Aarne vihannes- juureslaatikon, ja käveltiin pihan poikki alaovelle. Hilkka otti avaimen, ja avasi alaoven, ja he pujahtivat sisään, ja painettiin hissin kutsunappia. Ilman kantamuksia olisi ilman muuta menty portaita neljänteen kerrokseen, mutta näin lastattuina otettiin hissi.
Kotona jää-viileäkaappi ja pakastin käyntiin, vihannes- ja juureslaatikko purettiin viileäkaapin lokeroon.
Maalta oli tuotu myös pilaantuvat pois, siellä jääkaappiin jäi vain hilloja ja valot. Mutta Prismassa olisi lähdettävä käymään vielä tänä iltana, että aamulla päästäisiin.
– Vie sinä tämä kylmälaukku parvekkeelle, vaihdan sillä aikaa vähän ihmismäisemmät vaatteet, tokaisi Hilkka.

Aarne pisti tohvelit jalkaansa, meni parvekkeelleen. Lokakuinen sade tuntui litisevän ympärillä, asuntojen ja katujen valaistus yritti epätoivoisesti puhkaista reikää pimeään.
– Tällä parvekkeella sitä on tullut istuskeltua, onhan tämä huoneisto ollut meillä nelisenkymmentä vuotta. Isohan se jo on kovastikin omiin tarpeisiin, ja oli pienempäänkin vaihtoa mietitty, mutta kalliit putkiremontit ja muut oli tehty puoli vuosikymmentä sitten, ja vastike oli melko pieni. – Ja mikseipä sitä vanhoillaan voisi asua väljästi. Ei sitä nykyään tarvitse enää toisen kyljessä koko aikaa kyhnätä, mukavakin on, että toinen voi katsoa televisiosta mieliohjelmaansa, jos toista ei niin huvita. Pian entisessä huoneessa oli myös sohva ja pienempi televisio. -Vaikka en minä koko toosasta suuremmin perusta, mietti Aarne. Maalla on touhua muutakin, voi mennä iltasella vaikka verstaalle, siellä on aina jotain näpräämistä. Ja täällä taas Mikan vanhassa huoneessa on hänen kirjastonsa, työmieheksi hänellä on ollut paljon lukuhaluja. Hyllyssä olivat Kivet, Päätalot, Haanpäät, Huoviset, Hietamiehet ja kaikki muutkin kotimaiset kirjoittajat, ja paljon tietokirjoja, joista oli tullut ammennettua laajahko yleistieto. Pohjolan Poliisi kertoo- kirjasarjaa oli tullut ostettua yli kolmekymmentä vuosikertaa. – Televisio, se on kyllä toisaalta mukava, mutta toisaalta tylsäkin. Kaikki tulee vähän kuin valmiiksi pureskeltuna, mutta hyvä kirja alkaa luoda kuvia omaan mieleen, sellaisen näkee vähän kuin elokuvana. Ja kyllä minä pidän kirjaa sikälikin parempana kuin vaikka Internet-lehtiä, että siihen ei kukaan huutele törkeyksiä väliin, vaan kirjoittaja saa sanottavansa sanoa kaikessa rauhassa. Ja television ohjelmat on kyllä minun makuuni vähän tylsiä, niinkuin nämä tositv-ohjelmat. Miten joku semmoisia viitsii katsoa, sitä en minä ymmärrä. Joskus olen sivusilmällä katsellut, ja minua melkein hävettää niiden ihmisten puolesta, jotka siellä on. Onko se televisiossa olo niin iso juttu, että pitää antaa lausuntoja vaikka tietokilpailussa putoamisesta. No, kukin tyylillään, semmoinen minulle kyllä sopii ihan hyvin. Lähettäkööt niitä ohjelmiaan, ja katsokoot kuka katsoo, kunhan ei minun tarvitse.
Tuo mänty on tuossa jo aika komea, taitaa ulottua jo ainakin räystään tasalle. Se ja muutkin puut oli silloin istutettu, kun tämä ostettiin ja tänne muutettiin. On sitä tullut tässäkin monena päivänä tai iltana istuskeltua, neljännesvuosisata sitten tuo Prisma tuonne tuli, ja sinne tässä kohta lähdetään.

Hilkka näkyi olevan valmis, ja Aarnekin selvitteli itsensä olohuoneeseen. Ei muuta kuin kasseja mukaan, ja portaat alas. Vettä valui sen verran, että päätettiin mennä autolla, avaimet olikin jääneet Aarnen housuntaskuun. Onhan se vähän noloa puoltatoista kilometriä autolla ajaa, mutta polkupyörät olivat varastossa, ei mitään tietoa onko renkaissa ilmaa ja valot kunnossa. Huomenna Hilkka menisi autolla töihin, sinnekään ei ollut matkaa kuin kolmisen kilometriä, mutta tämmöisessä pienessä kaupungissa ei bussit sillä tavalla kulje, ja huomiseksi on luvattu kovaa sadetta. Saisi Aarne katsella pyörät huomenna ajokuntoon, pumppailla renkaat, varmistella, että valot toimii. Kaapissa on kyllä semmoisia vaatteita, että kelillä kuin kelillä voisi ajella, mutta kun meni tulo niin myöhäiseksi.

Hypermarketin piha oli lähes tyhjä, ja Aarne pysäköi pääoven lähelle. Ei muuta kuin ulos, ja kärryt mukaan ja sisälle kauppaan, jossa oli hehtaarikaupalla osastoja, ja käytävien vierellä vielä kelloliikkeitä, luontaistuotekauppoja ja pikaruokapaikkoja, joissa selvästikin jostain lähi-idästä tulleet yrittäjät paistoivat pizzoja tai kebabejansa. Hiljaista näkyi niissäkin olevan, varmaan joutuneet vähän sinnittelemäänkin tässä korona-aikana. Ennen autosta nousua kaiveltiin hansikaslokerosta kasvomaskit. Naamalle sitä sovitellessa mietiskeli Hilkka:

– Laitan varmuuden vuoksi tämän. Paljon ne siitä keskustelee, jotkut sanoo, että se on aasialaisten hyödytön keksintö, joku radiossa tässä joku päivä niin sanoi. Minä sanoin Aarnelle jo kuukausi takaperin, että me sitten kaupassa käydessä käytetään, eikä se suuremmin vastaan jupistellutkaan siitä, tai oikeammin oli samaa mieltä. Eihän tämä mukava ole, mutta arvelen silti, että tästä on hyötyä, sanoopa kuka tahansa mitä tahansa. Minkä takia ne leikkaussaleissakin näitä pitää, jos kerran ei hyötyä ole? Olisikohan se taas sitä valeinformaatiota. Minä pidän parempana sitä, että jos tämmöisellä naamarilla joko itse tai joku muu sitten varjeltuu flunssalta, joka voi olla vaikka kuinka vaarallinen, että sitten käytetään sitä. Maalla pärjäiltiin ilmankin, mitäs kun enimmäkseen kahden möllötettiin mökillä. Mutta täällä liikkuu ihmisiä. Nytkin tässä on kymmeniä autoja, ja tuolla kaupassa on montakymmentä ihmistä. Ei minua kiinnosta semmoinen lentsu, joka voi mennä keuhkoihin ja viedä teholle tai jopa hautaan. Sata vuotta sitten mummun täti kuoli espanjantautiin. Ei ollut kolmenkaankymmenen. Siihen aikaan ei tietenkään ollut niillä seuduilla juuri lääkäreitäkään, eikä niillä ollut varaa semmoisiin mennäkään. Se tauti kuului olleen jollain tavalla samanlainen kuin tämä korona, joka nyt vaivaa. Tympeätähän se on, kun pitää koko ajan olla varuillaan, ja jotkut on ihan uhallaan lähteneet ravintoloihin tai joihinkin muihin joukkorehkaisiin, ja jos sitten sairastuvat ja teholle joutuvat, niin ei siihen oikein muuta voi sanoa kuin että Jumala tautia lisätköön. Ei pitäisi olla ainakaan tiedosta puutetta, vaikka toisaalta niillä on nämä mitkä lie fooruminsa, jossa ne keskustelee, ja näkyy olevan niin, että kun potaskaa tarpeeksi kirjoitetaan tai puhutaan, niin aina joku hullu sitä uskoo. Nuoret on kuulemma nyt suuri sairastuneiden ryhmä, kun on näitä opiskeliajuhlia näin syksyisin. Onneksi omat mukulat on jo perheellisiä, ja kaiketi pysyneet kotosalla. Mikakin kuulemma laittanut toimistonsa niiden autotalliin, Pia koittaa makuuhuoneessa tehdä töitään. Kyllä minusta passaisi uskoa, että tuommoinen kulkutauti sopisi ohittaa varoen ja jättämällä kaiken ylimääräisen pois. En minä ymmärrä, minkä takia sitä pitää olla jossain suurissa väkijoukoissa. Minä en ole koskaan semmoisissa viihtynyt, eikä Aarnekaan. Enemmän me on oltu koti- ja perheihmisiä, ei Aarne silloin juoma-aikanansakaan missään kulkenut, kotona se tissutteli. Enkä minäkään silloin mihinkään mennyt, vaikka joskus ehkä mielikin teki. Komensin ukon nukkumaan, ja se meni, korkeintaan otti kaljatölkin yöpöydälleen mukaan, ja pian alkoi kuorsaus kuulua. Monet illat sitä siihen aikaan sai rauhassa olla ja mieleisiään ohjelmia televisiosta katsoa ihan itsekseen. Eikä kyllä sitten kun Aarne raitistui taas, niin siitä isompaa riesaa ole ollut. Jos ei sille minun ohjelma kelpaa, niin maalla se menee ulos ja verstaaseensa, täällä kaupungissa menee lukemaan tai katsomaan omiaan toisesta televisiosta. Olisi nyt sitten ihmisillä tuolla kaupassa maskit päällä, minusta semmoinen ihminen, joka kulkee ilman suojusta on välinpitämätön toisia kohtaan. Ei olisi kyllä vielä vuosi sitten uskonut, miten pahasti sitä tulee katsottua ihmistä, joka pärskii vaikka kaupassa tai jossain muualla, jossa muitakin on.

Näitä miettiessä maskit olivat jo naamalla, ja Aarne nousemassa jo autosta, kopeloi takapenkiltä kestokasseja ja käännälsi jo kärrykatosta kohti. Hilkka nousi perässä katsoi että laukussa on kukkaro, ja paukautti oven kiinni, Aarne painoi nappia avaimesta, ja auton vilkut vilahtivat sen merkiksi, että ovet ovat lukossa. Kärryt otettuaan Aarne antoi ne Hilkalle, ja sanoi itse menevänsä katsomaan pyöriin tarpeita, niinkuin paikkoja ja sitten takavalot, kun ne on nyt tulleet pakolliseksi. Niin Hilkka otti kärryt, lähti menemään ruokaosastoille päin, Aarnen mennessä toiselle puolelle kolossia. Pitkiä kulkureittejä tallatessa mieleen juolahti että tosiaan, nythän on pyhäilta. Onhan se toiselta puolen ihan mukavaa, kun ei kauppa-asioita varten tarvinnut näinä aikoina miettiä sitä, että onko arki vaiko pyhä, ja tämän kaupan kohdalla ei edes sitä, että mitä kello on. Jo tämän kokoisessa kaupungissa oli tämmöinenkin kauppa, joka on aina auki. Mutta ei tämä minulle välttämätöntä ole, mies tuumi ja jatkoi. Ihan hyvin pärjättiin silloin, kun lauantaina iltapäivällä laittoivat ovet kiinni, ja pyhänä oli ovet säpissä. Mitään ei silloinkaan puuttunut, joskin kätevää tämä tällä lailla on. Se oli vielä -90- luvulla sillä lailla, että joskus piti pyhänä, kun tuli vieraita, lähteä kioskilta hakemaan hirveään hintaan maitoa tai kahvipöytään keksejä. Mutta ei tämä ihan välttämätöntä minun kannaltani ole. En nousisi kapinaan, vaikka laittaisivat ovet kiinni. Se oli tämä edellinen hallitus, joka tämmöisen sääti, ja pikkukauppiaat olivat näreissään. Samoin huoltoasemanpitäjät. Joku oli laittanut oveensa lapun, että tankatkaa kortilla ja hakekaa ostoksenne Prismasta, siellä on halvempaa.

Hallitusten pito se näyttää olevan melkoista puuhaa, eikä muuta voi kuin olla tyytyväinen siihen, ettei ole semmoisissa touhuissa mitenkään mukana. Semmoista hommaahan se on, että kun jollekin kumartaa niin sitten toiselle pyllistää. Kovasti niiden täytyy sietää räkytystä ja arvostelua. Mikä ilta se nyt oli, kun mökillä katsottiin ensin uutiset ja sitten a-studio, niin kyllä ne sanomista hallituksen koronarajoituksista löysivät. Tuli mieleen se sanonta väärin sammutetusta tulipalosta. Mutta toisaalta minä kyllä tykkään, että vaikka tärkeitä ovatkin nämä politiikkaihmiset, niin hirveän usein niiden puhuessa on kyllä ihan sama, onko äänessä pää vaiko perse, asiaa on yhtä paljon. Kyllä minä sen myönnän, että on hirveän hieno asia, että on semmoisia ihmisiä, jotka haluamalla haluaa vaikka Eduskuntaan tai vaikka kaupunginvaltuustoihin, mutta sitä minä en ymmärrä miten ne jaksaa sen kaiken joutavan puhumisen ja mitä hulluimmat syytökset, mitä vastustajat keksii. Kyllä niillä pitää olla melkoisen paksu nahka. Minua jos sillä lailla haukuttaisiin kun niitä haukutaan joka päivä, niin sanoisin kyllä niille että tehkää miten tykkäätte, minä lähden nyt kotia. Kai se on sitten se valta, mikä niitä viehättää, ja sen höykin ne sitten sietää sitä vastustajiensa suunsoittoa ja minun mielestäni ihan lapsellista käytöstäkin. Kyllä minä sen myönnän, että Linnan Väinö kirjoitti siihen Pohjantähteensä Kivivuoren Jannen suuhun ihan asiallisen repliikin, kun sen pojanpoika naureskeli vaarinsa politikointia. Jannehan se sanoi sille pojalle, että kuulehan, ilman politiikkaa sinä olisit nyt, lauantai-iltana, palailemassa virsut jalassa savusaunasta. Poikahan ajoi vaarinsa autoa siinä. Ja samahan se minuunkin pätee. Jos ei liittoa ja semmoisia hallituksia kuin silloin nuorena minun ollessa ollut, niin olisiko ollut työterveyshuollot, lomat, lomarahat, sairasajan palkat ja sen semmoiset. Sitä kannattavuuttahan tämä kaikki kai söi, mutta minun kantiltani se oli kuitenkin hyvä asia, vaikka vartiaiset ja lepomäet mitä sanoisivat. Onneksi minun ei tarvitse noista asioista kenenkään kanssa väitellä, vaan saan ihan tässä omin päin, pyhäiltana Prisman käytäviä kävellessäni, näitä miettiä. Jaa, mutta tuossahan se onkin semmoinen osasto, josta minä löydän sen mitä tarvitsen.

Aarne kierteli hyllyjä, ja löysi pikakiinnityksellä olevat takalamput pyöriin. Niitäkin oli monenlaisia, Aarne valitsi usb-johdolla ladattavat, niin ei tarvitse sitten pattereiden kanssa saikata. Ostipa vielä etuvalotkin samalla tavalla toimivat ja ladattavat, niin on sitten Hilkan turvallisempi pyöräillä töihin. Niinhän se puheli, että enimmäkseen pyörällä kulkisi. Kotoahan pääsi sitä pitkää pyörätietä sinne hoitokodille asti ihan muutamalla kadunylityksellä. Pimeähän se aamulla lähtiessä jo on, ja samoin etenkin iltavuoron jälkeen. Hän laittoi ostoksensa koriinsa, ja lähti etsiskelemään siippaansa, joka varmaan olisi jossain ruokapuolella kulkemassa. Pian hän sen silmiinsä saikin, ja näkyi olevan valmis hänkin. Ehdittäisiin kotiin vielä iltauutisille, kuulemaan, että mistä kohdalta tulipalo oli tällä kertaa väärin sammutettu, mitä oli tehty vikaan koronarajoituksia laittaessa. Äkkiä Aarne muisti äitivainajansa, nauravaisen ja kaikki tapaukset muistavan naisihmisen. Se oli papalta oppinut semmoisenkin sanonnan, että ”Tapelkaa pojat, niin saatte tupakkia”. Sillä sanonnalla olisi nyt käyttöä…

Minkähän takia ajatus noihin niin helposti karkaa, hän vielä mietti. Vaikka omalla kohdalla on asiat niin hyvin kuin olla voi. Niin kaupunkikämppä kuin mökkipaikka maalla ovat kauan aikaa sitten maksetut, eläkettä tulee se vajaa puolitoistatuhatta nuppia päälle, eikä minkäänlaista puutetta ole näköpiirissä. Minkä takia sitä seuraa tuollaista? Kai se sitä on, että lastensa ja niiden jälkeläisten asioista huolehtii ja niitä miettii. Mahtaako lastenlapsille vielä riittää tätä yltäkylläisyyttä, jonka suurelta osin isän sukupolvi työllään ja touhullaan aikaiseksi sai? Aarne itse oli syntynyt -50- luvulla, ja hänkin oli nähnyt elämänsä aikana sen huiman kehityksen. Kotiin tuli sähköt 1964, siinä samassa paikassa heidän ollessaan katsellaan televisiota ja maksetaan laskut tietokoneella. Mutta ovatko nämä helpotukset sitten tehneet ihmiset tyytyväisiksi? Kielen ja mielen päällä oli että ei, vähänkö sitä kaikesta valitetaan. Mutta olipa vaikka hän itse, Aarne, kuusikymmentäkahdeksan vuotta. Hän oli tyytyväinen. Hänelle ruuan viljely ja kalastus olivat mukavaa ajankulua, joita varten oli hankittu jyrsimet ja moottoriveneet. Mikään pakko niitä ei ollut tehdä, kyllä pärjätty olisi. Ihan tavallisen rasvanahkatyömiehen ja – naisen palkoista oli asunnot, autot, veneet ja kaikki muut maksettu, ja oli saatu vähän sukanvarteenkin. Ei ole minulla mihinkään muuhun syytä kuin tyytyväisyyteen, teki mies loppupäätelmänsä tämän illan yksityisille ajatuksilleen.

Ystävät kylässä

Puolen päivän jälkeen kaartoi Pekan vanha Volvo pihaan, ja Aarne odotellessaan tuumiskeli. – Eipäs se ole uudempaa hommannut, sitkeästi ajaa tuolla vissiin liki viisikymmentä vuotta vanhalla. Mitäs, sillä on paikat remontteerata ja taitoakin, ja vielä tuon mallin Volvon kone on kyllä niin yksinkertainen, että armeijan rynnäkkökiväärin lukko on vaikeampi purkaa ja koota kuin Volvon kone. Ja hitsivehkeet sillä on, ja aina keväisin Pekka ajaa Volvonsa pukeille, puhdistaa pohjan ja ruiskuttaa sinne tervan ja vernissan seosta. Öljyt se vaihtaa kai viidentuhannen kilometrin välein, ja pitää sen vielä niin siistinä niin sisältä kuin päältäkin, että kaikki kuluminen on vain semmoista hienoa patinaa. Oliko se nyt B20- moottori, mikä siinä on, ja muuttuvakurkkuinen Zenith-Stromberg- kaasutin, mistähän lie saanut siihenkään varaosia? Mutta tuohon pihaan se kurvasi, ja nätisti se käy.

Pekka osti sen yli kymmenen vuotta vanhana joltakin vanhalta ukolta Tampereelta, minä olin siinä itse asiassa mukanakin kuskina, kun sitä käytiin yhtenä lauantaipäivänä hakemassa. Isän piti lähteä, mutta se tuli sitten juuri kuumeeseen eikä jaksanut lähteä, ja soitti sitten minulle että jos mitenkään kerkiäisin. No minähän kerkisin, Pekka oli ollut silloin jo monta vuotta kuivilla. Mukava reissu se muuten oli, mutta se oli silloin sitä henkeänsä niin täynnä ja koitti minuakin käännyttää uskoonsa. Minä sille sanoin että eikö me Pekka puhella vaan ihan tavallisia asioita, minulla on niistä asioista oma käsitykseni ja kantani, vähän eri näköinen kuin hänellä. Puhellaan mieluummin vaikka tuosta autosta, mitä ollaan menossa hakemaan. Parikymmentä kilometriä se silloinkin oli hissukseen eikä monta sanaa puhunut, mutta puhelin sitten isomman huoltoaseman luona, että eiköhän mennä tästä kuule kahville ja minä maksan. Kyllä se siitä leppyi ja siinä ajellessa mietittiin, että varmaan Volvoon saa osia vielä vuosikausia. Sitä minä en tiedä, että saako nykyään muuten kuin rompetorilta, mutta jotain Pekka on hyllyilleenkin haalinut. Kytkin – ja kaasuvaijereita kuulemma löytyy, kerran oli saanut jostain kardaanin niveliäkin sen verran, että ennen loppuu mies kuin nivelet. Miten lie etupyörän ylä- ja alapallot, saaneeko niitä? Mutta se on Pekan kunniaksi sanottava, että se pitää niin autoaan kuin muitakin vehkeitään sillä tavalla, että ne on ensiksikin aina kunnossa ja käyttövalmiina, onpa sitten tuo Volvo, tai sitten -50 – luvulta oleva harmaa Ferguson- traktori tai ruohonleikkuri tai mönkijä. Se on semmoinen mies, ettei se siedä kartanollaan toimimattomia vehkeitä. Siellä ei ovet narise tai ovipumput ole toimimattomia koskaan. Eikä ole sillä miehellä peukalo läheskään keskellä kämmentä, se osaa tehdä puusta, se osaa hitsata ja vaikka sorvata metallia, vaikka tekikin elämäntyönsä Postin palveluksessa, semmoisessa hommassa, jossa pärjäisi epäkäytännöllisempikin. Mutta niin se vain on, että toinen on saanut synnyinlahjana tekotaidot. Minulla ne on vaatimattomammat, joskaan en ihan sormi suussa ole etenkään vanhempien vehkeiden kanssa. Auton huollatan koreasti liikkeessä, kun se on näitä uudella tekniikalla tehtyjä. Samoin on vene kuskattava liikkeeseen, moottori on semmoinen tietokoneohjattu siinä. Tehokas kyllä ja tähän asti ongelmaton, mutta moni on sanonut, että kannattaa huollattaa. Sinne minä vien kaupungin Venekeskukselle.

Aarnen tuuminkien aikana Pekka ja Seija olivat kömpineet autostansa ulos, ja Pekka näkyi ottavan takakontista kylmälaukun, jossa arvattavasti oli se peuranpaisti. Hilkka jo hopotti, että menehän sinä siitä vieraita vastaan, hänellä on tässä touhua kahvin laittamisessa. No olihan Aarne toki menossa käskemättäkin, sitä vain kerkiää yllättävän monta ajatusta siinäkin ajassa mielessään ajatella silläkin aikaa, kun toinen vetää käsijarrun päälle, avaa autonoven ja nousee seisoville jaloilleen… Eteiseenhän Aarne kässehti, sytytti kattolamppuun valot, sillä sisäeteinen oli sangen himmeä. Ei ollut ukko muinoin sotien jälkeen taloa rakentaessaan miettinyt suuremmin valoisuutta ja huonejärjestystä, tyyppipiirrustuksilla teki tämän rintamamiestalon, oli ison montun paikalle kaivanut lapiopelissä ja talkoomiesten kanssa, sitten tehnyt laudoitukset, ja koettanut säästöbetonilla kelvollista saada ajalliseksi. Kellarissa oli alun perin ollut paitsi kellari, myös saunaosasto, joka kyllä oli muutettu muuksi säilytystilaksi. Ulko- ja rantasauna heillä oli ollut käytössä koko omistuksensa ajan, ulkosauna oli remontoitu nykyaikaiseksi lattialämpöineen ja lämminvesivaraajineen heti kärkeen, muita paikkoja oli kohenneltu sitä mukaa kun tarvetta ja varoja oli. – On ne vietävä sentään nuo -50- luvun paneelit tummuneet, heinäladolta näyttää tuo vinninrappu ja tämä eteinen, jossa tuolle ajalle ominainen panelointi oli. Mutta saa olla, sen verran hän ja Hilkkakin kunnioittavat niitä ponnistuksia, mitä ukko oli eläessään ja sodasta palattuaan aikaiseksi saanut… Tuli sitä suotta silloin nuorena niin paljon haastetuksi, vasta myöhemmin sitäkin osasi kunnioittaa.

Mutta Seija ja Pekka nousivat jo betonisia rappusia pitkin kuistille, ja jo oli Pekan käsi ulko- oven vetimessä, päästi paremman puoliskonsa edellä ja tuli itse jäljessä kantamuksineen.
– Päivää päivää, ja tervetuloa, käykäähän peremmälle, Aarne toivotteli isännänominaisuuksissaan, ja tarjosi vaatepuuta päällystakeille.

Vieraat selvittelivät itsensä tuvan puolelle, ja Pekka avasi kylmälaukkunsa Hilkan edessä, sanoi, että pistäpä visusti talteen ja kylmään saman tien, että hyvänä pysyy. Komea oli lihakimpale, ja Aarnen mielessä kerkesi käydä ajatus uunissa haudutetusta paistista, joka perunamuussin ja puolukkahillon kanssa olisi niin hyvää kuin riista vain voi olla.

Puheltiin tästä kummallisesta vuodesta, kun keskitalvella itse kukin meni omaan tupaansa ja siellä koitti saada aikansa mahdollisimman pitkälle kulumaan. Etenkin kaupungissa meinasi olo käydä tuskaksi, mutta kun Hilkkakin sitten oloneuvostui vapulta, niin heti tultiin tänne. Ja täällä on ollut touhua ulkona koko kesän, ja oli ollut niin Mika kuin Piakin perheineen lomillaan käymässä. Kyseltiin myös toisten kuulumisia, ja rauhallista oli Pekan ja Seijan kotonakin ollut. Ei ollut kokouksiakaan seurakunnalla ollut ennenkuin keskikesällä, ja niin nyökytteli Aarne kuin asiallisellekin asialle. Siinä taas alkoi hänen ajatuksenkeränsä tehdä omaa muistijälkeään: – En minä Pekkaa niistä kokouksista moiti. Seijahan ei niissä taida suuremmin enää käydäkään. Ja mitäpä minä toisten ajatuksia ja arvostuksia arvioimaan, vaikken ihan samaa mieltä olisikaan. Niinhän tuo kaveri tuossa taas on niinkuin ei sitä toissaviikkoista pikku tussahdusta olisi ollutkaan. Ja mitä sillä väliä on, mitä aatetta kannattaa tai mihin uskoo, jos kerran on elämä mallillaan ja hallinnassa eikä tee pahaa toisille, ja nämä ehdot kyllä noiden kohdalla täyttyy. Mukavia ihmisiä ja melkein naapureita, vaikka torppien välillä kuutisen kilometriä onkin.

Mutta ajatuksenkerä, vaikka on nopeakin, on tämmöisissä tapauksissa laitettava syrjään ja alettava tarinalle. Hilkka jo oli kerjennyt kertoa kertausharjoituksestaan, ja vieraat kyselivät, että etkös koronaa pelkää. – Eiköhän tuo hoitokoti sentään ole yksi sen suhteen varjelluimpia paikkoja. Ei ollut keväälläkään, hänen vielä töissä ollessaan, ollut yhtään tapausta. Mutta nyt on lomamatkalla ja lomalla sairastuneen tuuraus kyseessä, että eiköhän tuosta selvitä. Kaupunkiinhan sitä on mentävä siksi aikaa, ainakin viikoiksi, pyhänseudut varmaan oltaisiin täällä.
– Ja eikös sitä Pekka vielä siikoja ja kukaties muikkuakin koiteta vielä ennen pyhäinpäivää, puuttui Aarnekin juttuun, ja ajatus tuntui saavan kannatusta. Kukapa tavallisista töistä pienelle eläkkeelleen jäänyt ei sellaiseen lähtisi kun mahdollisuutta tarjotaan. Kummankin perheen eläminen ja oleminen perustui sangen pitkälle osittaiseen luontais- ja omavaraistalouteen.

Maisteltiin pullat, mustikkapiirakat ja suolasiikavoileivät, puheltiin arkisia, ja toki vähän juoruttiinkin. Aarnehan se taas päästi ajatuksenkeränsä karkuun keskustelua kuunnellessaan. – Mikähän siinä oikein on, että toisten ihmisten elämisessä ja olemisessa riittää puhumista, etenkin niiden ongelmien kysymyksessä ollessa. Voisiko se johtua siitä, että siinä kokee jotenkin oman pienen ja vähätapahtumaisen elämänsä jotenkin merkittäväksi, kun jollain on vaikka aviohuolia, alkoholismia tai taloudellisia vaikeuksia. Jokaisellahan se ristinsä on. Pekalla oli ollut iso ongelma juopottelussa, enkä kyllä siitä itsekään ihan vapaa ole. Oikeastaan sitä asiaa pitää itsessään vahtimalla vahdia, ja Pekka piiloutuu uskonsa taakse, vaikka uskoisin meillä kummallakin olevan se tilanne, että jos sille pikkurillinsä kynttä enemmin antaisi, niin olisi enemmän kuin suuri vaara siinä, että se kuningas ottaisi yliotteen. Tässä tuvassa istuu parhaillaan kaksi miestä, jotka on enemmän tai vähemmän asian tai oikeastaan oman mielensä kanssa joutuneet taistelemaan. Minä ainakaan en osallistu ynähdystä enempää sellaiseen keskusteluun, jossa jonkin ihmisen heikkouksia ihmetellään ja kummastellaan, miten ei aikuinen ihminen vain lopeta juomista, liiallista rahapelien pelaamista, vieraissa juoksemista, ylensyöntiä, tarpeettoman krääsän ostelua. Mutta enpä viitsi toisiakaan siitä ojentaa, sillä sitä sanaa ei taida suustansa juuri päästää, joka ei omalle kohdalle ja välillä imakastikin osu.

Lauantaipäivä alkoi kääntyä vahvasti iltapäivän puolella. Vieraat jo tekivät lähtöäkin, olihan tuossa kolmisen tuntia mennyt rattoisasti tarinoidessa. Sen verran oli Aarnekin asialle ruvennut, että oli saanut Pekan lupautumaan heti marraskuun alkupuolella vetämään venetrailerin rannasta mönkijällään mäelle. Marraskuulla saattaisi Venekeskuksesta saada syyshuollon jo kohtuullisella odottelulla, ja paatti pääsisi talveksi latoon katon alle.

Vieraat siis lähtivät, vanha Volvo hyrähti käyntiin, perävalot hävisivät metsän taa. Hilkka laittoi astiat koneeseen, Aarne sillä aikaa etsiskeli kylmälaukun, joka ladattiin pakasteilla. Muisteltiin, että kaupunkiasunnon kaappipakastin oli jopa sulamassa, joten sanomalehteä laittoi Aarne runsaasti kylmälaukkuun syötävien ympärille. Parvekkeella se pärjäisi iltamyöhälle, pakastin jäähtyisi kyllä kolmessa neljässä tunnissa semmoiseksi, että sinne voisi tavaroita laittaa. Vaatteita ei tarvinnut, sillä heillä oli kummassakin huushollissa tarvittavat paikalla.

Jäipä siltä lauantai-illalta saunakin väliin, iltaseitsemän maissa he väänsivät tuvan oven lukon, ja olivat valvontakameran katsoneet, että on tallennustilaa tarpeeksi. Semmoiseksi oli aika mennyt, että täälläkin, kolmekymmentä kilometriä kaupungista, on kaikkien ovien oltava riippulukoin kiinni ja vielä tallentava valvonta päällä. Pistotien päässä oli iso kyltti ”Alueella tallentava videovalvonta”, ja oli sitä muuan uskalias epäillyt. Toissa syksynä yhtenä lokakuun lopun iltana oli Aarnen kännykkä alkanut piipittää, ja koneelta pikaisesti tarkastaessa pihalla tosiaan oli jotain liikettä. Liiketunnistimet sytyttivät kirkkaat pihavalot, ja ulkomaalaisen näköiset heput saivat jalat alleen. Tuskin oikealla asialla olivat. Olihan silloin ollut lähdettävä asia saman tien tarkistamaan, eikä mitään oltu viety. Se systeemi maksoi hintansa sillä kerralla. Ladossa, yhden riippulukon takana, oli puutarhakoneita ja muutakin arvokasta, venekin jo sinä syksynä talviteloille nostettu. Kyllähän Aarne kuvat poliisille toimitti, ja oli sieltä soitettukin, että kuvan esittämät kaverit olivatkin jääneet kiinni perämoottorivarkaudesta. Jostain Baltian maasta olivat, ja jääneet verekseltään kiinni irrottaessaan kallista moottoria kaupungin satamassa. Oli vielä selitttänyt tuttu konstaapeli, että varkaiden kännykässä oli viestejä, jossa joku oli tilannut juuri tietyn merkkisiä ja mallisia moottoreita.

Niinpä oli vajaan puolen tunnin ajelu edessä, ja ennen iltakahdeksaa he olivat kaupunkikotinsa pihamaassa omasssa parkkiruudussaan, oli edessä melkein puolen vuoden maalaiselämän jälkeen sopeutuminen taloyhtiön järjestyssääntöihin. Vaikka ei heillä kyllä niiden kanssa koskaan mitään vaikeuksia ainakaan tähän asti ole ollut.

Lähtövalmisteluja

Lauantaiaamuna Aarne lähti ulos heti päivän valjettua. Näkyi menevän vajalle, otti maitokärryt, laittoi sen päälle pakkinsa, jossa oli akkuporakone ja muita työkaluja, sekä näkyi vielä laittavan venepressunkin siihen. Hilkka katseli puuhatessaan ikkunasta siippansa touhuja, ja mietti omiaan.
– Kyllä se siitä paatistansa niin huolta pitää. Minä sen ostoa vastustin, kun maksoi ihan hirveästi, sanoin että eikö riittäisi kun laittaisi vanhan veneen perään jonkun pienen moottorin, jos soutamalla ei pääse. Mutta se piti päänsä, ja pakko minun on myöntää, että kesähelteillä on ollut mukava käydä kaupungissa kaupassa sillä. Melkein äkimpää pääsee kuin autolla, ja juhannuksena oli mukava käydä saaressakin. Mutta hirveästi se laittoi siihen ranaa, paremmanpuoleisen auton verran.

Aarnen puhelin soi keittiön pöydällä. Se oli sen jättänyt ulos mennessään siihen, näkyi olevan Seija. Hilkka arveli voivansa vastata, ja sipaisi laitteen näyttöä.
– Aarnen puhelimessa Hilkka.
Seija siellä tosiaan oli, kiitteli vuolaasti kaloista, ja kyseli, että kelpaisiko heille peuranliha. Tottahan semmoinen kelpaa, ja naiset sopivat, että Seija ja Pekka tulisivat kahville iltapäivällä ja tuomaan peuranlihaa, joka oli kyllä viimevuotista, mutta vakumiin vedetty ja pakasteessa koko ajan ollut, että varmasti se olisi vielä syöntikelpoista. Mukava että tulevat, mietti Hilkka, sillä korona-aika oli kovasti rajoittanut ihmisten kanssa olemista, ei oltu kyläilty eikä juuri kukaan ollut käynytkään. Kyllähän tuon ukon kanssakin pärjää etenkin kun se lopetti kymmenen vuotta sitten sen kaljan tissuttelunsa, jota se jonkun vuoden harjoitti. Mutta että tavata muitakin ihmisiä, se tuntui nyt hyvältä.

Hilkka tuhahti mielessään. Tosiaan Aarnelle tuli joku ihme tissuttelukierre, kun se täytti viisikymmentä. Melkein joka ilta se oli juonut olutta, kantoi sitä kaupasta ja sitten loppuillasta oli aina niin sekaisin, ettei sille viitsinyt mitään puhuakaan. Yksinään sai televisiota katsoa. Kolmisen vuottako sitä kesti, ja oli tullut mietityksi jo sitäkin, että pitäisikö lähteä omilleen. Ei Aarne paha ollut, ei ilkeillyt saati ollut väkivaltainen, mutta kärsimys sitä oli niinä vuosina aina katsoa ja hän koitti hyvällä ja pahallakin puhua, tuloksetta. Olisiko se sitten työterveystarkastuksessa jo ensimmäisen muistutuksen saanut, kun olivat käyttöä kyselleet. Sitten sen työkaveri Hannu oli saanut maksakirroosin ja kuollut siihen, ja niin se sitten yhtenä maanantaina oli ilmoittanut, että nyt loppui se juopottelu ja huono elämä. Oli se sanonut joskus aiemminkin niin, mutta sillä kertaa se piti. Aarne oli alkanut käydä sauvakävelemässä, ja pyytänyt häntäkin mukaan silloin kun ei ollut töissä iltavuoroa, ja mielellään hän oli kyllä lähtenyt. Kyllä Hilkka oli sitten tuon tapauksen jälkeen ensimmäistä Kreikan matkaa vähän pelännyt, että näinköhän ukko ratkeaa, mutta se oli tyytynyt silloinkin ruuan kanssa yhteen olueen tai viinilasilliseen ja laskun jälkeen tuotuun Ouzonaukkuun. Kai ne oli olleet sen Hannun kanssa hyvät kaverit töissä, ja Aarne tuntui sitä sureksivan joskus vieläkin. Koko neljänkymmenenkuuden vuoden yhteisellä taipaleella tuo muutaman vuoden ikävä vaihe oli oikeastaan ainut semmoinen kohta, jossa Hilkka oli suhteen kyseenalaiseksi asettanut. Muuten oli ollut kovinkin tasaista. Ei mitään roihuavaa rakkautta saati ylenpalttista onnen tunnetta, mutta eipä kyllä mitään repivää riitelyä, ainoastaan ne normaalit arkiset tussahdukset, joista ei suhde katkolle mene.
Mutta nyt piti ottaa pakastimesta mustikkapiirakka sulamaan, samoin korvapuustipussi. Eilen suolatuista siikafileistä saattoi laittaa jo leivän päälle kahvipöydässä tarjottavaksi.

Sillä välin Aarne oli tallustellut maitokärryjen perässä rantaan, ja porasi laiturin kansilankkuun reiät venekiinnikkeiden kiinnityskohtiin, ja laittoi läpipultit entisten kansiruuvien tilalle. Nyt saisi tulla vaikka millainen myteri, eikä tarvitsisi paatista huolehtia. Olkoon nyt vielä järvessä pyhäinpäivän seutuun asti, sitten sen voisi kelata trailerille ja vetää mäelle ja latoon talvehtimaan. Jos vaikka Pekka leppyisi sen verran, että tulisi mönkijällään vetämään trailerin mäelle, rantapolku ei oikein autolla ajettava ole. Monestihan on tullut tehtyä niin, että paatti on otettu ylös ja laskettu alas kaupungin veneenlaskupaikalla, mutta koetetaan tällä kertaa Pekan mönkijää. Vielä laittoi Aarne venepressun paikalleen, varmisti, että sadeveden poistotulppa oli auki ja reikä roskista vapaa. Sitten hän työnsi kärryt saunan kuistin alle odottelemaan seuraavaa verkkoreissua, ja lähti nousemaan takaisin mäelle.

Siellä hän kuuli, että ovat Pekka ja Seija tulossa iltapäivällä tuomaan peuraa ja muutenkin kahville, ja hiljaisessa mielessään oli Aarne tyytyväinen. Näin vain ne asiat pikku hiljaa järjestyvät. Hilkka touhusi kahvikuppeja pöytään ja laitteli siikavoileipiä ja muita tarjoamisia, Aarne lähti kellariin ja ottamaan mukaan perunoita ja juureksia nyt alkuun viikoksi. Siinä hän betonirappusia pitkin laskeutui, muovinen laatikko kädessään. Siihen joku kilo perunoita, kilon verran porkkanoita ja vielä pitäisi hakea pannuhuoneelta sipuleita. Lähtiessä sitten kylmälaukkuun kalaa, ja ehkä se peuranlihakin, niin olisi viikoksi einettä. Kaupasta ei tarvitsisi muuta kuin käydä hakemassa maitoa ja margariinia. Mielessään mies mietti, että oikeastaan on mukavakin, että Seija menee vähäksi aikaa töihin.
– Ei ole oikein ollut tilaisuutta hirveästi lueskella, kun minä tarvitsen siihen ihan täydellisen rauhan ja hiljaisuuden. Seija alkaa monesti puhella jotain, jos illallakin innostun jotain lukemaan, ja se on sitten siinä. Ja tuo tabletti Internetin kanssa mokoma on kyllä semmoinen vehje, joka on lukuhommia vienyt paljon vähemmäksi. Tulee sitä selattua, vaikka ei siellä mitään erikoisempaa ole.
Se minua kyllä tympäiseekin, kun uutisia pääsee nykyään kommentoimaan. Alkuun niitä tuli luettua, mutta kyllä ne kommentit on enimmältään alkaneet tympäistä. Kun nimimerkin suojasta kirjoitetaan, niin ihmisiksi oleminen unohtuu kokonaan, enkä minä välitä semmoisesta keskustelusta, jossa haukutaan toisia suut silmät täyteen. Twitteriä minun ei kärsi ollenkaan katsoa, tulee vain paha mieli ja masentaa, että näinkö typeriä me ihmiset ollaan. Kyllä minä sen myönnän, ettei itsenikään mielipiteet mitään kypsiä aina ole, vastahan minä Pekankin mielen pahoitin, kun Trumppia haukuin. Semmoista räkytystähän se näkyy poliitikkojen homma olevan täälläkin, olen minä sitä uutisista katsellut ja ihmetellyt ja vissiin Seijallekin sanonut, kun ne näistä maskeista ja koronasta sitä mälkätystään pitävät. Ja sitten se ravintoloiden aukiolosta väittely ja reuhaaminen. En minä sitä ymmärrä, minkä takia siitä niin kovaa metakkaa pidetään. Minä pärjään ilman ravintoloita ihan hyvin ainakin nyt, kun on tämä korona-aika. Ei tunnu missään, vaikka olisi kaikkien niiden ovet kiinni. Kyllä niitä sitten taas aukeaa, kun on tämä kulkutauti ohi.

Mies oli hommastellut syötävien keruun kanssa niin pitkälle, että oli aika viedä muovilaatikko auton kyytiin. Pihan yli hän hiippaili, ja Hilkka tuntui huutelevan keittiöstä, että siikasoppaa olisi mikrossa lämpenemässä.

Hiekkaa porkkanalaariin

Siikasopan jälkeen oli sopiva aika köllähtää tuvan puusohvan päälle, ottaa tyyny pään alle ja tabletti käteen. Minuuttiviisari oli astunut verkkaisesti koko aamupäivän, tuntiviisari vielä verkkaisemmin, eikä tuntiviisari vieläkään zeniittiin osoittanut. Hilkka tuntui touhuavan kalojen kanssa, siunaili saalista ja sanoi laittavansa kuhan pakastimeen ja suomustamattomat siiat myös. Fileet hän suolasi ja laittoi kannelliseen muoviastiaan jääkaappiin.
Oli köllähtämässä hänkin ruokalevolle, kun pöydällä oleva puhelin soi. Tuntematon oli numero, ja Hilkka kerkesi miettiä, että jokohan taas on joku lehti- tai vitamiinikauppias, mutta poimi laitteen kuitenkin käteensä ja sipaisi näyttöä vastatakseen. Jos se on puhelinmyyjä, niin sanon äkkiä sille, että en asioi sellaisten kanssa. Lehdistä oli luettu, radiosta ja televisiosta kuultu ja nähty ja malliksi itsekin koettu tilausansoja, joita puhelinmyyjät ovat viritelleet hyväuskoisille ihmisille. Koko tämä aika oli täynnä kaikenlaista yrittäjää ja huijaria. On kaupattu puhelimessa sähköä, puhelinliittymiä, lehtiä, vitamiineja, alusvaatteita. Milloin isompaan kaupunkiin asiaa oli, feissariksi sanotut ahdistivat. Oli se hänenkin kohdalleen tullut, se haksahtaminen ja harmitti oikein ajatellakin. Ilmaisen näytteen höykin hänkin oli ottanut vahingossa semmoisen sopimuksen, että kerran kuussa tuli postissa vitamiinipaketti, eikä sitä saanut peruttua. Kuluttaja-asiamiehen neuvoja tarvittiin, että riesasta eroon pääsi, eikä hän mielellään edes puhunut koko asiasta. Aarne puolestaan oli ollut samassa liemessä alushousujen vuoksi. Ei Hilkka ymmärtänyt, miten tämmöistä saattoi olla olemassakaan. Vielä pari kolmenkymmentä vuotta sitten tuommoisesta liiketoiminnasta olisi joutunut kiipeliin, ja ilmeisesti joutuisi vieläkin, mutta kun nämä firmat operoivat jostain ulkomailta, eikä niitä edes saada oikeuden eteen. Siinä mielessä silloin ennen oli paljon paremmin, vaikka kuinka Helsingin sanomain kolumnistit haukkuvat mennyttä maailmaa. Silloin oli elämä selvää ja hallittavissa olemaa, ja kaikkea mitä tarvitsi, sai myös. Toisaalta oli paljon kerjennyt maailma mennä eteenpäin siitä, kun vaikka koulussa oltiin. Hänellekin äiti teki eväät kouluun. Keiton koulusta sai, mutta leipä oli kuivaa ja kovaa näkkileipää, ja hänellä oli äidin leipomaa leipää.

Mutta nyt hänellä oli siis kännykkä kädessä, ja hän vastasi nimellään. Se oli entisestä työpaikasta, hoitokodista, entinen esimies, osastonhoitaja Riitta. Vaihdettiin ensin kuulumiset, Riitta tiedusteli miten eläkepäivät ovat alkaneet sujua. Niistä ei nyt ollut muuta kuin hyvää sanottavaa, aika kuluu, tekemistä on sopivasti ja vuorokausirytmin vakiinnuttua viimeisinä työvuosina vaivannut jatkuva väsymys oli helpottanut kovasti. Työ kun oli ollut hoitokodissa viisivuorotyötä, eikä se koskaan ollut hänelle sinänsä sopinut. Mutta kaikki eivät saa valita tekemisiään ja töitään, moni joutuu ottamaan sitä, mitä tarjolla on. Riitan asiana oli se, että voisiko Hilkka tulla kahdeksi viikoksi tuuraamaan koronakaranteeniin joutunutta hoitajaa. Hilkka empi. Mitä vuoroja. Riitta lupasi, että jos hän suostuisi, tulisi hänelle vain päivä- tai ääritapauksessa iltavuoroja. Hilkka empi vieläkin. Entä jos korona on levinnyt osastolle. Riitta selitti, että sairastunut oli ollut lomalla, eikä ollut lähelläkään hoitokotia sen aikana. Hilkka mietti samalla kun Riitta maanitteli. Niin, kyllä hän työstä sinänsä oli tarpeeksensa saanut. Eläkepäivät ovat olleet siitä mukavat, kun ei ollut tarvinnut öitä valvoa, oli ollut mukavaa puuhaa täällä mökillä puutarhan ja lasten ja lastenlasten perheiden kanssa. Kesällä ne oli olleet täällä, ympärillä oli ollut elämää. Nyt syksyllä oli tietysti alkaneet koulut ja työt, ja kahdestaanhan he Aarnen kanssa olivat olleet. Siinäkään ei vikaa ollut. Toisaalta parin viikon sijaisuus toisi mukavan lisätienestin, pystyisi ostamaan pienille vaikka joululahjoja niillä rahoilla. Mutta kyllä hän ensin Aarnen kanssa keskustelisi, kun on korona ja kaikki. Että jos hän saisi pari tuntia aikaa miettiä, hän vastaisi sitten. Riitta kiitti ajasta ja sanoi jäävänsä odottelemaan Hilkan soittoa.

Aarne oli keskustelun kuullut, ja noussut puusohvalla istumaan. Olihan hän lehdestä lukenut, että moni eläköitynyt hoitaja on kutsuttu takaisin töihin, kun on pula henkilökunnassa. Jos Hilkka suostuisi, se merkitsisi paluuta kaupunkiasuntoon ainakin siksi aikaa, kun työ kestäisi. Tai ainakin Hilkan pitäisi siellä olla, mutta eipä täällä yksinään varmaankaan tulisi oltua. Mutta semmoinen komento heillä oli toisaalta aina ollut, että toisen päätöksiä ei oltu pahemmin manipuloitu, ja siksi kai heillä oli ollut niin pitkä ja vähäongelmainen yhteinen taival. Olihan hänkin välillä ollut eläkepäivinään silloin tällöin lyhytkestoisissa hommissa. Rautakaupan kuorma-autoa hän oli silloin tällöin ajanut töissäkin ollessaan lomien aikana, ja jatkanut sitä eläkkeelle jäätyään. Nuo sivutienestit olivat silloin aikanaan mahdollistaneet lomamatkat kauemmas tai jonkun isomman hankinnan. Jos nyt Hilkka suostuisi menemään töihin, niin ei hän sitä vastustaisi. Tai heillä oli ollut muutenkin semmoinen komento, ettei toisen tekemisiin mitään sairaalloisen tiukkoja päitsiä oltu pidetty. Aarne maisteli ajatusta kaupunkiasuntoon menosta. Ei se nyt ihan mahdottomalta tuntunut. Voisihan hän käydä päivisin täällä touhuamassa, matkaa oli vain se kolmisenkymmentä kilometriä. Joskus jomman kumman lomien aikana, jos toinen oli töissä ollut, oli töissä käyty täältä. Mutta nyt pimeiden aikaan ei semmoista viitsinyt. Mutta odotellaanpa nyt, mitä se tuumii. Siihen on parempi olla puuttumatta, se osaa asiansa ratkaista ihan itse, eikä siihen ole tarpeen minun mennä härkkimään. En minäkään tykkää siitä, jos minun puolestani kuka tahansa ajattelee. Mitähän jos lähtisi ottamaan peräkärryn auton perään ja hakemaan sitä hiekkaa ja käymään ne kalat viemässä. Saa siippa miettiä rauhassa, enkä minä siihen sano sen kummemmin uuta kuin aatakaan. Mukava on täällä olla, mutta toisaalta illat kuluu yhtä mukavasti kaupungissakin. Maskin kanssa kyllä on siellä liikuttava enemmän, mutta se nyt on mitä on.

Aarne nousi jaloilleen, kävi ottamassa termospullosta kupin kahvia, ja puheli lähtevänsä nyt hakemaan porkkanalaariin uutta hiekkaa. Se meni eteiseen, puki takin päälleen, etsiskeli hanskat ja veti villasukat jalkaansa, työnsi jalat saappaisiinsa ja meni ulos. Hilkka jäi sisälle, istahti keittiön pöydän viereen miettimään.
– Mitähän sen Riitan pyynnön kanssa nyt sitten tekisi. Siitä parin viikon pestistä taitaisi semmoiset kuusi seitsemän sataa jäädä käteen. Se on kyllä iso raha, kun nykyisiä tuloja miettii. Aarne lähti ulos, ja viisaasti tekikin, koska minä tarvitsen tämmöisen asian ratkaisemiseen ihan täyden rauhan. On se sen oppinut tässä neljänkymmenen kuuden vuoden aikana, hyväkäs. Mutta nyt se kyllä unohti ne Pekalle ja Seijalle menevät kalat!
Näkyy laittavan jo lapiota kyytiin, ja kohta ajelee pois.
Hilkka nousi, otti jääkaapista pussin ja juoksi rappusille, huiskutti.
– Olisin minä ne hakenut, tuumi mies, vaikka selvästi näki, että sen siliän tien olisi mennyt. No, pääasia että mukaan lähti. Hilkka palasi keittiöön, poimi puhelimen kouraansa. Oikeastaan hän oli jo Riitan kanssa puhuessaan päättänyt, että hän suostuu. Kun kerran se koronakaranteenissa ollut ei ole työpaikalla pyörinyt sairastuttuaan, ja olisihan se vaihtelua täällä maalla olemiseen, vaikkei tässä mitään vikaa olekaan. Ja ennen kaikkea se kuusi- seitsemänsataa euroa ylimääräistä houkutti. Jos vaikka tämä korona joskus hellittää, niin voitaisiin matkustaa vaikka Kreikkaan. Tai ostaa vaikka lastenlasten pikkuisille jotain jouluksi. Asia oli sillä päätetty, ja hän otti puhelimen, ja soitti Riitalle takaisin. Se ilahtui kovasti, ja sanoi että ensi maanantaiaamuna kuudeksi sitten aamuvuoroon, aamuraportilla aletaan kuten tavallisesti. Työvaatteet saa samasta paikasta kuin ennenkin, ja huoneissa käydessä pidetään maskia.

Aarne puolestaan oli ehtinyt jo Pekan ja Seijan tienhaaraan, muisti laittaa vilkun päälle ja kiepautti porraseteen. Hän meni tavalliseen tapaan porstupaan ja huhuili, että onko täällä ketään kotona. Seija sieltä tuli, ja otti mielihyvin kalat vastaan, kiitteli. Pekka kuulemma oli mennyt kylälle rukouspiiriin, mutta hän uskalsi lausua kiitokset senkin puolesta. Aarne kiitti kiitoksista ja sanoi jatkavansa, toivotti päivänjatkoja ja lähti. – Vai rukouspiiriin keskellä arkea, no, kaikella tapaa. Liekö Pekka kotona puhunut mielensäpahoittamisestaan. Olisi se Trumpin haukkuminen minulta saanut jäädä, kyllähän minä Pekan olen tiennyt. Se on normaaliasioissa ihan järkimies, ja yhdessä ollaan nyt viime vuosina monta asiaa tehty. Olin auttelemassa sitä, kun se tapiseerasi kamareitaan, perunankaivut ja sipulinnostot on niiden isommilla tiluksilla tehty porukalla. Se purki ne pakettisopimukset takavuosina, ja on viljellyt perunaa ja sipulia myyntiin asti sivuhomminaan, ja hyvä että on. Kyllä minä tykkään, että sen elämä parempaan päin meni, kun se siellä teltassa kävi norkoilemassa ja uskoon tuli. Vähän rasittava se välillä on paasatessaan, mutta toisaalta avulias enimmiltään, eikä ollenkaan pahantahtoinen. Sillä ei muuten ole sillä asialla mitään tekemistä näiden vakaumusasioiden kanssa. Olen minä niitä nähnyt matkan varrella, eikä tuo asia ihmistä juuri miksikään muuta. Puheet muuttuu pinnalta nätimmiksi, mutta se sama ihminen siellä alla on, eikä siinä mitään. Mutta jos on ollut ilkeä ja ahne, ei se uskoontulo sitä seikkaa hävitä, saattaa vähän lieventää, mutta ei ihminen miksikään muutu. Pekan kohdalla kuitenkin se viinan kanssa ylenmäärin läträäminen jäi, ja sitten se sai Seijan rinnalleen. Herkkä mies Pekka on, ei ilkeä eikä ahne ole ollut koskaan, ja sille uskossa oleminen sopii sillä tavoin hyvin, että se pyörii enimmäkseen siinä samanmielisessä seurassa, se on sille hyvä. Minä maailmanlapsi sitä välillä vähän haastan, ja nokka menee silloin solmuun vähäksi aikaa. Mutta eiköhän nuo kalat tämänkertaisen rypyn oikase… Mutta minä luulen, että Hilkka on tällä aikaa kun tällä reissulla olen, soittanut sinne töihinsä ja sanonut tulevansa. Kyllä minä sen tiesin jo silloin kun se puhelimessa puhui. Ja tiesin senkin, ettei se sitä vielä sano, ja sillä läksin vähän aikaisemmin kuin muuten olisin lähtenyt tähän hiekanhakuun. Se vain täytyy tässä nyt katsoa, ettei selkäänsä särje, lapiohommista ei selkä ole tykännyt. Ei ole tullut tehtyä niitä venytyksiä, mitä fysioterapiassa silloin lonkkaleikkauksen jälkeen neuvottiin. Silloin selkä tuli kipeäksi, kun liikkuminen oli aluksi vähän hankalaa ja tuli semmoisia vongertavia liikeratoja.

Montun tienhaara tuli, ja Aarne kaartoi sopivalle kohdalle, nousi autosta ja alkoi hätäilemättä, rauhallisin liikkein täyttää kärryänsä hiekalla. Omistajalta oli lupa tämmöiseen hommaan, sen hän oli jo viime viikolla kysynyt. Peräkärrynkin täyttäminen lapiopelissä vie aikansa, ja ajatus kerkiää karata vaikka mille radalle sinä aikana, kun kärry täyttyy. – Isä oli ollut nuorena miehenä kuorma-autossa apumiehenä. Ne oli hiekkakuormat tehneet lapiopelissä, kippi oli ollut käsin veivattava. Ei siinä varmaan lavalla ollut kuin neljä viisi kertaa se, mitä tässä peräkärryssä, mutta on siinä ukot saaneet heilua tosissaan. Sulan maan aikaan olivat ajaneet hiekkaa, talvisin propseja. Mutta oli ukko sitten siitä edestä vaivainenkin loppuaikoinaan, ei kolottamatonta paikkaa vuosikymmeniin. Minä pääsin jo niin helpolla, että piti kuntoa hoitaakseen harrastaa jo liikuntaakin, mitä ukko ei kyllä tehnyt. Se piti koko urheilutouhua turhana ja herrojen huvina, mutta minä olen kyllä mielelläni ollut mukana seurankin touhuissa. Kuskasinhan minä junioreitakin silloin Mikan ollessa yläkoulussa, kun se pelasi jalkapalloa. Monta reissua ajettiin ympäri maakuntaa, kun oli pelejä, eikä siihen aikaan seuroilla ollut rahaa ottaa linja-autoja pelireissuja varten. Se oli meistä vanhemmista kiinni, ja vuoronperään otettiin auto poikia täyteen ja vietiin peleihin. Ei ollut mitään vakuutuksiakaan, ja jos joku loukkasi itsensä niin sitten loukkasi. Sattuihan se minun ajovuorolleni sekin, kun Mäkelän Asko juoksi yhteen toisen joukkueen pelaajan kanssa, ja aivotärähdys tuli. Siellähän me toisten poikien kanssa sitten odoteltiin terveyskeskuksessa, että poika sai luvan lähteä kotiin. Kuvasivat, ettei ole kallonmurtumaa, ja sitten ne vielä tarkkaili ettei muutakaan ole. Iltamyöhällä sieltä tultiin, eikä siinä ollut sen ihmeellisempää. Nakkikioskilta hain koko porukalle makkarat syötäväksi, kun Askoa odoteltiin. Siihen aikaan ei tuommoisesta meteliä nostettu. Kun vein pojan kotiinsa ja sanoin, mitä on tapahtunut, ei siitä nostettu syytteitä eikä tehty esitutkintapöytäkirjoja. Mustelmiahan siinä pojalle tuli, mutta ei niihin siihen aikaan niin huomiota kiinnitetty. Sittenhän minä jäin niistä hommista pois, kun Mika lähti lukioon ja lopetti jalkapallon pelaamisen ja kaiken muunkin urheilun. Kai sen kaverit siellä oli enemmän musiikkiin suuntautuneita, ne kulki festivaalit ja rokkibändien keikat, ja kai ne tuhersi kaljankin kanssa, mutta mies siitä kuitenkin tuli. Kovasti enemmän se on omia lapsiaan hyysännyt kuin me hyysättiin, mutta kai se on aika erilainen. Niinhän ne kuulemma liivimiehet myy kaupungissakin jo koulujen lähellä huumeita, sattui onneksi nuilla meidän mukuloilla olemaan semmoinen se teiniaika, ettei sitä lajia ainakaan näillä main suuremmin ollut.

Näitä tuumiessaan oli mies saanut kärrynsä sen verran täyteen, että sopi lähteä ajelemaan kotiin. Ei muuta kuin lapio auton peräkonttiin, käsineet apumiehen penkille. Olipa puserokin selästä vähän kastunut. Eipä sitten muuta kuin mökille takaisin, ja hän otti ladosta kaksi sankoa, ja alkoi kantaa kärrystä kellariin sanko kerrallaan hiekkaa porkkanalaariin. Hilkka näkyi jo olevan nostamassa porkkanoita pellosta, oli laittanut ulkovaatteet ja huivi päässä kykki kasvimaalla, ja oli jo melko pitkälläkin hommassa. Eipä heillä ollutkaan kuin se kuusi riviä kylvettynä, mutta kyllä siitä talven porkkanat tuli. Hyvä oli kyllä tämän paikan maakellari, kuusikymmentäluvulla se oli pykätty. Leca-harkoista seinät, päälle valettu sementtiholvi, ja maalattia. Vielä oli tuuletuskanava ulos, ettei homekaan vaivannut. Talveksi piti laittaa pieni irrallinen sähköpatteri, jos oikein kylmäksi meni. Sähkövalo ja pistorasia oli vedetty tännekin, että melko turvallisin mielin saattoi olla siitä, että kesän juuressato oli turvassa ja säilymässä. Hyllyillä oli sitten lasipurkeissa hilloja ja muuta, ja vaikka kaupungissa oli talvet monesti oltu, piti täällä kerran viikossa tai kahdessa käydä hakemassa perunoita, porkkanoita ja hilloja jääkaappiin. Tietä pidettiin aurattuna talvisin, Nurmisen Petteri hoiti tiekunnan tietä, eikä siltä mennyt kuin muutama minuutti pistossa heidän pihaansa. Pari sataa talvessa se veloitti, eikä se ole hinta eikä mikään siitä, että tänne aina pääsi.

Puolen tunnin kanniskelun jälkeen alkoi olla kärry tyhjä, ja Aarne riensi avuksi kasvimaalle. Mutta mitäs siellä, olivat porkkanat jo listittyinä suurimmaksi osaksi ja laitetut kottikärryynkin, että ei muuta kuin aisoista kiinni ja kuskaamaan kellarin ovelle. Siitä sitten sinne hiekan sekaan koko lasti, siellä ne säilyisivät hyvänä pitkälle kevääseen asti. Kotitarveviljelyä he olivat siitä lähtien harrastaneet, kun tämän paikan -90- luvun puolessa välissä vanhempien kuoltua perikunnalta ostivat. – Muistan minä sen, kun lapsena syletti, kun isä ja äiti laittoi kitkemään ja haraamaan. Kun maailmalle lähtö sitten koitti, niin menikin reilut kaksikymmentä vuotta ilman viljelemisiä. Toki käytiin vanhuksia auttelemassa perunannostossa, mutta se oli se yksi päivä vuodessa. Kaupasta porkkanat ja perunat sun muut ostettiin ihan yli viisikymppisiksi asti. Ja kun tämäkin ostettiin, niin puheltiin, ettei tästä sitten tehdä mitään rangaistussiirtolaa, jossa kaiket päivät menee raataessa ja illalla myöhään uuvuksissa sänkyyn kaadutaan. Eikä tämä semmoinen ole ollutkaan, mutta eipä noissa meidän mittakaavan viljelyksissä mitään päiväkausien raatamista ole ollutkaan. Perunalle ja juurikasveille aari on riittänyt, ja sitten on ollut vajaan kymmenen neliön kasvihuone. Hyvin vähällä on päästy.

Kello oli siirrellyt viisareitaan niillä sekunnin askeleille jo pitkälle iltapäivään. Mutta niin olivat porkkanat kellarissa, koko sato korjattu, ja puutarhakalusteetkin korjattu jo aiemmin kasvihuoneen suojiin talveksi. Syystöitä oli jäljellä oikeastaan enää vain veneen nosto järvestä, joka pitäisi tehdä lähiviikkojen aikana. Niin, ja laiturin venekiinnikkeiden kiinnityksen korjaus, mutta sitä ei tänään enää ehtisi, pimeä tulee sen verran aikaisin. Siinä touhutessa oli Hilkka sanonut, että menee maanantaina kahdeksi viikoksi töihin. Että kai sitä sitten pyhäiltana viimeistään pitää lähteä kaupunkiin. Säätiedotus on luvannutkin ensi viikoksi kylmenevää ja sateita, että mikäpä on kerrostaloasunnossa Aarnen ollessa ja vaikka kirjoja lukiessa.

Saalis talteen

Kirpakka lokakuun aamupäivä asteli pienin, sekunnin pituisin askeleentöpöin keskipäivää kohti. Taivas oli Aarnen verkkoreissun, vajaan tunnin ajan, käynyt yhä harmaammaksi, ja kylmiä pisaroita alkoi pikku hiljaa tippua taivaalta maitokärryjä mäkeä ylös työntelevän miehen takin hartioille. Mutta hätäkös hänellä, nykyaikana osataan tehdä kaikkiin säihin sopivia ja vielä kauas näkyviä vaatteita. Aarnella oli visusti tallessa ja hyvin pidettynä töistä jo vuosia sitten saatu huomiovärinen takki. Siihen entiseen laitosmiehen työhön kun kuului myös sellaisia tarkastamisen ja huoltamisen kohteita, joissa ei kysytty säätä eikä olosuhteita, vaan sitä, että kohteet tulivat tarkastetuiksi ja huolletuiksi. Aarne mietti,että hänen kohdallaan elämän tie oli ollut harvinaisen tasainen.

– Sinnehän minä menin tosiaan jo ennen armeijaa, rakennushommiin silloin kun ne sitä tehdasta rakensi. Sieltä rakennukselta armeijaan, ja rakennushommien loppuun palasinkin. Ja sitten kysyivät, että kiinnostaisiko työ uudessa tehtaassa. Kyllähän minua kiinnosti. Ja oli se silloin ihan viisas valintakin, kun ei koulunpenkillä istuminen oikein ollut huvittanut. Sillä lailla minulla oli hyvä tuuri, että nykyaikana ei minun konstillani ole edessä muuta kuin kortisto. Että minun kannaltani se vanha aika oli paljonkin parempaa ainakin siltä kantilta, että töihin pääsi vaikkei ollutkaan kouluja käytynä. Omat mukulat ne on istuneet opintiellä siitäkin edestä. Kumpikin kävi oikein yliopistot, ja kyllä minä niistä ylpeä olen. Että tämmöisen tavallisen ukon ja akan mukulat onkin niin teräväpäisiä olleet, että kävivät kouluja maistereiksi asti. Ei olisi pappavainaa varmaan silmiään, korviaan tai sanomalehtiä uskonut, kun niin Mika kuin Piakin kävivät ylioppilaiksi ja siitä vielä yliopistoonkin. Hyvä on että kävivät, ja vielä semmoisille aloille, että ovat päänsä pärjänneet. Myönnän minä, että monessa suhteessa nykyaika on paljon, paljonkin parempaa kuin silloin ennen. Silloin piti olla melko visusti samanlainen kuin muutkin, ei passannut kovin erikoinen olla. Ja onhan se maailma kehittynyt kovasti. Papan velimies känkkäsi elämänsä viimeiset kolmekymmentä vuotta kainalosauvojen varassa, kun lonkat oli kipeät. Minulle laittoivat sairaalassa tekolonkan, ja ei siitä tiedä tavallisissa oloissa, että semmoista onkaan. Kepeillä känkkäisin minäkin, jos ei maailma olisi eteenpäin mennyt.

Nämä ajatukset keskeytyivät, kun mies tuli kasvimaan kohdalle. – Perunaa tuli kyllä hyvin tänä syksynä, tuli laari ihan täyteen. Porkkanat on varmaan näinä päivinä nostettava, pitää käydä hakemassa peräkärryllä hiekkaa laariin Niemelän kuopalta. Siinä samallahan se käy, kun käyn Pekalle ja Seijalle kaloja viemässä, yksi tie ja kaksi asiaa.

Sade yltyi, ja mies kiiruhti askeltaan. Hän työnteli kärryt ulkorakennuksen liukuovista sisälle, Hilkka tuli rappusille huutelemaan, että tuliko kaloja. Kuultuaan että tuli, se touhusi, että hänpä laittaakin sitten siikasoppaa ruuaksi, että jos vaikka perkaisit niitä ihan ensiksi muutaman hänelle, niin pääset syömään kunhan olet verkkosi selväksi saanut. Aarne katsoi, että pitkän seinän vieri oli vapaa muusta, ja alkoi nostaa verkkoa yläpaulasta roikkumaan seinään lyötyihin nauloihin. Pian saavissa olikin jo Hilkan kyselemä määrä siikoja, ja hän otti puukon, suomusti ja aukoi mahat, ja meinasi lähteä sanomaan että sopisi tulla hakemaan, mutta samassa Hilkka olikin jo kuppeineen paikalla, ja lähti niine nimineen sisälle.

Kalojen päästely ja verkon selvittely on hommaa, jossa ajatus ehtii kulkea vaikka missä. Oppineen ajatukset pohtivat syitä ja seurauksia, mutta eläköityneen laitosmiehen arkinen ajatus askartelee arkisissa. Ja onko se oppineen ajatus sitten sen kummempi kuin oppimattomankaan, on oppineita, jotka kirjoittavat tai sanovat semmoisia asioita, joita ainakin Aarnen sisin ei viisaiksi hyväksy. Mutta ei Aarne sillä kertaa semmoisia miettinyt, vaan eilen sähköpostiin tulleita sähkölaskuja. Energialasku oli ollut pari kymppiä, mutta siirtolasku melkein kuusikymppiä.

– Luinhan minä netistä sen Ylen selvityksen siirtohintojen noususta. Sillähän ne on perustelleet, että kun pitä parannella linjoja, muka maahan kaivaa. Toinen vai kolmas kesäkö takaperin se helikopteri häristi tuossa viikkokaudet, ja siitä roikkui se sirkkelinteriä täynnä oleva härveli, ja raivasivat linjoja semmoisella. Vähenihän ne sähkökatkot silloin. Mutta eihän siihen minua viisaampaa ihmistä tarvita, kun ymmärtää, että eiköhän tämä koko sähköhomma ole sitä samaa suurta huijausta, mikä alkoi jo kahdeksankymmentäluvun puolivälissä. Ne on puhuneet niistä investoinneista, mutta kyllä ne on investoinnit maksattaneet asiakkaillaan, ja voittonsa laittaneet osakkeenomistajille. Toisaalta sillä ne kai rikkaat rahojaan johonkin laittaa, että saisivat ne poikimaan. Ja hyvin ovat ainakin tuossa poikineet. Ajattelenpa tässä vaikka lottovoittajaa, joka olisi ymmärtänyt ostaa sen sähkönsiirtoyhtiön osakkeita, jos ne nyt kenen vain ostettavissa olikaan, silloin, kun ne näitä asioita muljasivat. Hyvät on osingot olleet, ja hyvä niille, jotka niitä saaneet on. Onpas kuha tehnyt ison reiän verkkoon, pitääkin ennen seuraavaa kertaa paikata verkko….

Kuha irtosi rihmoista, ja heti avasi Aarne sen kidusten takaa petokalan kurkun ja laittoi vesiastiaan, vesi alkoi punertua verestä. Samoin hän avasi kaikkien muidenkin, ja laittoi letkusta veden juoksemaan saaviin, että vesi uudistui. Saavin hän laittoi ulkopuolelle, että valui vesi maahan eikä ladon lattialle. – Joo, semmoiseksi ne on tämän maailman laittaneet, että se, jolla on sitä massia, saa sitä reilusti lisää. Meikäläiset, tai enhän minä niitä enää ole, mutta ne, jotka vielä tarvitaan hommia tekemään, tulevat kuulemma liian kalliiksi. Ei kuulemma kannata Suomessa yritystoiminta. Jokainen, joka nyt vähänkin seuraa asioita, tietää,että se on nyt korkeintaan puolitotuus, jos ei ihan täysi vale. Kas, kun tavallinenkin tallaaja saattaa Taloussanomia tietokoneensa ruudulta lueskella, ja sieltäpä näkeekin vähän erilaisen näkövinkkelin asioihin kuin itsellä on. Siellä puhuu rahamiehen suu, ja kyllä minä sen myönnän, että suu sopii rahamiehelläkin olla siinä kuin vähäisemmälläkin eläjällä. Rahamies puhuu rahamiehen näkövinkkelistä, ja sille jokainen kuluerä on kuluerä, onpa se sitten vaikka leipäänsä töistä nikertävä lähimmäinen. Mitä vähemmällä rahalla se sen työn saa teetettyä, niin sitä tyytyväisempi se on. Samahan se on kaikilla. Kun minä tarvitsen jotakin, niin minä etsin netistä sen, minkä halvimmalla saan ja hommaan sen. Oikeammin olisi se, että menisin käymään kaupungissa ja hakisin sieltä, mutta eläkeläisen penningit on venytettävä riittämään moneen, eikä siinä paljon aatteellisuudet auta. Sama se kai on niillä rahamiehillä, sen minä myönnän. Tietenkin sitä meikäläisen näkövinkkelistä ajattelee sillä lailla, että niillä nyt olisi varaa olla vähän laupiaampia ja vaikka isänmaallisiakin, mutta olisinkos minä rehellinen, jos niin sanoisin. Sillä onkos rahalla jotain isänmaata? Ajatteleekos rahamies, että mikä on isänmaan etu. Toisten puolesta toki ajattelee, niinkuin ajatellaan me kaikkikin. Minäkin ajattelen rahamiesten puolesta, että hyvin ne joutaisi sen rahansa käyttää edes osaksi yhteiseksi hyväksi, ja rahamies ajattelee meidän rasvanahkojen puolesta, että kyllä meidänkin pitäisi ymmärtää se, että jos osakkeenomisjat laittavat rahansa likoon saadakseen voittoa. Tämmöisessä maailmassa me eletään, eikä se muuksi muutu. Se on kyllä sanottava, että kuitenkin on viisaus siinäkin, mitä on touhuttu etenkin sotien jälkeen, sen nelisenkymmentä vuotta. Minä olisin jo saanut käydä koulut, vaikken pohatan poika olekaan. Meidän mukulat kävi kouluja liki kaksikymmentä vuotta kumpikin, ja jos se meidän piti pussistamme maksaa, niin käymättä olisi jäänyt. Että kyllä minä kallistun meidän vähäväkisempien puolelle, ja ajattelen ihan reilusti, että joutaa ne rikkaatkin veroja maksamaan, kun maksetaan mekin. Rikkaathan maksaa vain sen lähdeveron niistä osinkotuloistaan, meikäläinen melkein saman pienestä eläkkeestään, ja kun se menee melkein viimeistä penniä myöten kulutukseen, niin siitäkin menee se viidennes veroja. Rikas laittaa rahansa jonnekin Gibraltarille tai mihinkä hallintarekisteriin tai vaikka Irlantiin, joka kuuluu olevan varsinainen veroparatiisi. Mutta mitäs minä nyt tässä ajattelen. Eikös vain minua kuitenkin riivaa kateus. Onkohan se kateus semmoinen asia, että sitä tuntee jokainen, ja vielä niin, että itse kukin tuntee oman kateutensa oikeutetuksi siinä missä jonkun toisen kateus on ikävää ja tuomittavaa.

Viimeinen verkko, se kuusikymmentämetrinen, oli jäljellä. Muut riippuivat jo nauloissaan selvitettyinä ja kuivumassa. Nyt mietteet menivät entisaikaan. – Mikäs minä oikein loppujen lopuksi olen, ja Hilkka. Meidän vanhemmat syntyi semmoiseen aikaan, että siinä missä tämä homma, joka on minulle, pienituloisellekin, mukavaa ajankulua, oli niille elämän ehtojen täyttämistä. Tietenkin se, että tuossa saavissa potkii ruuanjatkoa viikoksi, helpottaa meidän olemista ja elämistä, mutta meille tämä on luksusta. Kyllä me varmaan syötäisiin, vaikka oltaisiin siellä Katajatien osakkeessakin. Mutta kun täällä on paljon mukavampaa. Hilkka on hakenut kellarista perunoita ja pannuhuoneesta kuivumassa olleita sipuleja, jotka ollaan tuossa ajankuluksi ja oikeastaan nauttien touhusta kasvatettu. Varmaan se haki porkkanoita maasta, sama juttu. Ei meidän niitä ole pakko ollut kasvattaa, vaan ollaan tehty niin, kun on haluttu. Kohtalaisen varma olen siitä, että leivän päälle on viipaloituna kurkkua ja tomaattia, jotka ei nekään ole ostettuja. Minulle ja meille tämä on mukava lisä, pieni helpotus, mutta sata vuotta sitten tilanne on ollut paljon totisempi. Ei ole ollut perunat tai viljat mikään mukava lisä, vaan kyse on ollut ihan oikeasti leivästä. Että kyllä minä sanon, ja painokkaasti sanonkin, että on tämä maailmanmeno mennyt kaikella tapaa eteenpäin.

Verkot olivat selvät, ja jäljellä oli vielä perkaaminen. Ahvenilta maha auki ja suolet pois. Ne laitettaisiin suolaan, ja savupönttöön. Kuhan Aarne vetäisi fileiksi, niistä tulisi makoisia uunissa kermassa haudutettuina. Siiat hän alkuun suolisti ja osan sitä ennen suomustikin, niitä oli vieläkin pitkälti toistakymmentä. Kuusi siikaa hän vetäisi fileiksi, niistä tehtäisin suolasiikaa. Muutaman hän säästi savustettavaksi, ja tietysti Pekalle voisi puolenkymmentä viedä. Hän kaatoi veden maahan, laski saaviin vieläkin puhtaan veden, ja kävi kalojen vatsaontelot ja fileet huolellisesti läpi. Pitäisi olla puhtaat, ja kohta alkaisi suolaushommat.

Aarne veti entisen ladon liukuoven kiinni, kantoi toisella kädellään saavin tuvan rappusille, ja meni sisälle kyselemään puhdasta astiaa kaloille. Hilkka taivasteli, ja hyväksyi ajatuksen viedä Pekalle ja Seijalle osan. Kalaruokaa olisi luvassa nyt hyväksi aikaa. Vesille ei viikkoon, pariinkaan tarvitsisi ainehtia ainakaan kalojen takia. Siikasoppa kiehui liedellä, ja olisi kuulemma ihan pian valmista.

Aarne esitti, että jos vaikka syönnin jälkeen hän kävisi viemässä Pekalle ne kalat, ja samalla hakisi porkkanoita varten peräkärryllä laariin hiekkaa. Sade kun näkyi olevan vain pikku kuuro, että iltapäivällä voisi nostaa porkkanat ja listiä naatit pois, ja laittaa ne kellariin. Sitten olisi puutarhatyöt tältä syksyltä tehty.