Ratio auki!

Ajelin eilen iltapäivällä töihin tuonne kaupunkimme toiselle äärelle, sitä vajaan neljänkymmenen kilometrin matkaa, joka erottaa kaupunkimme pohjoisimman ja eteläisimmän kolkan, ollen nämä kumpikin asiallisessa katsannossa mitä syvintä maaseutua, vähän kuin Kustavissa olisi. On taloja, maatiloja kivisin pelloin ja meren valtoin aallokko monessakin paikassa rantakiviä hivelee.

Jossain vaiheessa avasin radion, ja istu ja pala! Volter Kilven Kirkolle- kirjaahan siinä oli kuunnelmaksi tehty, juuri sitä kohtaa, missä olin lukemassa ollut viimeksi, kun on ollut rääpyä ottaa kirja kättensä väliin ja tavailla tunnelmia mielensä sopukoihin.

Ja kuulehan kummaa, vielä puolella paranoo, kuten sanoi Satusetä Päätalon Hermannin uunia muuratessaan ja lorsatessaan.

Nyt on Yle Areenassa luettuna Kilven pääteos Alastalon salissa. Tuossa aamutouhuja tehdessäni omana vapaapäivänäni, kuuntelin jo johdannon, ja pääsin melkein toisen luvun loppuun. Luenta kestää kuulemma 36 tuntia. Jos et siis lukea jaksa, niin kuuntele. Sikäli kun tuosta reilun tunnin pätkästä, mitä aamulla kuuntelin, on Esko Salervon luenta hyvinkin nautittavaa kuunneltavaa. Siitä vain kaikki äänikirjojen ystävät sukeltamaan tajunnanvirtaproosan syövereihin. Teos löytyy täältä.

Esitän tässä mitä suurimmat kiitokseni Suomen Yleisradiolle, joka kaikkien kaupallisten kanavien suoltaman roskan vastineeksi julkaisee todella tasokasta ohjelmaa.

Joutilas mies ja poliittiset puheet

Joutilas mies istui huoneessaan, ja klikkasi hiirellä kiinni uutisen.

Oli muutama yritysjohtaja sanonut, että sosialismi on Suomessa viety pitemmälle kuin missään muualla Pohjois-Koreaan tai Kreikkaan verrattuna.

Joutilas mies mietti. Mikä se on tämä sosialismin olemus? Eikö se ole jotain semmoista, että tuotantovälineet ovat valtion hallussa, ihan kaikki.

Se oli kaiketi se Marxin teoria, mietti joutilas mies. Mutta sosialismi on kuten mikä tahansa muukin evoluution alainen organismi. Minkälaista on 2000- luvun sosialismi? 1990- luvulla, samoihin aikoihin, kun ne vanhat sosialismit kaatuivat, tuli heti uusi sosialismi. Pankkien tappiot laitettiin kaikkien maksettavaksi, erityisesti yrittäjät osallistuivat tuohon suureen sosialistiseen vastuunjakoon.

Pitkin 2000- luvun ensimmäistä vuosikymmentä, jolloin Nokia takoi vielä huipputuloksia, olivat yritystuet laajasti käytössä. Ne menivät vissiinkin lyhentämättömänä osakkeenomistajille. Eikö se ollut sosialismia, kommunismia? Tavalliset veronmaksajat ihan hyvän hyvyyttään maksoivat yritystukien muodossa osinkoihin pikku lisäprosentin.

Joutilas mies kaatoi teevettä mukiinsa, ja jatkoi mietiskelyään. Entäpä se 2008 finanssikriisi. Eikös silloinkin olleet pörssiyhtiöt pyytelemässä ministereiltä apua, ja kyllähän se kansan käsi karttuisa oli silloinkin. Niin vain saatiin osinkoja maksettua silloinkin, ja pidettyä osakkeenomistajat tyytyväisenä. Eikö tuo ollut sitä sosialismia, kommunismia, mietti joutilas mies, hörppäsi teemukinsa tyhjäksi.

Joutilas mies tunsi väsymystä. Niinpä hän riisuutui, avasi makuuhuoneesta sänkynsä, kömpi peiton alle. Vielä laittoi cpap-naamarin naamalleen, luki iltasiunauksensa ja nukahti.

Hienot musiikit

Se oli vissiin kevättä, kun sain sellaisen tarjouksen, josta tällainen maalaiskanttori ei voinut kerta kaikkiaan kieltäytyä.Otti yhteyttä oikein Tosi Muusikko, joka halusi tehdä kanssani Ahti Sonnisen Seitsemän Siionin virttä sellolle ja uruille ja Galina Grigorjevnan Molitvan sellolle ja uruille sovitettuna.

Menin oikeasti hämilleni. Että tunnustettu, maamme hienoimpien orkesterien sellisteihin kuuluva muusikko haluaa tehdä yhteistyötä kanssani. Hän opetti minulle takavuosina sellonsoittoa peruskurssiin saakka, ja tietänee tasan tarkkaan, millaiselle keskinkertaisuudelle pyyntönsä osoitti.

Sehän johti siihen, että aloin ihan tosissani opetella kaikkea tätä. Sekä niitä Sonnisia että ihanaa Grigorjevan Molitvaa. Näitä kahdeksaa kappaletta olen hartaudella opetellut tuolta toukokuusta lähtien.

Eilen soitin Siionin virret yhdelle planeettamme parhaista urkureista, joka sattuu olemaan seurakunnassamme töissä. Urkuri haastoi kovasti, mistä tykkään todella paljon. On nimittäin niin, että kirkkomuusikko rakastaa myös tilannetta, jossa hänen tekemisiään haastetaan tiedon ja oppineisuuden pohjalta. Uskoisin, että joka ikinen kirkkomuusikko halajaa tekemisistään sitä palautetta, jossa oppinut ja sivistynyt kolleega kuuntelee ja sanoo näkemyksensä. Tämä ei sulje pois sitä palautetta, mikä tulee siitä, kun laulan siunaustilaisuudessa Petri Laaksosen laulun. Ihan yhtä hyvältä tuntuu myös ns. tavallisen tallaajan palaute. Tuo oppineen ja sivistyneen kolleegan palaute vain kertoo tasan tarkkaan, missä mennään, siinä ei ole mitään tunteita mukana, ainoastaan oppineisuus ja sivistys.

Kyllä sekin hyvältä tuntuu, kun tehtaan prosessityöntekijä, maanviljelijä tai vaikka eläkeläinen sanoo tykänneensä. Se vain kertoo, että se, mitä oppinut ja sivistynyt muusikko on opettanut, on mennyt perille.

Mutta oppinut ja sivistynyt muusikko pystyy sanomaan senkin, mitä kohtaa parantamalla suoritus tulee vieläkin paremmaksi.

Juuri tänään tapasin pitkästä aikaa naisen, joka teki minusta laulajan. Lauloin hänelle, ja hän löysi monta parannuskohtaa. Ihan konkreettisesti hän neuvoi, miten lauluni puhuttelee vielä enemmän kuulijoita. Teki mieli halata häntä, mutten koronan vuoksi halannut enkä voinutkaan. Minulla on ollut suunnaton onni tuntea tuo nainen lähes viisitoista vuotta, ja hän on oppineisuudellaan ja sivistyksellään tehnyt minusta sen laulajan, joka tänä päivänä olen. Ennen hänen tapaamistaan ensi kertaa olin miettinyt, pitäisikö mennä sahalle töihin.

Semmoista se on tämä kylälukkarin elämä tässä kohtaa. Eli siis kestän miten kovan kritiikin tahansa, kunhan kritiikki perustuu tietoon, ja kritisoija pystyy osoittamaan minulle, miten tekemiseni on parempaa ja kuullostaa paremmalta kaikin puolin. Sekä tuo huippukolleega että laulunopettajani tuon taidon osaavat.

Syksyn asioita

Se oli syyspäivän tasaus juuri tämän päivän iltapäivänä. On siis valoisa ja pimeä aika juuri tänään yhtä pitkät, ja menee puoli vuotta siihen, että päivä on yhtä pitkä kuin yö. Edessä on Turun Linnateatterin takavuosien näytelmää siteeraten kirottu pimeys. Alkaa nimittäin pimeä aika vuorokaudesta lisääntyä, ja se lisääntyy ihan tuonne joulunjälkeisiin päiviin saakka.

Joskus loppukesästä havahduin siihen asiaan, että keittiössämme oleva blenderi eli tehosekoitin ei oikein toimi kunnolla tai oikeastaan ollenkaan. Terät eivät enää pyörähdä yhtään laitteen moottorin mukaan. Lähempi tarkastelu osoitti laitteen osien kuluneen. Laitteen rungossa ollut hammastus oli kulunut, samoin teräyksikössä ollut vastakappale.

Että pitikö miettiä laitteen joko hävittämistä tai uusimista? No, selattiin internetiä, ja löytyi laitteeseen varaosia. Toinen kappale löytyi verkkokauppajätti Amazonista, toinen verkkokauppajätti eBaysta. Euroja ei hirveää määrää mennyt, joten jokunen viikko sitten osat ilmestyivät postilaatikkoomme, mistä lie vinkuintiasta.

Selvisi, että jotain työkaluja tarvitaan. Katseltiin youtube-videoita, joista ilmenikin, että tarvitaan vasara ja ruuvimeisseli. Nämä kuuluivatkin residenssimme varustukseen, mutta mihinkään ei päästy. Ei irronnut sen kummemmin rungon kuin teräyksikönkään osat. Ei kun hakemaan lisää videoita, kun aika antoi myöden.

Niinpä joku päivä sitten löytyi video, jossa käytettiin ihan vanhan kansan lukkopihtejä. Ne minä hain tänä päivänä kaupunkimme siitä tavaratalosta, jonka liikemies Kyösti Kakkonen joskus kauan sitten alulle pisti. Vielä laitoin koriin vanhan kansan papukaijatongit, joita nyt aina tarvitsee. Entiset on olleetkin semmoiset lipsuvaiset.

Ensin antautui runko-osa, sen uusimista esittelin puolisolle vajaat pari tuntia sitten. Loppuosaa varten etsiskelin ratkaisua, ja lopulta itse keksin. Lukitsin terät lukkopihdeillä, ja otin oikein kovasti otteen papukaijatongeilla toisesta päästä, ja istu ja pala! Osa irtosi, ja sain ruuvattua akkain jengalla sen tilalle ostetun osan kiinni paikalleen. Nyt blenderi taas toimii, kuten toimi uutena!

Nyt meillä on blenderi juuri kuin vuonna 2017. Sillä saattoi tehdä smoothieita, paloitella sipuleja tai mitä vain. Ja parasta se, että osia hankkien saadaan laite korjattua kulumisen myötä uudelleen.

Kapitalismilla on joskus lempeämmätkin kasvonsa. Toki uskon, että osien saanti oli jonkun kestävyysintoilijan aikaan saama. Olikohan tuon kitchen blenderin osakkeenomistajissa joku aatteellinen, kuin osien saanti oli noinkin helppoa?

No, maksoimme kyllä oikealta nimellisarvoltaan muutaman sentin arvoisista osista useita kymmeniä euroja. Että ehkä ne osakkeenomistajat tuottonsa saavat. Ainakin jotkut osakkeenomistajat.

Syysmyräkkää odotellessa

Säätiedotukset povaavat kovia tuulia ja sateita lähiajoille. Tänäänkin on vähin tihrustanut, ja tuuli tohailee tuolla ulkona sen oloisena, että sillä on meille jotain asiaa. Mahdollisesti pistää luonto isännän äänellä, niin kuin sillä joskus on tapana.

Se tässä vähän harmittaa, että osa tomaattisadosta ei oikein kypsy nyt. Olisi pitänyt laittaa taimet multaan parisen viikkoa aikaisemmin. Ja noloahan sekin on, että ostotaimilla tässä mennään. Vaan jos Luoja elinpäiviä suo, niin ensi helmikuun alussa sanon pyhät sanat: jo riittää. Laitan tomaatinsiemenet itämään multaan viimeistään helmikuun alkupäivinä, ehkäpä jo tammikuussa. Kevätauringon kiertoessa ne kasvavat istukastaimen korkeuteen, ja jo toukokuulla istutan ne kasvimaan mehevään multaan, tarvittaessa El-Björnillä öisin lämmitän.

Eilen laitoin iltapäivällä vehnäleivänjuuren ruokintaan. Illaksi lähdimme vaimon otettua puoli päivää vapaata ja minun tehtyä osuuteni puoleenpäivään mennessä, saunomaan tuohon merenlahden saarella olevaan vuokrattavaan saunaan. Iltamyöhällä sieltä kotiusimme, ja pakko myöntää semmoinen nolo asia, että jouduin luottamaan täysin kännykän merikarttaan. Loppupäässä ajauduin väylältä oikealle, liian rantaan, mutta sain ajoissa, ennen katalia kiviä asian korjattua, ja niin sain ohjattua valkoisen moottoriveneemme sille osoitettuun aisapaikkaan melko vähillä kamilastamisilla. Hyvin hämärää kyllä jo oli, mutta oli sekä vene että moottori ehjät.

Olimme kotona ennen iltakahdeksaa kuitenkin. Vilkaisin jääkaapin päälle, josko pitäisi ruokkia juuri uudestaan. Mutta istu ja pala! Kumikäsine lasipurkin suulla torkotti tarmokkaasti ylöspäin, joten ei muuta kuin mittaamaan puoli litraa kädenlämpöistä vettä, sekoittaen keitetty ja hanavesi. Siihen sitten 200 g ruisjauhoja ja 500 g vehnäjauhoja päälle (luomua tietysti näin vihervasemmistolaisen konservatiiviänkyräkristityn kyseessäollessa), ja vielä kourallinen rusinoita sekaan. Rusinat siksi, kun vaimon tytär käydessään arvioi leivän muuten hyväksi, mutta että rusinoilla tulisi vielä paremmaksi. Nämä ainekset siis sekaisin, ja sitten liinan alle tunniksi. Iltamyöhällä lisäsin suolan, veivasin myllyä jokusia kertoja siinä päällä, ja kääntelin taikinan reunoja kulhossa suolakiteiden päälle.

Illalla yhdentoista maissa laitoin liinan tilalle lautasen, ja lykkäsin taikinan jääkaappiin kylmälepoon.

Tänä aamuna heräsin, keittelin kahvit, tarjoten heräilevälle puolisolle ja itselleni sekä lukien erkkolaista. Herättyäni ja syötyäni aiemmin tekemääni ruisleipää jokusen siivun, lähdin autolla liikkeelle. Vein mökin avaimen vuokraajalle, ja ostin kuusi kanervaa ja kaksi hopealankaa. Saa puoliso niillä tehdä talvikoristelun residenssimme ympärille.

Sitten ajoin seurakuntamme pääkirkolle, parkkeerasin auton, ja vietin pari kolmekin tuntia miettien rekisteröintejä Ahti Sonnisen sovittamiin Seitsemään Siionin virteen sekä Galina Grigorjevan teokseen nimeltä ”Molitva”. Tarkoitus on esittää ne tasokkaan sellistin kanssa lokakuun lopulla. Alunperin Molitva on tehty sellolle ja sekakuorolle, jollainen tuossa linkissäkin kuullaan, mutta nykyään Helsingissä asuva säveltäjä on tehnyt omakätisesti sovituksen sellolle ja uruille, ja sellisti touhusi nuotit ja lähetti ne minulle jo hyvissä ajoin.

Jostain merkillisestä syystä tuo ammatti- ja huippumuusikko halusi ne kanssani esittää. Asia ei johdu taidoistani, vaan ehkä paremminkin siitä, että tuo sellisti opetti minua tiiviisti vuoden sellonsoitossa tietäen kanttoriuteni.

Vietin hiljaisessa kirkossa upeiden vuonna 1865 rakennettujen Marcussen- urkujen äärellä pari, kolmekin tuntia, ja olisin ehkä viettänyt enemmänkin, mutta vatsa alkoi kysellä päivän ateriaa. Eilen olin tehnyt oman puutarhamme antimista juustoa, maitoa, vehnäjauhoja ja munakoisoa lukuun ottamatta moussakaa. Nehän tuolla Hellaan maallakin tekee moussakan edellispäivänä, ja seuraavana sitten asiakkaille tarjoilee. Kotiin tullessa leikkasin eilisestä moussaka-vuoasta annoksen, lämmitin sen, ja se oli kyllä niin välimerellistä kuin täällä Selkämeren laitamilla saa. Erityismaininta tomaattipedille, johon paloittelin eilen neljä hyvin punaiseksi kypsynytttä kotipuutarhan tomaattia.

Sitten kumosin jääkaapissa kylmälevossa olleen taikinan leivinpaperille, jonka olin levittänyt uunipellin päälle, laittaen alle luomuvehnäjauhoja. Muotoilin taikinan leiväksi, ja menin ruokalevolle vajaaksi tunniksi, kissamme kehräten jalkopäässä, kummankin.

Vähän ennen neljää viiltelin leivän pintaan veitsellä viillot, ja laitoin uunin lämpenemään 240 asteeseen. Kun uuni piippasi lämpötilan saavuttamisesta, laitoin raa’an leivän uuniin, ja pian oli mahtavan kokoinen vehnä-ruisleipä kohoamassa uunissakin. 20 minuutin jälkeen laskin lämmön 180 asteeseen, annoin olla toiset 20 minuuttia.

Sitten otin leivän pois uunista. Se näytti ennen uuniin laittamista lehmänläjältä, mutta uunista ottamisen jälkeen mitä melkoisimmalta leivältä! Ihmeellinen on hapanjuuri. Tällä kertaa taikinaan meni 500g vettä, 700 g jauhoja (20% ruis, 80% vehnä) ja suolaa mitä nyt myllystä muutamalla kierroksella tuli.

Meillä ei ole ostettu juurikaan leipää sitten kesäkuun alun. Kotitekoinen ruis- ja vehnäleipä on niin paljon halvempaa ja (suokaa anteeksi) niin paljon parempaa, ettei tule mieleenkään kauppojen leipähyllyä tutkia. Määräksi on vakiintunut kaksi ruislimppua ja yksi vehnäleipä viikossa. Näin juuret pysyvät hyvin kuosissaan, eikä niitä tarvitse pakastaa. Juuremme perustuu 130 vuotta vanhaan naantalilaisen maalaistalon juureen. Siitä saatava leipä, niin vaalea kuin tummakin, on ihan hyvää. Varmaan jossain on parempaakin, mutta eipä ole tarvinnut 4 kuukauteen syödä murenaakaan hiivalla kohotettua. Sitä en tiedä, mikä ero on tällä hapanjuurella ja villihiivoilla kohotettuun….

Olen viime päivinä lueskellut Volter Kilven Kirkolle- teosta sellaista kymmenen sivun päivävauhtia.

Lauantaista tiistaihin olen lakisääteisellä vapaalla. Sitä ennen on hoidettava jokunen tilaisuus, ja parhaani toki teen. Näin kuluu kylälukkarin elämä tässä kohtaa.

Lukunautinto se oli!

Pääsin sitten tänä aamuna siihen pisteeseen, että luin viimeiset rivit Volter Kilven (1874-1939) pääteoksena pidetystä Alastalon salissa – romaanista. Äitini ehti juuri ja juuri syntyä Kilven elinaikana, isäni on ollut jo viisivuotias hänen poistuttuaan tästä elämästä.

Havaitsen tässä tuumivani, että elämän valtoin aallokko noissa lukemattoman monissa riveissä velloo. Monesti olen mielinyt kirjaan tarttua, vaan olen empinyt. Kykenenkö? On sanottu, että kirja on vaikea luettava, jaaritteleva. Kun jotain piippuakin valitaan kymmensivutolkulla. Kalle Päätalo kirjoitti joulupukin käynnistä kai kolmekymmentä sivua. Lisäksi olen jo aiemmin tullut tietämään, että tajunnanvirtaa on valtaosa tästä kirjasta, siis surrealismia tai jotain sellaista.

Mutta nyt kuluneena suvena asia alkoi saada vissempää fasuunaa meikäläisen päässä, kun erään kirjakaupan nettisivuilta klikkasin kaksi kertaa: Volter Kilven Alastalon sallissa ja Kirkolle e-kirjana. Minulla on laadukas tabletti, josta luen töissä ollessani nuotit, minkätähden en lukisi kirjojakin! Toki myönnän jyrkästi, että paperikirja on paperikirja, mutta tällä e-kirjakokemuksella voin vakuuttaa, että kyllä se tulee teksti niinkin luetuksi.

Niin, ja aloitin kirjan ensiksi projekti Lönnrotin nettisivuilta, joista sai ladattua kirjan tekstimuotoisena. Mutta kyllä se kököltä tuntui. Nettikirjakaupan sovellukseen sentään sai laitetua kirjanmerkin ihan kuin oikeaankin kirjaan.

En käy sen tarkemmin selittämään kirjaa tai muutakaan, minua moninkymmenin tai moninsadoin kerroin fiksummat ovat analyysinsä kirjoittaneet ja julkaisseet. Sen sanon näin tällaisen maalaiskorpilukkarin näkökulmasta, että nautinnollista luettavaa se oli, vaikka virkkeet olivat välillä tolkuttoman pitkiä. Niin pitkiä, ettei niitä pystynyt ääneen lukemaan sormin laskettavilla hengenvedoilla!

Huomaan itse blogeissani ja jopa julkaistuissa (julkaisemissani) teksteissä harjoittaneeni kilpimäistä ihmisen kallon sisään sukeltamista. Myönnän jyrkästi olevani silkka amatööri ja aloittelija Kilven kalloonsukeltamisiin verrattuna. Mutta minunpa kirjojani ei ole kukaan muu kuin minä itse palvelukustantamon kautta kustantanut…

Mutta nytpä minä kehotan arvoisia lukijoitani (montakos teitä on…), jollette ole tätä Alastalon salissa teosta lukeneeksi tulleet, menemään vaikka kirjastoon, ja siellä kertomakirjallisuushyllyinin K-kirjaimen kohdalle. Torkottakaa ottava sormenne Kilven kohdalta kohti Alastalon salissa- teosta kohti, ja ottakaa rohkeasti käteenne. Sitten vain lainaamaan se, ja kokeilemaan, nappaako teksti. Ei sen ole pakko napata, me ihmisethän koemme asiat aina eri tavalla. Jos se tuntuu tympeältä, niin seuraavan kerran kirjastoon mennessä kirja mukaan, ja palautustiskille vaan.

Minä ämeriäkkylän blogituttu hikkaj:n innoittamana ja nettiversiota kymmensivuittain tankanneena päätin sen sitten e-kirjana ostaa, enkä ole ostostani hetkeäkään katunut saati kyseenalaiseksi asettanut. Muuten asuinkylänikin kirjassa mainitaan, yhdessä lauseessa. Se ei toki ole syy siihen, että kirjaa ylistän.

Se vain sattuu minun mielestäni olemaan yksi suomalaisen kirjallisuuden komeimpia teoksia.

Toinen asia on se, että olen alkanut miettiä purjehtimista. Siis siitä näkökulmasta, että entä jos ihan purjehtimalla purjehdittaisiin, kuten kuulin tänne Selkämeren rantamille tultuani tehdyn joskus ennen. Että ei nostetakaan seilejä ylös vastatuuleen koneella ajellen, vaan tosimielessä, siten, että matka tehdään purjeilla? Olen moottoriveneillessäni usein katsellut purjeveneitä, jotka ajelevan koneilla näitä meidän vesiämme. Miksi eivät seilein, purjeilla? Onhan pitäjässä ollut lukuisia purjelaivoja, parkkeja, fregatteja, kaljaaseja.

Pitäisiköhän hommata seilipaatti? Opetella purjehtiminen? Jossain Rymättylän vesillä näin kauan sitten todellisia seilipaatin purjehtijoita, jotka tosiaan luovivat tuulta vasten. Onko nämä meidän vedet mahdottomia, vai onko täällä muuten koneella ajajia? Olen tuossa pääväylällä ainakin nähnyt sivumyötäisessä pääpurjeella ja fokalla menijöitä, ja se näytti hienolta. Mahtaa olla hienoa matkustaa merellä, kun purjeet tuulen voimalla kuljettavat venettä?

Äijä paistaa vehnäleipää ja tuumii erinäisiä

Uunissa on muhimassa hapanjuurella nostatettu vehnäleipä.

Tässä lauantai-illan hämärätunnilla istumme puolison kanssa tässä keittiön pöydän vieressä. Alensin juuri uunin lämpötilaa.

Olin tänään jokseenkin normaalissa praktiikkani hoidossa. Aamupäivällä käänsin auton keulan torkottamaan kohti vuonna 1425 tiettävästi rakennettua keskiaikaista Pyhälle Olaville omistettua kirkkoa. Sinne saavuin ajoissa, ja varmistelin urkujen olevan kaikin puolin käyttökunnossa, sitten menin sakastiin.

Kirkon suntio on mainio heppu, kappalainen on nyt virkavapaalla. Mutta tulipa päivän toimituksen toimittamaan työyhteisön suosikkipastorini, lapsiperheen äiti. Hänen kanssaan on kovin mukava tehdä töitä, joskaan muissakaan ei vikaa ole. Hän vain on sellainen, että ken hänet saa perheensä käännekohtien kirkollisia osioita toimittamaan, tulee kyllä kohdatuksi siten, ettei lienee parempaa kukaan toivoa saata. Hän on niin kaukana menneiden aikojen pönöttävistä rovasteista kuin vain pääsee, silti sillä samalla asialla toki, ehkä jonkin verran vakuuttavammin. Tänäänkin huomioi hän lapset aivan erityisesti, jakoi pienten lasten vanhempien kanssa kokemuksia lapsiarjesta, samalla kuitenkin pitäen kirkkaana johtoajatuksena toimituksen päähenkilön… Ihailen kyllä, on kerrankin papin ammattiin päätynyt hyvä henkilö siihen hommaan.

Iltapäivällä siirryimme suntiota lukuun ottamatta samalla tiimillä vuonna 1624 rakennettuun kivikirkkoon, jossa oli häät. Paikalle oli hankittu muusikoita monenlaisia, minun ei tarvinnut muuta kuin yksi virsi säestää. Tilaisuudessa näin ensimmäisen kerran kirkossa kasvomaskein varustautuneita vieraita. Semmoista se on korona- aikana.

Uunista tulee leivän tuoksu, vehnä- graham- ruisleipä alkanee olla piakkoin valmista. Sauna on lämpenemässä, että kyllä tämä lauantai-illan idyllin on ihan riittävän täydellinen. Leivässä on noin 10% täysjyvävehnää eli grahamia, ehkä 15% ruista ja loput nisua, vehnää. Viikoittain meillä tehdään 2 ruisleipää ja yksi vehnäleipä, eikä kaupasta tarvitse hiivalla kohotettua tuoda. Tällainen leipä on halpaa ja helppoa tehdä, sähköuunilla ihan pärjää.

Taidanpa kohta leikata maistiaispalan.

Mäntykiitäjä ja Fräkäli

Se oli tässä yhtenä päivänä, kun oltiin kävelyllä. Keskellä pururataa möngersi jokin perhosen suuri, pöteröimmänkin havaittava perhosen toukka. Minä sitä sorhomaan kännykän Seek-sovelluksella, joka hyvin nopeasti sanoi, että kyseessä on mäntykiitäjä. Siis tuon lajin toukkavaiheen edustaja. Se on menossa koteloitumaan, ja varmaan ensi keväänä sitten kuoriutuu ja tulee siksi perhoseksi. On se metamorfoosi merkillinen asia, ei muuta voi sanoa.

Paikkakuntamme saariin kuuluu sellainen ulkoluoto kuin nimeltään että Fräkäli. Sinne raketussa majassa ovat siiankalastajat joskus yöpyneet, ja paikallinen kyläyhdistys on sen majan kunnostanut. Se on hyvässä kunnossa näinä päivinä. Fräkäli on eittämätön ulkoluoto, sieltä näkymä on sangen merellinen.

Meidän kipollamme sinne pääsee tyynten säiden vallitessa, ja siellä olemme kahdesti tuon äskettäin kuluneen elokuun aikana käyneet. Sinne mennessä pitää olla hyvä tähystäjä, sillä vedet ympärillä ovat karikkoiset ja vaikeat. Vaan nähtiin saarella peräti harvinainen merisirri.

Se on nimittäin tämä merisirri paitsi harvinainen, myöskin äärimmäisen uhanalainen laji. Siinä se melko lähellä ruokaili, ja me olimme perheeni kanssa ihan hiljaa katsellen!

Niin, kaikkialla Suomessa toki pääsee lähelle luontoa ja harvinaisuuksia, ei sillä. Tässä vain nämä meidän näkemämme, näillä seuduilla. Kovasti arvostetaan meillä kaikkinaisia harvinaisuuksia ja ylipäänsä luontoa missä tahansa isänmaassa tai muuallakin.

Tämmöisiä tässä muistelen syyskuun alkupäivinä, kun alkaa tuleva ns. kirottu pimeys olla läsnä ainakin näin pilvisempinä päivinä. Sillä pimeydestä ei paljoa iloa lohkea, ehkä tulee luetuksi toinen Volter Kilven romaani. Alastalon salissa on nimittäin loppusuoralla, ja se on hyvä suomalainen kirja.

Kuulemma on Volter Kilpi kirjoittanut tuossa vuonna 1918 jotain äärikansallista, jopa fasistista. Alastalon salissa vuodelta 1933 ei moista roskaa näy, on ihan puhdasta kirjallisuutta. Minä kun olen sangen herkkä kaikelle aatehörhötykselle, onpa se minkä suuntaista tahansa. Volter Kilven onneksi en ole tavannut hänen vuoden 1918 kirjoituksiaan. Kuuluu kirjailija vaienneen 15 vuodeksi noiden jälkeen, ja ehkä syytä on ollutkin?

Mutta nyt, tällaisena syyskuun alun iltana oikein mukavaa syyskuuta kaikille ikään, sukupuoleen tai aatteeseen katsomatta.

Äijä lukee somekeskusteluja ja miettii erinäisiä

Kännykässä on jotenkin vakiona tuo Twitter. Sieltä pompsahtaa ilmoituksiin aina näitä keskusteluja, kun on aikanaan tullut tuohon Twitteriin ilmoittauduttua, ja sitten laitettua se kännyköihin päälle. Oma vika.

Keskustelun taso on vähän samanlainen kuin ennen kotikylän Shellin baarissa tai jossain kaljakuppilassa.

Se on ero siihen entiseen, että nämä kyläbaarien ja huoltoaseman kahvioiden tasoinen keskustelu pompsahtaa tänä päivänä kaikkien ihmeteltäväksi vaikkapa Twitterin tai Facebookin välityksellä. Ennen sanomalehdet toimitettiin, ja niissä pääsi asenteellisistakin kirjoituksista läpi vain ne, jotka päätoimittaja uskalsi työnsä puolesta läpi päältää. Twitteriä tai Facebookia ei sillä tavalla toimita kukaan, vaan algoritmit etsivät tiettyjä sanoja tai ilmaisuja, ja jos joku osaa ne väistää, pääsee läpi minkälainen julistus tahansa.

Ei se niin eroa niistä entisistä Shellin, Unionin tai Esson baarien keskusteluista. Ne vain nämä pienelle piirille tarkoitetut keskustelut näkyvät tänä päivänä kaikille. Ei ole poliittisen keskustelun kulttuuri tavallisten tattanoiden keskuudessa kaiketi oleellisesti muuttunut. Kun joku ennen sanoi huoltoaseman baarin tai paikallispubin pöydässä kitkeriä kommenttia sen tai tämän hallituksen toimista, se on vain siirtynyt kaikkien nähtäville Twitterissä tai Facebookissa tai sanomalehtien verkkosivustojen kommenttipalstoilla.

Twitteristä, Facebookista tai lehtien keskustelupalstoilta on turha etsiä varsinaisesti kelvollista keskustelua, enemmän ne on semmoisia tunteenpurkauksia. Suuri osa ihmisiähän kannattaa vaikka puolueita, kuten kannatetaan iskelmälaulajia, rock-yhtyeitä tai urheilujoukkueita.

Ei tässä sen enempää nyt. On tulossa työläs viikonloppu monenlaisten toiveiden ja omien laatimusten vuoksi. Sen tähden olen tänäänkin istunut tuntikausia kotisoittimen äärellä ja ottanut sormiini sunnuntaina aikomiani kohtalaisen vaatimattomia soittoja.

On toivottu sitä ja tätä toimituksiin, ja ne toki toteutan, jos mahdolliseksi näen. Olen valmis tekemään seurakuntalaisen toiveen eteen 6-10 tuntia töitä, sehän on työtäni. Lisäksi toivon itse itseltäni sitä, että soitan sunnuntaisin jotain sellaista, mitä en ole ennen soittanut. Tulevana sunnuntainakin kahden kappaleen verran. Uskon, että kuulijanikin, vaikkeivät sitä sanoitakaan, ajattelevat pitkälti samoin.