Matkalla II

Edellisen kerran mies on ollut täällä parisenkymmentä vuotta sitten. Mahtoiko paikka olla edes ennallaan – kaikki uutiset ovat tässä pimeinä välivuosina olleet sellaisia, että korvat ovat ne saattaneet kuulla, silmät nähdä, mutta mihinkään mielen osioon ne eivät ole sillä tavalla piirtyneet.

Kun ihmiselle tulee suuri henkilökohtainen murhe tai huoli, ympäröivä maailma menettää jollain tavalla merkityksensä, ja ihminen käpertyy itsensä ympärille. Sanovat viisaat, että masentunut ihminen käpertyy itseensä, liekö tuo totta vai ei, miettii mies katsellessaan suurista ikkunoista kiitotielle päin.

Mutta nyt eletään helmikuun loppua, ja elämä on hymyillyt lopultakin. On uusi elämä, uusi naisystävä on tuonut elämään iloa ja jotain muuta kuin itseen käpertymistä jonkin aikaa. Nyt se on touhunnut, että lähdetään ulkomaille. Niinpä on tullut käytyä hankkimassa kauan sitten vanhenneen tilalle uusi passi, ja tässä sitä seistään odottelemassa lentokoneeseen pääsyä.

Ja tuleehan sieltä sellainen kuulutus, että lähdetään kohti porttia, ja näyttäessään passiaan ja lentolippuaan mies ihmettelee, että olenko se todellakin minä, joka tässä lentolippuaan ja passiaan siniseen jakkupukuun pukeutuneelle naiselle esittelee.

Lentämistä mies ei ole koskaan pelännyt. Se tuntuu kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen hyvinkin mielenkiintoiselta. Silloin ennen hän oli nuori ja kokematon, eikä näitä lentoja tainnut kertyä kuin yksi kotimaan ja yksi vähän pitempi.  Nyt on luvassa hieman pitempi piustale ilmojen teitä.

Mies seuraa tarkkaan valmisteluja. Koneen siipiin ruiskutetaan jotain ainetta, olisiko jäätymisen estoon? Kone rullaa kiitotien päähän, lentäjä tuntuu tärivän suuntaa kohdalleen, ja sitten moottorit alkavat ulvoa, selkä painuu nojaan tiiviimmin, ja kiitotien päässä on kuin onkin taivaassa reikä. Näin on matka alkanut.

Lennetään yli Euroopan, ainakin Baltian maat, ehkä Saksakin ja varmaan Benelux-maatkin jäävät siihen alle. Meren päällä mies katselee sitä loputonta sinisyyttä, on erottavinaan laivojakin, joskin pian tajuaa, että kuinkapa niitä lähes kymmenen kilometrin korkeudesta voisi erottaa.

Määränpää on saari keskellä valtamerta. Lentokone tekee jännittävän tuntuisia kaarteluja kohteen yläpuolella, ja läheisessä penkissä istuva nuori tyttö nyyhkyttää pelokkaana, sillä hän ilmeisesti pelkää joutuvansa lento-onnettomuuteen. Tytön ystävä tai ehkä sisar tätä tuntuu rauhoittelevan. Kone tömähtää saaren kamaraan suunnitellusti, ja mies sekä seuranaan oleva naisystävä perheineen konkovat ylös.

Ihana lauhkean vyöhykkeen ilma lyö vastaan. Täällä on kesä! Mies kaivaa puhelimen, käynnistää, ja soittaa työtoverilleen. Ei siksi, että tämä olisi erityisen läheinen, mutta että hän vain haluaa todistaa itselleenkin, että täällä ollaan. Lentokenttämuodollisuuksien jälkeen löydetään matkanjärjestäjän edustaja, joka ohjaa bussille. Sinne noustaan, ja saavutaan kaupunkiin, jossa on hotelli.

Hotellissa on suuri puutarha, ja majoittumisen jälkeen suunnataan ihmettelemään tätä kaikkea. Mies ihmettelee lauhkean vyöhykkeen puutarhan makeita tuoksuja, monenlaisia suuria ja värikkäitä kukkia, joita puut ja pensaat kasvavat. Katujen varsilla on kasvanut valtavan suuria joulutähtiä.

Käydään paikallisessa ruokakaupassa, josta ostetaan juureksia, leipää, leikkeleitä ja juustoa sekä tietysti saaren nimen nimistä viiniä. Jossain päin maailmaa ihmiset eivät juo itseään hengiltä, vaikka mitä tahansa alkoholia saa ostaa päivittäistavarakaupasta. Mahtavatko ihmiset olla kotona pohjolassa sellaisia, että joisivat?

Näin alkaa aika vieraassa maassa ja kaupungissa kulua. Tätä kestää viikon, ja hotelli osoittautuu mainioksi. Huone pidetään siistinä, ja vuoteet ovat hyvät. Mies oppii tervehtimään ja kiittämään uudella kielellä.

Yhtenä päivänä vaelletaan pitkä vuoristovaellus. Polku on välillä suorastaan häijyn jyrkkä, ja hiki virtaa valtoimenaan, jalat kipeytyvät. Mutta ne näkymät, ne näkymät!

Jymäytetyksikin tulee. Vuosia jälkeenpäin mies naureskelee, kun tuli maksaneeksi kolmesta passionhedelmästä toistakymmentä euroa.

Mutta tämä matka oli miehellä ensimmäinen sitten vaikeuksien alkamisen, kun hän pääsi toiseen kulttuuriin, eri ilmastovyöhykkeelle. Kotiin palaillaan aikoinaan, monia kokemuksia rikkaampana, ja maailmaa näkeneempänä.

Maailma alkoi miehelle tuolloin avartua, edes ihan turistimitassa, ja edes vähän.

 

 

Talvinen matka

Kuten tunnettua, talvinen yö on pitkä. Tammikuulla pimeys haukkaa leijonanosan vuorokaudesta, ja etenkin pilvisinä päivinä on kuin tarpoisi toivottomin askelin väsynyttä ruumistaan raahaten.

Mutta tämä yö. Meitä on neljä tässä autossa, ollaan palailemassa soittokeikalta. Illan aikana tien päälle on satanut kaksituumaisen kerroksen loskaista räntää, ja kuskina toimiva auton omistaja päättää ottaa sen huomioon. 

Hitaasti lipuu henkilöauto katettu peräkärry perässään läpi eteläpohjalaisten maisemien, viittäkymppiä taitaa kuski ajaa. Nukutuksikaan ei täällä takapenkillä saa, niinpä pieksämme suuta aikamme kuluksi. Ihmettelyt hiljaisesta vauhdistakin ovat loppuneet, kun Ruotsalainen murahti, että ei tässä kyydissä pakko ole olla. Jos arvelee kävellen nopeammin pääsevänsä, niin sen verran voidaan pysähtyä. Niinpä puheenaiheena on ollut kyseenalainen huumori, joka näissä hommissa on vertaansa vailla.

Hitaasti lipuu yö. Matkan varrella ei ole avointa yöhuoltamoakaan, ensimmäinen taitaa olla se, jonka pihassa oma autoni on, ja josta eilen seitsemäntoista maissa lähdin tähän kyytiin.  Kotimaakunnan puolelle päästään puoli viiden maissa, ja tiellä sattunut kolari hidastaa menoamme vartin verran. Hetken aikaa verkkokalvoilla viipyy siniset vilkut Ehkä Ruotsalainen on sittenkin oikeassa, vaikka pari kolme tuntia sitten taisin vähän vihata sitä, kun se ajaa niin hitaasti.

Puoli seitsemän aikaan aamulla pysähdymme huoltoasemalle, Ruotsalainen avaa peräkärryn kuomun, ja nostan omat nyssäkkäni pois kyydistä, nakkaan oman autoni tavaratilaan. Mietin, että tuntipalkka ei tainnut tällä kertaa olla kaksinen.

Tämä matka oli yksi suurimpia tekijöitä siihen, että lopetin nuo hommat. Ihmisethän tekevät paljonkin opintomatkoja, ja tuo oli yksi sellainen. Tuo keikkasoittajan Winterreise on kirkkaana mielessä vielä kaksikymmentäkuusi ja puoli vuotta myöhemmin, ja on helppoa olla kaipaamatta noita hommia.

Matkalla I

Illan suussa alkaa haukotuttaa. Mietin, pitäisikö vielä yöpyä matkalla. Toisaalta tekisi kyllä mieli ehtiä perille ja nukkua siellä. Ohitan juuri kaupunkia, jossa on kiva sisävesisatama. Päätän jaloitella siinä sataman seudulla hetken, haukata raitista ilmaa.

Paikkakunnalla tuntuu olevan joku tapahtuma, kun porukkaa on liikkeellä suurin määrin. En suuremmin pidä väentungoksesta, mutta löydän parkkipaikan satama-alueen laitamilta, ja jalkaudun. Muutaman sadan metrin päässä on esiintymislava, josta tänne näkyy valojen värjäämä savu ja kuuluu vastenmielinen, rähisevä musiikki. Volyymi on niin hirvittävä, että ääni on tässä satojen metrien päässäkin epämiellyttävän kova.

Meneillään on joku kesätapahtuma, joka houkuttelee kammanmyyjät ja makkaranpaistajat ja muut pikaruokakojujen pitäjät ansaitsemaan elantoaan. Tällainen tapahtuma pitää ilmeisesti olla jokaisella paikkakunnalla. Tässä sisämaan kaupungissa se on näköjään ”Alakaupungin  yö”, jossain muualla jonkin muun niminen. Olen nähnyt niitä tarpeeksi, eivätkä ne minua kiinnosta – vellova känninen väkijoukko on minulle kauhistus.

Kävelen kuitenkin lavaa kohti, ja pian löydän alueen reunamilta kojun, jossa myydään paistettuja muikkuja.Saan annokseni, ja lähden käppäilemään autolle päin. Pari mustiin pukeutunutta kaveria näkyy hakkaavan ja potkivan toisiaan, onneksi järjestysmiehet ovat menossa väliin.  Syön muikut, jotka maistuvat hyviltä, pyyhin rasvan käsistäni paperitolloon, ja saatuani jätökseni roskiin istun takaisin autoon, ja lähden liikkeelle.

Suunnistan kaupungista etelään, valtaväylä on vaihdettu jokunen vuosikymmen sitten järven itäpuolelta kulkevaksi. Muistan hyvin sen ajan, kun valtasuoni kulki länsipuolta, mitenkähän niille paikkakunnille on käynyt, tunnun miettivän.  Pysähdyn vielä yöhuoltamolla ostamaan juotavaa, ja tankkaan samalla auton. Jäljellä on vielä puolitoista tuntia öistä tietä.

Kun lopulta pääsen kääntymään seututielle, on aurinko pikku hiljaa nousemassa, ja se vilahtelee välillä taustapeilissä, kun ajelen mäkistä ja mutkaista tietä perille. Lopulta tulee mökkitien haara, ja ajelen kesäpaikkamme pihaan.

Nousen autosta, pistän salkkuni takapenkiltä tavaratilaan, olkoot siellä seuraavat viikot. Seuraavalle reissulle lähtisin vasta elokuun alkupuolella. Tavaratilasta otan kylmälaukun, irrotan sen virtajohdostaan ja kannan sisälle. Järveltä kuuluu lokkien huutoa, metsästä taas mustarastaiden ja kerttusten senpäiväinen konsertti, jota kuuntelen mielelläni hetken ennen kuin avaan  mökin oven, laitan kylmälaukusta ruuat ja oluet jääkaappiin  ja menen nukkumaan.