1970- luvulla oli tosi ok tykätä myös mustasta musiikista. Vielä tänä päivänä kuuntelen usein Tamla-Motownin hittikokoelmia, sitä hillitöntä groovea, joka tuossa musiikissa on.
Marvin Gaye ja Tammi Terrell tekivät aivan ihania duettoja, niiden kärjessä tietysti Ain’t no Mountain High enough.
Paljon myöhemmin Amy Winehouse – loistava hänkin – kopioi tämän kappaleen omaan tekstiinsä ”Tears dry on their own”.
Tammi Terrell oli aivan mahtava rhythm & blues tai soul- laulaja, jonka elämä päättyi ennen aikojaan, jo 24- vuotiaana, aivokasvaimen vuoksi. Marvin Gaye jatkoi uraansa Tammin traagisen kuoleman jälkeenkin mm. loistavalla albumilla What’s Going On. Marvin Gayen elämä lähti valitettavasti kurjaan suuntaan, ja hänen oma isänsä ampui hänet kuoliaaksi päivää ennen tähden 45- vuotispäivää.
Silti parivaljaikko Tammi Terrell- Marvin Gayen Tamla-Motownille tekemä hitti Ain’t no Mountain high enough on yksi komeimpia kevyen musiikin tekeleitä minun mielestäni. Se on niin hyvä, että kesti jopa Amy Winehousen plagiaatin, joka sekin on loistava.
Äijän klassikot vol.5 -rokenrool!
Olisiko ollut talvi 1974, kun Pekka-serkku tuli yökylään. Hänellä oli kainalossaan isoveljensä juuri ostama levy, jonka takakannessa luki isoilla kirjaimilla:
LEVYÄ ON SOITETTAVA PIRUN LUJAA
PITÄÄHÄN NAAPURINKIN KUULLA
EI NE SEINÄT SIITÄ HAJOO
Kyseessä oli tietysti Hurriganesin ensimmäinen LP Rock & Roll All Night Long. Se niin sanotusti kolahti kuin metrinen halko, ja etenkin A-puolen live-vedot ovat rock and rollia ihan parhaimmillaan. Remu, Cisse ja Albert saivat aikaiseksi meiningin, jollaista ei meillä Keski-Suomessa oltu kuultu.
Pekka-serkun kanssa käytiin katsomassa Hurriganesia oikein livenäkin Saarijärven kamalassa Kisasuojassa, keikka alkoi siten, että farkkuasuun ja hattuun pukeutunut herra käveli lavalle ja karjui mikrofoniin: ”All right ladies and gentlemen, rock and roll, Hurriganes, have a good time!”.
Tietty olimme jo ikävään asti odottaneet. Ja niin näimme Remun, leoparditakkiin pukeutuneen Cissen ja kitaravirtuoosi Albertin, ja kotiin palasimme korvat soiden – en ollut koskaan kuullut niin kovaäänistä soitantaa.
Kyllä se LP piti itsekin hankkia.
Mutta jorinat sikseen, antaa rock and rollin esittäytyä. Hurriganes: Satur’ly Night Club
Äijän klassikot vol 4 – proge
Jonakin iltana 1970- luvun alkupuolella päätin , että alan pitää mahdollisimman monesta musiikista.
Sisareni poikaystävä toimitti kuullakseni Van der Graaf Generatorin albumin The least we can do is Wave to Eeach Other. Yhtyeen albumin Pawn Hearts olin kuullut jo aiemmin.
Tässä Peter Hammill kera David Jacksonin, Nic Potterin , Guy Evansin ja Hugh Bantonin teki musiiikkia, joka jätti minuun lähtenättömät jäljet. Tuolloiset soittokaverini virnuilivat, että minun toivomukseni olisi Van der Graaf Generator II.
Tänäkin päivänä arvostan tämänhetkisen Van der Graaf Gemneratorin versiota vuoden 1971 versiota https://www.youtube.com/watch?v=48tU3P8f46Y
Äijän klassikot vol.3
Pitkäperjantai on illassa, olimme äsken kuuntelemassa Carlo Gesualdon (1566-1613) Tenebrae- responsorioita.
Carlo Gesualdo oli italialainen ruhtinas ja kreivi, joka sävelsi kai enimmältään madrigaaleja, siis kansankielisiä lauluja. Hänen kirkkomusiikkinsa kärkeä on Tenebrae (pimeys) – responsoriot.
Renessanssin ajan säveltäjät etsivät kiirastorstain – pitkäperjantain aihepiiriin omintakeisia ratkaisuja, ja esimerkiksi harmonian tuonaikaisiksi rajut muutokset olivat Gesualdolle ominaisia.
Minun musiikkimakuuni renessanssin musiikki tuli lähes 40-vuotiaana, kun aloin opiskella kirkkomuusikoksi, ja Tampereen konservatoriossa musiikin historian tunneilla pääsin kurkistamaan vähän syvemmin tähän kauneuteen, mitä renessanssin vokaalipolyfonia tarjoaa.
Tänä iltana istuin Uudenkaupungin Uudessa kirkossa kymmenen päivää itse musisoineena ja aika monen tilaisuuden musiikista vastanneena. Oli ihanaa vain istua ja ottaa vastaan, en ollut laittanut rikkaa ristiin tilaisuutta varten. Kiitänkin tässä julkisesti johtavaa kanttoriamme ja toista työkaveriani siitä, että huolehtivat ja järjestivät kaiken.
Tässä Gesualdon responsorioista Factae Sunt
Äijän klassikot vol. 2
Kronologiani hajoaa heti, koska on kiirastorstai. Olen työni puolesta hoitanut kaksi kiirastorstain messua kahdessa kirkossa, ja mielelläni olenkin. Juuri pääsiäisen alla työni on merkityksellisimmillään useimmille lähimmäisilleni.
Kumpikin messu päätettiin ilman mitään säestystä laulettuun virteen 77, Käy yrttitarhasta polku. Kalle Päätalon kirjoissa se tunnetaan ”tukkijätkien virtenä”.
Virren kirjoitti sekä runon että sävelmän osalta Bollnäsin seminaarin rehtori Carl Gotthardt Liander, joka eli vuosina 1847-1916, Suomen Lähetysseuran julkaisemaan Hengellisiä lauluja ja virsiä – kokoelmaan se päätyi vuonna 1903 Martti Ruuthin suomentamana. Se ei päässyt vuoden 1938 virsikirjaan, kun komitea ei siitä pitänyt.
Samainen komitea otti pitkin hampain Haqvin Spegelin, ruotsalaisen piispan, kirjoittaman virren ”Jo vääryys vallan saapi”, numerolla 440 samassa kirjassa mukaan, mutta teki sävelmään hassun muutoksen, ettei sitä kovin paljoa laulettaisi. 1986 virsikirjasta tuo kiusallinen virsi poistettiin.
Minä olen vähän kapinallinen ollut koko elämäni, ja tykkään laulaa tätä Yrttitarhaa että myös sitä Jo vääryys vallan saapi.
Mutta nyt on siis puhe tästä Yrttitarhasta, virrestä 77. Sitä laulettiin alkuviikosta kahtenakin iltana, kun tilaisuuksia vetäneet maallikot sen halusivat.
Tähän jaan Lilli Paasikiven ja Kati Pirttimaan toteuttaman version Yrttitarhasta.
Lilli Paasikivi on maamme hienoimpia oopperalaulajia. Kati Pirttimaa opiskeli ensin kirkkomusiikkia aivan huipulle saakka, suoritti urkujensoiton A-tutkinnon eli diplomin, nyttemmin on opiskellut papiksi ja toimii papin virassa. Muistan yksillä kanttoripäivillä, kun hän lauloi kauniimmin kuin normipappi esirukouksessa.
Myös minä olen sulaa vahaa silloin, kun lauletaan virttä 77: Käy yrttitarhasta polku.
Äijän klassikot vol. 1
En ihan vielä tohdi liittyä Lepiksen Saturday Classics- ryhmään, vaan vähän harjoittelen omassa blogissani ensin.
En ollut vielä kovin vanha, kun sisareni alkoi seurustella itseään pari vuotta vanhemman pojan kanssa. Siitä seurasi sitä, että sisareni on edelleen naimisissa tämän saman kaverin kanssa.
Lankomiehellä oli äärimäisen suuri vaikutus musiikkimakuuni 1970- luvun puolenvälin tienoilla, ja pari kolme vuotta sen jälkeenkin. Hänellä oli tuolloin käsittämätön määrä LP-levyjä.
Kun sisareni oli ollut ensimmäisen kerran kävelemässä tämän silloisen nuorukaisen kanssa, oli tämä antanut sisarelleni lainaksi kasetin ”Jimi Hendrix In the West”.
Jimi – jo tuolloin vainaa – oli antanut Chuck Berryn klassikolle Johnny B. Goode sellaisen käsittelyn, jolle ei minun maailmassani pärjää edes Chuck itse, vaan James Marshall Hendrixin live-levyn avausmumero on se kaikkein paras.
Aloin käsitellä tätä klassikkojuttua vähän kronologisesti, sieltä heräävän minän alkuajoista. Varmaan menee tuhannen sekaisin myöhemmin, sillä musiikkimakuni on äärettömän laaja, sulkien pois vain Järviradio- iskelmän, örinäheavyn ja teknon.
Ne kappaleet, jotka menivät suojauksesta läpi
Susu Petal on julkaissut jo vuosien ajan lauantain klassikoitaan, ja ne kaikkki ovat olleet hyvin hyviä.
Varmaan jokainen musiikkia kuunteleva voi laittaa omat suosikkikappaleensa ruotuun.
Minun musiikkimakuni on hirveän monipuolinen. Usein kuuntelen radiosta vaikka ohjelman Muistojen bulevardi, jossa tulee komeaa iskelmämusiikkia hienoin sovituksin. Ikuisesti muistan Van der Graaf Generatorin albumin Pawn Hearts vuodelta 1971, kakkospuolen täyttävä A Plague of Lighthouse keepers jätti elinikäiset jäljet. Samoin Pink Floydin albumi The Dark Side of the Moon. Tai King Crimsonin Larks’ Tongues in Aspic tai Camelin The Snow Goose.
Tai sitten taidemusiikin puoli: Ravelin Bolero, Beethovenin pianosonaatit tai sinfoniat tai pianokonsertot, Mozartin tuotanto.
Vuonna 2000 sain olla mukana laulamassa Tampereen konservatorion kuorossa Johann Sebastian Bachin Johannes-passiota. Minulla oli jopa pienenpieni soolo siinä: lauloin ylipapin palvelijan sanat: ”Solltest du dem hohem Priesten also antvorten”. Mutta tässä teoksessa, sen loppupuolella on aivan ihana kuoro-osuus: ”Ruht wohl”. Se on siitä lähtien, liki neljännesvuosisadan, mennyt aina suojauksestani läpi. Kaunista ja loppuun ajateltua musiikkia, vakavalla sanomalla. https://www.youtube.com/watch?v=O9bOaHvKUZE
Mahtaako Suomi tulla kuntoon?
Minä en ole kovinkaan poliittinen ihminen, en esimerkiksi kuulu mihinkään puolueeseen, en ole koskaan kuulunut, enkä koskaan tule kuulumaan. Pidän poliittisia ihmisiä sinänsä tarpeellisina, mutta monesti vähän yksinkertaisina.
Arvostin kovasti sitä kehitystä, mikä tapahtui lapsuuteni ja aikuisuuteni välissä: kun tulivat terveyskeskukset, itsekin sain vuonna 1982 umpisuolen tulehdukseen asiallista sairaalahoitoa leikkauksineen. Seuraavan kerran tarvitsin leikkaushoitoa vuonna 2004, siitä muistaakseni jotain maksoin, se oli vähäistä. Vuonna 2017 minua leikeltiin peräti kahdesti: kevättalvella lihavuudesta, kesällä tekonivelöitiin. Nyt olen odottanut julkisen puolen tekonivelöintiä jokseenkin tasan vuoden, ja olen jonossa edelleen.
Sotea on remontoitu. Se vanha, kun umpisuoleni leikattiin tai polveni putsattiin vuonna 2004, oli kuulemma liian kallista. Kevättalvella 2017 olin yliopistosairaalassa, ja touhu muistutti Chaplinin elokuvaa ”Nykyaika”.
Nyt on eri komento. Odottelen pääsyä toisen, jo vuonna 2017 tiedossa olevasti, polven tekonivelleikkausta. Alustavasti olen saanut päivämäärän. Tiedän, että hampaat pitää hoidattaa, tein sen jo viime kesänä julkisella puolella. Saatuani hajuja asian toteutumisesta yritin hammashoitoa uudestaan. Ensimmäiset ajat ovsat aikana, jolloin leikkauksen pitäisi esitietojen mukaan olla ohi, ja minun takaisin töissä.
Niinpä hankkiuduin yksityiselle. Kahdesti olen käynyt, ja hintalappu on jo tällä hetkellä sangen komea. Vielä on kerran tai kaksi käytävä… Onneksi olen töissä.
Huolestuneena katselen meininkiä. Lakkoillaan hallituksen aikomuksia vastaan, hallituksella ei ole pienintäkään harinetta asettua neuvottelemaan, kun ovat kerran mahdaatin saaneet.
Eihän siinä ole kahta puhetta: niin ovatkin. Onneksi meillä on semmoinen yhteiskuntajärjestys, että hallitustakin saa ihan reilusti vastustaa. Niin vastustettiin monia muitakin aikaisemmin, sellainen ei onnistu kaikissa maissa. Hallituksen kannattajat haikailevat samaa komentoa kuin vaikka naapurissa on, että hallitusta pitäisi totella kiltisti.
Yksi hallituspuolueen nuori poika keväällä puheli, että tällä hallituskaudella tulee satatuhatta ihmistä lisää, jotka nauttivat elämästään itse tienatusti, kun se ei ennen ollut mahdollista. Hymähtelin vähän.
Kun nyt kuuntelen kaikenlaisia puheita, hymähtelen yhä enemmän, enkä kovin hyväntahtoisesti.
Epäilen erittäin voimakkaasti, että sataatuhatta omillaan toimeentulevaa lisää ei taida ilmestyä. Jos ilmestyy, myönnän reilusti erehdykseni.
Suoraan sanoen: pörssiyhtiöiden hallintarekisteriin merkityt omistajat saattavat hyötyäkin, tosin he eivät maksa tuloistaan senttiäkään veroja Suomeen. Mutta se ei kai ole tarkoituskaan….
Ennen nuorena, nykyään vanhana
Meidän aikana, siis olin nuori 1970- luvun lopulla ja 1980- luvun alussa, olimme erilaisten muotivillitysten vietävinä. Jotkut olivat diinareita, toiset oli punkkareita. Se onneksi loppui vuosikymmenen vaihteen tienoilla, alettiin mahtua samoihin paikkoihin, ja äärimmäisen tyhmä alakulttuurien eripura vaihtui rinnakkaiseloon.
Kaikki me olimme viikonloppuisin sekaisin alkoholi- nimisestä päihteestä, fiksuja meistä oli sangen pieni osa, ja minä en totisesti fiksuihin kuulunut.
Nuoruuteni oli tavallisen keskisuomalaisen maalaisnuoren nuoruus, jota kuvattiin osuvasti Mikko Niskasen elokuvassa ”Ajolähtö”.
Kyllä meistä silti ihan kelpo ihmisiä tuli. Ikäisistäni monet ovat kolme- nelikymppisten vanhempia ja jopa isovanhempia. Itse jäin vähän sivuun, mutta ei se mitään.
***
Krapu on tasan sadan sanan mittainen tarina, ja krapuhaastetta ylläpitää Susupetal blogissaan. Voit osallistua krapuun viikon ajan, haaste on voimassa koko viikon. Tämän viikon krapusanat ovat sekaisin, tyhmä, fiksu.
Kootut työmokat
Siitä on nyt kaksikymmentäyksi vuotta ja suunnilleen kaksi kuukautta, kun aloittelin hommia nykyisessä paikassani. En ole koskaan myöhästynyt työtehtävästä. Joskus olen soittanut tai laulanut huonosti, useimmiten silleen kelvollisesti, joskus harvoin oikein hyvin.
Vähältä piti-tilanteita myöhästymisessä on sattunut yksi. Lähdin hyvissä ajoin vihkimiseen, ja saavuin paikalle viittä minuuttia ennen h-hetkeä, tarkoitukseni oli olla reilut puoli tuntia ennen.
Kaksi unohdusta on sattunut. Ensimmäinen oli, kun unohdin mennä hoitokodin hartauteen vuonna 2018. Toinen tuli, kun oli alkuviikon päivä, ja minun piti olla lapsityön tilanteessa, mutta veinkin kissaani eläinlääkärille. Esimies oli pahana, kun en muistanut ilmoittaa asiasta kellekään.
Tänään sattui eräänlainen käänteinen moka. Päivä oli vähän kummallinen: kaksi siunausta kappelilla, jonne on kotoa 24 kilometriä. Lähdin kotoa tapani mukaan niin, että olen puolta tuntia ennen paikalla, olen havainnut tämän tavan hyväksi.
Kävikin niin, että olin puoltatoista tuntia ennen paikalla. Suntio ihmettelee saapuessani, että tulitko harjoittelemaan. No, harjoiteltavaahan aina on, mutta kyllä minua vähän jurppi.
Sitten on taas kahden ja puolen tunnin tauko, lähtisikö käymään kotona? No, ehtisin olla noin tunnin, ajettavaa olisi viitisenkymmentä kilometriä yhteensä, joten päätän jäädä notkumaan. Onneksi suntiolla on melkein täysi purkki pikakahvia, joten kahvittelemme, käyn hakemassa marketista salaattilounaan – olen dieetillä, kun pitäisi kohdattaman valkotakkisia tässä lähiaikoina.
Kauhulla odotan sitä, että unohdan kokonaan jonkin tilanteen. Sikäli kun kolleegoilta olen kuullut, se sattuu ennemmin tai myöhemmin. Paras oli opiskeluaikaisen opettajan kertomus kanttoriuraltaan, kun vaimo oli kysellyt, että onko huomenna mitään, ja pikainen kalenteriin vilkaisu oli kertonut lauantaipäivän olevan tyhjän. Siispä mökille sadan kilometrin päähän, ja kanttori istuu ongella, kunnes vaimo hihkuu laiturin päästä, että sun pitäis olla vartin päässä vihkimisessä. Meni kuulemma ilta pilalle.
Tuon kaltaista ei ole vielä sattunut omalle kohdalle, mutta pitääpä olla hissukseen ja paukuttelematta henkseleitään, sillä mokia voi sattua.
Äijäblogi IV 