Kanttorin pikaherätys

Nousevan auringon kajo työntyy huoneeseen. Yritän saada vielä unta, on lauantaiaamu. Yö on mennyt huonosti, kuten usein, ja vajoankin raskaaseen uneen. Herätyksen pitäisi olla riittävän ajoissa. 

Havahdun viittä vaille yksitoista. Herätys ei ole toiminut. Puoli kahdeltatoista oltava kappelilla, syöksähtää mieleeni, ja nousen ylös ja alan riuhtoa pukua päälleni. Aikaa on 35 minuuttia ja matkaa 24 kilometriä.  Kiroilen kuin mieletön ja puoliso katsoo hämmästyneenä.

Pitää soittaa suntiolle, että tulen viime tipassa, karjahtelen. Etsin kuumeisesti puhelinta, sen löydettyäni näytöllä näkyy kalenteriwidgetti, josta selviää, että kappelilla pitää olla kello 13.00

Menen keittiöön keittämään kahvia. Puoliso kysyy, että mikä sulle oikein tuli. 

***

Viikolla 9 krapuhaasteena on alkulause eli kravun pitää alkaa lauseella Nousevan auringon kajo työntyy huoneeseen.

Muuten säännöt ovat samat vanhat eli tasan sadan sanan tarina oma otsikko mukaan luettuna. Koko viikko on aikaa kirjoittaa. Krapua ylläpitää SusuPetal blogissaan.

Ies harteille

Niinhän se Nasaretilainen sanoi Matteuksen mukaan, että häneen ikeensä on sovelias ja sellainen, että sen jaksaa kantaa.

Ja onhan se, enimmäkseen. Ei kai sitä muuten olisi kahdeskymmenestoinen vuosi tässä melkein samassa työpaikassa. Ja niitä suurella kidalla ja soutavilla sormilla leiväntienuuvuosia taitaa olla jo peräti kaksikymmentäkahdeksan!

Ikä ja vaivat tietty vähän välillä latistaa tunnelmaa, mutta kyllä minä jo tänään, viimeisenä vapaapäivänäni, paitsi kotivirtuaaliuruillani katselin soitettavaa, käväisin myös tuossa lähikirkossa vähän kokeilemassa, josko ääni olisi terässä. Pitäisi sunnuntaina kahden messun soittolaulamisen lisäksi laulaa luikauttaa illalla musiikkitilaisuudessa kaksi laulua yksin (tai siis etevän soittajan säestämänä) ja yksi vielä naiskolleegan kanssa duettona.

Kunhan sain alkujumpan ja venytykset tehtyä, alkoi se laulunopettajani sanoen ”timanttipora” löytyä, siis sellainen lauluääni, jossa ei ole mitään höhhöilyä tai kuuman perunan suussaolon juttua, vaan että äänihuulet ottavat kiinni joka sävelellä, ja hämmästyksekseni myös ylärekisteri, joka loman jälkeen on usein hakusassa, löytyi tällä kertaa helposti – oli kaiketi jäänyt sitten lihasmuistiin. Monesti olen nimenomaan ylärekisterin kanssa ollut lomailun jälkeen vaikeuksissa. Tuumin siinä hirtehisesti, että juuri ennen eläköitymistä taidan oppia edes vähin laulamaan… Noh, onhan toisaalta noin viitenätoista vuotena työn ohessa tullut laulunopettajalla käytyä. Se on semmosta, meitin tämmösten miesten, tuumi Leppäsen Preetikin.

Mainittakoon, etten ole mikään mainittava laulaja. Ehei, sellainen tavallinen peruskanttori vain, jollaisia on tuollaiset neljä- viisitoista tusinassa.

Että siitä se taas lähtee, pääsiäiseen asti nyt ainakin. Mitä sen jälkeen, se onkin sitten jänskempi paikka!

Lyhempi odotus kuin viimeksi?

Näinpä olen laskeutunut talvilomalta, ja vietän ammatistani johtuvia viikkovapaapäiviä – siis niitä kahta viikoittaista vapaapäivää, jotka oikeilla ihmisillä ovat lauantaina ja sunnuntaina.
Seitsemän tunturin keskellä oltu kaksiviikkoinen poiki noin 320 hiihtokilometriä, noin 4-5 tuntia päivässä enimmäkseen kipakassa pakkasessa hiihtoa. On edelleenkin yksi elämän suuria nautintoja ensin nousta hiihtäen 2-3 kilometrin nousu, ja sitten laskea saman mittainen lasku. Suosikkipätkäni etenkin majapaikkaan palatessa on Hangaskurunjänkkältä nousu Nilivaaran ja Kesänkitunturin väliselle mäelle ja sitten vajaan kolmen kilometrin lasku Kesänkijoen varteen. Siitä on suksittavaa tasaista suomaastoa myöten vajaa kilometri majapaikalle. Tämän talven reissu oli kymmenes kerta, kun vietämme talvilomaa tuolla.

Eilen aamulla heräsimme lähellä Turkua yöjunan makuuvaunusta, ainakin minun osaltani heikohkosti nukutun yön jälkeen. Toki WC:llinen kahden hengen makuuhytti voittaa mennen tullen penkillä nuokkumisen, saa makailla peiton alla. Uniapneaa sairastavana tuskailen yöjunien virtakatkoja. Pistokkeesta virtansa saava CPAP-laite kun sammuu aina siinä kohdassa, kun sähköveturi irrottaa kontaktipintansa radan yläpuolisista johtimista, ja esimerkiksi asemilla pysähdykset katkaisevat virransyötön, ja hengitystieni auki pitävä nenämaskin ilmavirta loppuu.

Vaan tänään soitin merkityksellisen puhelun. Vaimokulta sanoi, että soitapa nyt, kun sulla on vapaatakin, sinne sairaalaan, ja kysy, että oletkos saanut sen leikkausajan.
Selvitykseksi: kävin maaliskuun 16. päivänä vuonna 2023 ortopedin vastaanotolla. Ortopedi ehdotti selitettyään, että oikean polven nk. oma nivel on huonommassa kunnossa kuin vuonna 2017 tekonivelellä korjattu nivel, että pärjäisin vanhalla nivelellä, perustellen, että vaikka ensimmäinen tekonivelleikkaus vuonna 2017 onnistui, toinen ei välttämättä onnistu. Sanoin, että en pärjää. Loppuun kulunut polvinivel voi olla välillä nk. siedettävä, mutta kun luupiikin muru irtoaa, ollaan jokunen viikko jokseenkin liikuntakyvyttömiä. Siihen ortopedi, että hän voi laittaa minut samalle ortopedille, joka vaihtoi vasemmankin nivelen. Minä siihen, että sopii. Ja sain sen lähetteen, vähän yli 11 kuukautta sitten.

Olen soittanut kahdesti tätä ennen. Ensin sanottiin, että hoitojono on 8-12 kuukautta. Ei pitänyt paikkaansa, sillä kohdallani hoitojono on ollut noin 13 kuukauden mittainen. Toisaalta on niin, että kun helmikuussa 2015 kävin ortopedin vastaanotolla, hän totesi hoidontarpeen, mutta laittoi ehdoksi painotavoitteen. Sitä varten jouduin hakeutumaan lihavuusleikkaukseen, johon pääsin helmikuussa 2017. Tekonivelleikkaus toteutui kesäkuussa 2017.

Sitten oli monta, monta hyvää vuotta. Oli suunnattoman hienoa pystyä kävelemään monia vuosia jopa 10 kilometriä päivässä. Vähitellen jäljelle jäänyt ”alkuperäinen” polvi huononi, ja vuoden 2023 tammikuussa teki lopullisen stopin.

Yritän löytää myönteisiä puolia. Kun sain vuonna 2015 selville, että tekonivelleikkaus on tarpeen, meni yli kaksi vuotta sen toteutumiseen. Nyt on lupeissa, ellei ole ihorikkoja, flunssaa tai jotain tulehdussairautta päällä, tekonivelleikkaus reilun vuoden odotusajalla!

Ilmoitin lähi- ja pääesimiehelleni asiasta tänään, muistuttaen, että leikkaus voi peruuntua vaikka leikkauspäivänä.

Että mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma.

Helmikuu!

Yhä aiemmin taivaanranta alkaa vaaleta, tämän talven kaamos on ollut helppo kestettävä paljolti siksi, että on ollut lunta. On nimittäin niin, että minulle, juuriltani keskisuomalaiselle, Varsinais-Suomen talvi on ollut usein miltei sietämättömän raskas kestettävä. Ei ole monta vuotta siitä, kun marraskuu kesti neljä kuukautta, meri jäätyi ainoastaan sen verran, että veneen nosto jäiden seasta oli vähän haastavaa.

No, talvi on ollut täällä tällä kertaa yllättävänkin siedettävä, paitsi että nyt kaikki tiet ja pihamaat ovat vaarallista jäätikköä.

Siksipä tänään iltapuolella pakkaamme autoon sukset, varusteet ja alkumatkalle kissat, jotka viemme hoidettavaksi erinomaiseen paikalliseen kissahotelliin, ja vanhasta pääkaupungista, siitä Logomon vierestä, sujautan automme junan kyytiin, kävelemme ratapihan yli siltaa myöten, ja nousemme iltamyöhällä junaan, joka vie tällä kertaa Lapin eteiseen.

Siellä pitäisi oleman huomenna ennen puoltapäivää, tosin radan sähköistyksessä kuuluu olevan vika, mutta jospa silti pärjättäisiin jotenkin. Kai ne sen korjattua saa. Lakot, jotka minun mielipiteessäni ovat ikävät, eivät tähän vaikuta.

Kas, kun se tuo yhteisten asioiden hoito on tässä asiassa semmoista, että jotkut provosoivat, toiset provosoituvat, ja provosoinnin harjoittavat erinomaisen hyvin tietävät sen, että ne joita provosoidaan, provosoituvat. Kyseessä on käsittääkseni erinomaisen tarkkaan harkittu peli, jonka strategiana on tiettyjen etujärjestöjen toiveiden toteuttaminen. Kauniisti puhutaan talouden tasapainottamisesta ja työllisyyden kasvusta, mutta ei se kyllä siltä näytä, kun uutisia katsoo. Joku pörssifirma pistää kuulemma tuhat ihmistä pellolle, tämä näin ihan neutraalisti sanottuna, ilman arvotuksia. Kas, kun pörssiyhtiön tarkoitushan ei ole ihmisten elannon turvaaminen, vaan tuottaa omistajilleen rahaa. Ja tämä raha tietysti hoidetaan hallintarekisterin kautta veroparatiiseihin. Tähänkään ei sisälly sen kummempaa agendaa kuin tilanteen toteaminen. Mehän olemme itse tämän sallineet, ja halunneet voimakkaasti tämän kehityksen jatkuvan. 

Ja totean vielä sen, että minun on myönnettävä olevani etuoikeutettu. Minulla on vielä työpaikka, olen kaksista muutosneuvotteluista päässyt kuivin jaloin, ja jos kolmannet tulevat ja kohdalle osuu, on työllistymiseni vähintäänkin takkusten takana. Toisaalta työelämän maali on enää parin kolmen mutkan takana, ellei sitten talouden tasapainottamiseksi tehdä sellaista päätöstä, että töitä tehdään niin kauan kuin tuppi heiluu.

En muista, mistä olen kuullut tai lukenut sellaisen asian, että Grönlannissa on erityisellä tavalla nimetty vuori, jonne ainakin menneinä aikoina viimeisillä voimillaan kapusivat ne, jotka eivät enää pystyneet työllä itseään elättämään. He siis nousivat vuoren päälle, ja vuoressa oli yksi jyrkkä seinämä, jonka kohdalta nämä hyödyttömäksi itsensä tunteneet heittäytyivät alas. En tiedä, olenko väärässä vaiko asenteellinen, mutta olen havaitsevinani valtaapitävissä jotain sen suuntaista, että tuollaiseen käytäntöön palaaminen ei olisi ollenkaan huono asia… No, onhan tuo törkeästi kärjistetty, myönnetään.

Poikkesin eilen kahvilla erään tuttavapariskunnan luona. Tämä sen vuoksi, että sain alkuviikosta sähköpostiviestin, joka herätti huolen: onko sinulla kaikki hyvin. No, ei ollut varsinaisesti. Siinä vain sitten kun juteltiin asiasta, ihmettelimme kaikki kolme paikalla olevaa sitä, että vakavaakin sairautta sairastava joutuu itse aktiivisesti pyytämään tutkimusta, että kärjistäen lääkäriin mennessä on tiedettävä itse, mikä vaivaa, ja osattava pyytää vielä sopiva hoito.

Vähän samahan se oli itsellä vuosi sitten. Oikea polvi äityi pahaksi, pääsin työterveyteen, jossa lääkäri totesi vakavan nivelrikon röntgenkuvista, pyysin lähetettä julkiselle puolelle, koska minulla ei ole irrottaa kahtakymmentätuhatta euroa yksityisen puolen leikkaukseen. Pääsinkin reilun kuukauden jälkeen ortopedille, joka tuijotti tietokoneen ruutua ja sanoi, että oikea polvesi on pahempi kuin vasen oli vuonna 2017 tehtyä tekonivelleikkausta. Mutta että koita pärjätä, kun ei se toinen leikkaus välttämättä mene yhtä hyvin kuin ensimmäinen meni.

Minä sanoin, että en koita pärjätä. Jos sille ei mitään tehdä, menetän liikuntakykyni aivan varmasti. Ja se tekonivelleikkaus voi paitsi epäonnistua, myöskin onnistua. Ortopedi oli tyytymättömän näköinen, ja sanoi, että voihan hän laittaa minut jonoon sille samalle ortopedille, joka teki ensimmäisen leikkauksen. Se sopi minulle, tosin nyt harmittelen, etten vaatinut pääsyä siihen tekonivelsairaalaan, jolta julkinen puoli ostaa leikkauksia, kaksi tuttavaani on siellä ollut.

Minut laitettiin leikkausjonoon viime vuoden maaliskuun 16. päivänä. Kaksi kertaa olen tiedustellut mahdollista leikkausaikaa, sitä ei ole. Viimeksi, kun polvi oli saatanallis-perkeleellisen kipeä viime syksynä, soitin kivusta ähisten osastolle, josta ilmoitettiin, että kaikki ajat viime vuodelle oli jaettu, että ehkäpä tänä vuonna.

No, se polvenromu on välillä semmoinen, että voi maltillisesti kävellä, hiihtää tai pyöräillä, ja toisekseen kun huolehtii siitä, että kovia kipulääkkeitä ja kylmäpakkauksia on saatavilla, voi sietämättömien kipujen tultua toipua niistä välttävään kuntoon noin viikossa.

No, tänään kuitenkin lähdemme kohti Lappia, huomenna olisi tarkoitus olla seitsemän tunturin keskellä, ja hiihtää hiihtämästä päästyä sellaista leppoisaa retkihiihtoa pari- kolmekymmentä kilometriä päivässä. Ehkäpä siellä mahdollisesti tykkylumipuiden taikametsissä hiihdellessä nämä happamat ajatukset vaihtuvat myönteisemmiksi.

Muuten, en ole jaksanut katsoa kuin yhden pressanvaalitentin. Äänestämässä käyn, eikä minulla ole toisen kierroksen ehdokkaan valinnassa minkäänlaisia vaikeuksia.

Rakkaat lukijat, oikein mukavaa helmikuun alkua. Tämä poika ei lähe Helssinkiin kuten Imppa Ryynänen Simpauttajassa uhosi, vaan ihan päinvastaiseen suuntaan myöntäen toki sen, ettei Helsingissäkään mitään vikaa ole.