Yhä aiemmin taivaanranta alkaa vaaleta, tämän talven kaamos on ollut helppo kestettävä paljolti siksi, että on ollut lunta. On nimittäin niin, että minulle, juuriltani keskisuomalaiselle, Varsinais-Suomen talvi on ollut usein miltei sietämättömän raskas kestettävä. Ei ole monta vuotta siitä, kun marraskuu kesti neljä kuukautta, meri jäätyi ainoastaan sen verran, että veneen nosto jäiden seasta oli vähän haastavaa.
No, talvi on ollut täällä tällä kertaa yllättävänkin siedettävä, paitsi että nyt kaikki tiet ja pihamaat ovat vaarallista jäätikköä.
Siksipä tänään iltapuolella pakkaamme autoon sukset, varusteet ja alkumatkalle kissat, jotka viemme hoidettavaksi erinomaiseen paikalliseen kissahotelliin, ja vanhasta pääkaupungista, siitä Logomon vierestä, sujautan automme junan kyytiin, kävelemme ratapihan yli siltaa myöten, ja nousemme iltamyöhällä junaan, joka vie tällä kertaa Lapin eteiseen.
Siellä pitäisi oleman huomenna ennen puoltapäivää, tosin radan sähköistyksessä kuuluu olevan vika, mutta jospa silti pärjättäisiin jotenkin. Kai ne sen korjattua saa. Lakot, jotka minun mielipiteessäni ovat ikävät, eivät tähän vaikuta.
Kas, kun se tuo yhteisten asioiden hoito on tässä asiassa semmoista, että jotkut provosoivat, toiset provosoituvat, ja provosoinnin harjoittavat erinomaisen hyvin tietävät sen, että ne joita provosoidaan, provosoituvat. Kyseessä on käsittääkseni erinomaisen tarkkaan harkittu peli, jonka strategiana on tiettyjen etujärjestöjen toiveiden toteuttaminen. Kauniisti puhutaan talouden tasapainottamisesta ja työllisyyden kasvusta, mutta ei se kyllä siltä näytä, kun uutisia katsoo. Joku pörssifirma pistää kuulemma tuhat ihmistä pellolle, tämä näin ihan neutraalisti sanottuna, ilman arvotuksia. Kas, kun pörssiyhtiön tarkoitushan ei ole ihmisten elannon turvaaminen, vaan tuottaa omistajilleen rahaa. Ja tämä raha tietysti hoidetaan hallintarekisterin kautta veroparatiiseihin. Tähänkään ei sisälly sen kummempaa agendaa kuin tilanteen toteaminen. Mehän olemme itse tämän sallineet, ja halunneet voimakkaasti tämän kehityksen jatkuvan.
Ja totean vielä sen, että minun on myönnettävä olevani etuoikeutettu. Minulla on vielä työpaikka, olen kaksista muutosneuvotteluista päässyt kuivin jaloin, ja jos kolmannet tulevat ja kohdalle osuu, on työllistymiseni vähintäänkin takkusten takana. Toisaalta työelämän maali on enää parin kolmen mutkan takana, ellei sitten talouden tasapainottamiseksi tehdä sellaista päätöstä, että töitä tehdään niin kauan kuin tuppi heiluu.
En muista, mistä olen kuullut tai lukenut sellaisen asian, että Grönlannissa on erityisellä tavalla nimetty vuori, jonne ainakin menneinä aikoina viimeisillä voimillaan kapusivat ne, jotka eivät enää pystyneet työllä itseään elättämään. He siis nousivat vuoren päälle, ja vuoressa oli yksi jyrkkä seinämä, jonka kohdalta nämä hyödyttömäksi itsensä tunteneet heittäytyivät alas. En tiedä, olenko väärässä vaiko asenteellinen, mutta olen havaitsevinani valtaapitävissä jotain sen suuntaista, että tuollaiseen käytäntöön palaaminen ei olisi ollenkaan huono asia… No, onhan tuo törkeästi kärjistetty, myönnetään.
Poikkesin eilen kahvilla erään tuttavapariskunnan luona. Tämä sen vuoksi, että sain alkuviikosta sähköpostiviestin, joka herätti huolen: onko sinulla kaikki hyvin. No, ei ollut varsinaisesti. Siinä vain sitten kun juteltiin asiasta, ihmettelimme kaikki kolme paikalla olevaa sitä, että vakavaakin sairautta sairastava joutuu itse aktiivisesti pyytämään tutkimusta, että kärjistäen lääkäriin mennessä on tiedettävä itse, mikä vaivaa, ja osattava pyytää vielä sopiva hoito.
Vähän samahan se oli itsellä vuosi sitten. Oikea polvi äityi pahaksi, pääsin työterveyteen, jossa lääkäri totesi vakavan nivelrikon röntgenkuvista, pyysin lähetettä julkiselle puolelle, koska minulla ei ole irrottaa kahtakymmentätuhatta euroa yksityisen puolen leikkaukseen. Pääsinkin reilun kuukauden jälkeen ortopedille, joka tuijotti tietokoneen ruutua ja sanoi, että oikea polvesi on pahempi kuin vasen oli vuonna 2017 tehtyä tekonivelleikkausta. Mutta että koita pärjätä, kun ei se toinen leikkaus välttämättä mene yhtä hyvin kuin ensimmäinen meni.
Minä sanoin, että en koita pärjätä. Jos sille ei mitään tehdä, menetän liikuntakykyni aivan varmasti. Ja se tekonivelleikkaus voi paitsi epäonnistua, myöskin onnistua. Ortopedi oli tyytymättömän näköinen, ja sanoi, että voihan hän laittaa minut jonoon sille samalle ortopedille, joka teki ensimmäisen leikkauksen. Se sopi minulle, tosin nyt harmittelen, etten vaatinut pääsyä siihen tekonivelsairaalaan, jolta julkinen puoli ostaa leikkauksia, kaksi tuttavaani on siellä ollut.
Minut laitettiin leikkausjonoon viime vuoden maaliskuun 16. päivänä. Kaksi kertaa olen tiedustellut mahdollista leikkausaikaa, sitä ei ole. Viimeksi, kun polvi oli saatanallis-perkeleellisen kipeä viime syksynä, soitin kivusta ähisten osastolle, josta ilmoitettiin, että kaikki ajat viime vuodelle oli jaettu, että ehkäpä tänä vuonna.
No, se polvenromu on välillä semmoinen, että voi maltillisesti kävellä, hiihtää tai pyöräillä, ja toisekseen kun huolehtii siitä, että kovia kipulääkkeitä ja kylmäpakkauksia on saatavilla, voi sietämättömien kipujen tultua toipua niistä välttävään kuntoon noin viikossa.
No, tänään kuitenkin lähdemme kohti Lappia, huomenna olisi tarkoitus olla seitsemän tunturin keskellä, ja hiihtää hiihtämästä päästyä sellaista leppoisaa retkihiihtoa pari- kolmekymmentä kilometriä päivässä. Ehkäpä siellä mahdollisesti tykkylumipuiden taikametsissä hiihdellessä nämä happamat ajatukset vaihtuvat myönteisemmiksi.
Muuten, en ole jaksanut katsoa kuin yhden pressanvaalitentin. Äänestämässä käyn, eikä minulla ole toisen kierroksen ehdokkaan valinnassa minkäänlaisia vaikeuksia.
Rakkaat lukijat, oikein mukavaa helmikuun alkua. Tämä poika ei lähe Helssinkiin kuten Imppa Ryynänen Simpauttajassa uhosi, vaan ihan päinvastaiseen suuntaan myöntäen toki sen, ettei Helsingissäkään mitään vikaa ole.
Äijäblogi IV 