Lauantaina iltapuolella

Korpipitäjän maisema kietoutuu jo iltapäivällä tammikuiseen hämärään. Lämpötila on pari kolme astetta plussan puolella, taivaalta tihuuttelee hiljalleen tihkua, ja sivutiet ovat oikeastaan peilijään peitossa, jota alijäähtynyt vesikalvo vielä entisestäänkin liukastaa. Puutavarakuskit laittavat suosiolla ketjut romisemaan kuormia hakiessaan. Kaiken kaikkiaan viisaimmin ihminen tällaisena päivänä tekisi, kun näillä main pysyttelisi sisällä, mitä nyt hiekoittamassa vähän kulkuteitä pihassaan kävisi.

Paras tapa kohdata tällainen ikävä iltapäivä on vahtia uunien pellit kiinni, istuksia keinutuolissa ja vaikka lukea tai kuunnella radiota, katsella televisiota. Edes kauppa-asioille kolmenkymmenen kilometrin päähän keskustaan ei ole kehdattu lähteä, mutta kulkeepa vielä yksi viimeisistä myymäläautoista, sitä odotellaan. Eihän se varmaan ajoissa tule, mutta tuleepa kuitenkin. Tuosta sen valot aikanaan tuvan ikkunoista näkyvät…

Ja kyllä, myymäläauto on liikkeellä. Kolehmainen sitä kuskaa, on vääntänyt koko päivän rattia, tehnyt kai pitkien alamäkien kohdalla ainakin mielessään ristinmerkkejä, sillä 12 metriä pitkän ja monta tonnia painavan auton kuskaaminen ei ole tällaisena päivänä niitä miellyttävämpiä hommia. Mutta hissukseen ajelemalla ja ennakoiden on selvitty. Ihan kaikista pahimmat paikat on täytynyt mennä pienellä riskillä. Aamupäivällä oli 120 asteen mutka, piti kääntyä kylätieltä pahaiselle maantielle. Tietenkin siinä oli alamäki, ja jarruun ei kärsinyt koskea. Käännös oli vasempaan, ja maantien toisella puolella syvä huntta. Sinne jos tämän ajaisi, niin kauppias silittäisi päätä luuta myöten… No, asia ratkesi niin, että hän antoi vasemman takapyörän pudota matalaan ojaan, ja niin auton keula kääntyi oikeaan suuntaan, sitten vain kovasti kaasua, ja matka sentään jatkui.

Päivä on ollut Kolehmaiselle pitkä. Aamulla kahdeksan jälkeen hän lähti kotoa, liikkeelle tällä bussin ja ruokakaupan ristisiitoksella hän porhalsi yhdeksän maissa. On myynyt maitoa voita leipää olutta limsaa olutta, koettanut saada humalaisimpia selittäjiä lähtemään, jotta pysyisi edes sinne päin  aikataulussa. Saahan sitä toivoa.

Päivä alkaa hämärtyä kolmen jälkeen, pysäkkejä on jäljellä vielä parisenkymmentä. Oluenhakijoita on tämän tästä. Nouseepa jostain ostoksille tomera naisihminen, joka kysyy, että minkäslaisia tarjouksia tänään on.

– No, semmoinen erikoistarjous on tänään, että saat tehdä ostokset tässä kotiportilla, eikä tarvitse lähteä autolla liukastelemaan kirkonkylälle.
– Jopas sanoit kummasti, mutisee asiakas, ja kerää nopsaan ostoksensa, tarjoaa maksuksi viisisataamarkkaista.
Pohjakassa menee siinä vähän ohkaiseksi, ja Kolehmainen toivoo kovasti, ettei noin isoilla rahoilla olisi moni liikkeellä.

Puolenpäivän jälkeen ollaan reitin kauimmaisessa kolkassa. Varmasti moni ihminen ei edes ymmärrä, miten joku haluaa ylipäätänsä näin kaukana kaikesta asua. Mutta kun on se elämäntyö tuossa mökissä tullut tehtyä, sitä pienillä savotta-, sekatyö-  ja maitotileillä makseltu. Metsää on säästelty, viimeiseksi reserviksi.  Jos aikataulu antaisi myöten, sitä voisi vaikka pysähtyä levikkeelle, sammuttaa moottorin, polttaa tupakan ja kuunnella, kuinka tammikuinen tuuli kuiskisi näiden seutujen kuolinkorahduksia, miettii Kolehmainen. Sieltä sumun keskeltä nousee ostoksille kumaraisia hahmoja, suonikkaat, vapisevat kädet kaivelevat kukkaroista seteleitä, ja välillä joku jää tulematta, ensin silloin tällöin, sitten joku lähipysäkeiltä sanoo, että sekin vietiin kylälle vanhainkotiin tai kappelille siunausta odottamaan…

Mutta vielä näitä on. Nuorimmat kai viisissä kymmenissä, lapsia näiden raittien varrella ei juurikaan näy. Ja miksi näkyisi, näissä korvissa lapsista kasvaisi vain väkivaltaisia juoppoja, kun ei mitään oikeita virikkeitä olisi – kenties. Vaikka eipä noissa kaupungeissakaan niin hirveän ihanaa taida olla, miettii Kolehmainen ajellessaan pysäkki pysäkiltä hiljaista korpitaivaltaan.

Alkaa olla säkkipimeää, ja jäljellä on puolenkymmentä pysäkkiä. Näillä reissuilla tapaa erikoisia syylinginkuluttajia, jotka puhelevat melkoisen pehmeitä, mutta täällä saloilla menevät ihan pois tiehensä. Eivät tee kenellekään pahaa, touhuavat pikku tuvissaan omia kummallisia askareitaan. Viimeinen pysäkki on talon pihassa, ja sieltä lyllertää tuttuun tapaan silmälasipäinen, harmaanutturapäinen emäntäihminen. Se nousee kyytiin, ei puhu , ei pukahda, kiertää kori kädessään auton, valitsee jauhoja, hiivaa, maitoa, ehkä nakkipaketin. Kolehmainen lyö mummelin tullessa kassatiskin luo ostokset kassaan, ja sanoo hinnan.

Sitten alkaa koko reissun viimeinen, tuskastuttava vaihe. On nälkä, väsyttää, tekisi mieli pois tästä pimeydestä. Mummo laskee suuresta, nahkaisesta kukkarostaan pikkukolikoita markka kerrallaan, markan kasoihin, laskee itsekseen, huulet höpäjävät äänettömästi, ja minuutti toisensa jälkeen kuluu. Välillä se vilkaisee silmälasiensa yli kassakoneen näytöstä vihreitä numeroita, jatkaa laskemistaan. Maksutoimitus kestää tässä paikassa aina viidestä kymmeneen minuuttiin. Kun se saa lopulta rahat laskettua, se kääntyy ja laskeutuu alas, kääntyy takaisin, ja Kolehmaisen lajitellessä markkoja, viisikymmen- kaksikymmen- ja kymmenpennisiä lokeroihinsa, venyttää kätensä ja ottaa kaksi askia North Statea.  Ja taas alkaa pikkurahojen lasku, mistä sillä riittääkään näitä hiluja päivästä ja viikosta toiseen…

Lopulta se laskeutuu portaat toiseen kertaan, Kolehmainen saa rahat kassaan, sammuttaa auton sisävalot ja irrottaa käsijarrun, nostaa kytkimen ja lähtee varovasti liikkeelle. Edessä on vielä pitkä lasku, jonka päällä on oikeastaan pysäytettävä auto, ja lähdettävä varovasti alaspäin. Iltaa kohden on tullut sentään aste pakkasta, ja pyörä pitää aavistuksen paremmin kuin päivällä, vesikerroksen ollessa jään päällä. Mutta taiteilla saa semminkin, kun vastaan tulee henkilöauto, joka jättää oikealle puolelleen puolitoista metriä tyhjää tietä. Kolehmainen väistää niin reunaan kuin voi, henkilöauton kuski tööttää ja vilkuttaa valojaan. Sentään kohtaaminen onnistuu. Notkon pohjan lähestyessä Kolehmainen vaihtaa suuremmalle, kiihdyttää niin paljon kuin uskaltaa, ja pääsee vastakkaisen mäen päälle – nipin napin.

Sentään kylätie loppuu, ja musta, pimeä asfalttitie tulee vastaan. Se on suolattu, ja pyörä pitää. Helpottuneena Kolehmainen ajaa viimeiset viisitoista kilometriä, poikkeaa vielä avainmittarilta hakemassa tankin täyteen. Kello on puoli seitsemän, kun hän kaartaa kaupan lastauslaiturin viereen, laittaa käsijarrun päälle.

Kauppias, joka asuu kaupparakennuksessa, tulee ja vetää roikkaa kylmälaitteita varten, kytkee ne päälle, ja tulee kiittelemään. Sanoo, että ihan hurja päivä, mutta ammattimieheltä näkyy käyvän. Kolehmainen laittaa kassan tulostamaan päivän myynnin, ja se on hyvä. Kauppias myhäilee. Sovitaan, että kauppias soittaa taas, kun apua tarvitaan.

Kolehmainen istuu vanhaan Fiat 127:nsä, käynnistää, ja ajelee parikymmentä kilometriä kotiinsa. Sentään taajaman katuvalot näyttävät mukavilta, ja vuokrakoti ottaa vastaan lämpimänä. Hän kaivaa jääkaapista kupin, jossa on makaronilaatikkoa, laittaa annoksen mikrouuniin, ja katsoo kellosta, että saunavuoroon on kolme varttia aikaa.

Matkalla II

Edellisen kerran mies on ollut täällä parisenkymmentä vuotta sitten. Mahtoiko paikka olla edes ennallaan – kaikki uutiset ovat tässä pimeinä välivuosina olleet sellaisia, että korvat ovat ne saattaneet kuulla, silmät nähdä, mutta mihinkään mielen osioon ne eivät ole sillä tavalla piirtyneet.

Kun ihmiselle tulee suuri henkilökohtainen murhe tai huoli, ympäröivä maailma menettää jollain tavalla merkityksensä, ja ihminen käpertyy itsensä ympärille. Sanovat viisaat, että masentunut ihminen käpertyy itseensä, liekö tuo totta vai ei, miettii mies katsellessaan suurista ikkunoista kiitotielle päin.

Mutta nyt eletään helmikuun loppua, ja elämä on hymyillyt lopultakin. On uusi elämä, uusi naisystävä on tuonut elämään iloa ja jotain muuta kuin itseen käpertymistä jonkin aikaa. Nyt se on touhunnut, että lähdetään ulkomaille. Niinpä on tullut käytyä hankkimassa kauan sitten vanhenneen tilalle uusi passi, ja tässä sitä seistään odottelemassa lentokoneeseen pääsyä.

Ja tuleehan sieltä sellainen kuulutus, että lähdetään kohti porttia, ja näyttäessään passiaan ja lentolippuaan mies ihmettelee, että olenko se todellakin minä, joka tässä lentolippuaan ja passiaan siniseen jakkupukuun pukeutuneelle naiselle esittelee.

Lentämistä mies ei ole koskaan pelännyt. Se tuntuu kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen hyvinkin mielenkiintoiselta. Silloin ennen hän oli nuori ja kokematon, eikä näitä lentoja tainnut kertyä kuin yksi kotimaan ja yksi vähän pitempi.  Nyt on luvassa hieman pitempi piustale ilmojen teitä.

Mies seuraa tarkkaan valmisteluja. Koneen siipiin ruiskutetaan jotain ainetta, olisiko jäätymisen estoon? Kone rullaa kiitotien päähän, lentäjä tuntuu tärivän suuntaa kohdalleen, ja sitten moottorit alkavat ulvoa, selkä painuu nojaan tiiviimmin, ja kiitotien päässä on kuin onkin taivaassa reikä. Näin on matka alkanut.

Lennetään yli Euroopan, ainakin Baltian maat, ehkä Saksakin ja varmaan Benelux-maatkin jäävät siihen alle. Meren päällä mies katselee sitä loputonta sinisyyttä, on erottavinaan laivojakin, joskin pian tajuaa, että kuinkapa niitä lähes kymmenen kilometrin korkeudesta voisi erottaa.

Määränpää on saari keskellä valtamerta. Lentokone tekee jännittävän tuntuisia kaarteluja kohteen yläpuolella, ja läheisessä penkissä istuva nuori tyttö nyyhkyttää pelokkaana, sillä hän ilmeisesti pelkää joutuvansa lento-onnettomuuteen. Tytön ystävä tai ehkä sisar tätä tuntuu rauhoittelevan. Kone tömähtää saaren kamaraan suunnitellusti, ja mies sekä seuranaan oleva naisystävä perheineen konkovat ylös.

Ihana lauhkean vyöhykkeen ilma lyö vastaan. Täällä on kesä! Mies kaivaa puhelimen, käynnistää, ja soittaa työtoverilleen. Ei siksi, että tämä olisi erityisen läheinen, mutta että hän vain haluaa todistaa itselleenkin, että täällä ollaan. Lentokenttämuodollisuuksien jälkeen löydetään matkanjärjestäjän edustaja, joka ohjaa bussille. Sinne noustaan, ja saavutaan kaupunkiin, jossa on hotelli.

Hotellissa on suuri puutarha, ja majoittumisen jälkeen suunnataan ihmettelemään tätä kaikkea. Mies ihmettelee lauhkean vyöhykkeen puutarhan makeita tuoksuja, monenlaisia suuria ja värikkäitä kukkia, joita puut ja pensaat kasvavat. Katujen varsilla on kasvanut valtavan suuria joulutähtiä.

Käydään paikallisessa ruokakaupassa, josta ostetaan juureksia, leipää, leikkeleitä ja juustoa sekä tietysti saaren nimen nimistä viiniä. Jossain päin maailmaa ihmiset eivät juo itseään hengiltä, vaikka mitä tahansa alkoholia saa ostaa päivittäistavarakaupasta. Mahtavatko ihmiset olla kotona pohjolassa sellaisia, että joisivat?

Näin alkaa aika vieraassa maassa ja kaupungissa kulua. Tätä kestää viikon, ja hotelli osoittautuu mainioksi. Huone pidetään siistinä, ja vuoteet ovat hyvät. Mies oppii tervehtimään ja kiittämään uudella kielellä.

Yhtenä päivänä vaelletaan pitkä vuoristovaellus. Polku on välillä suorastaan häijyn jyrkkä, ja hiki virtaa valtoimenaan, jalat kipeytyvät. Mutta ne näkymät, ne näkymät!

Jymäytetyksikin tulee. Vuosia jälkeenpäin mies naureskelee, kun tuli maksaneeksi kolmesta passionhedelmästä toistakymmentä euroa.

Mutta tämä matka oli miehellä ensimmäinen sitten vaikeuksien alkamisen, kun hän pääsi toiseen kulttuuriin, eri ilmastovyöhykkeelle. Kotiin palaillaan aikoinaan, monia kokemuksia rikkaampana, ja maailmaa näkeneempänä.

Maailma alkoi miehelle tuolloin avartua, edes ihan turistimitassa, ja edes vähän.

 

 

Toisenlainen päivä

Laura jäi bussista, kiiruhti kadun yli, ja kaivoi laukustaan avainläpyskän, jonka asetti lukijan päälle. Lyhyt piippaus kertoi, että nyt pääsisi sisään. Hän oli hyvällä mielellä, kesäloma alkaisi seuraavalla viikolla, ja oli varattu matka Sisiliaan tyttären kanssa. Miestä ei mukaan saanut, se menisi mökille ja kalastelisi ja onkisi siellä.

Mutta näitä ei kauaa joutanut miettiä, kun hän puki työtakin päälleen, ja kiiruhti ylös portaita. Hissiä hän ei käyttänyt koskaan.

Niin alkoi hänen päivänsä, ja näitä päiviä oli ollut monta. Ehkä liikaakin. Joskus tekisi mieli repäistä itsensä irti tästä turvallisesta tylsyydestä, ja olihan tuota tullut monenlaista kokeiltuakin, rouvainkutsuilla oli hän yrittänyt myydä kosmetiikkaa tai astioita. Jotain penninkejä niistä oli saanut, mutta pian hän oli todennut tämän tavaratalon homman olevan loppujen lopuksi varmempi tapa.

Päivä kului juuri niin kuin tavallisestikin. Ihmisiä, ostoksia, kassanauhan vaihtoa, välillä kahville, hiljaisempana hetkenä täyttämään hyllyjä, askelmerkit olivat selvät, vuosikymmenten aikana rutiinistakin kauas eteenpäin kehkeytyneet. Kun jaksoi tehdä tätä nelisenkymentä tuntia viikossa, tuli tilille säännöllisesti rahaa, jolla oli makseltu asuntolainoja, ostettu ruokaa, hoidettu arki omalta osaltaan, mies teki työtänsä saman päämäärän vuoksi  tehtaassa.

Semmoistahan se on, säännöllistä ja ennustettavaa. Tappavan tylsääkin. Kaikki pyöri jonkin tuntemattoman tai kasvottoman suunnittelemia, ennalta määrättyjä ratoja pitkin. Niin kuin olisi joku ratas jossain koneistossa – tarpeellinen, mutta tarvittaessa vaihdettavissa. Tulevat lomansa saattoi laskea jo vuosia ennen, ne pyörivät omalla rutiinillaan. Tässäkö tämä on, tuli joskus mietittyä. Mutta eipä ollut tullut lähdettyä mihinkään, ei yritettyä tosissaan muuta. Uusilla poluilla kun saattaa olla kiviäkin…

Vuoro loppui, ja Laura lähti laskeutumaan pukuhuoneelle. Loma häivähti taas miellyttävällä tavalla edessäpäin. Viikko Sisiliassa tyttären kanssa, loput kolme varmaan mökillä pikku touhuja tehden. Pukuhuoneella odotti yllättäen osastopäällikkö, ja muitakin esimiehiä. Niiden ilmeet olivat totisia, ja kukin kertoi alaiselleen, että tämä on loppu nyt. Yhtiö on haettu konkurssiin tänään, ja tulevaisuudesta ei ole tietoa.

Kotiin päästyään Laura mietti, että kuinkahan hän oli matkan tullut. Hän ei muistanut siitä mitään. Oli pitänyt käydä ruokakaupassa, mutta sekin oli unohtunut. No, pakastimesta jotain löytyisi.

Jotenkin ne aamupäiväiset mietteet rattaana olemisesta tai tapahtumattomasta ja ennustettavasta elämästä näyttäytyivät uudessa valossa…

Kerran yhtenä kesänä

Koivut suhisevat kirkon pihassa niin kuin vain voivat kesäkuisena sunnuntaina. Kirkon ovet ovat auki, ja kyllä sinne joitakin ihmisiä meneekin. Suurin osa kumaraisia, iällä olevia. Muutama rippikoululainenkin näkyy saapuvan paikalle, keräävät varmaankin niitä pakollisia kirkkokäyntejä. Jokunen kesäasukaskin tulee, tuossa neljän- viidenkymmenen korvilla olevia.

Yhteensoitto alkaa kajahdella kellotornista, ja viimeisetkin hautausmaalla olijat selvittelevät tiensä sisään. Aivan viimeisenä saapuu neljänkymmenen päälle oleva nainen, joka astelee käytävää pitkin sellaisen suuren, paksun pylvään viereen, istuutuu siihen vapaana olevalle penkinpätkälle, kaivaa käsilaukustaan nenäliinapaketin ja näkyypä vielä jotain laukustaan kaivamalleen puhelimellekin tekevän. Varmaankin laittaa äänettömälle.

Hieman taempana istuvien vakiokävijöiden keskuudessa vaihdetaan katseita. Mutta supistakaan ei enää voi, koska pappi tulee sakastista, toivottaa tervetulleeksi. Ja sitten alkaa kanttori soittaa, ja pian sen voimakas baritonikin sieltä kajahtelee. Niin tavallinen kirkonmeno kuin olla saattaa. Vakiokävijät kuuntelevat ja arvioivat papin puheita mielessään, rippikoululaiset istuvat penkeissä merkillisen hiljaa, katse alas luotuna. Talvella, hämärän aikaan niiden kasvoilla on ylimaallinen hohde, mutta näin kesällä sitä ei huomaa. Tämä ilmiö on tullut älypuhelinten myötä, suntio näkyy käyvän kovistelemassa muuatta nuorukaista, joka istuu penkissä kuulokkeet korvilla. Ja tuntematon nainen istuu pää painuksissa siinä pilarin vieressä, kuin suojassa joltakin, ja kuivattelee välillä silmiään paperinenäliinaan.

Ja kun jumalanpalvelus on aikansa kestänyt,  urut vaikenevat, ja pappi kehottaa lähtemään rauhassa. Tuntematon nainen nousee, laittaa käyttämänsä paperinenäliinat laukkuunsa ja kävelee ulos. Rippikoululaiset käyvät ottamassa papilta nimikirjoituksen korttiinsa. Muutama vakiokävijä jää kirkon pihalle vaihtamaan ajatuksia.

Ihmetellään, että kukahan se tuntematon nainen oli, ja kauhistellaan sitä, että kehtasi hihattomassa mekossa kirkkoon tulla. Ei sitä sentään heidän nuoruudessa, musta kolttu päälle laitettiin ja vielä musta huivikin.

Kanttori laskeutuu parveltaan salkku ja kenkäpussi kädessään, sanoo tutuille jonkun sanan ohi mennessään, näkyy menevän autolleen ja kaasuttavan pois. Joku tietää, että sillä on kolmen vartin päästä seuraava kirkonmeno kolmenkymmenen kilometrin päässä, on paikallislehden kirkollisista semmoisia tavaillut. Pappi tulee helmat liehuen ja poninhäntä puolelta toiselle tarmokkaasti vispaten kantaen kädessään kynttilää, olisiko kastamaan menossa. Autoonsa sekin nousee, ja kaasuttaa tiehensä.

Mutta se tuntematon nainen kulkee hiljalleen kohti viikonlopuksi vuokraamaansa huvilaa. Perille saavuttuaan hän istahtaa verannalla olevalle korituolille, ja katselee mietteissään ulapalle päin.