Vilttiketjussa

Vapaa viikonloppu oli niin mukava. Paremman puoliskon kanssa ulkoiltiin paljon. Ihmiskontakteja ei hirveästi ollut. Tiistaina kävin kera suojainten huollattamassa auton. Vaan keskiviikkoaamuun heräsin nuhaisena ja pärskivänä. Ei kun ilmoitus esimiehelle, joka määräsi ottamaan yhteyden työterveyteen.

Työterveys patisti keskustelun jälkeen testiin, jossa kävin vuonna 1442 perustetussa satakuntalaisessa kaupungissa olevassa työterveyspalveluiden tarjoajan toimipisteessä. Vuonna 1617 perustetussa kotikaupungissa olevaan toimipisteeseen olisi päässyt vasta ensi maanantaina.

Niinpä eilisaamuna ajelin naapurimaakuntaan, siihen kaupunkiin, jossa puhutaan hyvin omituista murretta. Jotkut puhuvat omasta kielestä. Muistan lukeneeni 1970- luvulla Musa-lehdestä, kuinka toimittaja oli käynyt siinä kaupungissa haastattelemassa sikäläistä pop-yhtyettä, ja oli käynyt kuvaajan kanssa huoltoaseman kahviossa kahvilla. Nopea, säkättävä murre oli hämmentänyt kävijää, ja hän oli toverinsa otettua omat syötävänsä ja juotavansa sanonut kassalla olevalle naiselle, osoittaen tiskissä olevaa sämpylää, että ”en tiedä, mikä tuo on teidän kielellänne, mutta otan tuollaisen”. Nainen oli sanonut ”kaksneljäkakskyt”, joten toimittaja oli päätellyt, että kinkkusämpylä on tuolla murteella kaksneljäkakskyt.

Minä olen asunut 17 vuotta paikan läheisyydessä, ja saan tuosta murteesta ihan hyvin selvää. Pysäköin auton kadun varteen, kuten ohjeissa oli sanottu. Kello oli niin vähän, että jäi aikaa istuskella autossa reilut kymmenen minuuttia. Oli kova myrsky. Puuskat heiluttivat autoa. Kun lopulta aikani lähestyi, kävelin autolta muutaman kymmenen metriä vastaanotolle, koronatestattavien sisäänkäynti oli sisäpihalla. Talojen välisessä kapeassa solassa tuuli oli niin kova, että housunlahkeet paukkuivat vähän samaan tapaan kuin liput liehuessaan kovassa tuulessa.

Soitin ovikelloa varustautuneena kasvomaskilla, ja vastaani tuli sekä kasvomaskiin että visiiriin pukeutunut hoitaja. Käsidesiä tarjosi heti, ja vei vastaanotolle. Ensin otti tulehdusarvot, jotka osoittautuivat normaaleiksi. Sitten otti vastaan perusteellisesti suojautunut lääkäri, joka kysyi muutaman kysymyksen, antoi sairaslomatodistuksen ja laittoi testeihin, jotka se samainen hoitaja sitten otti työntäen nenääni jonkinlaisen pillin näköisen vermeen, ja sitten sanoi että mene kotiisi ja pysy siellä.

Niinpä olen tämän viikkoa ollut sitten kotona. Keskiviikkona esimiehen määräämästi etätöissä, eilen ja tänään sairaslomalla, jota jatkan maanantaihin saakka. Että tuli sitten viikko vilttiketjussa. Normaalisti en tällaisen pikkuflunssan takia pois töistä olisi, vaikka varmaan pitäisi.

Kuules kaveri

Käyttäydyin tänä aamuna sinua kohtaan joskus klo 9 jälkeen vähemmän fiksusti. Sinä soitit minulle, ja minä vastasin. Olin liikkeellä autolla, korvillani oli kuulokkeet. Puhelimen hälytinäänen soidessa painoin oikean korvani vieressä olevaa nappia ja sanoin nimeni. Niin minua on opetettu muinoin puhelimeen vastaamaan.

Sinä sanoit nimesi ja ketä edustat ja vielä toivotit hyvää päivää. Sitten sanoit olevasi iloinen, että tavoitit minut, ja soittavasi sen johdosta, että teillä (siis työnantajayritykselläsi) on kampanja Suomen Ku…

Tuossa kohdassa painoin epäkohteliaasti nappia. Myönnän toimineeni tahdittomasti tai jopa tökerösti. Tiedän, että yrität vain ansaita elantoasi. Tässä surkeassa maailmantilanteessa on vain niin, ettet ole löytänyt muuta mahdollisuutta kuin mennä telemarkkinointifirmalle töihin. Se on häpeä tälle yhteiskunnalle. Minäkin olen koettanut ansaita leipääni myyntihommissa. Siihen aikaan bisnes lähti vastuullisuudesta, ja sinun käyttämäsi soittorasiateoria oli hymähdelty tapa yrittää myydä. Siihen aikaan kehotettiin panostamaan siihen, että asiakaskin koki saaneensa kaupoista jotain hyötyä, ja että asiakassuhde jatkui.

Minulle ei bisneksessä hyvin käynyt, eikä se ole koulutuksen, vaan ihan omien ominaisuuksieni vika.

Minun korpitaivalvuosieni aikana vain kävi niin, että ne opit, joilla minua bisnekseen opetettiin, joutuivat häpeään. Tärkeintä oli tuottaa lisäarvoa osakkeenomistajille nopeasti (sehän oli tarkoitus minunkin opinnoissani, mutta kestävämmin), ja näin tuli vaikka perintä- ja puhelinmyyntibisnes tärkeiksi.

Niinpä kaveri, kun aloit minulle sitä soittorasiaasi pyörittää, tuumin, ettenpä viitsi sinua sen enempää kuunnella, ja painoin nappia kesken selityksesi. Sait lopettaa repliikkisi kesken, enkä ole tästä seikasta ylpeä. Itse olen vielä kuukausipalkkainen, ja tiedän sinun olevan tulospalkkainen. Olemme eriarvoisessa asemassa.

Ei se sinun vikasi ole. Se on niiden vika, jotka sinulle kertoivat niistä huimista kuukausiansioista, joihin lajisi parhaimmat yltävät. He tietävät puhuvansa kaikin tavoin hyvässä asemissa olevista, joita on vähemmän kuin kymmenes ammattisi harjoittajista.

Sinä et välttämättä niihin ansioihin yllä. Kenties saat pari tonnia kuussa, jos olet oikein hyvä. Kenties pääset parempiin ansioihin, jos joskus löydät paremman myytävän.

Veikko Huovisen lause

Kanttori Äijä on ollut sitten perjantaisen siunaustilaisuuden ja sitä seuranneen tulevaa viikonloppua koskevan puhelinkeskustelun jälkeen ns. vapaalla viikonlopulla. Perjantai-iltana teimme puolison kanssa pitkän kävelylenkin paikkakuntamme maisemissa, eilisaamuun herättiin virkeinä ja levänneinä. Miten antaakin yöunelle syvyyttä ja rauhaa tietoisuus siitä, että ei ole mitään suoritettavaa seuraavana päivänä edessä.

Eilen suunnattiin auton keula siihen kaupunkiin, joka toivottaa tulijat tervetulleeksi tienvarsitaulussa murteellisella ilmaisulla : ”Ol ningo kotonas”. Hieno on tuo kaupunki, kitukrännikujineen ja puutaloineen, vähän kuin tämä kotikaupunkikin. Kaupungista tultiin hyvissä ajoin iltapäivällä, ja suuntasimme kulkumme kotikaupungin hiihtoputkeen, jossa nautiskelimme ulkopuolella sangen tuntemattomasta hiihtokelistä kymmenen kilometrin verran.

Ja tämä päivä on sujunut ulkoilun ja melkein avantouinnin merkeissä. Vaan jo toissailtana otin sulamaan pakastimesta suuren möykyn lampaanpaistia. Veikko Huovinen lausuu Lampaansyöjät (1971) – romaaninsa alussa laittamattomat sanat: ”Saakeli, kun ihminen lampaanlihaa syö, niin jo tulee hyvä mieli”. Nämä sanat ovat todet ja vastaanottamisen arvoiset, kuten tulen myöhemmin tässä päreessä todistamaan.

Nimittäin eilisiltana hiihtämisen ja saunomisen jälkeen otin lihaklöntin tuohon työpöydälle, kuorin ja paloittelin moniaat valkosipulinkynsit, löin veitsellä reikiä paistiin, ja upotin näihin reikiin halkaistuja valkosipulinkynsiä. Vähän kohmeessa paisti vielä sisäosiltaan oli, mutta otin yläkaapista, siitä, missä tavallisesti nostatan leipätaikinat (jääkaappi on siinä alapuolella) suuren kuvun ja sen alusen. Upotin siis paistiin joka puolelle halkaistuja valkosipulinkynsiä, ja hieroin paistin pintaan kuivattua basilikaa, timjamia ja rosmariinia ja kiertin pippurimyllyä vähintäänkin uskoste siinä päällä. Lampaanliha on peräisin tuosta parinsadan metrin päästä yhdeltä mainiolta kyläläiseltä, joka joka kesä kasvattaa puolen tusinaa karitsaa isoiksi lampaiksi ja syksyisin teurastuttaa ne, ja myy lihat oman kylän väelle.

Tähän aamuun heräsimme sangen myöhään, tai minut herätti nuorempi kissa jo kuuden maissa, mutta hänet ulos päästettyäni sain nukkua vielä monenmonta tuntia. Mitäpä mieltä on herätä pimeään marraskuiseen päivään ajoissa, elleivät työtehtävät niin vaadi. Kävimme myöhäisen aamupalan jälkeen kävelyllä, jonka aikana sisään otettu lampaanpaisti oli lämmennyt noin 13-asteiseksi. Laitoin sen150- asteiseen uuniin niin pitkäksi aikaa, että paisti saavutti 70 asteen sisälämpötilan. Sitten otin sen pois uunista ja käärin sen folioon.

Tämän jälkeen pakkasimme uima-asut, pyyhkeet ja vesipullot kassiin, ja ajoimme erään yhdistyksen hallinnoimalle saunalle ns. makeanveden altaan reunamille. Kävimme saunassa ja jäätymistä odottelevassa vedessä jokusia kertoja. Sieltä tullessamme laitoin noin kilon perunoita siivutettuna uunivuokaan, murskasin sekaan valkosipulin kynsiä useamman kappaleen. Kun perunalohkot täyttivät vuoan, kaadoin päälle kerman ja limetistä murskatun mehun seosta. Limetti pakottaa kerman hyytymään, siksi niin tein. Tämän laitoin 200- asteiseen uuniin.

Sillä välin vaimo käsitteli paketillisen ruusukaaleja, jotka laitettiin höyrykattilan ritilälle. Kun perunat olivat olleet uunissa nelisenkymmentä minuuttia, laitettiin höyrykattila päälle, ja niin oli atria valmis, tosin illan jo pimennyttyä.

Hyviä olivat valkosipuliperunat, kun juustoa päällä ei oltu unohdettu. Mainioita olivat ruusukaalit, kypsäksi höyrytetyt. Erinomaista oli uunissa kypsennetty ja folioon kääritty lampaanpaisti, joista monet makoisat siivut veitsellä leikattiin.

Saakeli, kun ihminen lampaanlihaa syö, niin jo tulee hyvä mieli, kirjoitti Veikko Huovinen. En pysty asettumaan häntä vastaan.

Kauko seuraa vaaleja

Kuten olemme tässä vuosien varrella seuranneet, on Kaukon elämä kuten jono samankaltaisia, harmaita, ankeita päiviä. On niin kuin hänellä olisi koko ajan marraskuun pimeä aika menossa, enimmäkseen taivas on töhryisen pilviverhon peittämä, joskus sieltä tulee hyytäviä pisaroita tai märkinä rätteinä tulevia rännän hiutaleita. Yli neljännesvuosisadan on hänen elämänsä ollut näitä räystästipun ja räntäsateiden päiviä. Mutta lokakuulla yhtenä päivänä hänen ovikellonsa soi.

Poika siellä oli oven takana, oma poika. Sillä oli iso latuskainen laatikko mukanaan, ja sanoi, että hän toi nyt papalle kunnollisen television. Olihan Kaukolla 1990- luvulla hankittu kuvaputkiväritelevisio, mutta se ei ollut enää pitkään aikaan näkynyt, kun tuli digi-tv. Kauko vähän esteli ja ihmetteli, ja sanoi, että kun ei ole televisiolupaakaan. Mutta sitten hän kuuli, ettei semmoista enää nykyään tarvitsekaan. Poika avasi latuskaisen laatikon, ja veti reilun metrin levyisen litteän ruudun esiin, kasasi laatikosta löytyneen jalustan, ja laittoi sen vanhalle televisiotasolle. Hyvin se siihen sopi.

Kauko oli laitellut kahvia, ja ihmetteli, että miten sinä tämmöistä. Poika selitti, että oli voittanut jostakin arvonnasta, ja oli kuitenkin itse juuri ostanut suuren plasmatelevision, että tämä on hänelle ihan ylimääräinen.
– Tulehan kuitenkin kahvia välillä ottamaan, Kauko maanitteli.

Poika tuli, ja Kauko kyseli tämän lapsista. Pojanpoika on jo armeijassa, toinen lopettelee lukiotaan. Kauko mietti omaa ikäänsä. Onhan hän jo päälle seitsemänkymmenen. Poika on näin ollen neljäkymmentäkaksi. Sitä on onnistanut elämässä paremmin, ei jäänyt tehtaalle lusmuilemaan, kuten itselle oli käynyt.

Poika lähti, toivotti hyvää syksyä. Ja niin vain oli käynyt, että uusi televisio oli piristänyt Kaukon elämää. Kanavia näkyi vaikka kuinka paljon, joskin tarjonta oli semmoista, että piti muutama päivä opiskella oikein, mitä viitsi katsoa. Kaukohan on kirjastoa käyttänyt koko ajan, joten tyhmä hän ei missään tapauksessa ole, vaan näköalattomaksi yksinäismieheksi hän on monipuolisesti lukenut, hakenut kirjastosta tämän tästä milloin minkäkinlaista luettavaa. Hänen luettavansa oli ollut kauno- ja tietokirjallisuutta, ei niinkään ajan hermolla pysyttelevää sanoma- tai iltapäivälehtitekstiä.

Äkkiä Kaukolle selvisi, mistä tulevat mukavimmat ohjelmat. Luonto-ohjelmista hän oli pitänyt jo tehdastyömiesaikoina, uutisia hän seurasi myös mielellään, samoin historiadokumentteja. Oluen haku alkoi vähetä ainakin vähäksi aikaa, ja kävi semmoinenkin ihme, että kun marraskuun eläke tuli, ei lokakuun eläke vielä ollut kokonaan käytetty! Eihän sitä monta kymppiä ollut, mutta oli kaiketi ensimmäinen kerta, kun eläkettä oli jäänyt edes vähän säästöön.

Oli käynnissä ne Amerikan presidentinvaalit, ja niitä Kauko seurasi sen, minkä televisiosta näyttivät. Hänellä ei ollut sympatioita kumpaakaan ehdokasta kohtaan, hän piti Amerikkaa alikehittyneenä maana, jos häneltä olisi asiaa kysytty, hän olisi puhunut paskamaasta. Lukeneena miehenä hän, vaikka tavallaan alennustilassa oli itsekin, oudoksui hurraavia kansanjoukkoja vaalitilaisuuksissa. Koko elämänsä ajan hän oli pysytellyt hurraavista kansanjoukoista erillään, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt niissä koskaan muuta kuin lauseen ”sakissa tyhmyys tiivistyy”. Tietenkin hän ymmärsi olevansa mielipiteensä kanssa yksin, eikä sitä missään torvennut, sillä eipä hän juuri ihmisten kanssa tekemisissä ollut. Hän ei juopotellut koskaan missään seurassa, vaan yksinään kotonaan. Mutta häntä kiinnosti se, miksi jotkut ovat valmiita hurraamaan jollekulle. Mikä hyvä siitä seurasi?

Kauko oli hurraamiset ja kulkueet nähnyt, eikä tämänhetkisellä tiedolla niistä mitään kannatettavaa löytänyt.

Mainosrahoitteisia kanavia ei Kauko kärsinyt ollenkaan katsoa. Joskus hän sinnitteli niiden uutiset, sillä lukeneena ihmisenä hän ymmärsi, että todella suuri joukko ihmisiä niitä seurasi. Ne ovat kunniallisia, töissä käyviä ihmisiä, joten mitenpä hän, pois potkittu tehtaanmies, kykenisi heitä kritisoimaan.

Mutta kaiken kaikkiaan tämä syksy oli Kaukon elämässä jotenkin erilainen. Pitkän näköalattomuuden jälkeen pojan tuoma uusi televisio toi pientä muutosta ankeaan yksinäismiehen elämään.