Äijän kotimaan A-studio

Tässä on tullut turhankin paljon reflektoitua Ukrainan sotaa. Pyydän anteeksi. Toisaalta sota on ihmisen väkivallanteoista alhaisinta, ja edelleen olen sitä mieltä, että Venäjä pitäisi eristää muusta maailmasta Pohjois-Korean kaltaiseksi itseriittoiseksi maaksi. Eikös sen hyvyys taas kerran opittu?

Vaan entä tämä isänmaa? Kaikelviisii on monel tappaa täälläkin asjat vinos.

Joku valmentaja on kuulemma hätyytellyt urheilijanaisia, ja Helsingin entinen pormestari on koittanut liennytellä. Nyt iskee takaisin. Kyllähän minä muistan, kun vielä 1980- luvulla rakennustyömailla naisille puhuttiin törkeyksiä, ja he joko nielivät törkeydet tai sitten ottivat niin räväkät otteet, että suunsoittajat katsoivat parhaaksi olla hiljaa – kenties oppivat siinä kohtelemaan naisia ihmisiksi muutenkin. Näiden kaikkien metoo- juttujen jälkeen lienee selvää, että pitää olla tarkkana, mitä suustaan päästää, ainakin miesten. Mutta selvää on, että jossain urheilujoukkueessa ei valmentaja saa törkeillä, niin kuin ei ukot enää muutenkaan. Ja siloittelija Vapaavuori on niin väärässä kuin olla voi. En tykkää koko Vapaavuoresta, se on jo niin ylimielisen näköinenkin, että oikein oksettaa. Ulkonäölleenhän ei mitään voi, mutta ihan hakematta tulee mieleen Kalle Päätalon ”Ukkosen ääni” – romaanista vänrikki Samppanen, jota joku asevelvollinen luonnehti: ”Jo on v—–sen näkönen herra! Liekö tavoiltaan sama ku näöltään”, tai jotain sinne päin. Samppanen oli ihan samanlainen kuin miltä näytti, Vapaavuoresta en tiedä tarkemmin…

Toinen tärkeä asia on hoitajien työtaistelu. Äijä antaa sille täyden tukensa. Jo viisi vuotta sitten, kun olin ensiksi lihavuusleikkauksessa äärimmilleen tehostetussa yliopistosairaalassa, ihailin hoitajia, ja toivoin heille parempaa johtamista ja kunnollista palkkaa. Tosiasia on, että nimenomaan hoitotyössä johtaminen on ollut luokattoman huonoa kaikki nämä rationalisointi- ja kehitysvuodet. Kun makasin leikkauksen jälkeen avuttomana sängyssä maaliskuussa 2017, arvostin hoitajia sangen korkealle. Kun vaikka pissa ei tullut, he silti tulivat, skannasivat kännykällä potilastunnukseni, ja katetroivat minut kiireestään huolimatta. Samaan aikaan monissa huoneissa ja jopa käytävillä makasi syöpäpotilaita, joilla olisi ollut vähintään yhtä kiire. Silti heillä oli aikaa myös elintasosairaudesta leikattavalle. Muutamaa kuukautta myöhemmin olin polvileikkauksessa, ja sain hyvää hoitoa.

Mistä rahat hoitajien palkkoihin, on suuri kysymys. No he, progressiivisesta verotuksesta. Pääomatuloja passaisi verottaa samalla tavoin kuin palkkatulojakin. En ymmärrä, miksi pääomatulot ovat lievemmin verotettuja. En tarkoita, että ketään tarvitsisi putipuhtaaksi ryöstää, vaan että katsottaisiin vain, että tulot. ovatpa ne 10000, 20000, 30000, 50000, 100000 tai enemmän vuodessa, tulevat verotetuksi samanvertaisesti riippumatta siitä, miten ne on hankittu. Minäkin sain tänä vuonna mätkyjä, kun möin omistuksiani rahastoista 40% tuotolla. Se oli ihan oikein, sainhan yli 1000 euroa tuloja tekemättä mitään, ja sen 350 euroa, mikä mätkyjä tuli, maksan mielelläni. Olenhan saanut monta ilmaista koulutusta, olenhan saanut hyvän hoidon vaikka lihavuusleikkaukseeni ja polvileikkaukseeni. En olisi niitä kyennyt kustantamaan, jos ne olisi omistaan pitänyt maksaa.

Näistä kaikistahan tietenkin voi oikeutetusti olla ihan eri mieltäkin. Voihan olla, että joku on elänyt koko elämänsä täysin terveenä, ja manaillut korkeita veroja., kun ihmiset ei pidä huolta itsestään.

Mutta minun kantiltani verojen maksu on ihan ok.

Hapan ajatus

Jo toista kuukautta on tuo veli venäläinen tuonut rauhaa Ukrainaan. Jälki on komeaa, katsokaapa vaikka tämä youtube- linkki. Menee reilut kaksikymmentä minuuttia, ja tietenkin on aina se puolueellisen tiedon vaara. Mistäpä sen tietää, onko totta vaiko ropakantaa. Tosin Vicen raportti tukee tämän läntisen tiedonvälityksen käsityksiä. Mutta kato jos kehtaat, tee omat johtopäätöksesi.

Eihän sitä näitä raunioita saati kuolleita pitäisi katsoa. Natsejahan ne siellä vain listivät, ja sehän on kaiketi kuin rottia hävittäisi. Kukapa ei nyt vieläkin muistaisi natsien hirmutekoja. Aika monet muistavat Neuvostoliitonkin vähintäänkin vastaavat temput Stalinin aikana. Siinä onkin ollut aina herkullinen väännön paikka. Kun on moralisoitu natseja, niin on sanottu että ne komukatpa vasta terrorisoivat. Kun moralisoitiin Stalinin hirmutekoja, sanottiin, että Hitleri se vasta konna oli.

Kun amerikkalainen pommitti millon mitäkin, niin pommitti se venäläinenkin. Ja päin vastoin.
Minusta tuo kaikki on niin typerää. Suurin vastuu ja syyllisyys on hyökkääjällä ja piste. On ollut aina. Yksin Venäjän syytä on rauniot Ukrainassa. Oikeutta myöten saisivat maksaa maan jälleenrakennuksen, ja vielä tosi paksun muurin siihen väliin.

Ei löydy monta veli venäläistä puolustavaa… Mutta ja ennen kaikkea:

Eurooppaan piti venäläisten parikymmentä vuotta jatkuneen valtioterrorin tulla, jotta älähdettiin isommin. Minä mukaan luettuna. se oli kaikki niin kaukana. Mutta nyt on tainnut unet silmistä lähteä. Sitä tässä vain mietin, että ketkähän mahtaa maksaa esimerkiksi suomalaisyritysten seikkailut vennäänmaalla, niistä kirjattavat tappiot… epäilen, että joku muu kuin osakkeenomistajat….

Marian ilmestyspäivä maalaislukkarin näkövinkkelistä

Siirryttiin vissiin 41. kertaa minun elinaikanani tähän kesäaikaan. Se sattui tänä vuonna Marian ilmestyspäivään, ennen puhuttiin Marianpäivästä. Koska en ole varma mahdollisten lukijoideni maailmankatsomuksesta, jätän tämän hengellisen aspektin pois, ettei kenellekään tule paha mieli. Todettakoon, että tänä päivänä se, miten galilealainen teinityttö naitettiin itseään vanhemmalle puusepälle, ei vetelisi ainakaan länsimaissa nykyään – eikä tarvitse vedelläkään. Ja sitten kun kävi vielä se neitseen raskaaksi tuleminen, niin olihan siinä Joosefilla nieleskelemistä. Tähän kohtaan käy sanominen, kuten sanovat Blues Brothers- elokuvien antisankarit: ”Lord works in mysterious ways”.

Mutta mennäänpä tavallisen maalaislukkarin päivään. Herätys on työpäivän aamuna kello 7.30. Kesäaikaan siirtyminen häiritsee alitajuntaa, ja varmuudeksi kännykän herättimet on asetettu herättämään riittävän aikaisin siinäkin tapauksessa, että tekniikka pettäisi. Tämä kaikki sen pelon kanssa, että voisi vaikka myöhästyä töistä, tekee yöunesta kehnohkon, ja ensimmäisen kerran herään, kun vasta ensimmäiset hennot valonsäteet alkavat valaista itäistä taivaanrantaa, kauan ennen auringon nousua. Pimeää on aamulla kuuden aikaan nyt…

Siinä sitä sitten lueskelee päivän Helsingin Sanomat, vähin Ylenkin antia selailee. Vaikka maalaiskanttori ei Kokoomusta kannatakaan, paremminkin vieroksuu, niin tulee tuo valtakunnan päälehti luettua. Sehän on niin sanottu sitoutumaton, mutta melko puhtaasti Kansallisen Kokoomuksen asialla, tai ainakin kannattaa heikko-osaisimpien kyykyttämistä. Eikä siinä mitään, saahan sitä sillä asialla olla, se on ihan luvallista meidän maassamme. Minä vain vierastan, kun olen joskus ollut sitä pohjasakkaa, silloin yrittäjävuosien jälkeen. Se kokemus ei koskaan unohdu, eikä kykyväen retoriikka näytä muulta kuin vähän yksinkertaiselta. Kykyväki näkee asian tietenkin toisin, eikä minulla ole siihen vastaan sanomista. Meillä on siitä hieno yhteiskuntajärjestys, että itse kukinenkin voi vapaasti muodostaa mielipiteensä ja niin kauan, kuin ei suoranaista henkeen tai terveyteen kohdistuvaa vaaraa toisia kohtaan esitä, saa olla sitä mieltä kuin on. Ainakin melkein.

Keittelen samalla tavalla kuin kauan sitten julkaisemani ”Akkuporakone” – lastun Heikki, aamukahvit ja -puurot. Tänä aamuna kaurapuuron soijamaitoon, vaihtelun vuoksi. Kello alkaakin olla siinä yhdeksän korvilla, joten vetelen tumman puvun päälle, laitan päivän kunniaksi Ressu (Snoopy)- kravatin, käppäilen autokatokselle ja käynnistän dieselmoottorin karkeaääniseen, nakuttavaan käyntiinsä. Ajelen ensin paikallistietä suuremmalle tielle, sitä tovin matkaa, sitten jatkan toista paikallistietä perille, jossa odottaa 1300/1400 – lukujen vaihteen tienoilla rakennettu kivikirkko. Se on hieno rakennus, jonne sisään mennessäni otan hatun pois päästä.

Kapuan urkuparvelle, leväytän nuottitelineelle sekä tabletin että vähin kirjojakin. Harmikseni huomaan jättäneeni yhden kirjan kotiin, joka muuttaa suunnitelmaa improvisaation suuntaan. Lisäksi totean vastausmusiikkini jääneen turhan vähälle huomiolle, joten katson, että parvella oleva kitara on vireessä, ja etsiskelen tutun laulun nuotit tablettiin. Monta viime hetken muutosta, jotka ovat kuitenkin nyt perusteltuja. Myös arvioin alkusoitoksi harjoittelemani melko vaativan urkukoraalin olevan vielä vähän ”keskentekeinen”, joten päädyn tekemään suurella rutiinilla improvisaation.

Vieraileva saarnamies ja järjestön työntekijä tulevat, kohta myös suosikkipappini. Käymme tilanteen läpi. Kirkkoon on kertynyt kohtalainen määrä ihmisiä, osan arvelen olevan paikalla järjestösaarnaajan takia, vakiokaartin lisäksi. Ei ihan huono väkimäärä, mutta parempiakin on joskus saatu.

Ja niin sitten toimitamme messun. Minä improvisoin ja laulan, suosikkipappini toimittaa liturgian ja vierailija saarnaa. Minä olen kuunnellut saarnoja kolmisenkymmentä vuotta, joten en osaa sanoa, mistä saarnaaja saarnasi. On tiettyjä ilmaisuja, jotka kuultuani napsautan korvani lukkoon ja keskityn johonkin mieleisempään. Suosikkipappiani aina kuuntelenkin, kun hänen retoriikkansa on vähän tuoreempaa kuin useiden muiden. Mutta varmaan penkissä istuvat saavat hengenravintoa, vaikka minä mietin enimmäkseen omiani.

Messun jälkeen lähden kotiin, kiiteltyäni suosikkipappiani, jonka kanssa on aina ilo tehdä töitä. Tieten katson, että sammutin urkujen puhaltimen ja kanttorin äänentoiston – tässäkin kirkossa on kiva äänentoisto, saa laulaa sillä tavalla vapautuneesti, ja se kuuluu. Ei tarvitse mylviä.

Ajelen siis kotiin, ja vaimokin tulee kävelyltä. Syömme, ja lähdemme havainnoimaan lintuja. Toisella yrittämällä löydämme siedettävän paikan, vaikka kovin tuuleekin. Virittelemme lintukaukoputken, ja siinä katselen ja katselemme vaikkapa merimetson, harmaalokin ja naurulokin ilmeitä. Tämän päivän retken kohokohdaksi tulee kahdeksan harmaahaikaraa, jotka haljuilevat viereisen luodon rannoilla. Luonnon tarkkailu on mielenkiintoista. Miksi harmaahaikara nököttää staattisen oloisena jään reunalla? Ja merilokin katse, miksi se on niin kylmä? Naurulokin vilkas ilme näyttää mukavammalta. Merimetsoja näkyy tosiaan melkoinen joukko, mikä tietää sitä, että kalaa päätyy syötäväksi melkoinen kasa tänäänkin. Isokoskesoita ja telkkiä uiskentelee siellä täällä.

Tämmöinen oli maalaislukkarin pyhäpäivä tässä kohdalla. Retkemme jälkeen on alkanut höytimään lunta, ja tähän aikaanhan tilanne on se, että uusi lumi on vanhan surma. Sitä tässä ihastellaan.

Sivistys ja tavat ovat ohut kerros

Silloin kun ihminen elää verraten tasaista ja turvattua elämää, hänellä on mahdollisuus kehittää itseään. Hän pitää itsestään selvänä, että kaikki väkivalta on väärin, raakaa ja alhaista.

Muistelen jo 1990- luvulla, silloin Jugoslavian hajoamissotien aikana, kuinka taivastelimme niitä raakuuksia, mihin ihan eurooppalaiset ihmiset pystyvät. Havaitsimme, että sivistys on ihmisessä ohut kerros. Kun tulee paha paikka, sivistys ja toisten huomioiminen jää pois, ja jäljelle jäävät pedon raa’at vaistot.

Samaa todistamme nyt. On raaka hyökkääjä, joka on jo kahdeksan vuoden ajan harjoittanut valtioterroria naapurimaansa osiin ja röyhkeästi vei osan maasta omien sotaintressiensä vuoksi. Ja nyt, kun alkoivat sen erityisoperaationsa, joka ei ole sota laisinkaan, tehdään silmitöntä teurastusta kuin tyhjää vain. Eikä teurasteta kirjolohia, vaan ihan ihmisiä, heidän kotejaan, heille tarkoitettuja kouluja, sairaaloita ja päiväkoteja.

Puolustautuja tietenkin tekee sitä samaa, sillä erotuksella tietysti, että se kohdistaa vielä väkivallan vain sotilaisiin. Jos erityisoperaation toteuttava maa jyrää heitin, niin sitten on jäljellä sissisota, terrori ja sen sellainen.

Kaikkihan me terroria kauhistelemme ja sen tuomitsemme. Se tosin ei tule itsestään jostain, vaan sillä on joku syy. Terrori on oire, ja siinä kohdassa kun siihen turvaudutaan vaikutusmahdollisuutena, ollaan koettu jotain, mikä peittää alleen sen niin sanotun sivistyksen.

Otan esimerkiksi itseni. Kavahdan väkivaltaa. Se on minusta raakaa ja alhaista kaikissa muodoissaan. Kun aikanaan kohistiin nyrkkeilyn aiheuttamista aivovammoista, olin sitä mieltä, että eihän nyrkkeily aiheuta aivovammoja, vaan eräänlainen aivovamma aiheuttaa nyrkkeilyn. Väkivalta on vallankäyttöä, sen tarkoitus on alistaa kohteensa.

Mutta nyt tunnun toivovan, että ukrainalaiset saisivat torjuttua sen erikoisoperaation, joka ei siis, kuten Vova ja koko Venäjä sitovasti ovat osoittaneet, ole laisinkaan sota. Se on vain erikoisoperaatio, jolla putsataan natsit ja narkkarit pois. George Bush vanhempi julisti aikanaan sodan huumekauppiaille, nyt Vova näyttää, kuinka homma hoidetaan pois. Eikä niiden ukrainalaisten olisi mikään pakko kuolla. Hehän voisivat vain antautua ja hyväksyä historian tosiasiat.

Olisi tosi hienoa, että se erityisoperaatio epäonnistuisi. Ja sekin, että siitä esitettäisiin lasku Venäjälle. Ukrainan perällä ei ole näkyvissä rakennusalan eikä teollisuuden työttömyyttä ihan vähään aikaan sen jälkeen, kun ne on saaneet ne pomminsa räjäytettyä ja ammuksensa ammuttua. Mutta maksajaksi kuuluisi laittaa Venäjä. Ihan samalla tavalla kun veli venäläinen esitti Suomelle mahtavan laskun siitä, kun Suomi lähti Natsi-Saksan liittolaisena hyökkäämään Neuvostoliittoon kesällä 1941, ja sai sen torjuntavoittonsa sitten 1944. Nyt on Ukraina siinä asemassa, että se voi esittää laskun Venäjälle – tai siis olisi, jos maailmassa olisi alkeellisintakaan oikeutta.

Näin siis raaistuu tavallisen, rauhantahtoisen ja vätysmäiseen länsimaiseen elämäntyyliin mieltyneen keski-ikäisen miehenkin aatos.

Nerollinen keksintö

Kuten on tunnettua, ihmislaji on tehnyt eteviä keksintöjä. Olisitko 40 vuotta sitten uskonut kantavasi puhelinta, televisiota ja kaikkinaisen viestinnän mahdollistavaa laitetta taskussasi? En minäkään. Siihen aikaan oli kehityksen huippu ARP (autoradiopuhelin)- verkossa toimiva puhelin, johon ja josta soittaminen maksoi maltaita.

Jo siihen aikaan ihmiskunta, ja jonkin verran aiemminkin, omasi vehkeet, joilla koko lajin ja muidenkin lajien hävittäminen maapallolta oli mahdollista. Ronald Reagan, se suuri presidentti, puhui hyvinkin vakuuttavalla yrityksellä rajoitetusta ydinsodasta. Tarkoitti sitä, että eihän sitä koko maailmaa tarvitse karrelle atomipommilla polttaa, kunhan saadaan venäläiset likvidoitua.

Tiedemiehet katsoivat näitä uutisia tarkalla silmällä. Ja kun oikein tosissaan lyötiin viisaat päät yhteen, kehitettiin termobaarinen pommi. Fasistisen Ukrainan propaganda on väittänyt, että tällaista on käytetty jossain kohdassa.

Tämä mainio termobaarinen pommi on Puolustusvoimien asiantuntijan mukaan semmoinen, että kun se jossakin poksautetaan, niin sen vaikutusalueelle kehkeytyy 1700 asteen (Celsius) lämpötila.

Jos valita saa, niin sanon seuraavaa:

Sikäli, kun maailman mahtavat katsovat tarpeelliseksi tappaa kaikki tämän pienen luodon asukkaat, niin käyttäkööt tätä mainiota termobaarista pommia. Kuvittelen, että 1700 asteen lämpötila ja hapen häviäminen tekevät lopusta kivuttoman ja nopean, eikä jälkeen vielä jäävilläkään ole mitään vaivaa tästä.

Kyllä varmaan on Vova ja muut suurvaltajohtajat mielissään tämmöisestä aseesta. Se on oikeastaan humanitääriseltä kantilta ajateltuna armollisempi kuin atomipommi. Siinähän ainakin lievealueilla olevat kuolevat huomattavasti tuskallisemmin, puhumattakaan säteilyn aiheuttamiin syöpiin kuolevista. Perinteinen kranaatti tai luoti tappaa joskus nopeasti ja tuskattomasti, joskus taas vain aiheuttavat amputoitavia raajoja tai kehoon jääviä tuskallisia sirpaleita, jotka jäytävät mahdollisesti vuosikymmeniä. Että kyllä tämä tyhjiö- tai termobaarinen pommi on armollisempi.

Eikä se lintukaan jää esittämään sitä kiusallista repliikkiään:

”Pyy-tii-huitt?”*

*Lähde: Kurt Vonnegut: Teurastamo N:o5 eli Lasten ristiretki, 1969.

Pikku Miihkali

Rajatussa lehtikuvassa istuu sotilashenkilö vihreä univormu päällään. Lyhythihaisen paidan olkapääpoleteissa on kolme tähteä, puseron rintamuksessa kolme riviä jotakin tunnuksia, niiden päällä hieman USA:n etelävaltioiden lipun mieleen tuova, saman kokoinen prenikka tai mikähittolie, sapelit siinä taitaa olla ristikkäin.

Mies istuu tummansinisellä nahkalla päällystetyllä konttorituolin tapaisella, ja oletettavasti puhuu, koska kuvassa etualalla näkyy mikrofoni, sellainen kongressisalin pöydällä jokaisen osallistujan edessä oleva. Hänellä on käsissään paperi, josta hän arvattavasti lukee yleviä sanoja isänmaasta, natsien kukistamisesta ja Suuresta Tehtävästä.

Hänestä käytetään kansainvälisesti nimitystä ”Butcher”, teurastaja.
Hän on kunnostautunut aikaisemmin Syyriassa, jossa hänen toimiensa seurauksena Aleppoko se oli pommitettiin niin, että jos kiven kiven päältä löydät, niin hyvä on. Nyt hän on tehnyt saman uroteon Mariupolissa.

Elävätköhän hänen vanhempansa? Sitä voi hyvin kuvitella, että heillä on ystäviä kylässä, ja sitten näkyy televisiossa tämän kenraalieverstin kuva, tai ehkä jopa katkelma hänen pitämästään puheesta.
Äidille tulee ilon kyynel silmään. Minun pojastani tuli noin menestyvä mies. Isä kohottautuu kenties ryhdikkäämmäksi, myhäilee ja tuntee suurta ylpeyttä hänkin. Kukaties itse Vova suutelee poikaamme ja nipistää häntä korvannipukasta, kuten Julius Caesar teki urhoollisille sotureilleen heitä palkitessaan ainakin Asterixin mukaan.

Mutta voi hän olla jo orpokin vanhemmistaan.

Onkohan hän niitä sotilaita, joista näimme kuvia 1990- luvun alussa, jotka koulutettiin reippaaseen sotilaselämään reippain sotilaselämäottein hakkaamalla, potkimalla ja katsomalla kaikin keinoin, onko hän terästä vaiko meltorautaa. Se on osattu hänen isänmaansa armeijassa aina, kuten kaikkien suurvaltojen armeijoissa on laita. Mies se, joka sen koulun kestää, ja sellaisesta alokkaasta tulee aikaa myöten epäilemättä etevä upseeri, joka näkee kirkkaasti tehtävänsä, eikä anna turhanpäiväisten, korruptoituneiden ja veltostuneiden läntisten arvojen haitata päätöksentekoaan.

Sillä hänellä on kirkkaana mielessään se, mitä miehen pitää tehdä. Miehen paikka EI ole kotona kersoja hyysäämässä tai muussakaan epämiehekkäässä, vaan seisomassa eturintamassa ja tuhoamassa isänmaalle viholliset ainekset, kuten nyt vaikka Aleppon naiset ja lapset sekä Ukrainan natsit ja narkkarit, joita valmistetaan synnytyssairaaloissa, kouluissa, päiväkodeissa ja vanhainkodeissa. Hän on noussut länsimaisen hapatuksen yläpuolelle, ja ymmärtää kirkkaasti elämän perimmäisen tarkoituksen, joka on puhtaan arjalai… anteeksi slaavilaisen rodun ylivertaisuus ja Lebensr… ääh kunnollisen harjoittelumaaston hankkiminen tuleville soturisukupolville.

Sillä eihän tämä ihmiskunnan kaikkien aikojen jaloin ja arvostetuin ammatti saata koskaan loppua. Hän on sen paras edustaja, jonka rinnalla Isisinkin taistelijat kalpenevat. Sillä Isisin surkea rättipää ottaa tikarin ja avaa jonkun yksittäisen piruparan kaulavaltimon, mutta kenraalieversti näyttää kartalta paikan, johon pudotetaan tyhjiöpommi ja simblalabim, satoja tai tuhansia vihollisia muuttuu pieneksi kasaksi tuhkaa.

Kenraalieversti ja monet muut reippaan sotilaselämän etuoikeutetut tietävät, ettei mikään tuota niin suurta tyydytystä kuin se, kun äitinsä sylissä oleva natsin tai narkkarin alku parkaisee viimeisen kerran, sitä hän ei osaa sanoa, että kumpi on parempi, äiti vai lapsi ensin. Ihmislihaan läjähtävän luodin tai sirpaleen ääni on musiikkia hänen korvilleen, soraläjäksi sortuva koti on hänelle lohdullinen kuva siitä kuinka länsimaalaisuuden turmelema veltto elämä loppuu pitkäksi aikaa. Suoraan sanottuna siinähän on melkein jumalan kaltaisessa asemassa, kun omissa käsissä on se, jatkaako tuleva narkkari elämää, vai tehdäänkö niinkuin Vovan mielestä parempi on, että kitketään rikkaruohot pois heti kun ne ovat pintaan nousseet.

Mutta niinhän se on, että rikkaruoho nousee ennen pitkää aina uudestaan, vaikka Roundupilla myrkyttäisi. Niinpä se roskaväki aina ne talot uudelleen rakentaa, mutta siksipä reipas sotilasväki on suunnitellut ja rakentanut uudet, vielä tehokkaammat pommit, joilla saadaan vielä enemmän kertalinttuulla raunioita ja raatoja, joka onkin kenraalieverstin mielestä kaunein näky, mitä on olemassa.

Siinä hän istuu, ryhdikkäänä vihreässä univormussaan. Kaikkialla maailmassa turmeltumaton nuoriso (sellaisia on turmeltuneiden lisäksi kaikkina aikoina ja kaikkialla) häntä ihailee, ja odottaa palavasti pääsyä kunnian kentille tekemään ihmiskunnan jalointa tehtävää.

Parhain päin se kääntyy

Teki, teki veli venäläinen kyllä kertakaikkiaan tempun. Tai veli venäläisen mielestä tempun teki itse asiassa länsi, tai ainakin pakotti veli venäläisen tekemään.

Sikäli tuntuu olevan veli venäläisen sotavoimat asialla ihmisyyden puolesta, että pommittavat ja tulittavat, sen kun kerkeävät, natseja ja narkkareita tuottavia synnytyssairaaloita, kouluja ja jopa vanhainkoteja. Ehkäpä koko muu maailma myöntääkin Nobelin rauhanpalkinnon venäläisten urhealle ja uhrautuvalle sotavoimalle sekä Vovalle ihan erityisesti. Koko Euroopan 1930-40-luvuilla sekasortoon saattanut aate saadaan juurineen kitkettyä pois, ja siinä sivutuotteena vielä huumausaineiden käyttäjät laitetaan autuaammille pirimaille tai hepolaitumille.

Semmoinen pikkuharmi siitä tietysti tulee, että kun unikoiden ohella ovat siellä Ukrainan perällä tainneet jopa öljykasveja ja leipäviljaa viljellä, niin siitä tulee pikku kapelo. Ovat kuulemma tuonne Afrikan perälle tilailleet viljakuormia laivalasteittain, mutta laivanomistajat ei ole arvanneet laittaa purtiloitaan hakemaan kuormia, kun sinne ei toiselta puolelta tämän suuren, tässä tapauksessa kai ulkoisen, puhdistuksen vuoksi oikein pääse. Siellä kun saattaa uiskennella vaikka torpedoja, sillä mistä sen tietää ,vaikka viljalastin sijasta laivoissa olisikin ruumat täynnä Mein Kampfeja ja niitä kaupittelevia hörhöveikkoja. Niin, ja vielä oopiumia, sitähän ne epäilemättä vievät.

Sehän on suuri palvelus lopulta ihmiskunnalle. Siellä lähi-idän ja Afrikan perällä vältytään esimerkiksi kakkostyypin diabetekselta, kun kiristävät vähän vyötään. Ja me tsuhnat tässä naapurissakin kiristetään edes pikkusen vyötä. Ratiossa puhelivat, että tämä aatteellinen ryhtioperaatio tekee sen verran lisää ruokakassin hintaan, että tämmöinen keskituloinen, niinkuin meikälukkari, laittaapi entisen kymmenesosan sijaan viidenneksen tuloistaan ruokaan. Jääpi premium- tuotteet kuulemma kauppaan, vaikka on ne kyllä jääneet jo nytkin.

Varmana on koko länsi kiitollinen tästä uhrautuvuudesta, ja kun tuo urhea armeija voittoisana palaa pitämään paraatia Punaiselle torille, niin koko lännen mahtavat pistävät koko lipevyytensä peliin saadakseen viisumin jotta pääsisi kiitollisuuttaan osoittamaan. Ja voittamaton armeija, joka on reippaalla sotilaselämällä koulutettu ja vielä reippaammalla sotilaselämällä vapauttanut muinaisen Neuvostoliiton alueen natseista ja narkkareista, alkaa kenties vieläkin reippaammalla sotilaselämällä, riemumielin ja eespäin rientäen, vapauttamaan rappeutunutta länttä kaikesta siitä, mikä on lännen ihmisistä velttoja ja mukavuudenhaluisia tehnyt.

Jos minä olisin venäläinen, niin laittaisin kyllä nyt semmoisen työmaan, jotta Vovalle kunnon lepopaikka sen jälkeen, kun tuo kuolemattomuutta lukuun ottamatta lähes jumal-olento siirtyy Jumalhämärään (Götterdämmerung). Ehdotan mausoleumia Punaiselle torille, semmoinen pyöreä torni halkaisijaltaan kaksisataa metriä, korkeudeltaan neljäsataa metriä, ja sinne sitten Johtajan tomumaja sitten joskus, kun hän on saattanut jalon työnsä päätökseen, balsamoituna lepäämään ja jälkipolvien ihailtavaksi.

Sillä tokihan vilpitön ja kaikille hyvää tarkoittava Vova läntiset, korruptoituneet ja ilmeisessä radikalisoitumisvaarassa olevat EU- ja Naatojohtajat rökittää ja saattaa oikealle tielle.

Turtumus

Aina kun tulee suuria uutisia, ne täyttävät lehtien palstat ja nettisivut, ja nyt minusta on alkanut tuntua siltä, että onkohan tässä käynnissä joku hybridivaikuttaminen tai mielipiteenmuokkaus.

Kai sitä muutkin kuin Venäjä tekee.

Kukin omiin tarpeisiinsa.

Sotauutisten ohella on vähin kohuttu jostakin televisio-ohjelmasta, jossa kolmen ”kansallismielisen” naisen touhuista on tehty joku ohjelma. Ei muuten voisi vähempää kiinnostaa. Suunnilleen yhtä mielenkiintoinen ohjelma noin lähtökohtaisesti, joa sinusta tai minusta ohjelma tehtäisiin.

Tai oikeastaan avaan television nykyisin ainoastaan uutisten vuoksi. Olen turtunut ohjelmatarjontaan, joka on 99- prosenttisesti epäkiinnostavaa. Mainoskanavia ei viitsi katsoa ollenkaan, ne on kuin jotkut radioasemat, että autolla ajellessakin kerkiää mennä monta kilometriä ennen kuin varsinaista ohjelmaa tulee.

Kurt Vonnegutin mainiossa Teurastamo 5:ssä tralfamadorelaiset keskittyivät vain hyviin hetkiin, sillä sotia on, on ollut ja tulee aina olemaan – he olivat ajasta irralleen, ja niin oli kirjan päähenkilö Billy Pilgrimkin.

Että tässä ydinsotaa odotellessa mennään tällä tavalla. Pitää lähteä käymään 5 vuotta sitten tehdyn lihavuusleikkauksen kontrollissa, se on tämän päivän hommista tärkein…

Muistatteko

…miten mukavia uutiset oli entivanhaan. Väänsivät sellaisista pikkuasioista, kun maailma toki oli kaikelviisii vinos silloinkin. Mutta nyt on enää isoina keskustelunaiheina tuo rähäköinti tuolla naapurissa melkein ja sitten turve, sikäli kun on Naamakirjaa uskominen.
Ne vielä muutaman kuukauden takaiset asiat oli lähinnä jonkin kansalaisjärjestön parannuksien ajaminen kauppakassia vasemmassa kädessä kantavien asemaan, sillä oikeakätiset heitä, ainakin ilkeimmät heistä, katselivat ihmetellen ja naureskellen, ja tästäkös vasemmalla kädellä kauppakassia kantavien keskusliitto mielensä pahoitti ja vaati oikeuskanslerilta tai EU:n ihmisoikeustuomioistuimelta toimia asioiden saattamiseksi parempaan järjestykseen.

Kyllä ne siellä vuosikokouksissaan ja johtokunnissaan, nämä kassinkantokeskusliitot varmaan jotain juonii, ja hiovat strategioita ja muotoilevat gallupkysymyksiä siihen uskoon, että kyselyn tulos on heille edullinen. Hyviä strategeja on hommattu, ja perehdytty asennebarometreihin, ja oikean hetken tullen aletaan taas.

Tänä aamuna ovat jutelleet, että loppuisi Putlerin armeijalta ammukset, ruoka ja polttoaine ihan näinä päivinä. Kovin on heppoinen suurvallan armeijan touhu, jos neljän viikon rohjastamisen jälkeen on kutit, polttoaine ja sapuska loppu. No, sotilashan on tosin siitä etevä, että kun huolto alkaa takkuilla, niin ainahan on mahdollista alkaa ryöstämään. No, toisaalta näkyy harjoitetun ainakin suurempien kaupunkien kohdalla ns. poltetun ja pommitetun maan taktiikkaa, joten taitaa siinäkin ongelmansa olla.

Ja sitten kuuluu muuan Dmitri Peskov, joka on Vovan tiedottaja, sanoneen, että ydinasetta käytetään vasta sitten, jos Vennäänmaan olemassaolo on uhattu. Nyt herää tietenkin kysymys, että kenen mielestä on uhattu. Ihan heti en usko, että ukrainalaiset rynnisivät jonnekin Kuolan niemimaalle alkuun päästyään, eikä niitä varmaan Bilibinokaan kiinnosta. Mutta taitaa olla kyse siitä, että jos Vova kavereineen aattelee, että tässä ollaan nyt uhattuna, niin tilanne on vähän toinen. Ja siitä ei taida ottaa selvää Kuopion povarikaan?

Ylen viheliäinen on maailman meno tässä kohdalla. Vähän on pilvisempi päivä kuin aikaisemmat, totean tästä kirjoituspöytäni ikkunasta, mutta ei se sitä viheliäistä ole. Viheliäisiä ovat kaikki ne vehkeet, jotka on kehitetty lajitoverien eliminoimiseksi. Sotilailla on käytössä lämpötähtäimet, olkapäältä laukaistavat maaliin lukittuvat ohjukset, hävittäjät, termobaariset pommit ja ties mitä helvetinkoneita, joista en tiedä. Ja venäläiset pistävät Ukrainan kaupunkeja soraläjiksi, ja se on kuulemma Lännen vika.

Tulee hieman makaaberisti mieleen tämä:
https://www.youtube.com/watch?v=EZHpJ4i6e2A

Me ei ymmärretä niitä

Sattui tuossa tätä huonojen uutisten selaamista harjoittaessa silmiin venäläisen kirjailijan, kosmopoliitin Viktor Jerofejevin haastattelu, ja hän se siinä, että Venäjä ja Länsi eivät koskaan ymmärrä toisiaan.

Että se, mikä on meille onnea ja autuutta, onkin niille fasismia, pimeyttä, kun taas Vovan komento on valoa ja onnea.

Onko sitä mahdollista ymmärtää? Sikäli kyllä, että ainakin minä, joka olin kolmekymppinen Neuvostoliiton hajotessa, muistan sen vallinneen anarkian ja kaikkinaisen kurjuuden, joka Venäjällä vallitsi. Rekkoja, jotka veivät vaikka suklaata, ryösteltiin, ihmiset vetelivät toisiaan turpaan jossain, missä oli kuultu kauppaan saadun jotain ostettavaa, ja jonossa seisoivat tuntikausia. Jossain vitsikirjassa oli semmoinen vitsi, että mikä se on venäläinen hampurilainen. No he, lihakortti kahden leipäkortin välissä. Oli reportaaseja pietarilaiselta ruumishuoneelta, jossa huumeisiin kuolleiden raatoja oli luokonaan. Muistamme Pietarin katulapset, joista kukaan ei pitänyt huolta. Minäkin olen musisoinut kolleegani kanssa heitä auttaakseni. Jestas, olen joskus tehnyt jotain hyödyllistäkin…

Ja tämä Putin saattoi rikollisuuden kuriin, saattoi monet ihmiset kunnolla elämän syrjään kiinni. Saman muuten teki muuan töpöviiksinen vekkuli Saksassa 1930-luvulla, suuren romahduksen ja kurjuuden jälkeen.

Selvää on, että tavallinen kansa arvostaa sitä, että jatkuvasti piinaava rikollisuus kitketään pois, on töitä ja toimeentuloa, pääsee matkustamaan, ostamaan kaikkea kivaa. Mitenkähän niille katulapsille kävi? Pääsivätkö edes osaksi elämän syrjään kiinni, vai jauhaantuivatko historian myllyyn sinne muiden uhrien joukkoon?

Vaan ennen kuin julistan tämän Vovan sankariksi, niin totean, että hänessä tuntuu tosiaankin olevan samoja piirteitä kuin vaikkapa oman maansa kunnioitetussa generalissimuksessa, joka hallitsi vuoteen 1953 saakka itsevaltaisesti, tai siinä hupaisassa töpöviiksessä, josta Huovisen Veikko Veitikkansa kirjoitti.

Eli oliko Vovalla selkeä, pirullinen pitkän tähtäimen suunnitelma? En tiedä.

Ukrainalaisethan ne on kohta kuukauden päivät saaneet maistaa Vovan pimeää puolta. Tai mitä minä hulluja puhun, kohta kahdeksan vuotta. Eikös se vuosi 2014 ollut, kun kaupasta sai eurolla Putin-juustoja, siis Oltermannia, joka oli Venäjän markkinoille valmistettu, mutta sitten Krimin ja itä-Ukrainan kahinoinnin vuoksi myytiin pilkkahintaan Suomessa.

Silti mielessä pyörii alhaisia ajatuksia, vaikka kuinka ymmärtää koittaisi. Niistä alhaisista ajatuksista jo joku viisaampi varoittikin. Että jos Venäjä nyt eristetään tykkänään muusta maailmasta ja ajetaan muinaisen Albanian tai nykyisen Kuubankin kaltaiseksi hylkiömaaksi, niin ihmeessä ollaan sittenkin. Kai me rautaesiripun muistamme.

Eipähän sitä tietysti toimittaisi tällaisen kuusikymppisen, vähän ulkokehällä näistä politiikka-asioista olevan ukon miettiä saati kirjoitella. Mutta onpahan tämä blogi, joka on ollut välillä pitkäänkin hiljaa, jonkinlainen kaatopaikka, johon voipi korkea-aktiivisia aatoksiaan oksentaa. Eikä tästä paljoa haittaakaan ole, sillä lukijoita on tietääkseni kaksi, jotka osaa minut alalleen kahtoa.