Sairasloman saldo

Sairasloman viimeinen arkipäivä menossa. Olen valmis työelämän palvelukseen.

Paitsi että vaikka mielelläni menisinkin, on pidettävä vielä vuosilomaa. Enpä olisi pienessä kummassa tätäkään uskonut: t ä y t y y pitää lomaa!

Työtä on tullut pohdittua tosissaan, siis tätä kylälukkariutta. Sitä on takana jo hyvän matkaa kolmattakymmentä vuotta, aluksi viitisen vuotta valekanttorina, yli viisitoista vuotta jo kylälukkarin pätevyyden osoittavat paperit visusti pöytälaatikossa tallessa.

Alkuvaihe oli intoa ja kehittymisen halua täynnä. Voidaan sanoa, että ensimmäiset viisi- kuusi vuotta menivät oppimisen euforiassa.

Vaan entäpä se sonaattimuodon kehittelyjakso, jota oppilaitoksen rehtori muinoin valmistujaisten juhlapuheissa (ziiz, mä muistan jostain juhlapuheesta jotain. Oikein hämmästytän itseni, sillä yleensä en inhoa mitään niin paljon kuin latteuksia viliseviä juhlapuheita) kehotti aloittelemaan. Minun tapauksessani tuo kehittelyjakso oli yllättävän pragmaattinen.

Jotenkin homma pääsi luiskahtamaan huippupragmaattiseksi. Liekö syynä se, kun lykkäsivät silloisen pikkuseurakunnan kanttorille lisähommaksi ihan muuta, ja se muu vei moniksi vuosiksi aika suuren osan ajasta. Toisaalta, se palkanlisä oli silloin sangen tarpeellinen, kun oli pakko repiä kaikki sentit, mitä suinkin sai. Mutta voidaan sanoa, että  20000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä nähtiin intoa hehkuvan, uuden oppimisesta riemastuvan kylälukkarin muuttuminen pragmaattiseksi, harjoittelemattomaksi ja musiikilliselta tasoltaan aina vain huonommaksi.

Pohjanoteeraus taisi tulla ensimmäisen vuosikymmenen lopulla, se oli yksi tuomiosunnuntai. Tuolloin oli työkuviot myllätty ylösalaisin, ja entinen pikkuseurakunnan kanttori oli vähän suuremman seurakunnan 3. kanttori. Olin soittamassa tuomiosunnuntain jumalanpalvelusta ei-kotikirkossani, ja ajattelin soittaa päätössoittona Joonas Kokkosen Lux Aeterna – kappaleen, jonka ennen niin hyvin osasin. Silloin en osannut, vaan arvattavasti esitys on ollut haparoiva. En sitä muista. Mutta palautteen muistan, se oli murhaava.  Pappi kertoi myöhemmin, että muuan tuohtunut kirkkovieras oli sanonut, että kanttoria on kiellettävä soittamasta tuollaista kummallista musiikkia.

Siitä alkoi prosessi, että jotain tarttis tehdä, soitollekin. Laulua olin jo prepannut pari vuotta hyvän opettajan johdolla, ja preppaisin vielä monta vuotta. Lopetin aluksi kaiken urkumusiikin, ihan kaiken. Soitin helppoja pikkukappaleita, jos niitäkään. Kannoin kirkon parvelta Bachit, Boëllmanit, Mendelssohnit sun muut kotiin vähän kerrassaan – en niihin enää koskisi! Sentään Albinonin Adagio, Lindbergin Vanha virsi Taalainmaan karjamajoilta, Mendelssohnin ja Kuulan häämarssit ym. olivat vielä jonkinlaisessa esityskunnossa.

2011 syksyllä tein päätöksen: jään vuorotteluvapaalle. Tein hakemuksen, sovin töissä asioista. Ja kevättalvella 2012 ostin kotiin digitaaliurut. Olin päättänyt opetella uudestaan soittamaan. Tuon lähimmän kirkon urut ovat kyllä oivalliset virsisoittoon, mutta varsinainen urkuohjelmisto on niillä ongelmallista. Kas, kun vuonna 1877 rakennetut mekaaniset urut ovat raskaat, äänitykseltään hyvin hitaasti syttyvät, ja kaiken kukkuraksi jalkion yläpäästä puuttuu kvartin verran kapuloita, jotta voisi urkuohjelmistoa harjoitella.

Ja siitä se alkoi. Sain raavittua syvimmän alennustilan hetkellä aloitetun sellonsoiton peruskurssin kasaan, otin sieltä kaapista ne Bachit, Mendelssohnit, Boëllmanit, Franckit y.m., ja aloin tutkailla, josko niitä voisi oppia.

Se kun tuo soittotaitokin on sellainen, että jos harjoittelun lopettaa, niin se taantuu äkkiä.  Siinä sitä sitten koetin ottaa sormiin ja jalkoihin kappaleita, joita en ennen ollut yrittänytkään. Kesällä 2014 osallistuin oikein sellaiselle urkujensoittokurssille, opettajana oli kohtalaisen tunnettu suomalainen urkuri. Sen kurssin päätteeksi soitin konsertissa eräässä uusimaalaisessa kirkossa muiden kurssilaisten kanssa, ja kylläpä maistui ja tuntuikin hyvältä!

Samalla kurssilla sain opetusta improvisaatiossa ja virsisoitossa, ja aloin kehittämään noita kahta urkurille tärkeitä asioita. Kas, kun virsiä voi soittaa kiltisti Koraalikirjasta sen kummemmin asioita miettimättä tai sitten asioita miettien. Vaan minun tieni vei irti mokomasta neliäänisestä vakiolaitoksesta (ei siksi, että se olisi huono, vaan siksi, että oma soinnuttelu tuntuu luonnikkaammalta), soittamaan ihan vakiona tenoricantusfirmusta  (opettaja sanoi, että soita virsiä myös tenoricantusfirmuksella, t.s. virren sävelmä kudoksen toiseksi alimmassa äänessä).

Etenkin tuolla viimeksi mainitulla on ollut erittäin myönteinen vaikutus yhteislauluun. Kuluneena vuonna, pitkin kevättä oikeastaan, olen saanut monen monta kertaa tuossa vakikirkossani ihan vain soittaa ja kuunnella seurakunnan veisuuta. No, siihen vaikuttanee myös se, että vieraspaikkakuntalainen herätyskristillinen perhe on hankkinut paikkakunnalta loma-asunnon, ja viettää viikonloput siellä, tulevat meidän kirkkoon sunnuntaisin ja laulavat senpäiväisen voimakkaasti, vetävät nämä paikalliset huulten välistä vaivoin mumisevat mukaansa.

Nyt pohdin tässä, että kuinka välttää pragmatismi, kun palaan töihin. Tosiasia on se, että tavallisissa jumalanpalveluksissa kukaan ei kaipaa niitä kappaleita, joita olen pitkin kesää, leikatun jalan alettua taipua, tässä kotona harjoitellut. Konsertoimaan en ole tarpeeksi taitava, ja kanttorikollegiossamme on tänä vuonna aloittanut todellinen Urkuri. Hänen säkenöivä soittonsa, jota teknisen osaamisen puutteet eivät rajoita, on kyllä sangen inspiroivaa. On ilo olla kanttorina hänen ollessaan urkurina!

Että jos vaikka opettelisi vaikka omaksi ilokseen näitä hienoja urkukappaleita, jotka jo nyt ovat ”haamullaan” (kuulostavat paikka paikoin soittamanani melko hyvältä), ja lauluvuoron tullessa (silloin kun muusikkoja on kaksi) treenaisi vaikka Händeliä tai Bachia tai muuta hienoa. Ja sitä virsisoittoa kehittäisi vielä edelleenkin, eihän se koskaan liian hyvällä tasolla ole.

Tällaisin miettein on kesän vilttiketjussa tilannetta seurannut kylälukkari. Hus hus paha pragmatismi, pysykööt tämä halu oppia vielä jotain uutta.

Melkein kuin eläkkeellä olisi

Mitäs siitä nyt tulee, neljä ja viisi vuotta. Niistä kesistä, kun olin vuorotteluvapaalla. Ne sitten tekivät hyvää, pakko sanoa. Joku tutkimustieto väittää, että vuorotteluvapaan vaikutus valuu tyhjiin nopeasti, ja voihan se niin joskus ollakin. Jos joutuu palaamaan vaikka ankeaan työyhteisöön, niin se vaikutushan loppuu siihen, kun työpaikan oven aukaisee uudelleen.  Silloinhan vuorotteluvapaa olisi pitänyt käyttää uuden työpaikan etsimiseen, ja varmaan moni on käyttänytkin, joskus tuloksetta.

Minulla syyt oli erilaiset vuorotteluvapaalle hakeutumisessa. Sain töissä kylkiäisiksi homman, joka vei kaiken energiani, itse soitto- ja laulupuoli jäi lapsipuolen asemaan. Kun vapautus siitä koitti, päätin vielä vetää henkeä kunnolla, ja se kannatti. Meillä töissä on siis olotila ollut aina ihan hyvä, ainakin minulla. Mukavat ihmiset on olleet ympärillä, eikä normaaleja pikku tussahduksia lukuun ottamatta ole ollut mitään. Yhtään kertaa ei ole tuntunut siltä, että kun sinne pitää mennä.

Minä päätin katsella kaksi kesää, mitenkä tämä maa pyörii. Ihan hyvin se pyöri. Olohuoneen nurkkaan hommasin oikein digiurun, että jos vaikka opettelisi uudestaan soittamaan. Se kun näetsen on sillä tavalla, että jos sen homman päästää kesannolle, niin on hitoikseen kova työ saada se kuntoon uudestaan. Vähän sama kuin jos joku urheilija jättäisi harjoittelun kokonaan pois – eipä suju suoritus sanokaamme kahden vuoden harjoittelemattomuuden jälkeen sinne päinkään.

No niin. Ne kaksi vuorotteluvapaakesää siintävät jotenkin kauniina mielessäni nyt, kun olen taas kesän vilttiketjussa. Tai en oikeastaan vilttiketjussakaan, vaan kokonaan kentältä pois.

Tämmöistäköhän se on sitten eläkkeellä, tunnun miettivän.

Puukkojunkkarin jäljiltä on vielä sukunsa vaivoja ja vaimalluksia, joskin kovimmat kivut lienevät jo kärsityt. Ajokieltoakin tuosta operaatiosta napsahti kuusi viikkoa, ja siitä on puolet kärvistelty. Ajokielto ei minua suuresti haittaa, sillä olen eläissäni saanut ajella vissiinkin yli puolitoista miljoonaa kilometriä, ja viihdyn mainiosti ihan tässä kotimaisemassa. Kyynärsauvojen kanssa menee kilometri pari päivässä apostolinkyytiä. Muuten aika kuluu musiikkia tutkiessa, itselle vaikeaa teosta sormiin ja jalkoihin ottaessa. Ja kuin soitto tympii, otan käteen kirjan.

Luku-urakan alla on ollut Norjan Kalle Päätalon elikkäs Karl Ove Knausgårdin kuuluisa kuusiosainen sarja, jolla on epäilyttävä nimi. Nyt kuudennessa osassa olen tulossa siihen kaikista kuuluisimpaan kohtaan, jossa kirjailija alkaa pohtia kansallissosialismia. Vielä en osaa tuosta tuomiota antaa, kirjailija on tähän asti vikuutellut kuvittelevansa sitä, miten tuo aate olisi rauhanomaisesti vallannut Euroopan. Kyllä on pakko sanoa, että kulmakarvat alkoi nousta, utopiaa taitaa kaveri siinä miettiä. Vaan mitäs, luetaan pois pikku hiljaa, ja sanon sitten, miten asia on.

Paljastuskirjallisuutenahan tuota pidetään, vähän samalla lailla kuin Kalle Päätaloakin. Knausgård vain vie asian pitemmälle, pohtii kirjan sivuilla oikeusjuttuja ja kirjoittamisensa oikeutusta, kun setä-Gunnar annattaa raskaammanpuoleisesti.

Olen tuota kirjasarjaa tavaillut hitaasti, varmaan parin vuoden aikana. Surulla on tunnustettava, että entinen himolukija on nykyään nopeasti väsyvä, ei ahmita enää viittäsataa sivua vuorokaudessa kuten ennen. Hyvä jos viisikymmentä sivua pääsee, ja siinä on jo nokko.

Tätä aikaa tuntuu riittävän. Tämänhetkisten tietojen mukaan puiden lehdet ovat vähintäänkin keltaiset, osa ehkä jo maahan varissut, ennenkuin seuraavan kerran sonnostaudun tummaan pukuun ja astelen Herran huoneeseen virkaa toimittamaan. Semmoinen ero on niihin vuorotteluvapaakesiin, että monia asioita täytyy katsella sivusta. Ei voi puuttaa kättänsä porkkanapenkin harventamiseen tai muuhun hyödylliseen, vaan on oltava työnjohtajana. Se on minulle äärimmäisen vaikeaa, kun olen enimmäkseen tottunut siihen, että askareista selvitään itse.

Sattui eilen iltasella silmiin myytävänä oleva kiinteimistö, josta ollaan joskus ihan haaveiltu. Vaan nyt on se tilanne, että remontteeraukset taitavat olla enimmiltään tehdyt, miten mahtaa tuo alaraajan vierasesine suhtautua polvillaan könyämiseen, kiipeilyyn tai raskaiden esineiden liikutteluun. Lisäksi minulla on vielä tuo velantekovamma, eli minulla on enemmän kuin korkea kynnys ottaa velkaa enempää kuin kuukausipalkan verran. Riskinottohalu on sellainen, että sitä ei ole, määrätyn historiallisen painolastin vuoksi.

Tällä tavoin kulkee työkyvyttömän kylälukkarin ajatus sateisena  maanantaiaamuna. Työkyky onneksi palautuu, ainakin urkupenkille tiedän vielä kykeneväni. Sitä odotellessa täytyy koettaa nauttia kesästä.

Ai niin, yhtä asiaa tässä oikein odotan. Nimittäin sitä, että Jaakko paiskaa kylmän kiven järveen tai mereenkin. Silloin nimittäin päättyy valkotakkisten langettama uintikielto. Se on haitannut paljon enemmän kuin ajokielto.

Tiedottaminen on vaikuttamista

Alan palata remonttirääkin jälkeen normaaliin elämään, ja joskus jopa seuraan yhteisiä asioita. Ei, en ole muuttunut kansalaispassivistista mihinkään. Sellainen olen ja sellaisena pysyn, toisin sanoen maksimi osallistumiseni päätöksentekoon on käydä uurnilla kerran neljässä vuodessa.

Olikos se eilen tai mikä päivä, kun luin jutun yrittäjästä, joka olisi palkannut työntekijöitä, mutta ei saanut. Palkkaa olisi maksettu kai ihan kohtalaisesti, ja työ olisi ollut keittiökalusteiden asentamista paikalleen. Tiedusteluja oli tullut raivostuttavan vähän.

Kansalaispassivisti toteaa, että keittiökaappien asentaminen on ihan oikeaa työtä. Sen oppisi, jos olisi jonkin ammattilaisen mukana kuukauden päivät. Ja puheena ollut, päälle kahdentuhannen euron palkka voittaa sosiaalituet ihan hyvin. Sillä maksaa jo jonkinlaista vuokraa (käteen taitaa jäädä semmoiset 1600 euroa, mistä sossusta saa niin paljon?)

Mistähän se sitten johtuu semmoinen, ettei työ kelpaa?

Yhtään ei kansalaispassivisti tunne tätä tapausta, mutta toisaalta asia tuotiin lehtijutussa esiin siten, että ketään ei kiinnostanut, ihmiset ovat laiskoja ja haluavat tehdä siistiä sisätyötä.  Eikä mitään erityisosaamista tarvita, riittää, kunhan nyt vähän osaa käsillään tehdä.

Nyt kaikki parempiosaiset nyökyttelevät päätään. On se niin kamalaa. Mutta jäikö jotain kertomatta? Se saattaisi vaikuttaa vähän näkökantaan. Aina kauhea ammattiyhdistysliike näkyy jättäneen vastineen, melkein näen vihan punan joidenkin kasvoilla. Mitä sieltä sanotaan?

Lainaan  vastinetta:
Asentajalla on oltava tulityökortti, luvat sähkö-, kylmä- ja vesikalusteasennuksiin. 
Kansalaispassivisti huomauttaa, että omassa hiljattaisessa remontissa sähkömies asensi lieden ja uunin ja välitilan led-valot, ja laskutti siitä. Putkimies asensi vesikalusteet ja astianpesukoneen. Näin oli meneteltävä, jotta kotivakuutus pysyisi vesi- ja sähkövahinkojen osalta voimassa.

Kansalaispassivisti hyväksyy ammattiyhdistysväen täydennyksen.

Vastineessa sanotaan lisäksi:
Kalusteiden asentamiseen pitää olla vastuuvakuutus, jos työmaalla sattuu jokin virhe. Vahingonkorvaukset saattavat olla isoja, jos asennuksessa tuleekin sekundaa. 

Epäselväksi jää tässä se, että olisiko tässä tapauksessa se vastuuvakuutus ollut oltava tekijällä vai olisiko se tullut työnantajan puolesta.  Näin ollen kansalaispassivisti ei voi ottaa kantaa, onko vastine noilta osin oikein.

Lisäksi kuuluu hakuilmoituksessa olleen, että vaaditaan omat perustyökalut, kuorma-autokortti ja vissiin autokin.

Kansalaispassivisti toteaa, että työttömiä voidaan syyttää siitä, etteivät ole hakeutuneet tulityökurssille, joka maksaa satasen. Eihän se nyt hirveästi ole. Voisihan sitä ajankulukseen yhden päivän olla tulityökurssilla.

Miten sitten saa luvat sähkötöihin ja vesikalusteiden asentamiseen, ei ole ihan tarkkaan kansalaispassivistin tiedossa. Sähkö- ja putkiasentajille nuo luvat varmaankin myönnetään.

Ajokortit ja autot ovat hankittavissa olevia, ja niiden hankkiminen on mahdollista, jos on töitä.

Mikä se on kansalaispassivistin johtopäätös tiedotuksesta tässä kyseisessä tapauksessa?

1. Kokonaiskuva piti muodostaa kahden tarinan perusteella. Se jäi lukijan omalle vastuulle.
2. Kansalaispassivistilla on kokemusta työttömänä työnhakijana pitkään olemisesta sekä työllistymisestä, pysyvästä sellaisesta, työttömyysjakson ja pätkätöiden jälkeen.
Kansalaispassivistin työttömyys alkoi kesällä 1990 ja jatkui vuoden 1996 kevääseen saakka sellaisena, että mainitusta ajasta kansalaispassivisti nautti työttömyysetuuksia kahden vuoden ajan sekä koulutustuesta noin puolentoista vuoden ajan. Muun ajan kansalaispassivisti oli tilapäisissä ansiotöissä.
Kansalaispassivistin nousu työttömyydestä kokopäiväisesti ja pysyvästi palkattuun työhön kesti noin kolmetoista vuotta. Väliin mahtuu yksi vuosi määräaikaisesti kokopäivätoimisesti työssäoloa miinustettuna epäpätevyydestä sakotetuilla kahdella palkkaluokalla, viisi ja puoli vuotta puolipäiväisenä, sakotettuna epäpätevyydestä, kolme vuotta opiskelua puolipäivätyön ohessa.

Kansalaispassivisti lausuu käsityksenään, että sinnittely kannattaa, ja että työnteko tavallisesti kannattaa toisin, kuin parempiosaiset yleisesti väittävät. Väite kannustinloukuista ja niiden epäedullisesta vaikutuksesta tarjotun työn ja tarjolla olevan työvoiman suhteen ei pidä sisällään aivan koko totuutta.

Mutta pointtina ei nyt lopultakaan ollut tämä ikuisuuskysymys työn kelpaamisesta, vaan tiedotuksesta.
Kuinka sillä vaikutetaan. Ja miten vaikuttaminen tapahtuu?
He, tuomalla asia esiin tarkasteltuna jutussa esiintyvän henkilön, laitoksen tai yrityksen näkökulmasta, ja unohtamalla tai jättämällä muutoin mainitsematta ne niin sanotut vasta-aiheet. Asiaa täydentämään saatetaan julkaista jokin vastine, mutta kokonaiskuva on vieläkin vähän hämärä.

Kansalaispassivisti kertoi oman esimerkkinsä valottamaan sitä, että nousu työttömyyden likakaivosta takaisin omillaan toimeen tulevaksi ei ole aina käden käänteessä tehty, vaan se edellyttää asianosaiselta välillä suuriakin ponnisteluja. Kukaan ei tule kotoa hakemaan, ei ainakaan kovin usein, vaan kyllä siinä varsinkin nykyaikana pitää aika kilhakkana olla, ja kärsivällisyyttäkin siinä tarvitaan.

Ja kansalaispassivisti muistelee aikanaan Jyväskylän Lyseon lukion historian ja yhteiskuntaopin vanhemmalta lehtorilta luokkatovereidensa kanssa saamaansa ohjetta: Kannattaa lukea lehtiä, että voi muodostaa mielipiteitä. Lehtiä kannattaa lisäksi lukea muutenkin kuin siihen omaan korvasyyhyynsä. No, sikäli vanhemman lehtorin opit ovat vanhentuneet, että jo kauan joku on tuottanut uutisia, ja se sama uutinen leviää (=myydään tuotteena) useiden tiedotusvälineiden kautta. Niinpä tänä päivänä näkökulmat ovat sangen rajalliset verrattuna 1970- luvun loppuun. Mutta vanhemman lehtorin opetus on niiltä osin pätevä, että hän ohjeisti kyseenalaistamaan tarjotun informaation, hankkimaan toisiakin näkökulmia. Se ei ole tänä päivänä ihan yhtä helppoa kuin ennen.

Tasaisen hyvä Don Giovanni

Kesään on viime vuosina kuulunut yksi esitys Savonlinnassa. Tänä vuonna valinta osui Wolfgang Amadeus Mozartin komeaan Don Giovanniin, alkuperäiseltä nimeltänsä Il dissoluto punito ossia il Don Giovanni.

Savonlinnassa on yksi paha vika. Se on nimittäin älyttömän kaukana. Kuutisen tuntia saa vääntää sompaa ja nytkytellä nilkkojaan, ennen kuin on perillä. Ensin Turkuun, siitä Lohjalle, oikaisten Hyvinkään kautta Mäntsälään, ja sitten lesetellä Juvalle saakka laveita valtateitä, kunnes pääsee viimeiselle oikoselle.

Mehän mentiin jo edellisenä päivänä, käväistiin testaamassa Kalastajan kojun erinomaiset muikut, ja sittenpä vetikin jo leuasta sen verran suonta, että oli aika käydä yöteloille. Esityspäivänä järviristeily, Sokos-hotellin muikkuterassin mainiot pikkukalat, ja odottelemaan esityksen alkua.

Minua viisaammat ja sivistyneemmät ovat arvioineet musiikkia ja osaavat selittää sen paremmin. Vaan minä tuon Mozartin musiikissa olen aina ihastellut sitä, miten hän musiikin sävyn kääntää kepeästä painajaismaiseksi, hilpeästä traagiseksi niin pienillä muutoksilla.

Laulajisto oli tasaisen varma, ja ensemblet olivat sangen herkullisia.
Ensin kehun naiset.
Donna Elviran lauloi Johanna Rusanen vakuuttavasti. Gisela Stille ehkä oli liiankin kujerteleva Donna Anna, vaan Zerlinan osan laulanut Tuuli Takala oli naisistä kaikkein vakuuttavin niin äänensä kuin näyttelemisensäkin osalta. Voi miten oli levollisen kaunis hänen äänensä!

Itse elostelijana oli Waltteri Torikka, nuori baritoni. Hyvin selvisi hän, joskin hävisi Leporellona häärineelle Tapani Plathanille selkeästi. Jälkimmäisellä ääni pelasi ilman vippaskonsteja tai kurkkusävyjä, kun Torikalla oli välillä häivähdys ”kuumasta perunasta”. Mutta taas näyttelemisessä Torikka oli kertakaikkisen mainio.
Jaakko Ryhänen oli oivallinen Komtuuri, joka siinä loppupuolella antoi komean ja edelleen terveen äänensä jylistä tavalla, jota ei voi kun ihailla. Ei mitään pakonomaista mylvintää, vaan vapaasti ja vakuuttavasti soiva, raudanlujan ammattilaisen ääni.
Tuomas Katajala tuntuu olevan varsinainen Mozart-tenori, hänen Don Ottavionsa soi hienona ja keveänä, kuten Mozartia kuuluu laulaakin. Kävisi mies vaikka Taminoksi, ihan mennen tullen. Masetto-maalaismiehenä hääri Jussi Merikanto, ja hyvä mies tuntuu olevan.

Kuoron osuus on häviävän pieni tässä oopperassa, lavasteita enimmäkseen työntelivät, ja komtuurikohtauksessa rupesivat vallan piruiksi ja raahasivat katumattoman elostelijan vaivan paikkaan hyytävällä tavalla – siis hyvin.

John Storgårds luotsasi orkesteria, ja hyvin luotsasikin.

Ja me, täysi katsomo, tykättiin ihan mahdottomasti. Oli viimeinen esitys, ja linna oli viimeistä paikkaa myöten täynnä, kesäilta oli leppeä, ja siinä iltayön hämärissä oli mukava palailla majapaikalle, kuin paremmastakin herkkukattauksesta, kylläisenä kuulemastaan ja näkemästään. Oikein seisomaan nousten piti taputtaa pitkään ja hartaasti.

Jos se tuo ooppera on eliitin harrastus, niin hitoikseen tavallisen näköisiä ihmisiä on tämä eliitti. Olinhan siellä minäkin, maalaiskanttori.