Pessimistinen ajatus

Toista vuotta olemme olleet koronapandemian kuritettavana. Osa odottaa rokotetta, osa nillittää maskien nanomuoveista, osa ei suostu uskomaan koko koronahommelia. Minä uskon. Tuttavani, lapsuudesta asti tuttu mies on kuollut siihen tautiin. Oli hän kyllä iäkäs, mutta en osaa ajatella, että jouti kuollakin. En oikein kannata tuota luonnon valintaa.

Kaiken sorttista hörhötystä on. Ei totisesti käy kateeksi viranomaisia tai hallitusvaltaa. Harvempi muistaa Sixten Korkmanin vuoden takaista kuivaa toteamusta: ”en ole pandemologian asiantuntija, mutta onneksi niitä tuntuu riittävän ilman minuakin…” Olen Korkmania joskus jostain kritisoinutkin, mutta tuossa puhui ukko minun korvasyyhyyni.

Mutta entä jos tämä ei vielä lopukaan? Espanjantauti riehui aikanaan vissiin kahden-kolmen vuoden ajan, ja aiheutti noin sadan miljoonan ihmisen kuoleman. Sitten oli Aasialainen 1950- luvulla ja Hongkonglilainen muistaakseni 1968.

Entä jos tämä mokoma jatkaa muuntumistaan, piinaa meitä vuosia vielä? Kukaan ei vuosi sitten osannut aavistaakaan, että vuoden päästä olemme samassa liemessä. En tiedä kuinka totuuteen perustuva oli Väinö Linnan Tuntematon sotilas, mutta siellähän kirjan alkupuolella sotamies Salo on lähdössä kesällä 1941 kotiinsa heinään… On siinä ainakin semmoinen totuuden siemen, että ikävien asioiden kohdalla ei niiden sattuessa saata tietää, kuinka kauan ne kestävät. Itselläkin kesti velkaorjuus peräti 18 vuotta, ja kyllä se jälkensä jätti, niinkuin jättää keuhkokuume alustaansa.

Eli pitää kysyä, mitä ennen normaalia on sellaista, joka ei ainakaan nyt ja mahdollisesti tulevaisuudessakaan ole normaalia.

Viimeisen 13 vuoden aikana tuli matkustettua aika paljon lentämistä edellyttäviin lomailukohteisiin. Madeiralle, Kreikan rannikolle tai saarille, Kreetalle, Kanarian saarille, Intiaan, Thaimaahankin peräti kolme kertaa. Niihin ei enää välttämättä enää matkusteta. Jos olen väärässä, olen iloinen. Noista edellä mainituista kaikkia muita paitsi Intiaa jään kaipaamaan. Intiaan minua ei enää saada muutoin kuin konetuliasetta käyttäen – siis minut pitää ampua hengiltä ja kuljettaa sitten tuohon mainittuun maahan. Sain niin kertakaikkisen tarpeekseni yhdellä kahden viikon matkalla. Olen ollut monessakin turistihelvetissä, enkä suuremmin välitä kammanmyyjien kojuista missään päin maailmaa. Mutta missään en ole niin röyhkeitä kauppiaita tai kerjäläisiä tavannut kuin juuri Intiassa.

Sitäkin minä toivoisin, että voitaisiin taas pitää yleisötilaisuuksia. Vaikka näitä meikäläisen virkaan kuuluvia jumalanpalveluksia, siis sillä tavalla, ettei tarvitsisi soittaa ja laulaa mikrofoneille ja kameroille, vaan ihmisille ja ihmisten kanssa. Ja että ihmiset saisivat saattaa läheisensä viimeiselle matkalleen juuri sellaisella joukolla, kuin pois mennyt ja omaiset haluavat, saisivat pitää mieleisensä muistotilaisuudet. Ja kyllä konsertissa tai oopperassakin olisi mukava käydä. Ja tansseja ja rokkikonsertteja voisi olla halullisille, ei minulla niitä vastaan mitään ole, vaikken itse niistä niin välitäkään.

Onneksi tämä korona ei ole itselleni kaikkein tärkeimpiin ja läheisimpiin huvituksiin vaikuttanut mitenkään. Voi kesäaikana käynnistää veneensä moottorin ja suunnata tuohon lähisaaristoon, voi kävellä metsissä ja tarkkailla luontoa. Talvisin voi matkustaa Suomen Lappiin hiihtämään, iltaelämälle ja biletykselle annan piutpaut. Kunhan voi laittaa poronkäristystä ja käydä iltaisin saunassa ja köllähtää yöpuulle herätäkseen aamulla samoamaan suksineen tykkylumipuiden reunustamia hiihtoreittejä, huokaista nuotiopaikalla tai latukahvilassa, niin kyllä olen ihan tyytyväinen.

Kasvomaskia pidän ja pidämme niin kauan, kuin viranomaiset katsovat sen tarpeelliseksi. Lokakuusta lähtien olen kaupassa käydessäni pitänyt, samoin tilaisuuksissa, mitä marraskuun loppuun asti saatiin pitää. Nykyään käytämme kaupoissa asioidessamme ffp2-tyypin maskeja, jotka suojaavat toisten lisäksi ainakin jossain määrin myös itseämme.

Tyytyväinen olen, että riskiryhmiin kuuluvat lähisukulaiset ovat saaneet iäkkäät Pfizer-Biontechin ja nuoremmat Astra-Zenecan suojaamaan tartunnalta. Omaamme odottelemme vielä, otetaan kyllä heti kun saadaan.

Ei tähän oikeastaan sen viisaampaa osaa sanoa kuin isoisäni lempisanonnan: ”Tässä kohalla mennään tällä lailla!”.

Vuosi kummallisuutta

Se oli näinä aikoina viime vuonna, kun kaikki meni ihan kummalliseksi. Se, mitä tapahtui, ei ole minkään sorttisen hallituksen käsissä tai päätettävissä, ainoastaan suhtautuminen pahimmillaan keuhkoihin menevään kulkutautiin oli valtaapitävien päätettävissä.

Minulle asia merkitsi muun muassa sitä, että nyt ei ole yhtään sellaista kirkkovuoden merkittävää pyhäpäivää tai tilaisuutta, jolloin en olisi ollut toteuttamassa sanajumalanpalvelusta. Selvitykseksi niille, jotka ovat ei-kirkollisia: vuoden 2000 käsikirjauudistuksessa suositeltiin, että pitkäperjantaita lukuun ottamatta olisi aina messu. Jos ette tiedä, mikä ero on sanajumalanpalveluksella ja messulla, en aio sitä teille selittääkään, kuten Aapeli (Simo Puupponen) Alvari, kananvahti- teoksessaan useaan kertaan kirjoittikin.

Se on muuten hieno kirja se Alvari, kananvahti. Sain sen muistaakseni nimipäivälahjaksi joskus 1970- luvun alussa, ja olen sen lukenut useita kertoja, aikuisenakin vielä jokusen kerran. Suureksi harmikseni se on lukuisissa muutoissa johonkin hävinnyt, mielelläni sen vielä tässä kuudenkympin kynnykselläkin lukisin.

Mutta tosiaan, tässä on vuosi menty nyt näiden rajoitusten kanssa. Tulossa on jo toinen pääsiäinen, kirkon suurin juhla, ilman tapahtumia. Kyllä me mikrofoneille ja kameroille soitamme ja laulamme, ja kyllä niitä ihmiset katselevat, toteutusten amatöörimäisyydestä huolimatta. Tämä kirkon digiloikka on ollut vaihtelevan tasoinen, meillä varmasti aivan häntäpäässä ollaan. Osaamme kyllä kohdata ihmiset tai tehdä juhlapyhien messut, mutta että ohjata, kuvata ja äänittää tilaisuudet, niin olemme aika lailla harrastelijoita.

Ihmiset ovat olleet armollisia.

Mietin tässä, pitäisikö laittaa jakoon joku vanhan maailman kuvasarja. Sattui tuossa menneinä vuosina semmoinen ajanjakso, jolloin saattoi matkustaa vaikka minne, kun vain matkansa pystyi maksamaan. Minäkin pääsin käymään mm. Madeiralla, Ruotsin Gotlannissa, Kreikassa, La Gomeralla, Santorinilla, Samoksella, Thaimaassa, Intiassa ja vielä ihan tämän isänmaan hienoimmissa paikoissa. Ilolla muistan noita retkiä. Saattoi matkustaa vaikka minne huolehtien rokotuksista.

Se taitaa olla nyt ainakin osittain ohi. Luonto pisti isännän äänellä, ja pysymme koreasti kotona. Toki menneen kesän hienoimmat matkat olivat alle 20 kilometrin päässä, tuossa meren saarilla, jossa pääsin näkemään ja kuvaamaan esim. merisirrin, hienon ja harvinaisen kahlaajalinnut, eräänä elokuun iltana. Yksi hienoimpia viime kesän kokemuksia oli yöpyä tuossa vajaan 20 km päässä saarella riippumatossa nukkuen. Savonlinnan oopperajuhlat peruttiin, ja sisävesien upeus jäi viime kesältä väliin, ja luulen jäävän ensi kesältäkin. Mutta jos tästä jotenkin selvitään, niin ihan hyvä on. En tule syyttämään ketään tai mitään, kulkutaudeille emme paljoakaan voi.

Kuva on Suomen Lapista, Kolarin tai Muonion kunnasta, erään tunturin laelta. Meidän kotoisen pohjoisen luontomme erikoisuudesta, lumitykyistä. Kun nämä ovat muodostuneet, olosuhteet ovat olleet ikävähköt. On tuiskunnut, ja mahdollisen hiihtäjän kasvoihin on hakannut ikävä jäinen lumisade. Jälkeen ovat jääneet nuo tykyt, joita helmikuussa hiihtämään tullut turisti on ihmeinä kuvaillut.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vielä kerran retkiluistelua

Olikohan se tammikuussa, kun tuo lähijärvi jäätyi. Piti jokusen päivän pakkasta, ja siinä ritisevillä jäillä sitten luisteltiin jäähokit kaulassa. Se oli hienoa. Jää oli kuten peili, niin kuin Päntän äijän vajoamisen kuvaama sileä jää, joka on elämän ainoa siloinen asia. Yhdellä potkulla sauvojen avustamana mentiin liki tai yli kymmenen metriä. Vauhtia varmaan 25-30 km/h parhaimmillaan.

Tänään koetettiin taas. Oli miltei paljas järven jää, mutta kovin oli epätasainen. Lisäksi välillä pintakerros petti, ja luistin upposi noin sentin syvyyteen. Mistään veden varaan joutumisesta ei ollut pienintäkään vaaraa: jäätä oli varmasti 25-30 cm joka puolellla lukuun ottamatta pintaan tulevien kivien vierustoja, joissa oli ns. uvenavannot odottamassa. Minähän ikuisena maalaisena nämä toki tiesinkin.

Mutta oli se hienoa, edetä välillä vaikka semmoinen 200 metriä vapaana luistellen, sauvoilla vauhtia lykkien ja sauvoista huonon paikan tullen tukea ottaen.

Sillä olenhan minä vanha ukko, tekonivelleikattu, vähän kömpelö. Tiedän sangen hyvin, että mistä tahansa kaatumisesta kömmittäisiin nolosti ylös ähkien. On kömmitty jo vuosia, kun näin on käynyt. Viimeksi ihan tasaisessa Ylläksen maastoissa, kun vasta- ajettu latu petti alla ja vielä sivussa hanki sauvan alta. Siinä rötkötti äijä ihan tasaisella hangessa – 20 asteen pakkasessa, ja hikiset varusteet jäätyivät niiltä osin, kun hankeen osuivat. Siinä ne viimeisen 9 kilometrin aikana vähitellen syntyneestä hiestä sulivat.

Se oli helppo kaatuminen. Onneksi tänään ei tarvinnut kaatua kovalle jäälle, siitä olisi ylös kömpiminen ollut paljon vaikeampaa.

Ikä on opettanut varovaiseksi.

Kuvaava uudissana

En ole varma, koska luin tai kuulin ensimmäisenä substantiivin ”oyhötys” ja vastaavan verbin ”öyhöttää”. Se on vähän vulgäärin kuuloinen sana, mutta toisaalta kuvaa mainittua toimintaa eli riitaa haastavaa tai toisen mielipidettä vähättelevää paasaamista oivallisesti.

Jo lapsesta olen tuntenut kotimurteessani ainakin käytettyjä vöyhötys ja vöyhöttää. Vöyhöttäminen oli tekemistä ajattelematta tulosta tai seuraamuksia.

Tulossa olevat kunnallisvaalit erottelevat öyhötyksen kestävät niistä, jotka eivät sitä kestä. Tunnen ihan henkilökohtaisesti kevyesti kaksi kourallista ihmisiä. jotka ovat aikaansa yhteisille asioille antaneet, mutta siihen öyhötykseen kyllästyneet. Kritiikkiä he kaikki kestivät ja ihan hyvin, mutta kun tämä öyhötys, jota nykyisen Yhdysvaltain presidentin edeltäjä käytti taitavasti ja sumeilematta, on ollut jo jokusen ajan ihan täällä meidänkin ympyröissämme arkipäivää ja niin sanottu uusi normaali, en ihmettele heidän luopumistaan.

Kukapa arvotonta räksytystä haluaisi kuunnella.

Sosiaalinen media on täynnä näitä puoli- tai osatotuuksiin pohjautuvia kehäpäätelmiä. Puhelimeni näytölle on tullut kuva polkupyörällä tukkirekan kärryä vetävästä henkilöstä, tekstinä Vihreiden näkemys puun kuljetuksesta 2030. Tai SDP – käsi toisten taskuissa jo vuodesta 1899. Varmaan joku on tehnyt semmoisenkin, että Keskustapuolue, lehmänkauppoja jo vuodesta 1906 tai Kokoomus, köyhät kyykkyyn ja punikit kuopan reunalle jo vuodesta 1918. Enpä ole tuollaisia onneksi nähnyt, siksi tympäiseviä ja rökälemäisiä ovat olleet jo nuo mainitut näkemäni.

Mutta minkäpä minä tai kukaan voi sille, että ruutujensa äärellä sormet joko näytön näppäintenkuvilla tai oikeilla näppäimillä keksivät näitä mukavia iskulauseita, ja jakavat niitä. Puolueusko on siitä hauska usko, että se demonisoi helposti eri mieltä olevat, ja näin sakissa tyhmyys tiivistyy näiksi mauttomiksi iskulauseiksi.

Juuri niiden iskulauseiden ja mauttoman menon vuoksi käynkin ihan varmasti äänestämässä. Varmistun, että ääneni saa joku, joka ajattelee, sanoo ja pyrkii tekemäänkin, ja kykenee puhumaan toista mieltä olevienkin kanssa tölvimättä ja öyhöttämättä.

Semmoista tässä tuumin.