Töissä

Niin loppui lomat, ja alkoi työt.
Heti toisen työpäivän aamuna herään vuotavaan nenään. Aivastelen.  Illalla on  viikkomessu, pyydänkö esimiestä vaihtamaan jonkun siihen?
En. Minä hoidan saamani työtehtävät ja piste. Eilen oli vähän kysymystä äänen kanssa, mutta tänään se jotenkin toimi.

Huomenna harjoitutan viulistia, jolla oli ongelmia lukea nuoteista taukoja ja nuottiarvoja. Ehkä saamme La Paloman menemään, kuten on tarkoitettu. Se on minun tarkoitukseni. Lauantaina olen suruväen keskuudessa, ja teen, mitä pyydetään tehtäväksi. Se on Kari Rydmanin laulu, muuten normisatsia. Oskar Lindbergiä, joka on hanskassa ollut koko tämän ns uran ajan.

Lauantaina tuskin enää tirskutan, joten Kari R., kyllä minä sen laulun ihan hyväksyttävästi tulen laulamaan. Siinä on kyllä laulajalle haasteellinen oktaavihyppy, mutta olen sitä ennenkin harjoitellut.

Ihmisittäin pitäisi olla

Mitä sitä oikein kuullaankaan???!!!

Etta vaalikampanjoivia, eduskuntaan pyrkiviä kohtaan hyökkäillään, käydään käsiksi, jopa lyödään!

Kansalaispassivisti nostaa nyt sormensa ja sanoo että so so siellä. Ihmisiksi.

Toisaalta kansalaispassivisti, sieltä näköalattomuudesta ainakin ulkokehälle tai ei ainakaan ytimeen palaillut, jollain lailla ymmärtääkin. Maailmanmeno kun muuttui silloin 1990-luvulla melko perin pohjin. Työttömien armeija kasvoi puolimiljoonaiseksi ja ylikin, ja meille sanottiin, että se on teistä itsestänne kiinni. Tehkää jotain, perustakaa yrityksiä, kaivakaa ojaa. Kyllä tekevälle töitä löytyy.

Siihen edesmennyt syntymäpaikkakuntalainen, että niin, kyllähän sitä nyt töetä aena om, mutta ku ei oo tienastija.

Se kun on tuo nuoren, etenkin miehen, elämä semmoista, että se tarvitsisi jonkin suunnan ja tarkoituksen. Se tarvitsee vastuuta. Muutoin jää hilpeän nuoruuden testosteronihuuruiset hulluilut päälle. Pöllämystyneenä nuorukainen miettii, että mitähän järkeä tässä on, ja jos ei sille ole työmaata, se voi hyvin lähteä mukaan ihan kaheleihin touhuihin. Sinnehän sitä ihminen menee, missä se tulee hyväksytyksi. Kun ei mitään näköalaa ole isolla nuorukaisjoukolla, niin taitava manipulaattori saa ne tekemään mitä hulluuksia tahansa.

Niinpä nyt nähdään 1990-luvulla alkaneen kehityksen kaunis hedelmä. Tunnusliivimiehet käyvät vaikka ministerin kimppuun. Kun sekin heidät petti, vaikka niin oli kaveria olevinaan.

Samankaltaisuus aikaisempiin aikoihin on pelottava. Joskus ennen toista maailmansotaa särjettiin painokoneita väärän aatteen tähden, revittiin paitoja ihmisten päältä, muilutettiin jopa entistä presidenttiä!

Onko paikka auringossa tai edes maailmassa jokaisen yksilön pelkällä omalla vastuulla? Entä jos onkin niin, että ihmiset pystyy kantamaan erilaisia vastuita? Niinkuin mina tämän apulaiskanttorin vastuun, tekemään hyvin sen, mistä sanotaan että tee tama. Sitten meidän vastaavalla ja etenkin  tohtorikanttorilla on jo näkemyksiä, ja he toteuttavat upeita konsertteja, poiketkaa kuuntelemassa täällä pain kulkiessanne. Minä taas teen paljon pienemmin ja huonommalla taidolla, mutta se riittää kerhoissa, piireissä, hiljaisempien pyhien messuissa ja toimituksissa, ja puhelen ihmisten kanssa mukavia.

Tahdon tässä vain kertoa sitä, että kyllä meistä heikommastakin aineksestakin hyötyä on, jos näkemyksekkäämmät ja lahjakkaammat vähän polun päätä näyttävät, eikä koko vastuuta jätetä sille, joka on saanut vain yhden tai vähemmänkin leivisköitä hoidettavakseen. Minun kohdallani on niin, että isot leiviskät hukkasin mailman tuuliin, mutta kun annettiin leiviskän kymmenesosa ja sanottiin, että koeta nyt edes tuosta huolehtia, niin hyvin kävi. Mutta kauan piti haahuilla, ainoastaan sisäsyntyinen inho jengejä, järjestöjä ja puolueita kohtaan mahdollisti sen, että niin pitkän korpitaipaleen jälkeen pääsin tätä pikkuelämääni elämään tolkusti ja tyydyttävästi.

Mutta ehdottomasti ja jyrkästi olen sitä mieltä, että jos ihminen tarjoaa näkemyksiään jossain, eikä kyse ole suoranaisesti toisen henkeä ja terveyttä uhkaavasta aatteesta tai totalitarismin tyrkyttämisestä, niin on äärimmäisen vastenmielistä, jos silloin käydään kimppuun. Ihan yhtä kornia oli se, kun entisen ministeri Aleksanteri Suuren päälle heitettiin jotain juomanlitkua.

Ei kyllä kovin hyvältä tulevaisuutemme näytä, kun tällaiset päälle käymiset ja rähjäämiset täyttävät uutiskanavat silloin tällöin. Se on liiviporukoille otollista aikaa, ja varmaan joku kokee hengen ylenemistä, kun pääsee uljaasti taistelemaan oikean Asian puolesta.

Surullista, hyvin surullista on tämä.

Mietteitä maaliskuun lopulla

Kaksi vuotta sitten toivuskelin vatsalaukun pienennysleikkauksesta. Leikkauksen tehnyt kirurgi halusi tavata, nähdäkseen tietenkin, että onko toimenpiteestä ollut hyötyä. Kokeissa piti käydä kolmatta viikkoa sitten, ja tänään oli se päivä, kun piti matkata tuonne entiseen pääkaupunkiin, jo tutuksi käyneeseen yliopistosairaalaan.

Sehän on melkoinen kolossi se yliopistosairaala, muistan hyvin, kun tänäiseen käyntiin liittyen yli kolme vuotta sitten sinne ensimmäistä kertaa käymään menin. Vaikka menin hyvissä ajoin silloin, niin silti myöhästyin ravitsemusterapeutin vastaanotolta. Vaan nyt: jo rutiinin tuomalla varmuudella astelin tutuista ovista ja ilmoittausin. Sitten vain odottelemaan.

Matkan olisin mieluusti tehnyt junalla tai bussilla, mutta näillä kotikulmilla siihen tarvittaisiin kaksi päivää, meno- ja tulopäivä. Niinpä sitten istahdin henkilöauton ruoteliin, käänsin avainta ja dieselmoottori aloitti kalkattavan käyntinsä pössytellen hiukkaset semmoiseen loukkuun, joka kerää niitä aina tietyn määrän ja sitten polttaa olemattomiin. Ja sitten vain kytkintä vaihdetta kaasua ratinvääntöä joukon toista tuntia.

Havaitsin seuraavaa se sen johdosta mietiskelin:
Poliittisten puolueiden paikallisjärjestöt, ehdokkaiden tukiryhmät ja kenties jokunen ehdokaskin on sylkäissyt kouriinsa, ja lähtenyt ripustamaan mainoksia ohikulkijoiden katsella. Suosituin näyttää olevan se perinteinen, sähkö- tai katuvalotolppaan sijoitettava. Pohjana näkyi olevan joko sopivan kokoinen mdf- tai vaneerinpala. Liekö siellä puolueväessä käteviä ihmisiä, jollakin voi olla vaikka pöytäsirkkeli. Siinä kun ostaa moniaita kappaleita mdf- tai vaneerilevyjä, niin paljon tulee niitä pohjia. Jos jossain on vaikka kulmistaan kolhiintuneita, niitä voi saada halvemmalla, kirvelee sitten vähemmän se, jos ei pääsekään läpi.
No, puoluehenkilöiden talkooporukka ottaa ja sahaa levystä sopivan levyisiä kappaleita pituussuuntaan. Voi mennä puolenkymmentä levyäkin kerrallaan. Sitten vain linjaari korkeuden mittaan, ja levypakat kahteen pekkaan työskennellen siitä läpi. Tunnissa tekee jo melkoisen kasan näitä vaalimainosalustoja, jos on käteviä ihmisiä tekemässä. Yksi voi sitten siinä samassa verstaassa ottaa aina käsikahmalonipun levyjä ja porata tuollaisella 4-5 millin terällä kaksi reikää yläreunaan, kaksi alareunaan sellaiselle etäisyydelle, että kun niistä narun läpi laittaa, niin sen taulun voi kiinnittää puiseen tienvarren lyhty- tai sähköpylvääseen. Kyllä oli siinä Uudenkaupungin, Pyhärannan, Laitilan, Maskun, Raision ja Turun alueilla monta sataa tällaista mainosta. Olisiko sellaisella julisteliimalla kiinnitetty se itse mainos siihen pohjaan, en tiedä.

Mutta pois ne sitten vaalien jälkeen kannattaa kerätä. Ainakin mdf, jota ennen kovalevyksi sanottin, kestää useammankin käyttökerran. Siinähän sitä vaalivoittoa tai -tappiota sulatellessa niitä voi keräillä, ja irrotella ne paperiset julisteet siitä ne poliittisen paikallisjärjestön aktiivit.

Huomattavasti vähemmän oli sellaisia vaikka puiden väliin neljästä kulmasta  viriteltäviä, jonkinlaiselle kankaalle painettuja mainoksia. Sen etu on suurempi koko, mutta arvelen hinnan olevan melkoisesti kalliimpi kuin paperisten. Voi olla, että yhden kangasmainoksen hinnalla saa jo melkoisen nipun paperisia, ja varmasti saakin.

Ja toki oli jokunen, vain täällä Varsinsis-Suomessa näkemäni ilmoitustyyppi. On vetäisty traktorilla kärry tien lähistölle – tien vierellä olevia peltoja on maakunnassamme tuhansia hehtaareja – ja siihen kärrin reunaan sitten ehdokkaan nimi ja numero.

Nämä mietteet keskeytti hoitaja, joka komensi punnitukseen. Siinä me käveltiin sitten Pitkin pitkää käytävää, ja vaaka löytyi. Kävin vaa’alla, hoitaja otti lukeman ylös.

Hetken odoteltua asteli kirurgi ovesta, pyysi sisälle. Katseli hän kokeiden tulokset, ja julisti arvot hyviksi, painokehitykseenkin oli tyytyväinen, niinkuin olen itsekin. Yhtä mieltä olimme siitä, että vaikka en mikään laiheliini vieläkään ole, niin kunhan kilot parijonossa pysyvät, niin hyvä on. Sitten, jos uhkaavat kolmiriviin järjestyä, niin hälytyskellojen pitää kalkattaa. Kiittelin kirurgia oikein kädestä pitäen, ja mielessäni kiittelin tätä systeemiä, jossa maksamilleen veroille saa vastinetta vaikkapa tällaisten sairauksienkin hoitoon.

Etta hyvin se julkinen terveydenhuolto on ainakin minun kohdallani toiminut.

Lapin kävijän päivällinen

Päivällinen hiihtolenkin (20-30 km) jälkeen:

Otetaan paketti poronkäristyslihoja. Annetaan sulaa semmoiseksi vähän kohmeiseksi. Otetaan pata. Valuraudasta tehty tai keraaminen, aivan sama.

Laitetaan padan pohjalle vähän voita taikka Oivariinia. Laitetaan pata liedelle elikkä tulelle. Pilkotaan pari sipulia, eikä pari valkosipulin kynttäkään haittaa. Pilkotaan paketti pekonia. Laitetaan sipulit ja pekoni kuullottumaan ja ruskistumaan pataan, käännellään niitä vähän. Laitetaan uuni päälle, 175 asteeseen. Lisätään pataan käristyslihat, paistellaan ne kiinni. Suolaa maun mukaan joukkoon. Kierretään joku kierros vaikka pippurimyllyä siinä päällä. Nordic Forest seoskin käy. Kaadetaan puolisen litraa tummaa olutta joukkoon. Sekoitetaan, sammutetaan hella ja laitetaan padan päälle kansi. Laitetaan pata uuniin.

Lähdetään saunaan. Otetaan hyvät löylyt, ja käydään pyörimässä lumihangessa löylyjen välillä. Olutkaan ei haittaa, taikka vesi, jos on vesipoikia tai -tyttöjä.

Kylvetään rauhassa.

Tullaan saunasta, kötjähettään vähän.

Kun pata on ollut uunissa vaikka puolitoista tuntia, laitetaan tarvittava määrä Lapin puikuloita kiehumaan. Niiden kiehuessa voi tehä vaikka lisukesalaatin. Pilkotaan maustekurkkua kuutioksi, laitetaan tarjolle jotenkin. Aivan sama.

Sitten hihkastaan, että syömään. Syyvvään. Sitten voi jonkin tunnin päästä vaikka alakaa ootella aamukahvia.

Juuri ennen talvilomaa

Olen jäämässä talvilomalle. Kuten kaikki valtion, kunnan tai kirkon palveluksessa kauan olleilla on laita, on minulla melkoinen määrä vuosittaisia lomapäiviä, enkä henkilökohtaisesti ole yhtään pahoillani tästä seikasta. Sen sijaan olen tavattoman kiitollinen niille ihmisille, jotka aikanaan ovat nämä palkalliset lomat meille neuvotelleet.

Ennen kun oli pätkätöissä, ei ollut lomia ollenkaan, oli vain niitä työttömyyskausia välilä. Yrittäjänä ollessa sen sai määrätä itse, mutta jokainen päivä, jolloin ei laskutusta kertynyt, oli tuloton päivä.

Minulle sopii toisen palveluksessa oleminen, en tee kenellekään vahinkoa aiheuttaen luottotappioita, kuten yrittäjänä ollessa tuppasi käymään. Minulla tätä toisen ja vieläpä julkisyhteisön palveluksessa oloa on kertynyt jo toukokuun alussa 22 vuotta. Ne ovat olleet minulle hyviä vuosia. Tulot ovat olleet ennakoitavissa hyvinkin tarkkaan, ja menot on voinut sopeuttaa sen mukaan.

En ole mikään erityisen hyväpalkkainen virkamies, moni keltaista huomiotakkia pitävä tienaa enemmän, enkä valita siitä seikasta yhtään.

Edessa on kaksi viikkoa vapaata, jonka jälkeen on kohtalaisella varmuudella työpaikka, johon palata. Ajatelkaapa vaikkapa vapaan maailman veturia Yhdysvaltoja, joissa tapana on kuulemma se, että vaikka lomaa virallisesti on kolme viikkoa, niin pidetään yksi, ja senkin aikana luetaan ja vastataan työsähköposteihin.  No mikäs, miksei se noinkin mene, maan tapa on maan tapa. Olen turistina vieraillut monessa Euroopan maassa, ja siellä on tapana tehdä turistihommissa työtä 7 päivänä viikossa niin kauan kuin turisteja riittää.

Etta olen mina peräti etuoikeutettu, kun saan näitä lomia pitää ihan hyvällä omallatunnolla, eikä ole mikään pakko vastailla työsähköposteihin. Olen kyllä usein vastaillut, mutta sehän on minun oma asiani, vastaanko vaiko en.

Mutta nyt siis. Huomenna vielä kuoroharjoitus, perjantaihin eivät ole mitään laittaneet. Minä pakkailen, laitan laukut sukset kamerat laturit autoon, jonka ajelemme illankahussa Tampereelle, jossa lastaamme kulkupelin junaan, johon itsekin nousemme sitten lähellä puoltayötä.

Se, mitä sen jälkeen tapahtuu, onkin sitten uuden jutun aihe, jos katson tarpeelliseksi kertoa.

Asenteellista puhetta

Oli tämän päivän Helsingin Sanomissa, sen sivulla A12, juttu tästä kunnioitetun pääministerin lausumista viikonloppuna. Enpä ollut kuuntelemassa, kun tuppaa nuo poliitikkoparkojen pökinät olemaan monesti sellaisia, ettei niitä jaksa kuunnella, vaikka pitäisi.

Pääministerihän väitti, että arkkivihollisensa punavihreät vai oliko se vihervasemmistolaiset lopettaisivat metsien talouskäytön kokonaan. Tietenkin nousi se vastaäläkkäkin, sitähää hyö puhhuut mihin pystyyt, tuumisi Rokka, Antero, tähän.

Pääministerin yllä mainitussa tilanteessa puhumat lauseet ovat sinänsä ihan tyypillisiä ihmisille ikään, sukupuoleen, yhteiskunnalliseen asemaan, poliittiseen tai uskonnolliseen vakaumukseen tai mihin tahansa ominaisuuteen katsomatta. Vai etkö tunnista itseäsi? Kun vieroksumasi ihminen sanoo yhdenkin lauseen, joka ei sinua miellytä, niin eikö olekin niin, että mielessäsi, ellet tee töitä ja käytä mahdollista sivistystäsi, niputat hänet kaikessa itsellesi tärkeän vastustajaksi. Varsinkin, jos et joudu häntä kohtaamaan ihan sellaisenaan. Television vaaliväittelyt eivät ole sellaisia kohtaamisia, niissähän eletään vastakkainasettelusta.

Ilmiö ei ole mitenkään uusi, ja sitä on esiintynyt kaikkialla ja kaikkina aikoina. Olisiko pohjimmiltaan kyse pienen ihmisen perustunteesta eli pelosta kaikkea outoa kohtaan, kaikkea sellaista kohtaan, joka ei ole tuttua ja turvallista? Ihmisen maailmankuva kun rakentunee hänen jokapäiväisen elinympäristönsä olosuhteista, ja se saattaa muuttua olosuhteiden muuttuessa.

Mutta eihän pääministeri ole ns. pieni ihminen. Hän on varmasti älykäs, sillä eihän kai tuollaiseen asemaan kuka tahansa jurtti pääse? Ovela on pääministerin ja muunkin poliitikon oltava, ei passaa paskantaa siihen mihin kyykistyy. Poliitikon yksi tärkeä ominaisuus on se, että hän tavoittaa yleisönsä ja saa heidän luottamuksensa puolelleen.

Olisiko pääministeri vaikka kosiskellut hallitustouhuissa pahan kerran unhoon jäänyttä peruskannattajakuntaansa, maaseudun ihmisiä, joilla monella on korjuukypsää metsää pystyssä?   Ja saattaahan hän ihan aidostikin ajatella, mitä sanoi, vaikka kyllä eppäilen jonkun verran.

Tällä mietinnälläni en nyt mitenkään tahdo trollata tai muuta, vaan paremminkin yrittää ymmärtää poliitikko- nimisen ihmistyypin ajattelu – ja toimintatapaa. Kohtalaisen varma olen, että jos Helsingin Sanomat tutkisi kaikkien poliitikkojen puheiden perustumisen faktoihin, niin kyllä aika moni narahtaisi.

Mutta hei, meillähän on hallintomuotona demokratia, kansanvalta. Lait säätää Eduskunta, joka valitaan vaaleilla. Asioihin on lupa vaikuttaa myös etujärjestöjen kannanottoineen ja keinoineen, vaikka moni sitä harmitteleekin. Ainakin tämä Liike Nyt, tämä Sus, on jotain tällaista lausunut (tästä käy siis ilmi sitovasti, että aiemmin väittämäni pitää ainakin minun kohdallani paikkansa, mina kun vieroksun like Nytiä). Jopa kansalaisilla on oikeus tehdä aloitteita, kerätä nimiä.

Tähän hallitsemisen ja vallan  peliin sitten lähdetään erilaisilla konsteilla. Joku tykkää mennä asialinjalla, perustaa puheensa tutkimuksiin ja faktoihin, tuo aatettaankin siinä esille. Se on valitettavan tylsä tapa, sillä siitä ei synny välihuuteluita täysistunnoissa eikä muutakaan viihteellistä. Mutta kun kaivelee kansalaissodan, punaisen ja valkoisen terrorin, stalinistit, Kemin lakot, voivuoret, K-linjan diktatuurit, Kekkosen, Ahtisaaren, Ahon hallituksen ja kaikki mahdolliset esiin, niin viihdyttävää teatteriahan siitä tulee.

Ennen minä sitäkin kuin ulkovaltojen trollausta.

Miksi vierastan ääriaatteita?

Veikko Huovinen kirjoitti kauan sitten ansiokkaan lastunsa ”Miksi en voi sietää vetypommia”. Kirjailija vetosi nuoruutensa kokemuksiin huonoista korvikevaatteista, kelvottomista jalkineista, korttiannoksista. Minusta se oli järkipuhetta.

Kun menen sunnuntaisin soittamaan jumalanpalveluksia , on kirkkojen pihamaalla sankarihautojen rivistöt. Siinä on muistokivet, jotka on laitettu niiden muistoksi, jotka joutuivat ainakin osaksi 1930- luvulla vallinneden vahingollisten aatteiden (nationalismi, kommunismi) vuoksi jättämään kotinsa ja oman elämänsä.

Eilen, ollessani muistotilaisuudessa eräässä seurakuntamme monista seurakuntasaleista, sattui istumapaikkani vastapäätä graniittisia tauluja, joihin oli kaiverrettu niiden paikkakuntalaisten nimet ja kuolinpaikat, jotka joutuivat hörhöttäjäaatteiden vuoksi sodan lihamyllyn nielaisemiksi.  On hyvä, että ne taulut ovat siellä.

Saattoväki oli suuri, ja adressien luvussa kulahti pitkähkö aika. Minä rupesin tavailemaan niitä graniittitauluja. Havaitsin, että tuolta kohtalaisen pieneltä paikkakunnalta oli heinäkuun 1941 lopulla kuollut lähes kymmenen miestä Näätäoja- nimisessä paikassa. Kaiken kaikkiaan tuossa paikassa noina päivinä kuoli 230 suomalaista ja silloisia ystäviämme saksalaisia kai saman verran.

Sitä minä vain, että jos olisi ollut silloin vähän viisaampia isojen maiden päähenkilöitä, niin ei olisi tarvinnut noidenkaan kymmenen varsinaissuomalaisen maaseutupitäjän miesten olla parikymppisinä tappelemassa. Mutta kun oli. Niinpä tänä päivänä, kun näen sotilaallisesti suuntautuneiden ääriporukoiden mielenosoituksia televisiossa tai sanomalehtien kuvissa, mietin kovasti noiden graniittitaulujen sanomaa. Tai niitä sankariristirivejä, joiden vierestä kuljen työtehtäviäni hoitamaan. Miten arvottomien ihmisten vuoksi nuo kunnon miehet joutuivat henkensä heittämään, sillä eiköhän vain Stalin, Hitler, Mussolini ym. veitikat olleetkin ihmiskunnan pohjasakkaa, sitä samaa, mitä ovat nykyään ajatollahit ja imaamit tuolla lähi-idässä tai Afrikassa.

Ja mikäpä siinä, aina roskasakkia (=suuruudenhulluja nationalistivaltiomiehiä) riittää, ongelma on vain se, että ihan tavalliset ihmiset, jotka ehkä haluaisivat rakentaa taloja, viljellä maata, olla vaikka poliiseja, rekkakuskeja, lääkäreitä, sairaanhoitajia tai tehdä kauppaa tai muuta hyödyllistä, joutuvatkin rähjäämään pyssyjen kanssa.

Näiden roskavaltiomiesten vuoksi vierastan nationalistisia ja muita ääriaatteita, kuten ei sietänyt Huovis- Veikko vetypommia…