Syyspäivän mietteitä

Eilen oli ikävä sää. Sanoi vettä koko päivän, ja kun kävin juuri sademittarin lukemassa, niin arvioon jouduin. Mittarin asteikko nimittäin loppuu 40 milliin, ja se kokoajakin oli ihan täynnä. Kun illalla jokaperjantaiselta pipe-hiihdolta kotiuduttiin, auton lasinpyyhkijöitä sai käyttää jatkuvalla nopeudella, kuitenkin sillä hitaammalla, jota sitäkin harvoin tarvitaan. Niinpä valistunut arvioni on, että vettä tuli eilisen ja viime yön aikaan liki 60 mm, ja samaa kertoo vaikka tuo kotimme lounaanpuoleisista ikkunoista näkyvällä pellolla lilluva vesi, hulasvesi.

Vaan tänä aamuna taivas oli syksyisen hailakansininen. Lauantaipäivä oli melko harvinaislaatuinen, sillä on työpäiväni, mutta koko päivänä oli vain yksi työtehtävä, viimeinen palvelus muistotilaisuuksineen kaupungin kodista katsottuna kauimmaisessa reunassa, samanlaisessa maalaiskylässä, missä itsekin asustelen, tämän ns. kaupungin pohjoisessa päässä.

Omainen, johon olin ollut yhteydessä, ilmoitti pois mennen toivomuksen olevan, että ei kirkossa, koska hän ei siihen kuulunut. Siunaus tosin oli kirkollinen, ja oli tuo omainenkin oikein rippikoulun käynyt. Minä että jos sää on hyvä, niin toki ulkona, mutta että jos sataa niin jos sitten siellä kirkossa.

Kysyi omainen, jotta voisinko laulaa Eino Leinon runoon sävelletyn laulun haudalla. Minä siihen, että olen sen satoja kertoja esittänyt, että kyllä se minulle passaa. Ja laulettiin siellä virsiäkin. Ja muistotilaisuuteen vasiten pyysivät, että jos siellä laulaisin Kristallivirran ja Niin kaunis on maa. Sanoin senkin minulle passaavan oikein hyvin, sillä näitä samoja lauluja on toivottu kymmenet jollei sadatkin kerrat tämän ns urani aikana.

Ymmärsin jotenkin, ettei kirkon touhut oikein nappaa jälkeläisiäkään, ja niinpä menin paikalle ajatellen, että tässä sitä taas ollaan tuputtamassa jotain, mistä ei välitetä.

Miten kävi?

Papiksi sattui eläköitynyt naispastori, jolla oli ollut aikaa kohdata, jutella, kuullella omaisten kertomuksia poismenneestä. Kanttoriksi satuin minä, jonka kirkkaan otsan orvasketeen on jo ammoin tullut vako.

Pastori, johon tutustuin ensi kertaa ikätoverini ja tuttujen kyläläisten lapsen siunauksessa toistakymmentä vuotta sitten, on vanhemmiten vain petrannut. Sanoi pois menneen jälkeläinen, ettei ollut osannut kuvitella, että pappi voisi olla tuollainen. Että joka puhuu niin, että se puhuttelee häntä. Minä sanoin, että ymmärrän kyllä yskän hyvin. Sillä kirkkojen sakastien seinät ovat täynnä valokuvia ankaran ja synkeän näköisistä miehistä, joilla on liperit kaulassa, tukka suittu ja tärkätty papinpaita ja rypytön kaftaanintakki päällä. Sanoinkin ihmetelleelle jälkeläiselle, että Markku Tynkkysen (pappishehkilö) kirjassa Keltainen Taunus ja muuta elämänmenoa on semmoinen luku kuin Miestenhuone, jossa kokouksen jälkeen ajatuksiaan kokoamaan jäänyt kirkkoherra miettii mielessään edeltäjiensä kuvia katsoessaan, että niin ovat ankaran ja synkän näköisiä, kuin juuri olisi todistettu, ettei mitään Jeesusta ole koskaan ollutkaan. Ja sitäkin koetin sanoa, ette ei ne enää semmoisia ole kuin silloin, kun ripille pääsitte, ja minäkin pääsin. Se oli ilotonta ja ankaraa kirkon touhu niihin aikoihin.

Mutta tämän tänään työkaverinani olleen pastorin puhe oli lämmin, osaa ottava ja pois menneen hyviä ominaisuuksia korostava, vaikka oli pois mennyt kirkon jättänytkin.

Ja mitä kävi sitten jatkotilaisuudessa? Pastori hoiti hommansa niin, että ihmiset kokivat tulleensa kohdatuiksi, ja että heistä välitettiin. Minä toteutin toivomukset, eli lauloin Kristallivirran ja Niin kaunis on maa. Jotenkin ne väkeä koskettivat, sillä sekä tytär että pojat sanoivat tykänneensä.

No, tuo on minun työtäni. Sitä minä ja lukemattomat muut kirkon työntekijät teemme kaiken aikaa. Parhaimmat ovat kuin tuo tänäinen pastori, itse luen itseni keskivertotekijöiden joukkoon. Ja sen sanon vielä ja painokkaasti, että ihan eniten tykkään tavallisista ihmisistä. Semmoisista, joilla ei ole mitään merkittävää yhteiskunnallista tai muutakaan asemaa.

Heidän joukossaan viihdyn, ja heissä olen kohdannut kotoisan ilmapiirin. En niinkään merkittävissä asemmissa olevista tai joistakin superuskovaisista.

Mutta joidenkin ihmiseten seurassa on vain hyvä olla, ja tänäiset kohtaamani ihmiset ovat sellaisia.

Rasistin tunnustukset

En olisi kuunaan lapsena Afrikan tähteä pelatessani osannut arvata, että olen rasisti! Minusta se oli ja on hauskaa ajanvietettä, jossa etsittiin jalokiviä, ja kun sen kalleimman kiven löysi, niin se piti saada turvaan jompaan kumpaan pohjoisen kaupunkiin.

Monta hauskaa hetkeä veljen, enon, serkkujen ja kavereiden kanssa siinä vietettiin, ja nyt on niskassa sitten oikein yliopistotason tuomio siitä, että rasismia se oli. Kuinka mahdan tästäkään selvitä? Kun nyt, kun elämästäni on hyvin suuri osa jo mennyt, olenkin rasisti. Se Afrikan tähti ollee niin mustasti kuin valkoisestikin rasistinen, sillä mustan lähes orjatyövoiman kaivaman ihanan timantin ryöstää viisi valkoista rosvoa,

Orjakauppias John Newton kirjoitti tajuttuaan eläneensä väärin laulun Amazing Grace, jota hänen harjoittamansa vääryyden kohteiden jälkeläiset hyvin vaikuttavasti laulavat. Kuunnelkaapa vaikka Aretha Franklinin versio.

Minulla ei ole John Newtonin runoilijanlahjoja, enempi taidan körttivirrelle ruveta ruikuttamaan ja piehtaroimaan kaikkinaisessa kurjuudessani, kun en vieläkään tajua, mitä vikaa Afrikan tähdessä on.

Monopoli taas puolestaan lienee kapitalismin alkeisoppitunti, mutta kyllä me sitäkin pelattiin. Siinä kului joskus tänäisen kaltainen ikävä syysilta kokonaan rattoisasti. Mutta kai siitäkin voisi nillittää. Opetetaan lapset ahneuteen ja omistamisen keskittämiseen. Kyllä on kauheata.

Oli niitä nillittäjiä silloin 1970- luvullakin. Silloin kohistiin siitä, että Aku Ankka on neuvostovastainen, kun roistoilla (Karhukopla) oli punaiset paidat ja he tanssivat onnistuessaan ripaskaa. Mutta siihen aikaan osattiin sanoa myöskin: ”höpö höpö”.

Olen tässä aavistelemassa, että vanha kunnon taistolaisuus on palannut ihan kunnolla. Ei toki kommunistisena, vaan nykyisenä metoo- ja rasismimielensäpahoituksena. Oleellisessa mielessä kuitenkin kysymys on samasta asiasta, pienen piirin älämölöämisestä oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ja näin tämä sakki saa kokoaan suuremman merkityksen. Sillä kukapa ei olisi sitä mieltä, että taistolaisuus oli melko huvittava ilmiö näin lähihistoriallisessakin katsannossa, samoin kuin vaikkapa IKL:läisyys tai lapualaisuus. Oli niissä semmoinen vivahde-ero, että taistolaiset kurmoottivat vain sanoilla, mutta lapualaiset ja IKL.n porukka taisivat ihan konkreettisesti käsiksi käydä. mutta onhan se henkinen väkivalta väkivaltaa siinä missä ruumiillinenkin, kaiketi.

Mutta sen minä sanon kyllä, että jos meidän keittiön pöydälle Afrikan tähti joku kerta levitetään, niin kyllä hyvin mielin sitä pelaan.

Mitätön aikamme

Sattui tässä hiljattain kaupungissamme ikävä liikenneonnettomuus. Yksi henkilö siinä ainoastaan pääsi, toinen säilyi, mutta tulee saamaan syytteen.

Mutta syytettä eivät saa ne lajitoverit, jotka paikalle saapuessaan kaivoivat kännykkänsä esille ja ottivat kuvia, ja estivät tahi haittasivat pelastushenkilökunnan työtä.

Inhimillistä on, että lajitoverin onnettomuus herättää kiinnostusta. Ei olisi kivaa se, jos onnettomuuspaikalta jatkettaisiin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Silti arvelen, että kuvaaminen ja mahdollinen someen jakaminen on kohtalaisen ikävä tapa. Mitä ihailtavaa on iltapäivälehdistön toimittajien jutuissa?

Toinen on tämä korona. Minun kantani siihen on ja oli se, että heti, kun sitä vastaan oli saatavissa rokote, kävin sen hakemassa, samoin vahvisteen. Herregyyd immeiset, eikö jäykkäkouristusta ja muita menneen maailman kulkutauteja vastaankin suojauduttu? Mistä lähtien te aloitte uskoa Donald Trumpin ja muiden hörhöttäjien salaliittoteorioihin?

Ettekö te tiedä, mitä vaikkapa 70-110 vuotta sitten tapahtui? Meidänkin maassamme kuoli vaikkapa espanjantautiin ja jopa tuberkuloosiin ihmisiä kaikista ikäryhmistä! Nykyään meillä olisi käytössä keinot vastustaa näitä sairauksia rokotuksin.

Itse olen ollut kahdessa tai ehkä jopa kolmessa riskin sisältäneessä leikkauksessa. Ensimmäinen riskitilanne oli toukokuussa 1982. Vatsani tuli tosi kipeäksi, ja jouduin lähtemään töistä kesken päivän. Aikani soiteltuani pääsin silloiseen Keski-Suomen Keskussairaalaan poliklinkikalle, jossa otetut kokeet osoittivat, että minulla on umpisuolentulehdus. Siihen ainut hoito olisi leikkaus, sanoi lääkäri. Että suostunko. Ellen olisi suostunut, minun ei olisi tarvinnut ikinä kirjoittaa someen, vaan olisin kuollut tuohon pikkuvaivaan.

Toinen riskitilanne oli viitisen vuotta sitten. Olin nimittäin saanut pahan nivelrikon polviini, ja ortopedi asetti tekonivelleikkauksen ehdoksi tietyn painorajan, josta olin aika kaukana. Niinpä hankkiuduin lihavuusleikkaukseen, johon pääsy ei ihan helppoa ollut. Sen aikanaan sain, ja laihduinkin ortopedin vaatimusten mukaisesti.

Siitä seurasi kolmas riskitilanne, että mennä tekonivelleikkaukseen. Samoihin aikoihin, kun itse leikkaukseen pääsin ja menin, oli yksityisellä puolella esillä tapaus, jossa tekonivelleikkaukseen tullut perusterve potilas kuoli, kun leikkaussalissa ollut työntekijä aivasti. Muuten, julkisella puolella tällaisia tapauksia ei ole ollut….
Senkin leikkauksen läpikävin, ja kiitos julkisen terveydenhuollon ainakin tuolloin ehdottomien sääntöjen, säilyin hengissä ja toivuinkin leikkauksesta.

Niin että miten niin mitätön aikamme? Meillä kun nousevat otsikoihin ja kohujen aiheiksi erittäin tyhjänpäiväiset, salaliittoteorioitten korostamat tapaukset. Ja tähän kaikkeen suhtaudutaan kuten totuuteen!

Tahdon tässä painokkaasti sanoa, että kaikkinaiset salaliittoteoriat ja yksittäistapauksien valokeilaan nostamiset ovat absoluuttisesti pelkkää hörhötystä, turhuutta ja absoluuttista tyhmyyttä.

Totalitarismia ja rajoitettua sananvapautta

Olen somesta lukenut semmoisia tarinoita, että koronapassi on totalitarismia ja että maan hallitus rajoittaa sananvapautta.

Itse en sinänsä koronapassia mihinkään tarvitse, kun en kapakoissa käy enkä ole ainakaan tähän hätään matkustamassa vielä mihinkään. Totalitarismiväitteet tuntuvat perustuvan maskisuositukseen ja rokotussuosituksiin. Mielestäni vertaus totalitarismiin on vähän kaukaa haettua.

Myönnän jyrkästi, että henkilöllä on oikeus kieltäytyä rokotteista tai olla käyttämättä hengityssuojainta. Minulla on jopa niin vahvauskoinen ystävä, että hän kieltäytyy rokotteesta Raamatun Psalmien kirjan luvun 91 nojalla. Ainakin viime keskiviikkona hän oli kunnossa, joten kaikki kunnioitus tuolle vahvalle uskolle. Sen verran kuitenkin oli vastuullisuutta, että kun perjantai-iltapäivällä isohkossa marketissa nähtiin, käytti ihan kunnollista hengityssuojainta.

Sitten on pari puolituttua, jotka kovasti puhuvat, että rokotuksissa, maskisuosituksissa ja etenkin koronapassissa on kyse oikeasti totalitarismista. Myönnän jyrkästi, että ihmisellä on toki oikeus uskoa ihan mihin tahansa, vaikka näihin salaliittoteorioihinkin. Meillähän on positiivinen uskonnonvapaus, että sitä voi uskoa ihan mihin tahtoo, vaikka Beatlesiin kuten Kari Peitsamo vuonna 1977 lauloi. Minäkin tunnustan uskoa ihan reilusti, ja suon kernaasti lähimmäisilleni oikeuden pitää vakaumustani vääränä, uskoa toisin kuin itse uskon. Sellaisesta kysymyksestä ei kynnyskysymystä kannattane tehdä?

Sitä minä kyllä kovasti toivon, että nämä totalitarismiväittäjät ja rokotusvastaiset välttyvät koronataudin vakavalta muodolta tai koko koronataudiltakin.

Suren erästä koronatautiin menehtynytttä tuttavaa, vaikka iällä olikin.

Mutta mikä se on totalitarismi? Eikö enemmänkin semmoinen komento, mikä oli melko lähellä Suomea sijainneessa 1990- luvulla loppuneessa valtiossa, ja taitaa jossain määrin olla sen seuraajassakin. Siinä ykkösversiossa totalitarismi oli sitä, että vähäinenkin epäily tarkoitti kuulaa kalloon vaikkapa kuuluisassa vankilassa tai matkalla vankileirille tai nälkä – ja puutostautikuolemaa vankileirillä. Tai erään mainittavan keskieurooppalaisen valtion touhuja 1930- 40- luvuilla, siis sen, joka oli Suomen ylin ystävä vuosina 1941-1944, ja jolle olemme kiitollisuudenvelassa siitä, että Suomi todella oli suurenemassa merkittävästi, kunnes se toinen totalitäärikomento rupesi tosissaan pistämään hanttiin, muttei sentään saanut maatamme alistettua.

Että hei kuulkaa, oliko oikeasti totalitarismia se, että tuhoisaa, keuhkoihin menevää tautia vastaan taistellessa suljettiin vaikka ravintolat ja tapahtumat? Olisiko ollut ihan oikeasti oikein antaa luonnon valita? Minä vain kohtalaisen monen perussairaan läheisenä kyselen. Jos luonnonvalinta olisi ollut ok menneinä aikoina, olisin paitsi itse kuollut jo 40 vuotta sitten umpisuolentulehdukseen, menettänyt ainakin puolenkymmentä läheistä ja tärkeää ihmistä, jotka hoidettuina sentään pysyivät keskuudessamme osa näihin päiviin asti, osa 30-40 vuotta pitempään kuin luonnonvalinta oli.

Että jos minä ihan suomeksi ja selvästi sanon, niin tämä maski- korona- ja rokotevastaisuus näyttäytyy kyllä eräänlaisena ekofasismina, roduntervehtyttämisoppina.

Minä olen kahdesti rokotettu koronaa vastaan, Pfizer- Biontechin rokotteella, josta toisen sain heinäkuussa. Jos minuun laitettiin noiden myötä jokin siru, niin sirun laittaja on tullut tietämään vaikka sen, että aion huomenna nostaa veneen merestä ylös ja viedä talvisäilytykseen, ja että lainaan trailerin sitä varten ystävältäni. On kyllä jännittävää, että Pfizerilla sen tietävät. Toisaalta voivat sen huoletta kertoa vaikka Venäjän Duumalle tai Elokapinan johtokunnalle. Että jos joku huomenna Kuivaraumassa, Rauliossa, Torlahdessa, Suurikkalassa tai Santtiossa istuu tiellä estäen veneenkuljetuksen, niin salaliittoteoria on totta. Minä kyllä silloin sanon, että istuhan rauhassa, eiköhän tuosta sivuitse mahdu jossain kohdassa. Minulla kun ei ole kiire.

Aktivismi passivistin silmin

Elokapina on kaikkien huulilla, kiitos Ylen ja Helsingin Sanomain. On poliisi kuulemma myöntänyt virhearvion, oliko se siitä, että elokapinalaiset änkesivät kansanedustajain Eduskuntatalosta poistumisen tielle, en ole niin tarkkaan seurannut. Ykkösaamua kuulostelin puolella korvalla.

Mutta mitä se on tämä aktivismi? Se on tapa vaikuttaa asioihin suoralla toiminnalla kaiketi, vähän kuin jääkäriliike, Lapuan liike, Koijärvi-liike, ammattiyhdistysliike, Pride, tai nyt tämä Elokapina.

Olen taipuvainen ajattelemaan, että toki saa kansanedustuslaitoksen ulkopuoleltakin yrittää vaikuttaa, kun esimerkiksi jokusen vuoden takaista Postin työtaistelua en pahana pitänyt. Sitähän tämä Elokapina nyt kaiken aikaa tekee, ja saa kyllä julkisuutta ja ymmärrystä toimilleen, kuten sai aikanaan Koijärvi-liike ainakin joiltakin, tai vaikka Greenpeace ja muut ketjuin työkoneisiin hirttäytyjät.

Mietin tässä, että minkälaista aktivismia tässä vaikkapa noin 120 vuoden aikana on ollut? Kun Eugen Schaumann (oliko nimi oikein kirjoitettu?) ampui Nikolai Bobrikoffin kuoliaaksi, sitä pidettiin laajalti sankarillisena aktivismina. Punakaartin aktivismi jakoi mielipiteet kahtia. Entäpä jääkäriliikkeen ja Lapuan liikkeen aktivismi? Olivatko Kemin lakot 1947 aktivismia? Paasikivi ja Kekkonen koettivat kaiketi yhdistää kansaa, ja aktivismipyrkimykset jäivät melko paikallisiksi.

Sitten 1980- luvulla, Kekkosen viimeisinä vuosina, tuli tämä Koijärvi-liike. Sen jälkeen en oikein muuta aktivismia tunnista kuin tämän Elokapinan ja ay-liikkeen.

Sehän aktivismi pyrkii vaikuttamaan päätöksentekoon ulkoparlamentaarisesti. Ay-liike on onnistunutkin usein, heidät on otettu huomioon ja heidän vaatimuksiinsa on monasti ainakin osin suostuttu.

Olen aina silloin tällöin törmännyt ihmisiin, jotka etenkin ay-liikettä ovat moittineet ja arvostelleet parlamentarismin ohittamisesta. Näin passivistina ajattelen, että nuo samat ihmiset varmaan arvostelevat vaikkapa Elokapinaa samoin argumentein.

Minun kantani erilaisiin aktivismeihin on se, että jotkut aktivismit ovat hyödyllisiä, jotkut toiset haitallisia.

Niinpä en osaa eri aktivismeille juuri muuta sanoa, kuin että siitä vain ajakaa asiaanne, kunhan ette aiheuta kenenkään hengelle ja terveydelle vaaraa. Vapaassa maassa saa vapaasti olla kaikenlaista mieltä ja mieltänsä osoittaa tai olla aktivisti. Taikka minun tapaani absoluuttinen kansalaispassivisti.

Käytiin vanhassa pääkaupungissa

Kun tuossa alkusyksystä alkoi näyttää siltä, että koronarajoitukset ainakin vähin helpottavat, niin ei siinä kauaa mennyt, kun selattiin Turun Filharmonisen orkesterin ohjelmistoa, ja tuossa joku viikko sitten niitä lippuja käytiin hakemassa sen verran, että pahimpaan orkesterimusiikin nälkään vähän hiukapalaa.

Niinpä tänään töiden jälkeen, kun kotiuduin töistä ja parempi puoliskokin oman työpäivänsä lopetti, ei lähdettykään tavalliseen tapaan kävelylle. Vielä mitä, minä jätin arkityövaatteet päälle, vaimo pukeusi myös asiallisesti, ja lähdettiin ajelemaan vanhaan pääkaupunkiin. En nyt ihan heti muista, milloin olisimme olleet tämmöisellä reissulla. No kesällä tuossa merenlahden toisella puolen, mutta se oli enemmän pianistin ja laulajain hommia, nyt oli vuorossa ihan sinfoniakonsertti.

Ja kyllähän se, vaikka se Aninkaistenmäen konserttitalo on vähän ahdas eikä sen akustiikkakaan kaksinen ole. Eipähän muuta kuin kumijalka lähistölle kadunvarsiparkkiin ja sitten konserttitalon aulaan, takit narikkaan ja kipuamaan kohti yläkerran lämpiötä, josta tilasimme väliaikakahvit valmiiksi. On nimittäin sangen mukava konsertin väliajalla vain etsiskellä pöytä, jossa on nimilappu ja tilatut tarjottavat sen sijaan että jonottaisi kymmenenkin minuuttia, etenkin tällaisena aikana, kun kasvomaskien kanssa muuten mentiin.

Toden totta, orkesterikin oli puhallinsoittajia lukuun ottamatta maskein suojautunut, kapellimestari ja viulusolisti sentään tulivat ihan ilman suojaimia. Mitäs kun ulkomaalaisia ovat. Vaan kyllä tätä oli kaivattu – oli kaivannut muutkin kuin me. Sillä jo konserttimestarin ja muun orkesterin astellessa lavalle loiskutimme käsiä niin maan perusteellisesti, ja kun sitten kapellimestari, hoikka keski-ikäinen tunnettu maailmanluokan viulisti, asteli lavalle niin tuhannen enempi loiskutettiin.

Minä olen semmoinen höpelöpoika, että kun sinfoniaorkesteri tarkistaa virityksen, niin se jo minua liikuttaa. Kun ensin oboe, sitten muut puu- ja vaskipuhaltimet, sitten oboe ja jouset, tekevät sen kaikkien tunteman alkumanööverin, niin melkein tekee mieli taputtaa jo sille. Tämähän johtuu tietysti siitä, että orkesteri soi ns. luonnonvireessä, eli puhtaat intervallit hakeutuvat absoluuttisen puhtaiksi. Näin ei esim. pianossa ja muissa tasavireisissä soittimissa ole, tasavireisessä temperatuurissa kun puhtaita intervalleja joudutaan supistamaan hieman.

No joo, ohjelmassa oli siis klassismin ajan orkesterimusiikkia. Alkupaloiksi tuli Maksim Berovskin C-duurisinfonia, juuri semmoinen klassismin ajan tyylipuhdas, sievä kappale, taitavasti sävelletty ja tieten hyvin esitetty. Loiskutimme kappaleen päätyttyä tyytyväisinä.

Vaan sittenpä tapahtuikin semmoinen, että tämä viulistikapellimestari toi lavalle Mozartin D-duuriviulukonserton solistiksi oman oppilaansa, noin 23-24- vuotiaan kuvankauniin naisen. Paitsi että on hän kaunis, on hän jo sangen syvällisesti perillä soittimensa salaisuuksista ja nikseistä. Että se viulu lauloi heleästi helkytellen ja laulavasti liverrellen, sävyjä löytyi jos jonkinlaisia. Teoshan on niin tyylipuhdas klassismin ajan konsertto kuin Mozart nyt vain osasi, ja hänhän osasi. Hyvin kauniisti ja päättäväisesti tuo kaunotar selvitti niin teemat, sivuteemat kuin soolokadenssitkin. Ja sitten me vasta loiskutettiinkin, kun kappale loppui. Joutui tuo kaunis viulisti tulemaan kahdesti takaisin, eikä me päästetty sitä vieläkään, vaan esitti hän ylimääräisenä vielä mitä melkoisimman sooloviuluteoksen, jota minä en nimeltä tuntenut, mutta nautiskelin kyllä melkein tippa linssissä ja pala kurkussa jumalaisen ihanaa sointia. Ja me vieläkin loiskutettiin käsiämme niin että minulla hartiat jo melkein puutui.

Näin korona-aikana istuimme tieten maskit päässä ja paikat olivat numeroimattomat. Henkilökunta ohjasi meidät paikoillemme, ja kun konsertin väliaika tuon kaunokaisviulistin jälkeen koitti, ohjasi henkilökunta väen penkkirivi kerrallaan väliaikatarjoilujen pariin.

Konsertin päätti Joseph Haydnin 102. sinfonia, se lisänimeltään Lontoo. Nyt oli kyllä tämä viuluvirtuoosikapellimestari hionut orkesterin parhaimpaansa, henkeä haukkoen melkein kuulin. Lähistöllä istunut vanhempi herrasmies klubitakissaan puolestaan näkyi pitävän matkapuhelinta suurten kämmentensä suojassa ja näkyi seuraavan jalkapallo-ottelua! Enhän minä siitä tieten närkästynyt ainakaan kovin paljoa…. Toisaalta saattoihan hän olla vaikka intohimoinen musiikin ja jalkapallon ystävä, ja nyt joutui hän katalaan tilanteeseen, kun oli samaan aikaan tarjolla lavalta klassismin ajan komeinta musiikkia ja sitten sieltä matkapuhelimen näytöltä kukaties ratkaisevan tärkeä jalkapallo-ottelu. Mutta ei hänellä ollut äänet päällä, eikä hän rökälemäisesti noussut tuulettamaan, jos maaleja tuli, sitä en tullut enkä luultavasti tule tietämäänkään, sillä minulle kaiken sortin urheilu on ihan ok, kunhan minun ei tarvitse sitä mitenkään seurata.

Vaan kyllä oli orkesteri melkein liekeissä klassismin ajan suurten säveltäjien Mozartin ja Haydnin kanssa, ja kyllä se Berovskikin oli hieno säveltäjä. Beethovenia emme tällä kertaa saaneet kuulla, mutta eihän sitä makeaa mahantäydeltä, sanoo sananlaskukin.

Että kyllä on nyt sitä kulttuuria päästy nauttimaan, ihan kunnolliset siemaukset.