Tiedotustilaisuus

Toiminnanjohtaja irrotti kannettavansa telakasta, nappasi verkkolaitteen mukaan ja lähti auditorioon. Siellä vallitsi normaalia vaimeampi puheensorina, sillä viime viikkoina oli käyty yhteistoimintaneuvotteluja. Hän meni hakemaan kahvia ja leivoksen, jutteli työntekijöiden kanssa.

Järjestö oli toiminut jo pitkään, laajentunut, sille oli tullut alaosastoja maakuntiin, sitten oli tullut uusi aika, ja toiminta oli hiipunut pikku hiljaa. Maakunnista oli toimistoja lakkautettu, toiminta pyöri vapaaehtoisten varassa. Konttori oli enää pääkaupunkiseudulla. Hän oli noussut toiminnanjohtajaksi parinkymmenen vuoden työrupeaman jälkeen. Hän tunsi jokaisen toimistossa työskentelevän. Niinpä käydyt yhteistoimintaneuvottelut eivät olleet tuntuneet hänestäkään mitenkään mukavilta.

Järjestön hallitus oli kokoontunut edellisiltana, ja päätökset oli tehty. Toiminnanjohtaja oli soittanut irtisanottaville, ja asianosaiset tiesivät jo asiasta. Sydäntä särki. Mistä Pirjo, Ilkka ja Hannele saavat työtä, kaikki jo lähellä kuuttakymmentä. Toiminnanjohtajan sisintä etoi. Neljäntuhannen euron kuukausipalkka näytti nyt toisen puolensa. On valtaa, on vastuuta. Tällä hetkellä hän olisi mieluummin ollut vaikka kaupan kassalla…

Pirjo istui kahvimuki kourassaan takarivissä. Joku oli häneltä jotain kysynyt, ja vasta kolmannella kysymällä hän sai vastattua kysymykseen ”onko sinulla kaikki hyvin”, että ”joo, ei tässä mitään.” Ilkka ei ollut tullut paikalle ollenkaan. Hän oli edellisiltana kuultuaan irtisanomisestaan irtisanoutunut itse saman tien, ja oli käynyt aamulla aikaisin tuomassa avaimet ja puhelimen konttorinsa pöydälle. Lisäksi siellä oli ollut koristenauhoin suljettu pahvinen laatikko, päällä lappu ”Kiitokseksi näistä vuosista toiminnanjohtajalle”. Laatikossa oli muovipussiin laitettuna ulostetta. Hannele istui ilmeettömänä, vastaili yksisanaisesti, jos joku hänelle jotain puhui.

-No niin, aloitti toiminnanjohtaja.
Hän lateli koneensa ruudulta lukien kaikki ne parakraaffit, jotka näissä tilanteissa pitää lukea. Että kuinka järjestön taloudellinen asema oli merkittävästi heikentynyt, jäseniä oli lähtenyt ja toimintaa tukeneet lahjoittajat vähentyneet merkittävästi. Tämän vuoksi toimintoja pitää tehostaa ja karsia, ja on päädytty siihen, että tiedotus ja laskutus yhdistetään ja siivous ulkoistetaan, näillä toimilla saavutetaan järjestön hallituksen asettama kuudenkymmenentuhannen euron säästö tulevana vuonna. Sitten toiminnanjohtaja muistutti vielä lakisääteisestä muutosturvasta, että irtisanomisaikana voi saada vapaata työnhakua varten.

Toiminnanjohtaja luki ruudulta lauseita, joiden sisältö oli kaikin tavoin pohdittu, asiallisesti perusteltu, niissä oli huomioitu kaikki mahdollinen. Ihan järkeviä lauseita ne olivat ulkopuolisenkin korviin.
Mutta olepa se, jolle nämä lauseet merkitsevät sitä, että jonkin ajan kuluttua noista ovista ei ole enää mitään asiaa sisäpuolelle. Olepa se, jolta se parin tuhannen kuukausiansio vaihtuu työttömyyskorvaukseksi. Olepa se, jolle työssäkäynti on ollut henkireikä kotoa muuhun maailmaan. Olepa se, joka ei saa tuleviin hakemuksiinsa vastausta. Toiminnanjohtajan sisäinen syyttäjä kovensi ääntään: – Näin sinä latelet noita lauseita. Näin sinä ihan kuin arkista asiaa luet kolmelle ihmiselle vajaan kymmenen vuoden kortistotuomion ennen surkean pieneksi kutistuvaa eläkettä. Sillä hyvin tiedät, ettei nämä viiden- kuudenkymmenen välillä olevat mihinkään pääse. Kuka haluaa olla rapistuvien työterveyshuoltoa maksamassa, sairaslomille sijaisia kysymässä. Ymmärrätkö, ole peto! Näin taratteli toiminnanjohtajan olkapäällä oleva sisäinen syyttäjä samalla, kun hän luki lakimiesten muotoilemaa tekstiä lujalla asiatyylillä, niin kuin omaa sisintään olisi siinä purkanut.

Toiminnanjohtaja oli jo loppupuolella esitystään, kun hänen äänensä sortui. Hän pyysi anteeksi, että hänen on poistuttava hetkeksi. Oven ulkopuolella tuli itku. Se puistatti häntä rajusti. Hänen hommansa ei totisesti ole herkkua. Hän muisti hyvin, kuinka Pirjo oli häntä perehdyttänyt juuri tiedotukseen hänen tultuaan taloon viisitoista vuotta sitten. Hannele oli uskollisesti ohi mennessään aina kysynyt, kävisikö kahvi tai tee, oli pyyhkinyt kahvitahrat pöydältä, tyhjentänyt roskiksen niin ettei se koskaan tursunnut yli, joskus jopa katsonut toiminnanjohtajan tytärtä tämän ollessa pieni ja jouduttua tulemaan muutamaksi tunniksi äidin töihin. Ilkan lennokkaat lauseet olivat nyt historiaa, niitä ei enää saataisi.

Hän kokosi itsensä, ja palasi auditorioon, pystyi jatkamaan loppuun.
Tilaisuuden loputtua hänen päähänsä tuli sellainen ajatus, että tänä iltana hän ottaa kyllä illalla jokusen lasin viiniä.

Väki valui vaisuna ulos auditoriosta. Joku sanoi mennessään ääneen, että koskahan nämä tilat menevät myyntiin. Toiminnanjohtaja vavahti. Siitä oli ollutkin eilisiltaisen hallituksen kokouksen päätyttyä vaatenaulakoilla jo alustavaa puhettakin.

Toiminnanjohtaja oli viidenkymmenenkahden. Mitäs sitten, jos järjestö päättää hakeutua konkurssiin…

Poliittinen elämä Suomessa

Tavallaan tyhmää kirjoittaa tämmöinen havainnointi, mutta mihinkä kissa kynsistäänkään pääsee. Minua on aina jollain kierolla tavalla kiinnostanut, mikä ohjaa ihmisen valitsemaan jonkin puolueen, jota enemmän tai vähemmän uskollisesti seuraa. Veikko Huovisen jo 1960- luvulla kirjoittama Poliittinen elämä Suomessa talvella on toki ylittämätön, mutta tällainen kansalaisjournalistikin saanee vaatimattomat havaintonsa julki tuoda. Eihän tätä edes paineta. Kirjoittajan kunniaksi (kukas kissan hännän nostais…) sanottakoon, ettei hänen kahta kirjaansa ole havaittu kirjakauppojen ale-laareissa. Roskalavoista tai saunan pesistä en ole varma.

No, meillä Suomessa kuten muuallakin demokraattisina valtioina pidetyissä valtaa käyttää kansa, silleen edustuksellisesti. Aikojen alussa samoin ajattelevat ihmiset ovat järjestäytyneet puolueiksi, ja niitä tavalliset taatiaiset sitten enemmän tai vähemmän kannattavat.

Puoluekannatusta on monenlaista. Jollakin se perustuu haluun olla vaikuttamassa asioihin, ja arvoihin siitä, miten maailma pitäisi hänen mielestään olla järjestetty. Joku on pragmaattinen. Joku on shoppailija, eli miettii, mikä tällä kertaa olisi tärkeää, ja valitsee kantansa sen mukaan. Tähän perustuu monesti puoluekannatuksen vaihtelu, jota ihan kuukausittain mitataan. Neljäs vallan mahti, tiedotusvälineet, pitävät sellaista tärkeänä ja oleellisena tietona.  Joku sitten kannattaa puolueita vähän kuin jalkapalloseuraa tai ihailemaansa iskelmälaulajaa.

Puolueväki osaa joskus keskustella toisella tavoin ajattelevienkin kanssa, mutta yhä yleistyvä trendi on se, että erityisesti vastustajiksi luokiteltuja nimitellään ja kaikki heidän ajatuksensa, aikeensa, kirjoituksensa tai tekonsa asetetaan kysymyksen- tai naurun alaiseksi. Huonoa käytöstähän se on, mutta semmoinen ihminen monesti on, kuplassa viihtyvä, kuten nykysanonta kuuluu

Kansalaispassivistiksi joutunut, päässyt tai kehittynyt (tai taantunut)  tätä kaikkea seuraa välillä vähän ihmeissään, joskus huvittuneena, joskus päätään puistellen.

Mutta hyvä se on, että on semmoisia ihmisiä, jotka haluavat antaa aikaansa yhteisten asioiden hoitoon. Jos ei sellaisia hyviä ihmisiä olisi, niin eipä olisi kouluja, ei kirjastoja, ei teitä, ei poliisia, ei puolustusvoimia, kaikki vaan möllöttäisivät omissa oloissaan.

Joskus ihmisestä näkee ensi kertaa tavatessaan, että tässä on henkilö, joka on istunut parhaat sienestys- tai kyntöilmat lautakunnissa valmistelemassa asioita, tai sonnostautunut valtuuston kokoukseen tehtävänään äänestää, kuten ohjeeksi on annettu.

Mutta näin vain sitten on olomme järjestetty, kenelle paremmin, kenelle vähän keskinkertaisemmin. Ja on varmasti joku sitäkin mieltä, että asiat on ihan pielessä.

Suomalainen osaa hyvin negatiivisuuden, ja koetan näin tämän kaiken jos ei ulkopuolelta niin ainakin ulkokehältä arvioida, mikä politiikkaihmisiä järsii vasemmalta oikealle.

Vasemmistolaista järsii ihan hirveästi se, että suurpääoma saa mellastaa varsin vapaasti. Voitot tuloutetaan osingoiksi, jotka viedään verokarhulta piiloon jonnekin veroparatiisiin. Vassari haluaa verottaa lahjakkaita, ja saada samat hyvyydet laiskoille ja saamattomille kuin ahkerille ja aikaansaaville. Sen tähden vassarit onkin vastustajiensa mielestä saamattomien ja laiskojen puolue, joka vallassa ollessaan suistaisivat maan perikatoon, kuten Venezuelassa kävi.
Vassaria järsii ihan maailmaa enempi yritystuet. Työssäkäyvien verorahoilla rahoitetaan suoraan osakkeenomistajia. Nyt ne ilkkuu, kun yritykset huutaa yhteiskuntaa apuun koronakriisissä. Ennen ne aina sanoi, että älkää jumaliste puuttuko meidän touhuihin. Siitä vassarit nyt ilkkuu, mutta kyllä niiden suut vielä tukitaan.

Demaria järsii suunnilleen samat asiat kuin vassariakin. Demari on vain vähän vähemmän jyrkkä, sillä niillä oli takavuosikymmeninä paljon hyviä virkoja ja asemia. Demari verottaa mielellään, mitä paremmat tulot, sitä rankemmin. Niillä rahoilla se sitten rakentaa byrokraattisia laitoksia, joiden johtoon se ilman muuta laittaa kovalla palkalla uskollisen saappaannuolijansa.  Demari tykkää siitä, että kaikki on järjestäytynyttä ellei peräti järjestöitynyttä. Se haluaa säännöt kaikkeen, ja niitä valvomaan jonkun kovapalkkaisen, tietysti sosiaalidemokraattisen virkailijan.
Demari on työorientoitunut, mutta valitettavasti sillä on sellainen hassu ja toteutuskelvoton ajatus, että palkkaa pitää saada ihan hirveästi. Ei niitä rahoja mistään saa tolkun firma, kun vielä yhteiskunnan syöttiläitä varten pitää verottaa kaikki hengiltä.

Kepulainen on metka ilmestys. Keskustapuoluehan on aina jonkun apupuolue. Vuosina -15 – 19 se oli Kokoomuksen apupuolue, sitten se vaihtoi lennosta sossujen apupuolueeksi, mutta kyllä se ohjetta ottaa kokoomuksilaisilta.  Historian valossa se tuntee viehtymystä kokoomuksen apupuolueeksi, ja sitten kun se saa päihinsä, niin se alkaa puhua aitovieristä ja on haikailevinaan punamultaa, vaikka se sitä syvästi inhoaa, kun demarit ei anna niille niitä hyviä virkoja, vaan kahmivat ne omilleen.
Kepulaista järsii pääasiassa samat asiat kuin kokoomukselaisiakin. Liian suuret työvoimakustannuset, ay-liike, laiskoja hyysäävä sosiaaliturva, ja kyllä ne punaista näkee kun vihervassarit mälkättää perustulosta. Mutta yritys- ja maataloustukia kepulainen pitää hyvinä ja oikeina asioina, sillä ne edistävät toimeliaisuutta.

Nyt tuleekin vaikea kysymys. Kuuluuko tähän perussuomalaiset, kristilliset vai mikä, jos vasemmalta oikealle edetään.

No, otetaan kristilliset. Perusarvot kunniaan, ne ennen mainosti itseään. On ne hallituksessa olleet, kannattavat ydinperhettä. Sekulaarilta osin ne ei eroa mitenkään kepusta tai kokoomuksesta.  Niitä ilahduttaa ja järsii sekulaarilla puolella suunnilleen samat asiat kuin kepulaista tai kokoomukselaista, sitten niillä on näitä omia painotuksia, jotka pohjautuvat kristinuskon helluntailais- viidesläis – herätyskristillisten suuntausten teologiaan parisuhteesta, sikiön oikeudesta elämään ja avioliittokäsityksestä.

Perussuomalaiset on ollut tämän vuosikymmenen ajan todellinen voimatekijä poliittisella kentällä. Se haluaa kaiken ja on haluamatta monia asioita. Se haluaa kaikki töihin, ja hyvällä palkalla, että ei sossua tarvita.  Se on metsien miesten ja naisten oma puolue, johon on hyvä ja helppo tulla, jos jokin järsii.
Perussuomalaista järsii vihervasemmistosuvakit,  maahanmuuttajien hyysääminen omien sairaiden ja vanhusten kustannuksella, voittojen yksityistäminen ja tappioiden sosialisointi (ellei ne voitot ole omia, se on eri asia, kuten tietysti kaikilla muillakin). Perussuomalainen lausuu sanan ”vihervasemmisto” tai ”suvakki” samalla sävyllä kuin 1970- luvun taistolaiset sanan ”riistäjäporvari”.

Sitten kokoomus. Sehän on siis lahjakkaiden ja kyvykkäiden ihmisten puolue niille, jotka touhuaa eivätkä diskuteeraa turhaan. Kunnon kokoomukselaista järsii ihan tosissaan ammattiyhdistysliike, joka estää maamme talouden kuntoon laittamisen. Raivoon asti kokoomukselaista järsii ne, jotka ei edes yritä mitään vaan notkuvat sossuavustusten tai ansiosidonnaisten työttömyskorvausten turvin ihan mukavasti mitään tekemättä kotona. Kyllä jokainen työtä löytää, jos ihan tosissaan yrittää. Kokoomukselaisen mielestä ihmisen, etenkin huonomman aineksen, pitää tehdä töidä aamusta iltaan euron tuntipalkalla ja työpäivän päätyttyä käyttää päivän ansionsa kulutukseen, näin saadaan aikaiseksi talouskasvua. Suotavaa olisi myös lausua kiitos sille hyväntekijälle, joka hyvän hyvyyttään tarjoaa työtä.  Jos joku joutuu työttömäksi, kokoomuslainen, kepulainen, kristillinen ja rkpläinen kaivavat nopeammin kuin kukaan ehtii sanoa ”ai”, esiin menestystarinan ihmisestä, joka alkoi työttömäksi jäätyään kontata polvillaan, möi polviin tulleet rupensa  intialaiselle lääkeyhtiölle saaden maksun yhtiön osakkeina. Yhtiö kehitti hänen polvirupibakteeriseoksestaan menestysrokotteen, ja polvillaan kontannut nauttii nyt suurosinkoja ja suunnittelee ravintolan avaamista.

Kokoomukselaisen himohommaa on julkisten menojen leikkaaminen, tai sitten jonkun  julkisen terveydenhoidon, minkä ovat joutuneet omaksumaan vastustettuaan moista sosialismia aikoinaan kynsin hampain, saattamista yksityisten hoitoon. Sillä siellä julkisissa laitoksissa on aina se demari taikka vassari johtamassa ja estämässä hyviä liikeideoita toteutumasta. Ja salaa ainakin jotkut kyllä ajattelee, että jäi silloin aikanaan se rikkaruohojen kitku vähän kesken…

Nykykokoomukselainen ei ole mikään koti-uskonto-isänmaaöyhöttäjä. Se on jättänyt kiihkoilun perussuomalaisten hommaksi.  Ei, se on ketterä ja kansainvälinen, joka suree sosialistisen Suomen kauheaa kohtaloa. Sivistysporvarit, jotka nauttivat kyllä verovaroista maksettua palkkaansa, kannattavat kyllä tätä kykypuoluetta, sillä he ajattelevat päässeensä asemaan lahjakkuudellaan. Demareiden verotusintohan nyt järsii ketä tahansa kunnon palkkaa nauttivaa, on tosi.

Jaa, mutta jäi vihreät käsittelemättä. Nehän oikeastaan aloitti vasta meikäläisen ollessa parikymmentävuotias.  Niitä järsii se, että metsiä hakataan ja maata viljellään vesistöjen vieressä, ja että soita ojitetaan ja turvetta nostetaan. Viherkäisten mielestä kaikkien pitäisi asua kaupungeissa, kuten myös kokoomukselaisetkin ajattelevat. Mahtaako niitä järsiä rinnastus vasemmistoon, en tiedä. Ei ne varmaan silleen vasemmistolaisia ole, että harvempi niistä on ollut töissä tehdassalissa, kaupassa, pankissa tai vaikka leipomassa. Enempi ovat yliopistojen kampuksilla olleet ja päätyneet johonkin virastoon tietokonetta naputtamaan, vapaa-aikoinaan osallistuvat ehkä johonkin talkoisiin, jossa suojellaan joku metsikkö, kun siellä oli vuonna 1957 tai mahdollisesti 1996 käynyt valkoselkätikka.

Tämmöiseltä näin karkeasti yleistäen politiikkauskovaiset näyttävät kansalaispassivistin silmin. Kansalaispassivisti myöntää sortuneensa vähän alhaiseenkin kenkkuiluun ja kansalaispassivistia käy syyttäminen siitä, ettei laita rikkaa ristiin yhteisten asioiden hyväksi. Mutta kyllä kansalaispassivisti maksaa veronsa. Tulot on kyllä semmoiset, että valtionveroa ei juurikaan kerry, mutta arvonlisäveron saa valtio jokaisesta tienaamastani sentistä.

Sillä perusteella uskaltaudun tämän kyökkianalyysin julki tuoda.

Kaukon koronaeristys

Eläkkeen maksupäivä tuli lopulta. Monta päivää Kauko oli sinnitellyt makarooneilla ja ketsupilla. Siinä ei ollut mitään outoa, sillä niin hänelle kävi aina muutenkin. Eläkkeen maksupäivä oli juhlapäivä tai ainakin sellainen päivä, että kaupasta saattoi ostaa ehkä jopa makkaraa tai tonnikalaa, jauhelihaa hän osti harvemmin, sillä ruunanlaitto ei ollut oikein hänen heiniään.

Silloin kauan sitten tehtaalla oli työmaaruokala, ja vaimo silloin ennen teki huushollin. Kauko osaa keittää perunat tai makaronit tai kananmunia, paistaa pannulla makkaraa lämpimäksi, mutta sen hienompaa ruuanlaittoa hän ei osaa.

Mutta nyt Kauko sonnostautui lähtemään kauppaan. Tutusti askelet rappukäytävää alas, sitten ovesta ulos ja ylöspäin katua Osuuspankin kulmaan, jossa on pankkiautomaatti. Kauko laittaa Visa Electron- korttinsa koneeseen, näpyttelee tunnuslukunsa ja ottaa tapahtumakyselyn. Eläke on maksettu, vuokran osuus ja sähkölasku on menneet, rahaa on jäljellä neljä ja puoli sataa. Sillä pitää seuraava kuukausi sinnitellä. Muita kuluja hänellä ei oikeastaan olekaan, sillä hänellä ei ole minkään valtakunnan puhelinliittymää. Ei edes yksinkertaisinta kännykkää. Mitä jos tulisi vaikka sairaskohtaus, oli diakonissa taannoin käydessään häneltä kysellyt, kun ihmetteli, että miksi Kaukolla ei ole kännykkää.  No sitten kai kuolisin, vastasi Kauko, ja antoi naisen paapatuksen mennä vähän ohi. Hyvä nainen se oli, viiden- kuudenkymmenen välillä, koetti hänenlaistensa perään katsoa minkä taisi ja kerkesi.  Pari kertaa kuussa se tavallisesti poikkeili, keiteltiin kahvit ja se toi aina pullat tullessaan.

Mutta nyt oli eläkkeen maksupäivä. Kauko otti automaatista kuusikymppiä, ja suuntasi lähimpään kauppaan. Koriinsa hän valitsi vähän leipää, makkaraa, valmislihapullia, pikku pussin perunoita ja laatikon olutta. Nyt saisi viettää päivän, kaksikin pienessä oluthiprakassa, jolloin maailma toki tuntui suunnilleen yhtä yhdentekevältä kuin muulloinkin, mutta olipahan jotain pientä vaihtelua.

Kun hän tuli kaupasta ulos, oli vastassa nuori nainen, joka sanoi olevansa paikallislehdestä, ja kysyi, voisiko Kauko vastata pariin kysymykseen.
– Kyllähän se käy, Kauko sanoi.
– Saanko nimen ja iän, kysyi toimittaja, ja Kauko ne auliisti kertoi, ja sanoi olevansa eläkeläinen, kun ammattia tivattiin.

– Miten korona-aika on vaikuttanut sinun arkeesi?

– Ei mitenkään, vastasi Kauko.

– Siis että kun ei ole voinut tavata läheisiä tai ystäviä?

– Ei minulla ole semmoisia.
Siinä Kauko puhuu vähän muunneltua totuutta, sillä hänellä on kuin onkin kolme lasta, jotka asuvat eri puolilla maata. Mutta eipä ole paljoa yhteyttä, kun ei ole sitä puhelinta. Kyllä ne joulukortit vielä viime vuosiin asti laittoivat, muttei enää. Keskimmäinen poikkesi oliko se kolmas kevät takaperin, soitti ovikelloa ja pyörähti sen verran, että kahvit kerjettiin juoda. Mutta niillä on omat elämät, ja ovat läheisempiä äitinsä kanssa, eikä Kauko heitä siitä moiti. Tehtaan tuurit silloin niiden ollessa pieniä oli mitä oli, tuli enempi ärähdeltyä niille, kun yötuurin jälkeen nukutti, ja ne mellastivat.
Mutta näin Kauko vastasi, ja on siinäkin totuuden siemen.

Vähän nolona toimittaja sanoo, että kiitos vastauksistasi. Sitten ensi huomisen lehdessä on juttu, jossa on ne, jotka me on valittu. Voitte katsoa siitä.

Kauko lähtee jatkamaan kotiinsa, ja laittaa jääkaappiin ruuat ja olutlaatikon sisällyksen. Yhden tölkin hän avaa heti, sillä hän ei ole niin nöpönnuuka juoman oikeasta lämpötilasta.

Taskun pohjalle jäi muutama kolikko, ja ehkä huomenna Kauko hakee R-kioskilta paikallislehden. Hän kyllä epäilee, ettei lehden sivuille pääse, mutta ei sillä ole niin väliäkään.

Korona- aika ei ole hänen alakuloiseen ja hiljaiseen elämäänsä vaikuttanut mitenkään.

Toukokuun ensimmäinen päivä

Tarkkaan ottaenhan se tietysti oli eilen, mutta minulle sillä päivällä on ollut aina erityinen merkitys. Lapsena se meinasi sitä, että oli se vaikka tiistaina tai torstaina, niin ei tarvinnut mennä kouluun.

Vapunaattona päästettiin serpentiiniä, mikä tarkoitti sitä, että kaksi lasta meni tien kahta puolen, ja veti serpentiininauhan tiukkaan välilleen. Kun sitten tuli autoja, niin serpentiinin päistä päästettiin irti, ja näin auto sai taustapeiliin tai antenniin kiinnittyen vappukoristeen.

Kotona äiti leipoi munkkeja ja laittoi simaa. Saatettiin käydä koko perhe vappuajelulla. Ehkä Jyväskylässä, ehkä Saarijärvellä.

Vappumarsseihin tai muihinkaan yhteiskunnallisesti aatteellisiin juhliin en ole koskaan osallistunut. Televisiosta katsoin ihmetellen vihaisen näköisinä marssivia ihmisiä. Marssihan on semmoinen asia, jolle mennään tosissaan, ja Kurt Vonnegutin mukaan rummuilla on syvällinen sanoma: ”tärittätää tärittätää tärittä tärittä tärittä tää”. 

Myöhemmin, kun elämänpiirini laajeni, aloin tajuta, että etenkin 1900- luvun alkupuolella syntyneille vähäväkisemmille vappu saattoi olla tosiaan merkittävä päivä. Muuan arvostamani, 1990- luvulla edesmennyt mies pukeutui aina vapunpäivänä parhaimpiinsa, vaikka pysyi toki kotonaan.

Sitten olen tuntenut juurevia talonpoikia, jotka ovat 1. toukokuuta, kun on ollut semmoinen hiljaisempi päivä, laittaneet hevosen perään kärryt ja ajaneet lantaa pellolle. Myöhemmin ovat laittaneet kultivaattorin traktorin kärryn perään, ja tehneet samoin. Mikäs, pellot pitää lannoittaa. Joku on ollut näkevinään jotain mielenosoituksellista tässä, mutta se on itse kunkin omien arvojen pohjalta pohdittava asia.

1980- luvulla, etenkin sen loppupuolella, vapunpäivä oli kova työpäivä. Päivisin soitettiin bändimme kanssa jossain ravintolassa ns. ruokailumusiikkia, illaksi sitten suunnattiin toiseen paikkaan tansseja soittamaan. Sieltä päästiin yhden aikaan yöllä sitten kotiin.

1990- luvulta lähtien vapunpäivä on ollut heti lapsuuden jälkeen parhaimmillaan. Semmoista kotona oloa, rentoutumista,  pitkälle iltapäivään ihan kalsarisillaan olemista. Joskus on napsahtanut yhteiskristillinen vappujuhla kohdalle, sitten on menty sinne. Kerran paikalla oli loistava pianisti, jonka kanssa vedettiin Amazing Grace vähän fiilispohjalta. Nyt tuo loistava pianisti on Sibelius-Akatemian kirkkomusiikkiosastolla opiskelemassa, ja hänestä tulee varmasti loistava kanttori.

Tämän vapunseudun hienointa antia ovat olleet jokailtaiset monituntiset ulkoilut, jolloin on havainnoitu luonnon tapahtumia, viimeksi tänään bongattiin neljä lintulajia ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Heti alkuun tiltaltti tiukutti raidassa, ja se havaittiinkin. Meren rannalla niemessä havaittiin pikkulokki, mikä tuntui mukavalta nähdä. Ja hetken havainnoinnin perusteella, pyrstön mitasta pääteltiin, että lähikivellä olikin kalatiirojen sijasta muutama lapintiira. Ne joskus pohjoiseen mennessään huilaavat täällä lounaan leppeillä maisemilla.  Sitten palailtiin metsäpolkua pitkin, ja eikös pajulintu laulanut sitä hienoa säettään, ja kun aikamme katseltiin, niin lopulta parempi puolisko sen polun viereisessä vesakossa havaitsikin, ja minä sain siitä ihan hienon kuvankin.  Lisäksi laulurastaita, isokoskeloita, joutsenia, harmaahaikara, valkovuokkoja, sinivuokkoja, leskenlehtiä ja oman takapihan rinteessä jopa ensimmäiset voikukat.

Monesti tuossa marras- joulukuussa, sen kirotun pimeyden aikana, tuntuu siltä, että jospa voisikin pienentyä semmoiseksi pökäleeksi, ja tulla huuhdotuksi pöntöstä alas. Mutta onneksi on se tieto, että maaliskuulla se kirottu pimeys alkaa olla ohi, ruoho alkaa vihertää, ja ulkona alkaa senpäiväinen konsertti. Sitä sitä jaksaa odottaa täälläkin, missä ei edes lumi useinkaan talven riemuja tuo.

Mutta nyt on se Robert Schumannin Dichterliebe- laulusarjan ihanan alkulaulun mukaan”Im wundershönen Monat Mai”. 

Mutta tässä näitä vapun seudun luontokuvia muutama myös tänne:

 

Ai niin ja tänään. Tosiaan.
Isäni täytti kahdeksankymmentäkuusi vuotta. Hän on todellinen tervaskanto, jolla järki juoksee, ja joka on kiinni elämässä ihan täysillä. Soitin hänelle onnittelut, kun kaukana hänestä asun. Pappa oli entisellään, ja totesin jossain vaiheessa, että kaipa hänen on meidät jälkikasvunsa vanhainkotiin järjestettävä.

Minä olin töissä, ihan tavallisissa kanttorin lauantaitöissä. No sillä tavalla tietty erilaisissa, etten ollut missään muistotilaisuudessa, sellaisissa ei ole reiluun puoleentoista kuukauteen oltu.

Näin menee aika, ja kuluu elämäni. Ei kai tässä sen ihmeempää.