Aatoksia vapun tiimoilta

Minä olen kirvesmiehen poika. Lapsuudenkodissa leipä oli isän töissä, hän se rakensi milloin Puolustusvoimille tiloja, milloin koteja ihmisille, rakensi kaiken aikaa. Nuorena miehenä armeijan jälkeen ja teininä ennen armeijaa olin rakennustöissä, rakentajaa ei minusta tullut.

Lapsuudessa vappu oli se ilmapallo- ja serpentiinipäivä. Mihinkään marsseihin ei meiltä kotoa koskaan osallistuttu, mistä seikasta olen kiitollinen. Marssimisesta sain kyllin ollessani asevelvollisuuden nojalla Puolustusvoimien palveluksessa kesäkuusta 1980 helmikuuhun 1981.

Elämäni tärkeiden ihmisten joukossa on myös väkeä, joille vappu on ollut punainen vaate. Jokuset elämäni tärkeät ihmiset ovat valjastaneet vapunpäivinä sontareen hevosen eteen, ja lannoittaneet tiluksiaan juuri tänä päivänä.

Itselleni vapunpäivä on ollut enimmäkseen miellyttävä vapaapäivä, lukuun ottamatta kapakkamuusikkovuosiani, jolloin vapunpäivisin oltiin päivällä soittamassa lounasmusiikkia jossain, illaksi lähdettiin keikalle vapputansseihin toisaalle.

Ylioppilaslakkia olen pitänyt päässäni ainoastaan 31.5.1980. Äitini, jonka poismenosta on jo kohta 14 vuotta, säilytti ylioppilaslakkia, ja veljeni on jatkanut säilyttämistä.

Jos satun velipojan luona käymään, saatan ottaa ylioppilaslakin talteen, ja sen jälkeen laittaa päähäni vapunpäiväni. On 43 vuotta siitä, kun lakin päähäni Jyväskylän Lyseon kevätjuhlassa päähäni painoin.

Ka, minusta on tullut kaikkinaisten juhlien osalta välinpitämätön. En ole saanut kicksejä mistään juhlista milloinkaan.

Pyöräilykausi avattu!

Viime kesäkuun 4. päivän iltana tuli iso muutos liikkumiseeni. Postin kuljetus toi tuohon pihaan viikkoja odotellun sähköavusteisen polkupyörän, joka on merkiltään Helkama ja malliltaan CE9. Siinä on 504 wattitunnin akku, sellainen parikiloinen murikka, yhdeksän vaihdetta ja se sähköavustus keskiössä.

Tällä viikolla kävin jo alkuviikosta ihan kauppareissun kaupungissa mainitulla kulkupelillä, matkaa kertyy 25 kilometriä suuntaansa. Tänään kävin saman reissun työasioissa, ja aion mennä huomennakin.

Isokokoinen akku riittää 50 kilometriin reilusti, jopa 60-70 kilometriäkin menee, kun käyttää helpoilla osuuksilla pienintä avustusta. Mutta jos akku loppuu kesken matkan, on luvassa punnertamista! Pyörä painaa akkuineen 35 kiloa, tukevan tekoinen kun on. Joskus, kun on tullut jotain vauhtimutkia, on akku saattanut loppua kilometriä ennen kotia, ja loppunousuissa on pusero kastunut!

Mutta tänään ei kastunut. Kävin pääkallonpaikalla hoitelemassa asioita, sieltä suuntasin laulutunnille, jotka meillä työnantaja laupiaasti tarjoaa, sitten ruokakaupan kautta kotiin.

Olen hankkinut mankeliini kaksi tavaratelineen sivuille kiinnitettävää laukkua, joiden kummankin vetoisuus on 70 litraa.

25 kilometrin siivu menee vähän reilussa tunnissa. Tänään meni tunti ja kymmenen minuuttia, kun oli navakahko vastatuuli mennessä. Paluumatkaan kulahti jopa enemmän, kun kävin tullessa kaupassa ja vielä pysähdyin puolessa matkassa vähän jaloittelemaan.

Pakko on sanoa, että etevän kulkupelin ovat Hangossa rakennelleet. Samoin Nipponin pojat ovat tehneet Shimano- nimisessä yhtiössä etevät vaihteistot siirtimineen, nestetoimiset levyjarrut ja vielä sen sähköavustusjärjestelmän, joka koostuu poljinkeskiössä sijaitsevasta apumoottorista, akusta ja ajotietokoneesta, joka on semmoinen kännykästä noin puolet kokoinen irrotettava mötikkä, jonka sujautan kaupungilla pyörän huolellisesti runkolukolla ja vielä lukitusketjulla johonkin kiinteään esineeseen lukittuani taskuuni. Akku on lukittu paikalleen, ja sen saa irti pyörän avaimella.

Viime kesä- ja marraskuun välillä sillä tuli työajoja noin 2500 kilometriä, talvella hyvästä rengastuksesta huolimatta vain vajaat 200. Ilmeni nimittäin, että nastarenkaiden vierintävastus on niin suuri, että 25 km suuntaansa, siis 50 km yhteensä, on liikaa pyörän akulle. Ja toisekseen polanteinen, talvinen tie oli inhottavaa ajaa, täristi ja puisti fillaroitsijaa kuin piru kerjäläistä siinä noin 20 km/h vauhdilla, mikä on miellyttävä ajonopeus.

Arvelen, että kopeloin auton avaimia taskuuni entistäkin vähemmän…..

Se on hienoa mutta kamalaa

Niin että mikä on hienoa, mutta kamalaa?

Vetää musiikkiryhmiä. Juuri äsken kotiuduin sellaisesta hommasta, esitämme sunnuntaina kympin messussa pari aikalaissäveltäjän kirkkomusiikkiteosta, mukaan olen kelpuuttanut ns. varmat laulajat. Siis sellaiset, että osaavat lukea nuotit ainakin sinne päin, ja ääntä on sen verran, että pärjää hätätilassa vaikka yksikseenkin.

Aamulla tuli viesti ensimmäiseltä altolta, onkoon hän vaikka A: ”Unohdin sopiessamme, että olenkin tänään Helsingissä”. Hmm. M ja toinen M tulevat ilmoituksensa mukaan, joten sen puolesta ok.
Sopraano A ei näköjään suvainnut tulla, mutta onneksi H, L ja T tulivat.
Basso J:llä oli este, rehtinä miehenä hän soitti tuossa päivällä. Sunnuntaina lupasi tulla. Toinen basso P oli paikalla, ja hoiti hommansa kyllä.
Tenori M tuli. Ja minäkin tenorina häärin johtamiseni ohessa, tuskin koko ajan väärin, kun vielä koetin johtaakin. Paikalla olivat myös urkuri ja oboisti.

Edelliskerralla kävi niin, että koko porukka oli ensimmäistä kertaa kokonaisena koolla esiintymispäivän aamuna, ja lukkaririepu oli vähän, että kuinkahan tämä, mutta nuo tunteet on pidettävä sisässä, ja oltava hymyilevä, itsevarma ja rohkaiseva. Se keikka meni hyvin. Menee ensi sunnuntaikin, mutta jonkin verran raastaa aina se epätietoisuus.

Tämä varmain laulajain porukka lienee ensimmäinen urani kunnollinen lauluyhtye, vocal ensemble. Muuten olen vetänyt enimmältään porukoita, joille laulamishomma on ollut enemmän kuulumisten vaihtoa taukokahveilla, väärin laulaminen on kuitattu kiusaantuneella hymyllä ja sillä hurskaalla toivomuksella, että eihän hurjempi tätä huomaa, ja viisas ei mitään virka.

No sittenhän olen vetänyt myöskin ns. kehittyviä laulajia, joista puhutaan rumasti laulutaidottomina. Heissä on se ihana puoli, että he imevät kuin sieni annetun opin, kun taas ne, jotka mielestään osaavat laulaa, mutta ymmärtävät nuoteista vain sen, ettei niitä saa repiä eikä viedä sateeseen, suhtautuvat usein äänenmuodostusvinkkeihin lähinnä huumorilla tai sitten ihmettelevät, että ei kai äänenavausten oppeja laulaessa käyttää tarvitse.

Niinpä vokaalimusiikki on jäänyt minulla melko vaatimattomaksi. Niinpä tuntuikin mukavalta, kun laulunopettajani alkoi tuossa hiljattain puhua, että olisi mukava perustaa kvartetti laulajista, jotka osaavat nuotinluvun, pysyvät äänessään, ja joilla on korvat, että sointi saadaan viilattua kunnolliseksi. Semmoiseen sanoin mitä jyrkimmin olevani valmis ja innoissani, ja vaahtosin jo psalmi- tai tekstimoteteista.

Mutta ans kattoo ny.

Vanha kylälukkari vain tässä todellisuuttaan ja haaveitaan vertailee.

Ja sanon minä sen, että kun tämä virka noin kolmen ja puolen vuoden kuluttua vaihtuu eläkepäiviin – JLS – en ota vastataksenikaan yhdenkään ryhmän esityksistä! Niin ihanaa kuin vokaalimusiikki toimiessaan onkin.

Vanhan kanttorin uudemmat havainnot

Aivan näihin aikoihin asti olen mennyt töihin aina mielelläni. Ja edelleenkin sytyn soittamisesta ja laulamisesta, mutta nyt, kun työura kääntyy loppuaan kohti, alan väsyä osaan työtehtäviä.

Niin kuin nyt tänäänkin. On kaksi pitkää tilaisuutta, joiden pääasiallinen sisältö kohdaltani on kahvinjuonti ja istuskelu, muun ohjelman välissä parin kolmen virren, tai pahimmassa tapauksessa vanhojen kansakoululaulujen säestäminen. Tai eihän kansakoululauluissa sillä tavalla mitään pahaa ole, mutta kun niihin on useimmiten vain sanat, enkä kyllä totisesti ala lainaamaan kirjastosta tai kantamaan Toivelaulukirjoja, hitto vie, minähän olen kirkkomuusikko. Eri asia olisi, jos olisivat touhunneet nuotit siihen, silloin kyllä peli käypi. Käy se ilmankin, jos sattuu olemaan sellainen rallatus, joka on itselle korvaan tarttunut.

Kuinka kaukana ollaankaan siitä innon hehkusta, joka oli vielä 25 vuotta sitten opintoja aloittaessani! Koulutus kylläkin meillä kylälukkareilla tähtäsi nimenomaan messun ja toimitusten hoitamiseen mahdollisimman hyvin, tämän ovat yhtäpitävästi sitovasti todistaneen ne yhtä aikaa aloittaneet, jotka kävivät sitten myöhemmin oikeiksi kanttoreiksi.

Kun katselen tätä karriääriäni taakse päin, ei siellä messuja hirveästi ole, sanajumalanpalveluksia kyllä sitäkin enemmän. Ja sitten kerhoja ja piirejä ja mitälie seuroja, joissa päätehtävä on istuskella ja juoda kahvia ja vajota ajatuksiinsa ja tulla jollain tavalla läsnäolevaksi kuullessaan sanan ”virsi”. Sitten laulatan sen, ja säestänkin, jos on soittopeli käsillä. Nykyisin en välitä kotitilaisuuksiin soittopeliä mukanani raahata, kun en korvikesoittimesta (=sähköpiano) oikein enää välitä. Vaan jos on oikea piano ja vielä vireessäkin, niin silloin kyllä mielihyvin säestänkin, ja pistän tutusti etenkin soinnutukseen omiani sen kun kerkiän, ajankulukseni.

No, kaipa jokaisessa hommassa on samanlaisia juttuja kuin oli nuorena miehenä rakennushommissa vuorivillan asennus hellepäivänä yläpohjaan, eli hommia, jotka on vain tehtävä ja saattavat olla jopa tärkeitäkin, mutta jotka ovat yksiselitteisesti puuduttavan ikävystyttäviä.

Niin paljon on nämä istuskelu- ja kahvinjuontisessiot alkaneet tympäistä, että mahdollinen osa-aikaeläke kuulostaa ihan harkitsemisen arvoiselta vaihtoehdolta. Ainakin siinä tapauksessa, jos saisi rajata työtehtävät vain kirkoissa ja kappeleissa tapahtuviin tehtäviin, niitä teen edelleenkin ihan mielelläni, ja huomaan olevani ainakin silloin tällöin vielä jopa innostunut. Rajaan kuitenkin yhden istuskelutilaisuuden rutkutukseni ulkopuolelle.

Täällä maalla nimittäin on aika yleistä, että muistotilaisuuteen osallistutaan, ja niissä on tullut kyllä hienoja kohtaamisia, paras palkkio niistä on se, kun vuosienkin päästä joku vaikka ruokakaupassa tulee juttusille.

Tämä näin esipuheeksi, kohta huokaisen ja otan se ikeen hartioilleni, tietäen hiljaa sisimmässäni, ettei sen soveliaampaa iestä taida olla…

Ikääntyneen kylälukkarin pääsiäinen

Olen oikeastaan tyytyväinen. Kun johtava kollega on ahkera ja valmis.

Pääsin pääsiäisestä vähällä. Keskiviikkona yksi ahtitekstitilaisuus, johon pistin joukkoon urkukappaleita ja lopuksi pari virttä.

Torstaina soitin kaksi messua, toisen sen ihanan perheenäitipapin kanssa, toisen herätyskristillisen työkaverin kanssa. Toinen julisti kohdalleni armoa, toinen vaatimuksia, joihin en yllä.

Perjantaina iltapäivällä soitin tilaisuuden, jossa toinen puhuja oli liki kahdeksankymppinen pastori, toinen se ihana perheenäitipappi. Kotiin läksin lohdutettuna.

Eilen sunnuntaina oli messu sen ihanan perheenäitipapin kanssa. Mukana oli paljon lapsia, joilla oli touhua ja hauskaa. Herätyskriitillisenä arvelen, että tässä sallittiin lasten tulla, näennäisharras totisuus jäi pois.

Muuten olen rakkaimpieni kanssa ollut ihmettelemässä lintuja. Merkittävimmät havainnot ovat ristisorsa, tukkakoskelo ja silkkiuikku.

Karvainen torstai

Kiirastorstai on Englannin kielellä että Maundy Thursday, karvainen vai olisiko karvas torstai. Istuskelin hienokseltaan koko päivän kotisoittopelin ääressä, mitä välillä ruuanlaitto keskeytti harjoittelun.

Ostin viime syksynä paikallisen tuottajan lampaan- ja naudanlihaa. Lampaanlihat olivat tulleet syödyksi, vaan naudan paahtopaisti oli jäljellä, ja sitä sulateltiin ihan tiistaista asti. Tänään otin klöntin jääkaapista pois, painelin veitsellä reikiä ja upottelin valkosipulinkynsistä leikkaamiani siivuja sinne. Pinnalle kiersin muutaman kierroksen merisuolamyllyä, vielä enemmän pippurimyllyä. Sitten silppusin rosmariinia ja timjamia, ja murskasin jokusen valkosipulinkynnen, sekoitin yrtit oliiviöljyyn ja sivelin paahtopaistin pintaan tällaisen tökötin. Kun pörssisähkö painui alle kymmenen sentin kilowattitunnilta iltapäivällä, työntelin lihalämpömittarin rassin paistin paksuimpaan kohtaan, ja tungin paistin keraamiseen pataan ja laitoin sata-asteiseen uuniin.

Siellä se muhi niin kauan, kuin lihalämpömittari osoitti 63 astetta, ja alkoi piipittää, kun olin laittanut hälytyksen siihen lämpötilaan. Otin padan uunista pois, kumosin paistin folion päälle, ja kiertelin paistin folion sisään ja kierittelin vielä paksun keittiöpyyhkeen folioon kätketyn paistin ympärille. Vielä myöhemmin se pääsi isompaan pataan vetäytymään.

Paistin kypsyessä olin jo kuorinut ja paloitellut punajuuria, porkkanoita, paloitellut sipuleja, pilkkonut valkosipuleja ja käsitellyt ruusukaaleja sekä pilkkonut munakoison uunivuokaan, ja tämän kaiken valelin öljyllä, jonka sekaan olin laittanut timjamia ja rosmariinia tuoreena. Tämän laitoin uuniin, noin 200 asteeseen. Ennen pitkää juurekset ja kaalit olivat pehmeitä, ja niitä sitten ammennettiin lautaselle. Leikkasin paistista viipaleita, ja niiden päälle laitettiin höysteeksi pihlajanmarjahyytelöä.

Hyvää oli.

Sitten, jälkiputsausten tultua valmiiksi, olikin jo aika lähteä töihin. Ensimmäinen messu oli 1300-luvun lopulta peräisin olevassa virkakirkossani, paikalla renessanssin ajan lauluryhmä, joka oli myös ottanut kopin suomalaisen nykysäveltäjän psalmista, jonka sitten lauloimme. Se ihana perheenäitipappi toimitti ja saarnasi tapansa mukaan ihanasti, kävin oikein ehtoollispöydässäkin. Lopetimme messun nykytapaan riisumalla alttarin ja laulamalla ”käy yrttitarhasta polku” ilman säestystä, ja tilaisuus päättyi täyteen hiljaisuuteen. Sitä kesti yllättävän pitkään.

Ajelin tähän kodin liepeille, menin kotikirkkoon, tein saman pikkuisen varioiden, ei ollut kylläkään sitä hienoa lauluryhmää, ja muutenkin mentiin enempi vakkasuomalais-rukoilevaisittain. Toisen virren jälkeen sammutin urut, ja könysin alas pianon ääreen, lauleskelin ehtoollisen aikana hengellisiä iskelmiä. Päätimme messun säestyksettömään yrttitarhaan, ja se tuntui toimivan.

Kyllä noita messuja ihan tekee, ei tule pitkä aika tai ei nouse kysymys, että mitä ihmettä täällä teen. Selvitykseksi: aina välillä tulee semmoisiakin tilaisuuksia, joissa tuon kysymyksen joutuu itselleen esittämään. Mutta leipä kun on hyvää syödä, niin sitä vain tehdä jutkistaa ne vähemmän mieluisatkin istuskelu- ja kahvinjuontihommat. Tosin nyt, kun työura on lopuillaan, alkaa löytyä suoria sanoja, joita ei vielä viisi, kymmenen vuotta sitten tohtinut sanoa. Kun se leipä on makkeeta…

Odottelen kahden viikon päässä olevaa kehityskeskustelua, jossa otan puheeksi työni sen puolen, joka ei niin miellyttävältä tunnu. Olen koittanut huomioida myös sen joukon, joka avautumisesta mielensä pahoittanee.

Mutta nyt: hyvää Hyvää Perjantaita (Pitkäperjantai = Good Friday) ja pääsiäistä ihan kaikille, riippumatta siitä, koskettaako näiden päivien sisältö mitenkään.

Pari Intervallo

Virolaissyntyinen säveltäjä Arvo Pärt (1935- ) on tehnyt oikeastaan lukemattomia puhuttelevia sävellyksiä vaihteleville kokoonpanoille.

Jonkinlaisena urkurina olen viehtynyt sävellykseen Pari Intervallo, joka sopii tämän hiljaisen viikon keskiviikon teemaan.

Me olemme nyt Naaton vaikutusalueella

Veikko Huovisen amnsiokkaan romaanin Lampaansyöjät (1971) lopulla seikkailun sankarit ajavat kuoliaaksi Norjan vuoristossa lampaan, ja pelästyvät, kun ovat Naton vaikutusalueella, ja ovat tulleet käyneeksi Leningradissa, ja pitävät sitä raskauttavana asianhaarana onnettomuudessaan.

Nyt, 51-52 vuotta myöhemmin, me täällä ihan koti-Suomessa olemme saman Naaton jäseniä.

Kyllä meidän oli varmaan viisasta tai ehkä jopa välttämätöntä liittyä Natoon. Se kun tuo Mother Russia, kuten kaunisääninen ja kaunis Annie Haslam 1970- luvulla Renaissance-yhtyeessä lauloi, on ruvennut kohtalaisen imperialistiseksi.

Maailma muuttuu, Äijäseni. Olin sangen Nato- vastainen ennen. Vaan tuo Äiti Venäjä, Mother Russia, on osoittautunut kaikkea muuta kuin omaa olemistaan varjelevaksi valtioksi. Siitä on itse asiassa tullut natsi-Saksan veroinen, saati ettei pahempi valtio.

Sen tähden olen kelkkani kääntänyt. Olen edelleen pasifisti, rauhan kannattaja. Silti maailman meno, etenkin Venäjän touhut, pakottavat miettimään asioita uudelleen.

En olisi ennen ikänä uskonut kannattavani Natoon liittymistä, mutta naapurimaan muuttuminen natsi-Saksaakin pahemmaksi imperialistivaltioksi käänsi kelkkani. Koska ajattelen, että vääryys on vääryyttä, tekeepä sen kuka tahansa.

Vaalitkin sitten oli

Kävin minä äänestämässä. Ehdokkaani ei päässyt läpi. Tavallaan sääli, sillä mielestäni tuntemani henkilö, jota äänestin, edustaa tavallista ihmistä, joka käy töissä, makselee asuntolainaansa, on aikanaan kasvattanut lapsiaan, kuten me useimmat tavalliset tallaajan. Siellä olisi sellainen järjen ja arjen ääni ollut tarpeen, mutta eipähän ei sitten.

Eilinen päivähän tuota ratiosta kuului pitkin päivää puoluepamppujen puheita, ja onpa sanottava, että harvoin kuulee niin onttoa ja sisällyksetöntä puhetta kuin nämä älyn ja sivistyksen kimmeltimien suoltamat lauseet ovat. Kaipa niiden täytyy niitä juhlapuheitaan pitää, eipä silti, mutta sittenhän se nähdään, mitä ostettiin, kun ne laittavat kädet kyynärpäitä myöten siihen sontaan ja rupeavat töihin. Siinähän ne merkitykset sitten tulevat.

Toisaalta on kohtuutonta vaatia vaalirääkin jälkeen mitään järjellisiä lauseita keneltäkään, kun ollaan viikkotolkulla kierretty, kohdattu, kahvitettu.

Entäpä hallitus? Siis tuleva. Vanha nilkuttaa, kuten hallitukset aina nilkuttavat loppuvaiheessaan ryvettyneenä, kaikkensa antaneena ja keskenään ja toisiaan vastaan juonitelleena. Se on pelin henki, enkä osaa sanoa, onko tuo pelin henki hyvä vai huono. Niin se vain menee, ja joka ei sitä kestä, pysykööt laillani katsomossa.

Minua paljon, paljon viisaampi etäinen sukulaiseni Kari on lausunut viisauden, joka lähentelee isoisäni tulessa palamatonta absoluuttista totuutta ”tässä kohalla mennään tällä lailla”.
Kari nimittäin totesi jo kauan sitten, että välttää hallitus semmoinen, joka ei lähetä edustajiaan hakemaan öisin mustilla (tai minkävärisillä vaan) autoilla kansalaisia kuulusteltavaksi ja hakattavaksi. Historia tuntee sen kaltaisia hallituksia, eikä ole hiijen vissi, vaikka jossain päin maailmaa olisi sellaisia vieläkin…

Tänä päivänä kuulemma sitten päästään sinne Natoon.

Mahtaako joku lähteä ulos kadulle ja skoolata skumppaa sen kunniaksi?
Sanon tämän siksi, kun muistan hyvin Jyväskylässä ilmestyvän sanomalehti Keskisuomalaisen jutun 1.1.2002. Siinä oli kuva hilpeästä seurueesta, joka oli lähtenyt uudenvuodenyönä pankkiautomaatille nostamaan euromääräisiä seteleitä, ja piti tätä niin merkittävänä tapahtumana, että rapisevat setelit automaatista saatuaan kaiveli mukana olleet arvatenkin muoviset skumppalasit esiin, poksautti korkin ja skoolasi siinä hyisellä, öisellä kadulla.
Eikä siinä mitään, kokemus oli varmasti aito, ja jutun tehneelle toimittajalle ja ehkä kuvaajallekin kokemus oli kaikkien riita-ja vainouutisen vastapainoksi todella mukava tehdä.

No nyt sitten, ihan varmaan jokusen tunnin päästä, isänmaamme on Pohjois-Atlantin puolustusliiton täysivaltainen jäsen, ja isänmaamme tunnus, siniristilippu piirtää Brysselin taivaalle uljaan hahmonsa. Minun kompetenssini ei riitä arvioimaan sitä, oliko päätös ja prosessi oikea vai väärä, mutta arvelen kuitenkin maamme päättäjien olleen kartalla asioista. Mitä lieneekin aarteita Suomessa, toki kallehin on vapaus. Nyt on sitten suorana seistä ja kaatua aika paljon useammalla miehellä oikeus.

Vaikka voi se niinkin olla, että se naato vähän hillitsee tämän oikeuden käyttöön ottoa ainakin tällä maailmankolkalla. Eli en minä tiedä, mainittin jo, että minulta puuttuu täydelleen kompetenssi saati ettei se kompetenssikompetenssikin arvioida tätä asiaa.

Aurinko paistaa. Pitäisköhän viedä tomaatintaimet kasvihuoneen lämmittyä sinne karaistumaan. Sen kysymyksen ratkaisemiseen minulla on kompetenssi.