Kouluaikojen muistelua

Sukupolveni on elänyt jatkuvan ja nopean muutoksen aikaa. Meidän olisi kuulunut riemastua, kun peruskoulu tuli, mutta emmehän me, pikku hiljaa puusta putoavat maalaisnuoret sellaista osanneet, vaikka jälkeenpäin lienemme tyytyväiset. 

Kouluun kohdistettiin usein ilkivaltaa, ja se herätti ainakin koulun rehtorissa ja talonmiehessä raivoa. Talonmies puuskahti, että kaikki täällä pitäisi tehdä metrin ratakiskosta. Metrisestä siksi, että lyhyempi varastettaisiin, pitempi väännettäisiin mutkalle. Ainut yhtenäisyyttä meissä osoittava piirre oli se, ettemme turpaan saamisen pelossa uskaltaneet käräyttää ilkivallantekijöitä, vaikka kaikki tiesimme, ketkä milloinkin olivat ilkityön tehneet.

Emme kielineet,  vaikka koko koulu oli joskus kaksituntisessa jälki-istunnossa. 

Vaikka olimme silloin pelkureita, useimmista tuli vastuuntuntoisia aikuisia.

***

Krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna tasan 100 sadan teksti, ei enempää, ei vähempää. Viikon krapusanat ilmestyvät sunnuntaisin SusuPetalin blogissa.
Sanojen ei tarvitse olla perusmuodossaan kirjoituksessasi.
Jätä krapusi linkki Susun blogiin.
Kiirettä kravun kirjoittamisella ei ole, koko viikko on aikaa.

Tietoa saatavilla

Noloa tunnustaa, mutta olen kuunnellut äänikirjaa. Enimmäkseen hiihtolenkeillä, niinpä on ollut eräänlainen tasapaino: ihana, pakkasenraikas ja puhdas luonto, sopiva lihasten rasittaminen ja sitten korvanapeissa ihmiskunnan pimeää puolta vastenmielisimmillään.

Kirjan on kirjoittanut Mark Galeotti, professori Brittein saarilta, joka on opiskellut niin arvovaltaisissa opinahjoissa kuin Oxfordin yliopistossa ja London School of Economics and Political Science, eli vapaasti suomennettuna Lontoon talouteen ja politiikkaan erikoistuneessa korkeakoulussa, ja on sitten opettanut historiaa ja politiikkaa vaikka missä yliopistoissa ympäri ämpäri maailmaa. Hänen suurimpia kiinnostuksen kohteita ovat rikollisuus ja Venäjä.

Kirjan nimi on Putinin sodat (Putin’s Wars), ja se on julkaistu alunperin marraskuussa 2022.

Tällainen tavan tallaaja, suomalainen mies, joka palveli Puolustusvoimissa velvollisuuden vuoksi kesäkuusta 1980 helmikuuhun 1981, eikä ole sen jälkeen marssinut askeltakaan eikä lymynnyt juoksuhaudoissa tai ikävystynyt kertausharjoituksissa ollen näistä seikoista suunnattoman kiitollinen, kuuntelee tämän professorismiehen tekstiä pöyristyneenä. En kuitenkaan professoria pöyristy, vaan sitä, mitä professori havaitsee.

Aseistuksesta ja sen tappotehosta tunnutaan kertovan sangen asiantuntevasti. Makaaberilla tavalla mieleen tulee maanpuolustushenkisen Pahkasian numero, jossa Taistelujen Maailma koeajaa hyökkäysvaunua. No, Pahkishan piti sitten lopettaa, koska se lakkasi olemasta huumoria, sen poskettomimmatkin herjat muuttuivat ihan normiuutisiksi. Miltei uuvuttavuuteen asti luetellaan manöövereissä olleiden prikaatien, pataljoonien tai armeijakuntien järjestysnumeroita ja heidän käyttämänsä tappovehkeet sekä aika usein tuloksetkin: montako heitti veivinsä ja montako haavoittui.

Olen sitä mieltä, että Galeottin teoksen pitäisi kuulua joka kodin kirjahyllyyn. Miltei objektiivisuuteen välillä yltäen kirjoittaja kuvaa Venäjän sotatouhuja, kenraalien juonitteluja ja muuta puistattavan iljettävää. Ainakin minun inhoni näitä valloittajakeisareita ja heidän käskyläisiään kohti on enentynyt.

Sanotaan, että ihmisen aktiivisempi aivopuolisko määrää paljolti, miten henkilö suhtautuu eri ilmiöihin. Jommankumman aivopuoliskon hallitessa ihminen suhtautuu empaattisesti ja heikompaa ymmärtäen, toisen aivopuoliskon taas vallitessa suhtautuu hän asioihin ”tuosta poikki” – tyylillä, ymmärtäen valtapyyteitä ja kannattaen kuria ja vallanpitäjien, totalitaaristenkin, pyrkimyksiä. Tällaisen ajatuksen hiljattain radiosta kuulin, kun kolean pellon mieheen kriittisesti suhtautuva kaveri kertoi saamistaan uhkauksista.

Tapani mukaan eksyin taas asiasta. Mark Galeottin Putinin sodat on raskasta jo kuunnellakin saati tekstinä lukea, eikä se viihdytä tai saa ajalliseksi elämänmyönteistä asennetta.

Sen sijaan se herättää ihmetystä: Maailman mahtimiehet käyttävät lajitovereiden elintoimintojen lopettamista varten keksittyihin helvetinkoneisiin sellaiset määrät rahaa, että se ei ole pasifistijärjellä käsitettävissä. Uutterasti puuhaa tykkisorvaamoiden, käsiase- , lentokone-, hökävaunu- ja ohjustehtaiden väki, maailman etevimmät tietotekniikkanerot kehittelevät häivejärjestelmiä, täsmäaseiden ohjausjärjestelmiä, maailman parasta optiikkaa valmistavat tehtaan toimittavat dronetehtaille vähän helkutin tarkkoja linssejä, ja näin koppalakkiset kenraalit ja everstit jakelevat ohjusten, raketinheitinten ja tykkien käyttäjien avuksi koordinaatteja, että saadaan vihulainen tuhottua.

Homo politicus saa tämän aikaan kaikessa nerollisuudessaan. Tavan tallaaja ei tätä ymmärrä, vaan on keksivinään vaikka kuinka monta parempaa käyttökohdetta toisten tappamiseen tarkoitettujen vehkeisiin käytetyille tuhansille miljardeille dollareille.

Totuus paljastuu

Topi on suorituskeskeinen mies. Hän käy lenkillä, salilla, treenaa, tulokset paranevat koko ajan, eikä hän väsy pitkilläkään juoksulenkeillä. Kaikki hänen elämässään tähtää parempaan kuntoon. 

Hän puikkelehtii pyörällään ruuhkaisilla kaduilla sujuvasti, pyöräiee töihinsäkin toiselle puolelle kaupunkia säällä kuin säällä. 

Firman saunailtaankin hän lähti pyörällä, elettiin huhtikuuta. Ellu jäi kolmikuisen vauvan kanssa kotiin.

Aamulla toinen puoli sängystä oli tyhjä, Topi soitti yhdeksältä. 

– Missä sä oot, Ellu ihmetteli.

-Poliisiasemalla.
-Häh? Miksi?
-Oon kuulemma pahoinpidelly Jaskan sairaalakuntoon. 
– Joitko liikaa?

Huokaus. Tuuttuut.

Sitten soitti asianajaja, ja tiedusteli, käyttääko Topi steroideja.
-En tiedä

Puhelun jälkeen Ellu avasi Topin vaatekaapin. Steroidejahan sieltä löytyi, selvä tapaus. 

Krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna tasan 100 sadan teksti, ei enempää, ei vähempää. Viikon krapusanat ilmestyvät sunnuntaisin SusuPetalin blogissa.
Sanojen ei tarvitse olla perusmuodossaan kirjoituksessasi.
Jätä krapusi linkki Susun blogiin.
Kiirettä kravun kirjoittamisella ei ole, koko viikko on aikaa.

Jorinaa presidentinvaaleista

Työpöytäni edessä on ikkuna, siitä olen katsellut monena aamuna ulos. Maisema on vähän samansorttinen kuin Juice Leskinen Slamin albumin XV yö (Tauko iii) kannessa, kuulas ja rusottava aamutaivas, se levynkannessa oleva torni näkymästä puuttuu.

Tuli vain sillä mieleen, kun pöhöttyneiden setämiesten politikointiin väsyneet aikalaiset vitsailivat nelisenkymmentä vuotta sitten: Juice presidentiksi. Ja toden totta: jokusiin silloisten valitsijamiesvaalien äänestyslippuihin oli kirjoitettu: Juice presidentiksi.

En ole seurannut television vaalitenttejä, vaikka äänestämässä aion käydäkin. Kyllähän minä ehdokkaiden aikomukset ja edesottamukset tiedän, kun selailen päivittäin Helsingin sanomat, luen satunnaisesti poimien myös iltapäivälehteä, katson lähinnä Ylen uutiset (valinta Yleen osuu siksi, etten siedä televisiomainoksia), välillä silmäilen eri puolueiden aviiseja, kuten Verkkouutisia (kok) Demokraatti (SDP) ja mitä niitä nyt on.

Asiallisesti ottaen presidentin homma on kai arvojohtajuus ja ulkopolitiikan hoito, maailman tilanteesta perillä olo.

Kaikki ehdokkaat varmaan tehtävään pystyisivät. Tietysti itse toivon, että tehtävään valittaisiin henkilö, jolle maailman jäsentämisessä on muitakin termejä tai pääotsikoita kuin maahanmuuttajat ja vihervasemmisto, sanottuna samalla vakaumuksen rintaäänellä kuin taistolaiset sanoivat 1970- luvulla sanan ”riistäjäporvari”. Vaikka nyt on kyse aika tavalla vastakkaisistakin aatteista, niin älyllinen taso lienee sama: tietoa ja oppia on vaikka kuinka, mutta sydämen sivistys tuntuu olevan ainakin kovasti erilaista kuin millaisena olen tuon termin ”sydämen sivistys” oppinut tuntemaan.

Onhan tämä kenties vähän epäreilua nostaa tämän merkitykseltään olemattoman blogin tikun nokkaan yksi ehdokkaista, mutta kun en tämän mainitun herran kaltaisista tyypeistä välitä, heitähän näissä ns. demokratioissa on ollut vallassa mm. Italiassa, Yhdysvalloissa, Puolassa, kaiketi myös Itävallassakin. Näille tämän sorttisille johtajille on ominaista kritiikin heikko sietokyky, taipumus takertua valtaan (josta luopumisesta kotoinen ehdokkaamme ainakin järjesti hienon näytöksen taannoin).

Nämä aikamme sankarit halajavat julkisuutta, onpa se sitten heille kunniaksi tai häpeäksi. He luottavat siihen, että television tylsistyttämät ihmiset äänestävät.

Hekottelemme vähän yläpuolelta säälivästi venäläisille, jotka muodostavat mielipiteensä valtiollisen television mukaan. Mehän emme, emmehän.
Sillä vain, kun korona-aikana presidenttiainesta kuului olevan Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen eräällä näkyvällä virkamiehellä, tämän Ulkopoliittisen instituutin johtajan kaimalla. Muistatteko?
No, meillä on toki käytössä Yle (vihervasemmiston ääni), Sanoma Oy (markkinavoimat), Bonnier (markkinavoimat) ja mitä niitä nyt on. Meillä on siis yksi tai kaksi vaihtoehtoa enempi ryhtyä uskollisiksi opetuslapsiksi kuin näillä säälittävillä r-ihmisillä.

Sitä minä vain, että ehkäpä lukeminen, kirjojen lukeminen, olisi vähintäänkin hyvä lisä maailmankuvan muodostamiseen. Kun vaikka kotimaisestakin laatukirjallisuudesta kahlaisi läpi niin klassikoiksi nousseet kuin nykykirjallisuudenkin, vaikka pikku hiljaakin, saattaisi olla jonkinlaisia rakennuspalikoita muodostaa mielipiteitä ihan perustellusti. Sillä fiktiivinenkin kirja kuvaa kuitenkin sitä, miten asiat ovat tai olivat tai voisivat tai olisivat voineet olla.

Ja luku- urakan jälkeen sellaiset termit kuin ”maahanmuuttajat” tai ”vihervasemmisto” siinä merkityksessä kuin niitä tänä päivänä käytetään, muuttuisivat samansisältöisiksi kuin olivat ylipolitisoituneella sellaiset termit kuin ”riistäjäporvari” tai ”fasisti”.
Nämä kaikki lainausmerkeissä olevat sanat kun ovat saaneet näiden politrukkien suissa ihan uuden, sangen banaalin merkityksen.

Tämmöistä tajunnanvirtaa aiheutti neljänkymmenen vuoden takainen vitsi ja käynnissä olevat presidentinvaalikampanjat.

Jorinaa kirjoista ja kirjallisuudesta

Ääni, e vaiko paperi?

Äänikirjoista, ja vähän e-kirjoistakin
Kuinkahan paljon on saatavissa verkkopalveluina e- ja äänikirjoja? Jokuseen tutustumistarjoukseen olen tarttunut, ja olen lukenut ja osin kuunnellutkin niitä. Olen pikku hiljaa muodostamassa käsitystäni asioista.
Toki jo vuosikymmeniä sitten oli kirjastoissa kasetti- tai cd-levypaketteja, joiden sisältönä oli jokin kirja luettuna.

Äänikirja on hyvä etenkin silloin, kun näkökyky tai muu fyysinen rajoite estää kirjan pitelemisen käsissä tai pöydällä.
Mobiililaitteiden myötä on tullut näitä eri palveluita, jotka tarjoavat e- ja äänikirjoja

Havainto 1:
E-kirjamarkkinat suoltavat luettavaksemme kirjoja eri lajin tekijöistä: poliitikoista, virkamiehistä, tunnetuista rikollisista, pop-muusikoista. Hakemalla saa hakea sellaista kirjaa, joka jaksaa tällaista vanhenevaa kääkkää kiinnostaa. Jokunen on toki löytynyt.

Havainto 2:
Äänikirja on itselleni haastava. Kas, kun jos kirjallisuudesta jotain irti meinaisi saada, siihen pitää pystyä keskittymään, puntaroimaan esitetyt ajatukset. Lisäksi lukija on aivan ratkaisevan tärkeässä asemassa. Äänikirjojen kuuntelu ei käy ainakaan minulta päinsä, jos on muuta hälinää ympärillä.

Havainto 3:
E-kirja on välillä oikeinkin hyvä. Olen lukenut Volter Kilven Alastalon salissa, Kirkolle, ja hankkinut monta sellaista kirjaa, joihin aina välillä palaan, E-kirjoina. 

Että ylipäänsä saatan e-kirjaan tarttua, on varmaan syy siitä, että ammattini vuoksi hommasin takavuosina sellaisen aanelosen kokoisen iPadin, siihen ohjelman ForScore, joka näyttää pdf-muotoon tallennettuja nuotteja, joihin voin tabletin kynällä tehdä merkintöjä, ja joka on etenkin 1-2 – sivuisten kappaleiden kanssa aivan verraton. Miten kätevää, sivu vaihtuu pyyhkäisemällä tai jalkapoljinta painamalla, ja mukana on aina ja joka tilanteessa keskeinen ohjelmisto. Jos vaikka muistotilaisuudessa tai jossain joku pyytää jotain kappaletta, minun ei tarvitse sanoa, että ei ole nuotteja mukana. Ja mikä A4-saasteen, raahattavan materiaalin painon ja luonnonvarojenkin säästö!

Korvaamattomat paperikirjat
Lundiassa on hyllyillä monesti kaksi riviä kirjoja, toinen rivi hyllyjen perällä, toinen etuosassa. Etuosassa ovat itseoikeutetusti Tawaststjernan 5- osainen kirjasarja Sibeliuksesta, Norton History of Western Music, Pentti Haanpään kootut (Eino Kauppisen toimittama laitos), Waltarin keskeiset ”historialliset” romaanit, lisäksi ammattikirjallisuutta vaikka.


En tiedä onko tunnustukseni nolo: tartuin Finlandia-palkinnon voittajan Sirpa Kähkösen kirjaan 36 uurnaa nimenomaan äänikirjana. Paljolti siksi, että ”kirjaoperaattori” teki hyvän tarjouksen. Tuo kirja muuten mahtuisi ihan paperisenakin Lundiaamme, sillä jo kuultuna kirja vaikuttaa ihan tyrmäävän hyvältä. Liekö syynä se, että kirjoittaja on vain muutamaa vuotta nuorempi kuin itse olen, on nähty suunnilleen samoin maailma ja ympäristö lapsena ja teininä, avainkokemukset ovat samoilta ajoilta. On jotenkin niin helppo samaistua kertojan kerrontaan.

Kirjat rökälemäisessä ajassamme

Jokusen kerran olen jonkin tuttavan kautta tullut tietämään seuraavaa: Kirjat ovat jätettä! Erään tuttavan akateemisesti sivistynyt vanhempi kuoli, jättäen jälkeensä kaiken muun ohella tuhansia niteitä sisältävän kirjaston. Oman tieteenalansa kirjallisuutta, yleissivistävää kirjallisuutta. Kuinka ollakaan jälkeen jääneillä oli omat kirjavuorensa, ja pois menneen kirjoja yritettiin viedä divariin. Ei käynyt, eivät ottaneet, ilmaiseksikaan. Avuksi some, täällä olisi nyt tasokasta kirjallisuutta ilmaiseksi, postikulut maksamalla. Muutama kymmenen nidettä kelpasi. Lopuista piti repiä pahviset kannet irti, ja syytää tietoa ja sivistystä paikalle kuljetettuun paperinkeräyssäiliöön.

Sama tilanne oli ihan tutulla kaverilla, joka möi omakotitalonsa ja muutti pienempään asuntoon vaimonsa kuoltua. Hänelläkin oli kirjakerhoista tullutta kertomakirjallisuutta sellainen kelpo olohuoneen hyllyllinen. Ei kelvannut divareihin, joten rakkaimmat sivuun ja pienempään hyllyyn, ja hyllymetreittäin ihan hyvää kertomakirjallisuutta roskalavalle.

Onko aikamme niin sivistynyt, ettei esimerkiksi sanavarastoa tarvitse enää kenenkään kartuttaa, siihenhän kirjallisuuden lukeminen olisi aivan erinomainen konsti. Tuskin. Peruskoulusta valmistuu melkoinen joukko suunnilleen lukutaidotonta porukkaa. Tai siis, kyllähän ne lukea osaavat, mutteivät pysty keskittymään edes kahden sivun mittaiseen tekstiin niin, että pystyisivät annetun tehtävän hyväksyttävästi tekemään – näin tilitti muistaakseni Suomen Kuvalehdessä joku äidinkielen opettaja, joka oli antanut äidinkielen tunneilla kullanmuruille tehtäväksi lukea tekstin ja vastata sitten muutamaan kysymykseen, joiden avulla selviäisi, miten luettu oli ymmärretty. Ääritapaus oli nuorukainen, joka oli ensimmäisen sivun lukenut, sitten alkanut räplätä somea. Opettaja meni viereen ja kuiskasi, että joko sait luettua.
”Joo”, kuului vastaus, ja koska oppilas oli keskivertoa terävämpi, oli hän jatkanut: ”Se tarina loppui mun mielestä jotenkin kesken”. Suuri oli isänmaan toivon hämmästys, kun opettaja kertoi, että tarinassa oli vissiinkin kaksi tai kolme sivua…

Reikäleivät…

Jo kansakoulussa opin, että loppiaiselta alkavat arkiviikot, reikäleivät. Minulla alkoi oikeastaan heti uudenvuoden jälkeen, normaalit tehtävät. Laulettiin ne joululaulut vielä kerran, on haudattu ja on messuttukin malliksi.

Silti tähän alkuvuoteen osui yksi perin merkillinen työtehtävä – on vastaavanlaisia ollut toki ennenkin, mutta tämä nyt ensimmäistä kertaa. Sinaustilaisuuksiin tulee joskus musiikkitoiveita, joiden toteuttamista joutuu hetken miettimään.

Jo kauan olen ollut sitä mieltä, ettei minulla ole minkään sortin pätevyyttä neuvoa ihmisille, minkä sopii heitä lohduttaa läheisen siunaustilaisuudessa. Kävin suunnilleen seuraavan sisältöisen puhelinkeskustelun alkuviikosta:

Pois menneen sisar soitti, ja esitti alku- ja loppusoittotoiveet. Ihan vakiohjelmistoa, joten sanoin, että ilman muuta sopivat, ja toteutan ne. Sitten parin kiertelevän ja kaartelevan lauseen jälkeen, että poismennyt oli toivonut hautajaisissaan esitettävän Queenin Show must go on.
Minä, että soitettuna vaiko laulettuna. Sanoin tuntevani kappaleen. Ja tunnenhan minä, soihan se 1990-luvulla kalakuormia ympäri maata ajellessani radiossa tämän tästä. Kolme neljäkin kertaa päivässä sen noina vuosina kuuli, kun ajelin pitkin isänmaata istutettavia järvitaimenia kuormassa, joskus täyden laitostyöpäivän jälkeen toinen työpäivä päälle. Niistä tai talvikauden työttömyyspäiville vähän sukanvarteen, jos ei ulosottomies ollut nohevana pussilla, niin kuin ei ihan aina ollutkaan.

Anteeksi, eksyin asiasta. Sanoin siis, että tunnen kappaleen, enkä pitänyt sitä sisältönsä puolesta mitenkään sopimattomana. Sanoin, etten ole lähellekään Freddie Mercury, mutta jollain lailla koulittu ääni minulla on. Että jos sopii, niin minä sen pianolla itseäni säestäen saatan esittääkin.

Siinä opetellessa meni kuutisen tuntia. Soittopuoli noissa rock-biiseissä on tavallisesti ihan läpihuutojuttu, vähän täytyi vilkaista Queenille ominaisen väliosan sävellajia netin syövereistä. Luovuin heti kärkeen mahtipontisuudesta, mikä levyllä on, ja menin milteipä päinvastaiseen moodiin, jonkinlaiseen pianotrubaduurin tapaan lähestyä. Isompi homma oli ottaa sitten teksti haltuun, ettei ihan sisäluvuksi mene – se kun kuuluu sinne penkkiin, jos sisälukuna esittää.

Niinpä sitten h-hetkellä soittelin alkuun perinteisen alkusoiton, kukkienlaskun jälkeen lauloin ja laulatin virren urkupenkillä topakasti istuen, papin aloitettua laskeuduin alakertaan pianon ääreen, tukena oli tabletin näytöllä sanat ja sointumerkit, jotka äänialani vuoksi jouduin transponoimaan pienen terssin ylöspäin – noinko matala ääni Freddiellä olikin?

Ja niin minä siellä kappelissa kajautin kanttorinäänelläni pianolla itseäni säestäen:
”Empty spaces, what are we living for?
Abandoned places, I guess we know the score, on and on, does anybody know what we are looking for?”

Myönnän jyrkästi, ettei se ollut ydinosaamistani, olin hyvinkin epämukavuusalueellani.
Mutta lopetettuani – esitin koko kappaleen, en saksinut mitään pois – salissa vallitsi hiljaisuus, käsinkosketeltava. Kaksi vaihtoehtoa: he olivat tyrmistyneitä, tai sitten se kosketti heitä.

No, olen toki esittänyt joskus kappelilla muutakin ei- ydinosaamistani: Dylanin Knockin’ on heaven’s door, kitaraani näppäillen, kerran yhdessä siunauksessa kolme Beatlesin kappaletta, kerran Robbie Williamsin Angelsin, kuinkahan monta kertaa olen soittanut Sound of Silencen, onpa kerran ollut jonkinlainen torso Stairway to Heavenistakin.

Muinaisen kirkkaan otsan orvasketeen on jo ammoin tullut vako. Kuten sanoin, mikä oikeus tai pätevyys minulla olisi sanoa surevalle omaiselle, että kuule, ei tämä tämmöinen käy. Mielestäni se olisi tökeröä ja moukkamaista.

Silti pystyn sanomaan näihin toivomuksiin myös sanan ”ei”. Sen sanon silloin, jos pyydetty musiikki on sellaista, jota en mitenkään tunne tai joka on niin vaikeaa, etten kykene sitä auttavasti esittämään.

Ja sitten muistelen yhtä kaveria, joka melko arvovaltaisessa kirjallisessa lähteessä kuuluu kehottavan, että minkä haluatte toisten tekevän teille, tehkää se heille.