Viikonloppuvapaan saldo

Meillä kirkon työajattomilla viranhaltijoilla on tosiaan voimassa seuraavanlainen suositus: ellei saman kuukauden aikana ole viikonlopun ylittävää vuosiloman jaksoa, kuuluu meille yksi viikonloppu kuukaudessa sellainen, että vapaapäivät sijoitetaan lauantaille ja sunnuntaille. Normaalit viikkovapaat kuuluvat minulle maanantaisin ja tiistaisin, mutta sillä viikolla, kun viikonloppuvapaa on, ne siirretään lauantaille ja sunnuntaille. Niinpä viikonloppuvapaan hinta on edeltävän viikon keskiviikosta vapaaviikonlopun perjantaihin oleva tauoton työjakso.

Mennyt viikonvaihde oli kohdallani lokakuulle sattunut viikonloppuvapaa. Aloitimme sen perjantai-iltana kaupungin uimahallissa, lauantaina ja sunnuntaina ulkoilimme paikkakunnan metsissä, eilen maanantaina puoliso oli jo töissä, ja ulkoilu tehtiin hänen työaikansa ulkopuolella. Tänään oli tilanne se, että yöllä oli satanut lunta, ja se suli hyisessä vesisateessa koko päivän. Ei tehnyt mieli laittaa nokkaansa ulos. Kävin lumilapiolla putsaamassa residenssimme etusen, jokainen lapiollinen painoi monta kiloa.

Mutta lauantaina ja sunnuntaina ja vielä eilenkin oli mitä melkoisin syyssää: taivas oli hailakansininen, tuuli maltillinen, ja saimme sienikoriin vielä jonkinlaisen saaliin suppilovahveroita – paljon niistä oli jo mennyt pilalle yöpakkasten myötä.

Lähipäivinä keitämme vielä suppilovahverokeiton, joka tehdään näin: Kuoritaan kattilaan jauhoista perunalajiketta reilusti, laitetaan sekaan yksi renkaiksi pilkottu sipuli. vettä vain sen verran, että perunat hyvin kiehuvat. Perunoiden kypsyttyä laitetaan sekaan joko kokoon keitettyjä tai kokoon keitettyjä ja pakastettuja ja sulatettuja suppilovahveroita. Jos liemi tuntuu liian väljältä, kaadetaan keitinvettä pois. Muusataan kypsyneet perunat asianmukaisesti suttunuijalla tai vastaavalla. Liemeksi purkki kevytkermaa. Lämmitetään kerman kiehumispisteen lähelle, nautitaan ruisleivän kera. Ruokajuomaksi mitä itse kukinenkin tahtoo.

Suppilovahvero-sipulihutulle suppilovahvero antaa aivan herkullisen maun.Tutustuin tähän herkulliseen yhdistelmään syksyllä 2016, kun olin saanut rinnalleni naisen, joka on jo 13,5 vuotta ollut vihitty vaimoni.

Hämmästyttävä uutinen

Pitkä vapaa, siis nelipäiväinen, on edennyt kolmanteen päivään, ja olen hyvin levännyt, virkeä ja jopa kiinnostunut siitä, mitä ympärillä ja vaikkapa maassamme tapahtuu. Aamu alkoi Helsingin perän Pravdan silmäilyllä siltä sinistä valoa silmille syytävältä aanelosen kokoiselta latuskakoneelta.

Päivässä on ollut kaikenlaista pikkutouhua, lukaisin eilisiltana aloittamani kirjan Marjo Leinonen- Punaisia päin loppuun. Kirjan ovat kirjoittaneet Tommi E. Virtanen ja Marjo itse. Se kiinnosti, sillä muistan Marjon parikymppisenä rajusta esiintymisestä hurjannäköisten stadin soittajien kanssa, ja jonkin verran Janis Joplinia muistuttavasta äänestä.

Vaikka en mikään rokkivaari olekaan, niin minua kiinnostavat ihmisten tarinat. Ja kieltämättä, kun Johnny Winter on Leinosta ihan päin naamaa kehunut, niin hyvilläni olin, sillä Talven Jussi-vainaa oli jo eläessään legendaarinen blues-rock – kitaristi, jonka musisointi kun korviini osuu, niin en sitä väistä.

Ihan heti aamusta tein tietysti maanantaiseen tapaani niin, että otin illalla käymään laittamastani ruisleivän juuresta osan talteen, sitten laitoin suolaa ja sotkin lisää ruisjauhoa niin, että kulhossa oli kuin olikin pienehkö ruisleipätaikina. Siihen piirsin ristin päälle, peittelin ja annoin jäädä taikinan nousemaan. Tieteellisesti sanottuna käynnistin sekaan laittamassani ruisjauhossa sen saman autolyysin, joka muodostaa vedestä, hapatteesta (joka on ruisjauhoa) ja ruisjauhoista jollakin reaktiolla villihiivoja, jotka alkavat tehdä taikinan sisään ilmakuplia tai – taskuja. Jokusen tunnin päästä taikina oli kohonnut ainakin puolella, jolloin kaadoin sen jauhotetulle leivinlaudalle, leivoin kolme pienehköä limppua, jotka laitoin uunipellille ja peittelin liinalla.

Leipien noustessa pompsahti siihen taskussa tai pöydällä pidettävään virtuaaliliekaan uutinen semmoinen, joka alkoi kiinnostaa.
Otsikko kertoi: ”Joukko suomalaisia saa sähköä reiluun ale-hintaan – salaisuus on ”aatteen voima”.
Ovat sinne Oulun seudulle perustaneet sellaisen liiketoiminnan kummajaisen kuin osuuskunnan nimeltä Oulun seudun energia. Vaikka 1990 – luvulla, kun nk. punapääoma (osuuskunta sekin) ajautui vaikeuksiin ja hiipui, tuli sitovasti osoitettua, että kyllä se on markkinavoima, joka jyllää. Mutta nämä oululaiset ovat palanneet ajassa yli sata vuotta taaksepäin, ja tekevät – herranjestas pitäkää nyt penkistä kiinni – niin, ettei omistajille jaetakaan voittoja osinkoina, vaan voitot käytetään paitsi vermeiden ylläpitoon, myöskin asiakkaiden hyväksi! Istu ja pala!
Olikohan joku lapsi sanonut totuuden, kuten siinä Keisarin uudet vaatteet – sadussa…
Vähänkö olen tässäkin verkkopäiväkirjassa kaipaillut muinaisen Keski-Suomen Valon kaltaisia firmoja, jotka pidettiin kannattavina, jotka pystyivät maksamaan palkat työntekijöilleen, joiden voitoilla ylläpidettiin vermeitä…. ja nyt Oulussa semmmoisen ovat laittaneet, vielä osuuskuntana. Luulisi pörssihaiden ohimosuonia moinen hävyttömyys pullistavan, mutta minä se tyynesti, että Jumala tautia lisätköön.

Mainittakoon vielä, ja painokkaasti, etten ole minkään sortin listi tai nisti. Kannatan ihan tavallista yksityistä yritteliäisyyttä, sellaista, jossa yrittäjä onnistuessaan vaurastuu, koskapa kantaa vastuun tekemisistään henkilökohtaisesti. Tähän joukkoon eivät kuulu nk. pörssiyhtiöt, joiden toimintaa johtavat ns. palkkarengit. Sellaisia yrityksiä en ainakaan minä Suomeen kaipaa enää yhtään olemassa olevien lisäksi, sillä niillä on semmoinen ominaisuus, että niiden tehtävä on tuottaa voittoa omistajilleen. Siinä ei ole mitään sinänsä pahaa, jokainenhan haluaa jonkinlaista voittoa saada. Mutta tämä pörssiyhtiötouhupa kun onkin verrattavissa kaskiviljelyyn, mutta on siitä vain noin kaksi – kolme kertaa pahempaa ja kyynisempää. Pörssiyhtiö on sellainen, joka rutistaa hedelmistä mehut pois, vie ne muualle ja jättää roskat toisten siivottavaksi.

Sen takia minua ilahdutti tuo Oulun seudun sähköyhtiön touhu. Mitään hyväntekeväisyyttä tai laupeudentyötä se ei ole, vaan konsti tuottaa sähköenergiaa kohtuullisella hinnalla, huolehtien siitä, että taseet pysyvät kunnossa siitä huolimatta, että asiakas maksaa vain kohtuullisen hinnan.

Sellaisen yritteliäisyyden soisi lisääntyvänkin. Kaipa myötätuntoni vastuullista ja hyvää yrittäjyyttä kohtaan periytyy 1980- luvulta, jonka alkupuolella vietin yhden lukuvuoden kauppaoppilaitoksessa. Siihen aikaan opetettiin, että hyvää liiketoimintaa on sellainen touhu, että saadaan pysyviä asiakassuhteita. Että asiakas kokee saavansa rahoilleen vastinetta, ja yritys puolestaan tekee kohtuullista tulosta.

***
Noh, tämän taloussaarnan ohella maallisempiin asioihin. Kellonajan muutos tuntui siten, että yhtäkkiä päivässä tuntui olevan tunteja ihan tolkuttomasti. Ennen puolta päivää olin jo kerjennyt tehdä vaikka mitä, ja päivää oli jäljellä ”vaikka hevosten syödä”.
Tätä kirjoitellessa ilta on pimennyt. Taisin olla vähän yli 19-vuotias, kun kesäaika tuli käyttöön. Sitä oli kylläkin kokeiltu maassamme jo aikaisemmin, vuonna 1942. Tuosta kokeilusta ei ole aikalaishavaintoja edes Kalle Päätalon kirjoissa.

Jokunen vuosi sitten tästä ajan siirtelystä oltiin luopumassa, mutta nyt hanke kuuluu jääneen EU:n byrokratiaan, kun se ei useimpia siellä kiinnosta. Ei kyllä kiinnosta sanottavasti minuakaan, sillä itselleni kellonajan siirto on vain kellonajan siirto. En kuulu niihin, joihin se vaikuttaisi. Tiedän toki olevan ihmisiä, joihin se vaikuttaa ihan terveyteen saakka. Minulle sopisi ihan hyvin se, että jäisimme tähän nk. normaaliaikaan, jota nyt taas elämme. Toki olen sieltä 1980- luvulta lähtien keväisin tykännyt niistä yhtäkkiä pitenevistä iltavaloisan ajoistakin, mutta asia on minulle todellakin sen kokoinen, että menkööt miten menee, minulle käy.

Eläkkeelle jäämiseeni on muuten jo alle kolme vuotta. Niin se aika kuluu, ja kuluu myös elämäni….

Tapahtui vuosia sitten

Moni varmaan muistaa, kun täällä lounaassa oli suuri metsäpalo heinäkuussa 2018. Minäkin sitä kävin tuosta mereltä käsin ihmettelemässä, lähdin veneellä ajelemaan tuohon Mannervedelle, ja katselin, kun helikopterit ammensivat merestä vettä suuriin astioihin, ja sitten lensivät sen paloalueen ylle ja pudottivat lastinsa sinne.

Aika laimealtahan se mereltä katsellen näytti. Palo oli syttynyt, kun helteestä johtuen maasto oli rutikuivaa, ja seudulla työssä ollut metsäkone oli ilmeisesti kiveen osuessaan singonnut kipinän maastoon.

Syyttävä sormi osui kahteen metsäkoneen kuljettajaan, heitä pidettiin pahuuden alkuna ja juurena. Mutta töissähän he vain olivat, ja ollaanpa heidän hommastaan mitä mieltä tahansa, ei heitä syyttää voinut.
***

Viikon 44 krapusanat ovat rutikuiva, pahuus, laimea.

Krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna tasan 100 sadan teksti, ei enempää, ei vähempää. Viikon krapusanat ilmestyvät sunnuntaisin SusuPetalin blogissa.
Sanojen ei tarvitse olla perusmuodossaan kirjoituksessasi.
Jätä krapusi linkki SusuPetalin blogiin.
Kiirettä kravun kirjoittamisella ei ole, koko viikko on aikaa.

Niin kuin oikeatkin ihmiset

Elämäni aikana on tapahtunut sellainen ihme, että ollaan päästy 5-päiväiseen työviikkoon. Se alkoi jo ollessani kansakoulussa (kävin sitä 4 luokkaa, sitten olin vuoden oppikoulussa ja vuoden peruskoulun ala-asteella ja 3 vuotta peruskoulun yläasteella).

Viimeiset 27 ja puoli vuotta olen työskennellyt Suomen Evankelis-luterilaisen kirkon palveluksessa työajattomana viranhaltijana. Siinä on puolensa. Joskus kalenteri on kuin nuijalla täyteen hakattu, päivät ovat pitkiä, mutta tuleepa sentään joskus sellainen työpäivä, ettei kalenterissa ole mitään. Tällä viikolla oli sellaisia päiviä, mutta käytin ne kirjoittaakseni sovituksia isänpäivän messuun kahdelle huilulle, oboelle ja kitaralle.

Meille työajattomille papeille, lukkareille ja vielä suntioillekin annetaan yksi viikonloppu kuukaudessa vapaaksi, kyseessä on suositus. Tätä suositusta ovat työnantajaseurakunnat noudattaneet kiitettävästi. Onhan se hienoa. Varsinkin, kun se osui juuri tähän viikonloppuun. Kun sain eilen kaksi sovitusta valmiiksi pitkän pohdinnan ja aapailujen jälkeen, laitoin tietokoneen ja työpuhelimen kiinni.

On jotenkin suloista nukkua pitkään, kun normaaleissa töissä oleva puolisokin on vapaalla samaan aikaan. Puolilta päivin lähdimme ulkoilemaan Selkämeren kansallispuistoon kuuluvaan metsään, joka rajoittuu mereen. Maa on niin kaunis syksylläkin, samoin meri. Sattuipa vielä näin jonkinlaisille lintuharrastajille havaittavaksi tänä vuonna ennen havaitsematon lintulaji: töyhtötiainen.

Kotiin tultua nautimme savulohikeittoa, jota mitä jyrkimmin suosittelen myös kaikille lukijoille. Se tehdään näin: pilkotaan kattilaan porkkanoita, perunoita, sipulirenkaita ja vaikka palsternakkaakin ja tuli sinne jääkaapissa ollutta purjoakin laitettua. Sitten sinne sekaan maustepippureita, ja kiersin varovasti suolamyllyäkin siinä päällä. Laitetaan liedelle kiehumaan, ja kun kasvikset alkavat pehmitä, lorautetaan liemeen ykkösmaitoa ja nakellaan sekaan savulohifileestä paloiteltuja kuutioita. Komeuden päälle leikataan tillistä silppua. Että se on hyvää ja ravitsevaa.

Aterian jälkeen asiaankuuluvat ruokaperräiset, ja sitten reipastuin vielä sen verran, että leikkasin puutarhasaksilla terassin päällä olevasta pergolasta humalat poikki useista kohdista, ja irrottelin sitten kasvinjätökset kesäisestä viherkuutiosta pois, haravoin kasaan ja vein kompostiin maatumaan.

Marraskuu on alkamassa ihan pian. Se on inhokkikuukauteni, varsinainen musta hauta. Ja mikä pahinta, se saattaa täällä lounaassa kestää jopa 120 päivää. Sitä, että kestääkö se tällä kertaa niin kauan, ei tietenkään tässä kohdassa pysty sanomaan. Ei tästä monta vuotta ole, kun tuo merenlahti ei jäätynyt lainkaan koko talvena, ja päivät olivat kaksi pimeää vastakkain, maustettuna vaakasuoralla, kasvoihin hakkaavalla vesisateella.

Mutta tänään oli oikein mukava syyspäivä, vaikka taivas oli pilvessä koko ikisen päivän. Mutta oli melko tyyntä, ja kansallispuistossa oli mukava kulkea.

Ja olla näin lauantaipäivänä kuten ihan oikeat ihmisetkin.

Kauan sitten

Siitä on 35 vuotta, kun kävin näin lokakuulla Turkissa. Istanbulin kaupunki on ihan itsessään nähtävyys, basaarit rajattomine valikoimineen, kaiken sorttiset kaupustelijat kimpussa, sellaista oli silloin Euroopan ja Aasian rajoilla.

Eräänä päivänä ostimme kiertoajelun Prinssisaarille (muistaakseni), matkustimme laivalla tosiaan jollekin saarelle, merimatka kesti vissiin puolitoista- kaksi tuntia.

Suurkaupungin jälkeen oli mukavaa talsia pienemmällä paikkakunnalla, ja tarjolla oli hevosajelu jotain tiettyä reittiä. Nousimme kieseille, ja vasta hetken päästä muistin, että olenkin allerginen hevosille. Silmät vuotaen ja nenä tirskuttaen sieltä tulin. Myöhäisestä syksystä huolimatta jotkin hedelmät olivat kypsymässä – olisivatko olleet aprikooseja tai jotain sellaisia.

Myöhemmin  samana päivänä palasimme suurkaupungin huumaavaan meteliin.

***
Krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna tasan 100 sadan teksti, ei enempää, ei vähempää. Viikon krapusanat ilmestyvät sunnuntaisin SusuPetalin blogissa.
Sanojen ei tarvitse olla perusmuodossaan kirjoituksessasi.
Jätä krapusi linkki SusuPetalin blogiin.
Kiirettä kravun kirjoittamisella ei ole, koko viikko on aikaa.

Syyspäiviä

Pentti Haanpään yksi komeimpia juttuja on ”Syksyä ja ikävää Napasalon kirkolla”. Syksyä se on ollut täällä vakkasuomalaisen pikkukylän kirkollakin, muttei sentään vielä kovin ikävää. Koko viikko on ollut oikeastaan luopumista: jonakin päivänä toin vielä kypsymättömät tomaatit kasvihuoneesta sisälle, jos täällä kypsyisivät.

Ovat lopussa omien kurkkujen, tomaattien, parprikoiden ja chilien riemupäivät, tosin chilejä jäi kuivattavaksi ja säilöttäväksi kelpo kasa. Keskiviikkonako se oli, kun jo viime talvelta ajatuksena ollut auton puhdistuttaminen sisältä ja päältä tuli todeksi. Kaupungissamme on maahanmuuttajien ylläpitämä liike, joka pesee käsin autoja, vaihtaa vaikka renkaat tai öljyt, ja tekee vaikka auton sisäsiivouksen. Liikkeen henkilökunta on sitä joukkoa, jota valtiovarainministerin puolue vieroksuu.

Ahkeria ja huolellisia ovat. Vein keskiviikkoaamuna autoni heille, ja pyysin pesemään päältä ja siivoamaan sisältä. Kävelin liikkeeltä seurakuntamme siunauskappelille, käynnistin urut ja aloin kertailla siunaustilaisuuksissa käyttämiäni urkukappaleita. Kerkesin tehdä sitä aika paljonkin, kun puhelin soi, ja ääni ilmoitti auton olevan valmis.

Ja totisesti oli. Sisätilat oli puunattu pölyistä, roskista, ikkunat oli sisältä pesty, auto imuroitu huolellisesti, ja se tuoksui tunkkaisen pölyn sijasta joltain puhdistusaineelta. Lasku oli kohtuullinen, ymmärsin, että lähes kolmen tunnin työ maksaa jotain. Tästä olisi muuten joillakin poliitikoilla tai elinkeinoelämän vaikuttajilla oppimista: työmies tai työn tekevä henkilö on palkkansa ansainnut.

Tyytyväisenä lähdin kotiin, ja sen jälkeen olen tehnyt kohdalleni osuneet iltatilaisuudet mukisematta. Tämän lisäksi olen valmistellut huomisen hautajaisten ja sunnuntain kahden jumalanpalveluksen musiikkeja täysipäiväisesti. Kukaan ei ole pakottanut, ja tiedän, että vaikka en olisi tikkua ristiin laittanut, ja vetäisin huomisen ja ylihuomisen tilaisuudet lonkalta vanhalla kokemuksella, ei kukaan änähtäisi. Mutta oma työmoraali vaatii sen, että asioihin suhtaudutaan kunnioittavasti.

Vaikka kukaan ei ole vaatinut tai pyytänyt, olen harjoitellut huomisen ja sunnuntain tilaisuudet läpikotaisin niin soiton kuin laulunkin osalta. Tänäänkin istuin historiallisten J.A. Zachariassenin rakentamien urkujen äärellä miettien sitä, miten tulkitsen ja rekisteröin vallan erilaisille uruille säveltäneen César Franckin musiikin. Virtuaalikotisoittimella mietin sen saman virkakirkkoni neobarokkisoittimelle, pitää vielä pyhäaamuna varhain kokeilla ihan oikeasti.

Huomiseksi on pyydetty pariakin yksinlaulua itse säestäen, ja lupasin ne toteuttaa. Sunnuntaina pari rouvaa on tulossa virkakirkossani laulamaan järjestönsä puolesta, ja heidän tiedän selviävän tehtävästään ensiluokkaisesti. Katsomme pyhäaamuna heti yhdeksän jälkeen.

Tänään vaihdoin autoomme talvirenkaat alle. Öisin lämpötila putoaa usein pakkasen puolelle, ja tiet saattavat etenkin aamuisin ja iltamyöhällä olla ihan oikeasti liukkaat, mustalla jäällä. Minulla ei ole mahdollisuutta valita aikoja menojen suhteen, joten varma on aina varmaa. Nastat rapisevat auton alla varmaan vähintäänkin ensi maaliskuun loppuun saakka, varmaan huhtikuullekin.

Tänään myös tyhjensimme kasvihuoneen tomaattien ja kurkkujen taimista. Sato on kerätty talteen aikaa sitten. Veimme kasvihuoneeseen kesäterassin ruokapöydän ja tuolit. Illalla kävimme uimahallissa uimassa ja ruokakaupoissa, hankimme mm. hirvenlihaa sekä jauhelihana että paistina.

Odotettavana on se syksyä ja ikävää Napasalon kirkolla.

Kun armo kävi oikeudesta

Tämäkin tarina on tosi.

Elettiin vuotta Kivi ja Keppi, opiskelin nykyiseen ammattiini Tampereella. Olin saanut kutsun tunnetun urkurin juhlakonserttiin Tampereen Tuomiokirkkoon, ja ilomielin kutsua noudatinkin. Oltiin sovittu opiskelukaverin kanssa, että nähdään kirkossa.

Olin samaan aikaan osa-aikatöissä eräässä keskisuomalaisessa seurakunnassa, ja meillä oli jokin koulutus Kuortaneella. Se päättyi sunnuntain messuun Kuortaneen kirkossa, ja lähdin sieltä ajelemaan suoraan Tampereelle, matkaa oli 170 kilometriä noin suurin piirtein.

Saavuttuani aloin ihmetellä, mihin saisin parkkeerattua. Istu ja pala! Kirkon vieressä on parkkipaikan näköinen, ihan tyhjä. Siihen.

Konsertin jälkeen autoni vieressä on mustamaija. Konstaapeli ärähtää, että pysäköit puistoalueelle, mutta antaa nyt olla.

***

Krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna tasan 100 sadan teksti, ei enempää, ei vähempää. Viikon krapusanat ilmestyvät sunnuntaisin SusuPetalin blogissa.
Sanojen ei tarvitse olla perusmuodossaan kirjoituksessasi. Tämän viikon tarinan tulee alkaa sanoilla ”Tämäkin tarina on tosi.”

Älkää, älkää, enhän minä mitään pahaa.

Tuntemattoman sotilaan Riitaoja on mielenkiintoinen. Hänelle suuret asiat ovat samantekeviä, oma henkiriepu kallis.

Olisipa enemmän Riitaojan kaltaisia, ihan maailman mahtimiehissäkin.
Riitaoja olisi varmasti ollut hyvä mies ojankaivussa, rakennuksilla, tehtaassa, virastossa tai jossain muussa hyödyllisessä työssä. Sodassa hän ei kaksinen ollut, paitsi siltä kannalta, että hän piti sotaa pahana ja kauheana olotilana.

Maailmanmeno on ollut oikeastaan koko elämäni ajan jonninjoutavaa. Jossain on ponnisteltu rauhan puolesta, mutta on sodittu Vietnamissa, Kambodzassa, oli verisiä sisällissotia Etelä-Amerikan sotilasdiktatuureissa, on sodittu Lähi-Idässä vähän väliä, kuka ketäkin vastaan milloinkin. Afrikassa on käyty julmia ja verisiä sotia milloin missäkin päin tuota maanosaa, jota talvi ei pahemmin koittele.

Viimeisen puolentoista vuosikymmenen aikana olen ollut tilaisuudessa matkustaa turistina vaikkapa Välimeren maisemiin. Tuossa leudossa ilmanalassa, jossa ihmisen olisi monin verroin helpompi elää kuin vaikka täällä ankeassa ja talvisin pimeässä pohjoisessa, olen havahtunut seuraavaan:

Ei tarvitse olla kummoinenkaan kylä tai kaupunki, kun turistinähtävyytenä on milloin venetsialaisten, milloin turkkilaisten, milloin kenenkin linnoitus. Toisaalta mehevimmät oopperaelämykseni olen saanut linnassa, jonka ampuma-aukon reunalle olen taukojuomani laskenut.

Kyllä minä kuulun masentavaan lajiin. Homo sapiens on osin ihan kelvollista joukkoa, mutta sen alalaji homo politicus on nilviäisiäkin alhaisempi laji, he usuttavat ja pakottavat alamaisensa, yleensä nuoret miehet, hyökkäämään toisten lajitovereiden kimppuun.

Paljon fiksumpia ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta säveltäjät, kuvanveistäjät, maalarit ja kirjailijat.

Veikko Huovinen kirjoitti parhaimpina vuosinaan mainion pakinan tai novellin ”Miksi en voi sietää vetypommia”. Kainuun miehenä hän tiesi, että pohjoiset luonnonvoimat on parasta kohdata paksu tikkuri, sarkahousut ja – pusero päällä, jaloissa hyvät villasukat, jotka painetaan hyvin rasvattuihin lapikkaisiin. Ja että liedellä porisee hyvä ruoka, jota eivät elintarvikekupongit rajoita.

Mahtaako Veikko-vainaan juttuja luettavaksi saadakseen enää kirjastokaan auttaa? Me elämme nykyään niin pöyristyttävää aikaa, että kirjoista revitään kannet irti, ja sisältö viedään roskalavoilla uusiokäyttöön. Divarinpitäjät taistelevat parhaansa mukaan tätä barbariaa vastaan.

Minusta olisi erinomaisen tärkeää, että ihmiset lukisivat. Lukisivat vaikka jo vääriksi osoitettuja asioita, päästäkseen kenties selville, että joskus on ajateltu noinkin hassusti, ja että ennen pystytetyt patsaat olisivat jäljellä kertomassa siitä, että joskus on tuollaistakin tyyppiä ihailtu ihan patsaankin verran.

Mutta mitäpä minä, kohta eläkeiässä oleva äijä, aikaan saan. Korkeintaan sen, että kun minusta aika jättää, joku repii Haanpään kootuista kannet ja laittaa paperin keräykseen…

Tänään töissä…

Eipä juuri enää näin lokakuussa siitepöly ilmassa lentele. Tänään  oli  70 vuotta täyttäneiden kirkkopyhä, messu. Soitin kontrabassoa yhtyeessä, jossa oi lisäksi viulu, piano ja harmonikka. Kononahorroksesta herätetty kuoro lauloi komeasti, uusi esihenkilöni, minuun nähden nuori naiskanttori, johti.

Esiintyjien sukuakin oli paikalla – entinen esimieheni on viulistin isä, istui entisessä virkakirkossaan pylvään vieressä ja uuden esihenkilöni isä puolestaan lauloi kuorossa.

Me Lasse Heikkilän Suomalaista messua soitimme ja lauloimme, pappi siihen laulujen ja soittojen väliin osuutensa sovitti, meillä oli kirkollisessa kontekstissa iso ja iloinen meno.

Jottei humpaksi menisi vallan, lauloimme kumpikin kanttori toistemme toimiessa pianistina vähän perinteisempää kirkkomusiikkia messun jälkeen päiväjuhlassa.

***
Krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna tasan 100 sadan teksti, ei enempää, ei vähempää. Viikon krapusanat ilmestyvät sunnuntaisin SusuPetalin blogissa.
Sanojen ei tarvitse olla perusmuodossaan kirjoituksessasi.

Koskettava kirja

Kerrankin olen lukenut uutuuskirjan! Se on aivan harvinaista, ja idean sain Helsingin Sanomain kirjallisuusarvostelusta.

Kyseessä on Helena Juntusen ja Petri Tammisen teos ”Joskus liikaa, aina liian vähän”.

Helena Juntunen (s. 1976) kertoo oopperalaulajan elämästä mahdollisimman kiertelemättä. Minua ei kiinnosta ne paljastukset, jotka nousevat Helsingin Sanomain arvostelussa päällimmäisiksi läheskään yhtä paljon kuin ne asiat, jotka koskevat laulamista, sen armottomuutta ja loppumatonta työtä, mikä tuohon lajiin liittyy.

Muistan hyvin kesän vuosituhannen vaihteessa. Oli Mäntyharjulla se Merikanto – laulukilpailu, ja osallistujana oli hyvä kaverini, ja tämä Helena. Jälkimmäinen pärjäsi paremmin kuin kaverini, ja olin vähän nyreissäni.

Mutta olenpa sitten tämän Helena Juntusen laulamista monestikin ihastellut, joskus katsomossakin istuen.

Sitä minä vain, että en voi olla vertaamatta huippu-urheilijoita ja huippumuusikoita. Huippu- urheilija toki joutuu uhraamaan muusikon tavoin nuoruutensa ja varhaisaikuisuutensa päästäkseen huipulle.

Mutta urheilija voi lopettaa vähän alle nelikymppisenä, kun huippumuusikko alkaa pikku hiljaa saavuttaa kypsyytensä, ja joutuu rääkkäämään lihaksiaan entistä kovemmin, että ikääntyminen ei leipäpuuta kaataisi…

Suosittelen lämpimästi lukemaan. Itse olen tuota laulamista tällä kylälukkaritasolla reistannut, ja tunnistan hyvin tuon huippulaulajan touhut. Samaa koittaa tehdä kylälukkarikin, tänäänkin ajellessani töihin ja takaisin mietin ankarasti äänelläni kokeillen Händelin Messiaan osia ”For behold” ja ”The People, that walked in Darkness” – pätkiä, jotka olen muistaakseni vuonna 2015 pääkirkossa laulanut joulupäivän messussa.

Sitä ei muuten moni arvaakaan, miten kovaa hommaa laulaminen on!

Siksi olen lukenut, ja parhaillani kuuntelen tuota kirjaa e-kirjapalvelusta. Pitäisköhän ostaa se paperinenkin??!!