Sumeaksi menee

Näinä päivinä elän kenties koko elämäni omituisinta aikaa. Tällä kertaa satun olemaan pois myrskyn silmästä, ja näin ollen katselen asiaa toistaiseksi vähän sivusta. Tarkoitan siis tämän koronaepidemian aikaan saamaa poikkeustilaa.

Kaiken kaikkiaan tätä aikaa kuvaisi parhaiten adjektiivi sumea tai samea. Yrittäjien tuska kuuluu ja näkyy, ja minä entisenä yrittäjänä totisesti sitä tsemppaan. Olen kokenut itse sen, kuinka toiset tulee ja vyöttää kupeet, ja vie, minne itse ei tahdo. Niin kovasti se silloin otti tappaisiin, että piti jälkeenpäin fiktiivisiksi kirjoiksi tuntojansa tilittää.  Ne oli raskaat askeleet, kun menin sanomaan takaajille, että olen pahoillani, nyt teille tulee maksamista.

Tahdon sanoa kaikille niille, jotka nyt ovat myrskyn silmässä joko lomauttamisen, työnantajan konkurssin tai irtisanotuksi tulemisen vuoksi, että omaisuuden ja luottotietojen menettäminen kirpaisee ihan hitoikseen kovasti, mutta siitä selviää kyllä. Ainakin itsellä on kirkkaana periaatteena päällimmäisenä, että ihmiselämä on suojelemisen arvoinen asia, raha on kaikesta tärkeydestään huolimatta siihen verrattuna toissijainen.

Arvostan presidenttiämme, joka asettaa kuitenkin ihmiselämän varjelemisen ylimmäiseksi asiaksi.

Eihän tätä monikaan lue, mutta jos joku vaikka googlettaa ahdistuksissaan, niin kirjoitan seuraavat rivit.

Oman korpitaipaleeni aikana olin kerran koulutuksessa. Tuli käymään naishenkilö, joka kertoi omasta ja puolisonsa kujanjuoksusta muutosten kourissa. Hän sanoi viisaat sanat, jotka painoin mieleeni: Ihmisen ei koskaan pidä perustaa elämistään ja iloaan vain yhteen asiaan. Se on kuin olisi pöydässä vain yksi jalka. Hänellä oli pöydässä kolme jalkaa: perhe, ystävät ja bisnes. Kun bisnes katosi, oli jäljellä perhe ja ystävät. Se ”pöytä” kyllä keikkui välillä kovastikin, mutta pysyi kuitenkin.

Ajattelin, että onpa viisas henkilö. Oli muutakin kuin se oma bisnes, joka siis silloin 30 vuotta sitten laman vuoksi katosi pienessä hetkessä. Ja sen muunkin ansiosta hän keikkui mukana elämässä niiden toisten tukien varassa.

Tämän sanon hyvin tietäen sen, että kun raha loppuu niin loppuu monesti se muukin. Kaverit alkaa vieroksua (on koettu) ja kotona ei olekaan enää arvostettu (on koettu).

Eli miten eteenpäin, jos kaikki luhistuu? No, elämä pienelleen, tyytyy siihen, mitä on. Etsii uutta. Nykyään on olemassa jo velkasaneerauslaki, joka auttoi minua vasta yli kymmenen vuoden jälkeen.  Häpeä on iso kannettava, mutta sitten jossain vaiheessa tulee se hetki, kun ei enää jaksa hävetä. Muistan kyllä, kun jollain kurssilla ollessani törmäsin oppilaitoksen eteisessä entiseen naapuriini. Hän puhui minulle hankalia, rivien välissä syytös holtittomuudesta. Se oli hänen reaktionsa. Olin siinä vaiheessa siinä tilassa, etten enää jaksanut hävetä, vaan koetin katsoa eteenpäin. Vaikka edes sen edessä selvästi näkyvän muutaman kuukauden verran.

Että sillä tässä selitän, kun olen meinaan ennenkin ollut. Ei siinä oikeastansa muuta ole, mutta rauhallisesti se on otettava. Murehtimiset on pidettävä ajallansa, mutta kannattaa muistaa, että elettävänä on kuitenkin ihmiselämä. Sen voi korjata takaisin raiteilleen nykyisin alle kymmenessä vuodessa, itselläni meni kahdeksantoista.

Ja se ihmiselämä, se on sittenkin kaikista eniten varjelemisen arvoinen.

Poikkeuksellinen tila

Oltiin männäviikolla vaimon kanssa hiihtämässä Lapissa. Siellä elämä kulki kuten ennenkin, sukset suihkivat, ihmiset kävi latukahviloissa, paistoivat kodilla makkaraa ja söivät eväitään. Termospulloista kaadeltiin mukeihin kahvia tai teevettä, aurinko paistoi suloisesti, välillä tuli lunta, oli pakkasta, oli suojaa. Kuukkelit norkoilivat lähipuiden oksilla makupaloja. Kaikki oli oikein, suloisesti ja niin kuin se aina ennenkin oli ollut.

Vaan jo viime viikon loppupuolella jännättiin, että päästäänkö junalla takaisin. Päästiin.

Ja sitten palailimme siihen todellisuuteen, että kanttorin kalenteri on kosahtanut peräti tyhjäksi. Ainoastaan hautajaiset jäljellä, jumalanpalvelusta päässee soittamaan tosi harvoin. Kaikki muu pois, pois, pois, yksin YT-neuvotteluihin liittyvä keskustelutilaisuuskin.

Vaimo palasi töihin, hänhän on tehnyt etätöitä jo vuosia, käynyt toimistolla vain noin kerran viikossa tai kahdessa. Mutta äijä on ihmeissään. Tuleekohan varmaan lomautus, jos tätä jatkuu.

Sinänsä pohjimmiltani introverttinä ihmisenä en hirveästi kärsi sosiaalisesta eristäytymisestä, olen tehnyt sitä tähänkin saakka aina kuin mahdollista.

Mutta sitten isompiin linjoihin:

Ensiksikin, jälleen kerran havaitsemme, että elämä ei ole ihan täysin hallittavissa. Ainut elämänhallinta on sitä, että selviää muuttuvista tilanteista.

Toiseksi, etätyö on iso mahdollisuus monelle. Jos työtä tehdään pääasiassa tietokoneella, niin miksi ihmeessä mennä jonnekin typerään toimistoon. Meillä on hommattu jo vuosia sitten ergonomiset tuolit ja pöydät ns konttorihuoneeseen.  Kaikille etätyö ei ole mahdollista, mutta ei tehdä siitä ongelmaa. Etätyö olisi iso mahdollisuus myös siinä mielessä, että liikenteen päästöt vähenisivät, ja toiseksi se tuntuu ihan itse kunkin (jolle etätyö on mahdollista) kukkarossa. Ei niin paljon ajokilometrejä tai bussi- ja junalippuja.

Kolmanneksi, maapallo tuntuu saavan nyt hengähdystauon. Sanovat, että Kiinassa on nähty sinistä taivasta.

Neljänneksi, liberaali markkinatalous on aikamoisen haasteen edessä. Ainakin velkavetoiset yritykset ovat pulassa.  Sijoittajien varallisuudesta on hävinnyt melkoinen siivu. Saas nähdä, ovatko taas ruikuttamassa valtioita apuun, sehän niillä on ollut tapana.

No joo, luetteloa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään.

Joka tapauksessa odotettavissa on jos ei mielenkiintoisia, niin ainakin vähän erilaisia aikoja.

Luonto pisti isännän äänellä…