Näinä päivinä elän kenties koko elämäni omituisinta aikaa. Tällä kertaa satun olemaan pois myrskyn silmästä, ja näin ollen katselen asiaa toistaiseksi vähän sivusta. Tarkoitan siis tämän koronaepidemian aikaan saamaa poikkeustilaa.
Kaiken kaikkiaan tätä aikaa kuvaisi parhaiten adjektiivi sumea tai samea. Yrittäjien tuska kuuluu ja näkyy, ja minä entisenä yrittäjänä totisesti sitä tsemppaan. Olen kokenut itse sen, kuinka toiset tulee ja vyöttää kupeet, ja vie, minne itse ei tahdo. Niin kovasti se silloin otti tappaisiin, että piti jälkeenpäin fiktiivisiksi kirjoiksi tuntojansa tilittää. Ne oli raskaat askeleet, kun menin sanomaan takaajille, että olen pahoillani, nyt teille tulee maksamista.
Tahdon sanoa kaikille niille, jotka nyt ovat myrskyn silmässä joko lomauttamisen, työnantajan konkurssin tai irtisanotuksi tulemisen vuoksi, että omaisuuden ja luottotietojen menettäminen kirpaisee ihan hitoikseen kovasti, mutta siitä selviää kyllä. Ainakin itsellä on kirkkaana periaatteena päällimmäisenä, että ihmiselämä on suojelemisen arvoinen asia, raha on kaikesta tärkeydestään huolimatta siihen verrattuna toissijainen.
Arvostan presidenttiämme, joka asettaa kuitenkin ihmiselämän varjelemisen ylimmäiseksi asiaksi.
Eihän tätä monikaan lue, mutta jos joku vaikka googlettaa ahdistuksissaan, niin kirjoitan seuraavat rivit.
Oman korpitaipaleeni aikana olin kerran koulutuksessa. Tuli käymään naishenkilö, joka kertoi omasta ja puolisonsa kujanjuoksusta muutosten kourissa. Hän sanoi viisaat sanat, jotka painoin mieleeni: Ihmisen ei koskaan pidä perustaa elämistään ja iloaan vain yhteen asiaan. Se on kuin olisi pöydässä vain yksi jalka. Hänellä oli pöydässä kolme jalkaa: perhe, ystävät ja bisnes. Kun bisnes katosi, oli jäljellä perhe ja ystävät. Se ”pöytä” kyllä keikkui välillä kovastikin, mutta pysyi kuitenkin.
Ajattelin, että onpa viisas henkilö. Oli muutakin kuin se oma bisnes, joka siis silloin 30 vuotta sitten laman vuoksi katosi pienessä hetkessä. Ja sen muunkin ansiosta hän keikkui mukana elämässä niiden toisten tukien varassa.
Tämän sanon hyvin tietäen sen, että kun raha loppuu niin loppuu monesti se muukin. Kaverit alkaa vieroksua (on koettu) ja kotona ei olekaan enää arvostettu (on koettu).
Eli miten eteenpäin, jos kaikki luhistuu? No, elämä pienelleen, tyytyy siihen, mitä on. Etsii uutta. Nykyään on olemassa jo velkasaneerauslaki, joka auttoi minua vasta yli kymmenen vuoden jälkeen. Häpeä on iso kannettava, mutta sitten jossain vaiheessa tulee se hetki, kun ei enää jaksa hävetä. Muistan kyllä, kun jollain kurssilla ollessani törmäsin oppilaitoksen eteisessä entiseen naapuriini. Hän puhui minulle hankalia, rivien välissä syytös holtittomuudesta. Se oli hänen reaktionsa. Olin siinä vaiheessa siinä tilassa, etten enää jaksanut hävetä, vaan koetin katsoa eteenpäin. Vaikka edes sen edessä selvästi näkyvän muutaman kuukauden verran.
Että sillä tässä selitän, kun olen meinaan ennenkin ollut. Ei siinä oikeastansa muuta ole, mutta rauhallisesti se on otettava. Murehtimiset on pidettävä ajallansa, mutta kannattaa muistaa, että elettävänä on kuitenkin ihmiselämä. Sen voi korjata takaisin raiteilleen nykyisin alle kymmenessä vuodessa, itselläni meni kahdeksantoista.
Ja se ihmiselämä, se on sittenkin kaikista eniten varjelemisen arvoinen.