Olin eilen virkani puolesta kansallisen veteraanipäivän juhlassa. Veteraaneja oli paikalla tasan yksi, joka oli vielä sen verran hapessa, että jaksoi paikalle tulla. Muuten väkeä oli paikalla sankoin joukoin – uskoisin, että kunnioituksesta veteraanien tekoja kohtaan. Se, että meillä ei ole juuri nyt lisää veteraaneja, lienee paljolti heidänkin (veteraanien) ansiota.
Koskaan ennen en ole säestänyt Sillanpään marssilaulua. En koskaan. Olen YYA-Suomen kasvatti, kunnioittanut kyllä veteraaneja kovasti, mutta ainakin aiemmin koin Sillanpään Marssilaulun ainakin öyhötykseen päin kallellaan olevaksi. Ehkä eilen en kuitenkaan – onko tuo yli kaksi kuukautta jatkunut sota tuossa nurkalla muuttanut ajatuksiani? Muita olivat Veteraanin iltahuuto, joka on mielestäni mitä parhaimmin tilaisuuteen sopiva, sekä tietysti kansallislaulumme.
Huomaan omassa ajattelussani tapahtuneen muutoksen. Myönnän kernaasti, että olen tuntenut epäluuloa Venäjää ja sen edeltäjää Neuvostoliittoa kohtaan koko ikäni. Kekkonen osasi niiden kanssa olla, ja häntä on haukuttu ryssän kätyriksi, maanpetturiksi ja rähmälläänolijaksi.
Niin, voi olla.
Eipä kuitenkaan myöhemmätkään – nekään, jotka Kekkosta suuriäänisimmin syyttävät – ole vapaat rähmälläänolosta. Jokin aika sitten viittasin Eduskunnassa käytyyn debattiin Hanhikiven ydinvoimalasta. Vihreiden silloinen ministeri Niinistö varoitti riippuvuudesta Venäjään, ja kuinka ollakaan, Kekkosen kiivaimpiin kuulunut vastustaja pilkkasi silloista ministeriä, joka oli huolissaan Venäjän vaikutuksesta. Ja samaan kaakattajaryhmään kuului yllättävän moni muu, hämmästyttävistäkin suunnista…
Mutta miten säilyttää ihmisyys?
Se on vaikeaa. Kun näkee karmaisevia kuvia pommituksista, joukkohaudoista ja tietää, että ihan tuossa naapurikaupungissa on suuri joukko ukrainalaispakolaisia. On vaikeaa pitää venäläisiä ainakaan rauhaa rakastavana kansana…
En tiedä, onko se propagandaa, mitä meille kerrotaan. Että venäläiset eivät uskalla puhua puhelimessa, kirjoittaa sähköposteihin tai sähköisiin viestimiin mitään kriittistä valtionjohdostaan. Juuri tänä päivänä luin Helsingin Sanomista, että sellaisesta voi joutua pidätetyksi. Näinhän tapahtui Neuvostoliitossa Stalinin puhdistusten aikana. Kun musta auto kävi hakemassa jonkun, niin kirjeet ja valokuvat poltettiin, ja sielun pohjalla värisi toivo siitä, ettei tule yhdistetyksi kansanviholliseen…
Minä haluaisin uskoa, että venäläiset ovat ihan tavallisia ihmisiä. Semmoisia kuin kuka tahansa. Haluaa pääasiassa elää normaalisti, olla hyökkäämättä mihinkään, olla sotimatta. Mutta niin vain kyseisen maan armeija on sotinut jossain päin miltei koko 2000- luvun. Ja edeltäjämaakin sen taidon osasi… Niinpä se, mitä haluan naapurikansasta uskoa, joutuu koetukselle.
Ja inhimillistä on epäinhimillistää epäluulon kohteet….
Jotenkin on melkein ikävä kylmän sodan aikoja, vaikka pelottavaa se silloinkin välillä oli…