Miten säilyttää ihmisyys

Olin eilen virkani puolesta kansallisen veteraanipäivän juhlassa. Veteraaneja oli paikalla tasan yksi, joka oli vielä sen verran hapessa, että jaksoi paikalle tulla. Muuten väkeä oli paikalla sankoin joukoin – uskoisin, että kunnioituksesta veteraanien tekoja kohtaan. Se, että meillä ei ole juuri nyt lisää veteraaneja, lienee paljolti heidänkin (veteraanien) ansiota.

Koskaan ennen en ole säestänyt Sillanpään marssilaulua. En koskaan. Olen YYA-Suomen kasvatti, kunnioittanut kyllä veteraaneja kovasti, mutta ainakin aiemmin koin Sillanpään Marssilaulun ainakin öyhötykseen päin kallellaan olevaksi. Ehkä eilen en kuitenkaan – onko tuo yli kaksi kuukautta jatkunut sota tuossa nurkalla muuttanut ajatuksiani? Muita olivat Veteraanin iltahuuto, joka on mielestäni mitä parhaimmin tilaisuuteen sopiva, sekä tietysti kansallislaulumme.

Huomaan omassa ajattelussani tapahtuneen muutoksen. Myönnän kernaasti, että olen tuntenut epäluuloa Venäjää ja sen edeltäjää Neuvostoliittoa kohtaan koko ikäni. Kekkonen osasi niiden kanssa olla, ja häntä on haukuttu ryssän kätyriksi, maanpetturiksi ja rähmälläänolijaksi.

Niin, voi olla.

Eipä kuitenkaan myöhemmätkään – nekään, jotka Kekkosta suuriäänisimmin syyttävät – ole vapaat rähmälläänolosta. Jokin aika sitten viittasin Eduskunnassa käytyyn debattiin Hanhikiven ydinvoimalasta. Vihreiden silloinen ministeri Niinistö varoitti riippuvuudesta Venäjään, ja kuinka ollakaan, Kekkosen kiivaimpiin kuulunut vastustaja pilkkasi silloista ministeriä, joka oli huolissaan Venäjän vaikutuksesta. Ja samaan kaakattajaryhmään kuului yllättävän moni muu, hämmästyttävistäkin suunnista…

Mutta miten säilyttää ihmisyys?
Se on vaikeaa. Kun näkee karmaisevia kuvia pommituksista, joukkohaudoista ja tietää, että ihan tuossa naapurikaupungissa on suuri joukko ukrainalaispakolaisia. On vaikeaa pitää venäläisiä ainakaan rauhaa rakastavana kansana…

En tiedä, onko se propagandaa, mitä meille kerrotaan. Että venäläiset eivät uskalla puhua puhelimessa, kirjoittaa sähköposteihin tai sähköisiin viestimiin mitään kriittistä valtionjohdostaan. Juuri tänä päivänä luin Helsingin Sanomista, että sellaisesta voi joutua pidätetyksi. Näinhän tapahtui Neuvostoliitossa Stalinin puhdistusten aikana. Kun musta auto kävi hakemassa jonkun, niin kirjeet ja valokuvat poltettiin, ja sielun pohjalla värisi toivo siitä, ettei tule yhdistetyksi kansanviholliseen…

Minä haluaisin uskoa, että venäläiset ovat ihan tavallisia ihmisiä. Semmoisia kuin kuka tahansa. Haluaa pääasiassa elää normaalisti, olla hyökkäämättä mihinkään, olla sotimatta. Mutta niin vain kyseisen maan armeija on sotinut jossain päin miltei koko 2000- luvun. Ja edeltäjämaakin sen taidon osasi… Niinpä se, mitä haluan naapurikansasta uskoa, joutuu koetukselle.

Ja inhimillistä on epäinhimillistää epäluulon kohteet….

Jotenkin on melkein ikävä kylmän sodan aikoja, vaikka pelottavaa se silloinkin välillä oli…

Nykyinen normaali

Ovat sitten rähjänneet siellä Ukrainassa kaksi kuukautta. Sen ei pitänyt olla nykymaailmassa mahdollista taloudellisten riippuvuuksien vuoksi, mutta niin vain pommit paukkuvat, ohjukset lentävät, ja rynnäkkökivääreillä tai konepistooleillakin pääsee jos ei muuta niin siviilejä niskaan ampumaan. Mahtaa olla sotilailla mukavat ajat. Miten väräjääkään uljaan soturin sielu ihanasti, kun pilanpäiten niskaan tähdätty laukaus suistaa kadulle naamalleen kauppakassia raahaavan vanhuksen. Sehän oli ilmiselvä natsi, joka ei halunnut vapautta. Asialla, asialla on sotilas ihmisyyden puolesta. Lisäksi natsit ovat hankkineet kaikkinaisia kodinkoneita, joita on mukava lähettää vaimolle, äidille, rakastajattarelle, tädille tai vaikka naapurille. Siellä kotona läikähtää äidin tai muun rintaan lämmin ajatus, kun pikku Vasilista on tullut urhea soturi, joka pyyteettömästi paitsi palvelee isänmaataan, myös muistaa kaukaisia rakkaitaan sotasaalislahjoin. Tämä on ehdottomasti Geneven sopimuksen mukaista, sillä siviileihin ja ihmisiin ei kohdistu mitään harmia, ainoastaan natseihin. Ja pitää muistaa se, että kansanmurhan estämisestähän tässä on kysymys, se pitää meidän läntisen propagandan kyllästämien bandiittien muistaa!

Ehkäpä Venäjän urheilla isänmaan puolustajilla on jopa leikkimielinen kilpailu natsien neutraloinnissa. Kympin suoritus on, jos natsi ei neutraloituessaan päästä ääntäkään eikä liikahda. Sitten pisteet alenevat, jos kuuluu parahdus, tai natsin ruumis värähtelee kuoltuaan kuten kala. Viisi miinus tulee, jos täytyy antaa armonlaukaus.

Vähän passaa kyllä peiliinkin katsoa, itse kunkin. Kaiken aikaahan tuota sotaa ja terroria on ollut. Niin kauas kuin muistan. 1960- luvulla Vietnam, sitten Kambodza, jatkuvat kahinoinnit ja kansanmurhat Etelä-Amerikan monissa maissa 1970- ja -80- luvuilla, Lähi-idän ruutitynnyrin paukkuminen kaiken aikaa, Afganistan, Jugoslavian hajoamissodat. Sanokaapa, missä näissä konflikteissa siviilit saivat katsella sivusta.
Aivan.

Ja maataan puolustava armeija antanee lajina takaisin…

Se on kyllä pakko myöntää, että Venäjä on erityisen ansioitunut tuon Geneven sopimuksen kanssa. Sehän noudattaa sitä, ihan ehdottomasti, mutta kun sille totuudelle on se mukava substantiivi, niin vennään soturi touhuaa ihan samalla mentaliteetilla kuin 1710- luvulla Isonvihan aikana. Geneven sopimusta noudatetaan, jos asiasta kysytään vaikka Lavrovilta, niin vastaus tulee rehellisellä pärställä ja naama peruslukemilla: siviileille ei ole aiheutunut minkäänlaista harmia. Samoinhan se toimi takavuosien kauhu Isis. Eivät tehneet mitään pahaa kenellekään, ainoastaan vääräuskoisia, Allahin vihollisia siivosivat vähän pois. Hekin noudattivat ehdottomasti Geneven sopimusta. Samoin tekee Israelin armeija, koskaan ei siviileiltä hiuskarvakaan päästä taitu. Mutta nyt on tuo Lähi-itä jotenkin taka-alalla, kun on sitä seurattavaa tuossa lähempänä. Ukrainan sodalla on nyt meidän mielenkiintoomme nähden kotikenttäetu.

Raskaan ja vastuullisen työpäivänsä päätyttyä suuren naapurimaamme johtajat nauttinevat kotonaan kupillisen pari teetä, ehkä naukun vodkaakin, ja käyvät levolle tyynellä mielellä, ja nukkuvat yönsä rauhallisesti, kuten työnsä hyvin tehnyt rehellinen ihminen läpi maailmanhistorian on tehnyt. Sama tietysti siellä suorittavassa portaassa. Annettuja ohjeita on noudatettu, ja kun toisella puolella on vielä natseja, ei-ihmisiä, niin eräänlaista rottasotaahan tämä on.

Elämme suuria aikoja. Olisin tykännyt pienemmistä….

Kun vanhenen

Kun ajeltiin kotiin oopperaillasta toissa ehtoona, tulin punninneeksi asioita aika paljon. Voidaan sanoa, että suunnilleen viisikymmentä vuotta elämäni pääsisältö on ollut mitä moninaisin musiikki. Ja kyllä se merkittävässä asemassa on vieläkin.

Tänään lähdettiin yhteisen lounaan jälkeen etätyössä olevan vaimon kanssa kävelylle. Lenkkimme kulki läpi tämän vähäisen kirkonkylän, sitten koukattiin pururadalle, ja korviini tuli senpäiväinen konsertti. Kaikkinaisten lintujen viserrys täytti tajunnan. Oli kuin olisi oltu paratiisissa. Kuin ei mitään pahaa maailmassa olisikaan. Tiheässä kuusikossa tuntui olevan laulu- ja kulorastaita, peippoja ja vaikka mitä.

Sitten kuului korviin ryystävä ääni. Vaimoni vinkkasi, että tulehan tänne, ja menin vierelleen ja nostin kiikarin silmilleni. Kyllä, läheisen puun oksalla oli värikäs lintu, järripeippo. Ja pian näin toisen, kolmannen ja neljännen.

Se oli jo 1990 – luvulla, kun tilasin Suomen Kuvalehden tytärlehteä Classicaa, jonka numero ehkä vuonna 1994 tai 1995 otsikolla Lintuja, linnuista, linnuille. Tuon mainion lehden mukana tuli aina cd-levy, ja tällä levyllä oli mm. Einar Englundin sinfonia N:o 2, lisänimeltään Mustarastas.

Mutta näin varttuneemmalla iällä alan yhä enemmän kiinnostua luonnosta ja etenkin linnuista ihan paljon syvemmin, kuin olen koko ikäni ollut siitä ja niistä kiinnostunut. Haaveilen jo kevään edistyessä aikaisista aamukävelyistä, kuunnellen vaikkapa satakielen laulua, joka sivumennen sanottuna on yksi kauneimpia ääniä, joita tiedän – mustarastaan lisäksi. Nykyään saatan seisahtua metsäkävelyllä kuuntelemaan niitä moninaisia lurituksia, joita kaikkinaiset linnut suistaan päästävät. Ja saatan niitä lurituksia kuunnella paljon, paljon pitempään kuin aikaisemmin.

Ja sitten on sellainen mielenkiinnon kohde, että etenkin kahlaajat kiinnostavat. Olikohan se juuri tiistai-iltana, kun havaitsimme maakuntamme parhaimmalla lintupaikalla, vielä jäässä olevan meren poreissa kuovin ja suokukon.

Niin, näin on käynyt. Että oikeastaan minua kiinnostaa tänä päivänä paljon enemmän linnut kuin musiikki.

Sitä toista kotimaista…

Joskus takavuosina meillä käytiin sellaista täysin absurdia keskustelua toisen kotimaisen kielen asemasta. Puhuttiin pakkoruotsista, ja Ruotsin kielen aseman heikentämisellä koululaitoksessa oli jopa kannatusta laajoissa kansalaispiireissä. En sitä oikein koskaan ole käsittänyt.

Siis en ole koskaan käsittänyt sitä, että sivistyksen vähentäminen olisi hyväksi. Täysin käsittämätöntä. Vai olisiko jotain itseriittoisuutta, kun meillä on itsellä niin rikas kieli, jonka sanasto on pääosin muista kielistä peräisin – mahtoivatko pakkoruotsista puhujat edes tietää sitä…

Asia tuli mieleen, kun vieläkin mieli mettä keittää tiistai-iltaisesta käynnistä Åbo Svenska Teaterissa. Siellähän esitettiin kaksi oopperaa: Mascagnin Cavaleria Rusticana ja Leoncavallon Pagliacci, suomeksi että Maalaismainen ritarillisuus ja Pajatso. Ne esitettiin ei toki ruotsiksi eikä suomeksikaan, vaan italiaksi, käännös kummallakin kotimaisella meni siellä näyttämön yläpuolella olevassa taulussa, kuten oopperassa tapana on.

Ensiksikin paikka. ÅST on jo paikkana niin viehättävä. Sellainen vanhan ajan teatteri, jossa on alhaalla se iso sali, ja sitten lehterit kiertävät kaarevasti siellä ylhäällä, pyöristettyjä muotoja, raskaita plyyshiverhoja, sellaista vanhan Euroopan meininkiä. En ole koskaan sen esikuvissa tuolla keski-ja etelä-Euroopan maissa käynyt, mutta levyjen kansissa tai vaikka televisio-ohjelmissa olen sellaisia nähnyt. Minkähän takia nykyään, kun rahaa on kaiketi tukuittain enemmän kuin tuolloin, tehdään sellaisia suoria pintoja vain? Ei ollenkaan noita rikkaasti koristeltuja, lehtikullattuja? Onko siinä viittaus johonkin rojalistiseen, ettei näin tasavaltalaiset oikein tahdo…. Hmm… meniköhän siinä lapsi pesuveden mukana, jos näin asia on? Vai onko se se kustannustehokkuus, joka on viime aikoina tehnyt tutuksi sen sananlaskun, että pää tulee vetävän käteen ja että kun aikansa vyötä kiristää niin viimein kuukahtaa…

Orkesterina oli kunnon TFO, kapellimestarina Jonas Rannila, ja solistikaarti oikein mainio, enpä ala tässä nimiä luettelemaan. Tasavahvat laulajat, joilla on asiat hanskassa, sanoista sai hyvin selvää, sävelkorkeus ja kuuluvuus hyvä. Ja se musiikki! Italialaisen 1800-luvun oopperan kaikki herkut partituureissa, suuria tunteita pelissä. Ohjaus oli moderni, minkä seikan laskimme puolison kanssa eduksi, koska noiden kahden pikkuoopperan libretot olivat – etenkin sen Cavaleria Rusticanan osalta – hieman alkeelliset. Vaan toki oltiin ihmismielen syvimmissä syövereissä: omat tunteet ja tuntemukset ja yhteisön paine siinä sivussa.

Että kylläpä taas väistyi hetkeksi se kaikki ikävä, mikä meitä ympäröi maailman ja vaikka ihan suomalaisen yhteiskunnan kuohuessa ympärillä, kun pää on tullut monellakin tavalla vetävän käteen. Terveydenhoitoa kun on tehostettu, ja sitten tehostettu, ja sitten todettu, että tätä pitää tehostaa, ja sitä on tehostettu, ja sitten on havaittu, että pitää saada oikein tehokas johtaminen, ja johtamista on tehostettu… Itse havaitsin sellaisen tehokkaasti johdetun hoitoprosessin viitisen vuotta sitten, kun olin TYKSissä hoidettavana… Oli muuten sitten paria kuukautta myöhemmin tehty reissu Saloon hoidettavaksi ihan erilainen, se oli niitä viimeisiä jäänteitä, jotka lienee jo tehostettu….

Tehostajat tuntuvat nyt saavan päihinsä, kun ovat globalisaation uskonhuumassa vieneet tehtaitaan halvan työvoiman perässä maahan, joka harjoittaa parhaillaan sanoinkuvaamatonta valtioterroria, ja hoitajat puolestaan, jotka ovat jo 1970- luvulta lähtien sanoneet, että palkat ja työolot kohdalleen, tai juoksu loppuu, alkavat kenties toteuttaa uhkauksiaan.

Että kone yskähtelee, ja pahemman kerran. Sekin on sillä tavalla käsittämätöntä, kun Charlie Chaplin teki sen Nykyaikansa jo vaikka kuinka kauan sitten. Kyllä ne tehostajat on varmaan sen katselleet, mutta taisivat ymmärtää sen vähän väärin päin?

että tämmöinen päästö tänä aamuna.

Tiistaiaamun havaintoja

Monena aamuna – tai aamupäivänä – olen istahtanut tähän työpöydän ääreen. Tänäänkin, vaikka ei ole työpäiväkään.

Lumet ovat lähteneet tuosta nurmikolta, ja tämän hetken näkymä on se, että ikkunalaudalle valoa saamaan laitetut tomaatin taimet ovat kasvaneet seitsemän, kahdeksankin tuuman mittaisiksi. Kasvihuoneen multaan eivät vielä hetkeen pääse.

Tämä on maalaislukkarin vastaus siihen kaikkinaiseen myrkylliseen, mikä tuossa ympäröivässä maailmassa velloo.

Venäjällä moni äiti itkee poikaansa, moni vaimo miestään, moni lapsi isäänsä. Sama peli tietysti Ukrainassakin. Käy niinkin, että eivät saa edes saatella läheistensä tomumajoja viime lepoon, kun niitä tomumajoja ei ole. Niitähän on semmoisiakin helvetinkoneita, että jäljelle jää vain korkeintaan märkä läntti.

Sotilailla tilanne on taas ihan selkeä. Ainakin kun minä olin armeijassa, meitä kouluttanut kapteeni teki selväksi ihan kärkeen sen, että elämässä on monesti valittavana vaihtoehtoja, että voi tehdä näin tai noin. Mutta sotilaalla on yksi vaihtoehto: totella annettua käskyä, vaikka se merkitsisikin oman matkan päättymistä. Saman epäilen olevan tilanteen tuolla nyt lähellämme sotivissa maissa.

Meidän sopii tietenkin kauhistella niitä hirmutekoja, mitä he tekevät. Tai sitä törkyä, minkä jälkeensä jättävät. Vasta tänään luin Helsingin perän Pravdasta, että jonkun hoitokodin ruokatilasta olivat puolta käyttäneet huussinaan.
Taitaa kuulua toimenkuvaan. Kun aletaan vihaa pitämään, niin silloin tehdään vahinkoa sille viholliseksi sanotalle niin paljon ja kaikella tavalla kuin kerjetään.

Geneven sopimus on ilmeisen jalo paperi, mutta sillä kyllä ensimmäisenä pyyhitään takapuolta, kun vihanpito alkaa. Kertokaa minulle, missä sotaa on käyty Geneven sopimuksen mukaisesti? Eikö vain enemminkin ole niin, että joka kerta, ellei kyseessä ole joku supervalta, jälkipyykkiä on pesty Haagissa.

Auringon valo valaisee tomaatintaimien, basilikan ja uudenseelanninpinaattien lehdet suloisesti. Pitkän talven ja marron maan jälkeen tekee hyvää katsella lehtivihreää. Se on elämän merkki.

Suurvaltajohtaja, ehkä useampikin, pohtinee parhaillaan, kuinka saada vihollinen likvidoitua. Kyllähän siinä ihmisiä kuolee, mutta eipä se taida suurten valtakuntain päämiehiä tai heidän kenraaleitaan ja mitä muita viskaaleja sitä onkaan, liikuttaa. Sodan mylly on käynnissä ja riuhtaisee hirmuiseen kitaansa, jossa loppu tulee luotien tai sirpaleiden tai vaikkapa kuumuuden ansiosta.

Tohdin sanoa, että ainakin jokunen suurvaltajohtaja on ihmisyytensä hukannut. Vieläkin, vaikka oltiin taloudellisesti riippuvaisia toisistamme… Sotilailla tilanne on se, että heillä varmasti ihmisyyttä on, mutta se on käskystä laitettava sivuun. He ovat tappajia, työkaluja, joita tapattaja käyttää.

Haagissa tuskin tämän kahakan tapattajia näemme…

Lukua ottaen

Eli huonon kanttorin eikä kovin häävin ihmisenkään tunnustukset

Laskeskelin tuossa, että hoosiannoja on pakollisia jäljellä itse asiassa neljä! Adventtina 2026 voisin olla jo eläkkeellä. Toisaalta Orpo on voittamassa vaalit, ja niiden mielipuuhaa on eläkeiän nostaminen, joten eipä nuolaista ennen kuin tipahtaa.

Pääsiäisiä olisi vielä neljä. Tosin tuo naapurimaa, joka halajaa suurvallaksi melko kovilla otteilla, saattaa hieroa käyntiin semmoisen konfliktin, että olemme kaikki ihan tasa-arvoisia. Kukaan ei enää saa palkkaa, ei työttömyyskorvausta eikä eläkettä, eikä kukaan enää edes varasta saati näpistä, sillä kuolleethan ei kakkua kaipaa.

Kaukaa haettua? Sehän on tuo suurvallaksi halajavan erikoisoperaatiotaan suorittavan maan johto viestittänyt, että käyttää atomia, jos alkaa siltä tuntua, että turvallisuuttaan varjelevan suurvallan olemassaolo on uhattuna.

Toisaalta, tuo maahan tunnetaan kyvystä valehdella kirkkain silmin. Nytkin lupasivat, että jos Mariupol olisi eiliseen kello kymmeneen aamulla mennessä antautunut, niin ketään ei tapettaisi. Mutta ei ne omasta mielestään valehtele, niillähän on totuudesta kaksi eri substantiivia, pravda ja istina. Minä kyllä mietin heti pravdan ja istinan eroa. Pravdaa se saattoi ollakin, istina on täysin mahdoton vaihtoehto tässä tapauksessa.

Kyllä ne, jotka päättivät jatkaa puolustautumista, sen tilanteen tiesivät. Että jos valkoista lippua näytetään, niin ne tähtää vain metrin alas siitä ja pikkusen sivuun, että sattuu. Jälkiselvittelyissä vain pravja ja vranjo kehiin, niin sillä selvitään, ja ne, joihin osui, eivät puhu muutoin kuin luodinrei’illä ruumiissaan, mutta nehän voi hyvin polttaa, se on hyväksi konstiksi havaittu jo Suurvallan esikuvassa, siinä Dritter Reichissa.

No niin, se vähemmän hyvä ihminen pääsi ääneen, anteeksi. Antaa huonon kanttorin jatkaa.

Pääsiäisaamuna ajelin 1300- luvun lopulla rakennettuun kirkkoon, jonka seinät henkivät pyhyyttä. Ihan oikeasti, irvailematta. Siellä minua odotteli naapurikaupungin musiikkiopiston opintopiiri, renessanssin ajan lauluryhmä. He olivat harjoitelleet Giovanni Pierluigi da Palestrinan musiikkia osaksi pääsiäisen messua. Miten sopivaa: renessanssin vokaalipolyfoniaa kirkossa, joka on ollut jo olemassa näiden sävellysten päätyessä säveltäjän kynästä paperille!

Minua vanhuuven könttyri jo painaa, sillä aloittelin kyllä joskus alkutalvesta ihan oikeasti ja ihan tosissani harjoittelemaan jotain arvollista urkumusiikkia. Vaan tiijättekö, minua on alkanu jälestämään semmoinen asia kuin itsekritiikki. Mikä olisi arvollinen pääsiäisaamun urkumusiikiksi. Joku Victimae paschali laudes- hymniin pohjautuva tanskalainen moderni. Kerrassaan oivallinen ajatus! Mutta kun minä tein vain sen D-kurssin silloin muinoin. Työkaverikin aina sanoo, että ole varovainen, ja häntä tässä oikeastaan sitten kuuntelin, ja olin varovainen.

Otin varman päälle. Liki kolmenakymmenenä kanttorivuotena minulle on kehittynyt idioottivarma työkalu, joka on vähän kuin deflaatio. Mutta sen nimi ei ole tuommoinen talouspoliittinen, eikä siinä ole kyse arvon noususta, vaan asiasta nimeltä Suuri Rutiini.
Mukanani oli kaksi nuottikirjaa: 1- ääninen virsikirja, jonka hiljattain kirjansitojalla korjautin sekä Hymnarium, Latinalais-Suomalaisten hymnien kokoelma. Sitten oli vielä iPad, josta ongin päivän psalmin esiin.

Virsien alkusoittoja ei ollut säveltänyt kukaan. Minä improvisoin, enkä takuulla kovin tuoreesti. Virsien soinnutuksia ei ollut sovittanut kukaan, minä ne omasta päästäni riipaisin, enkä järin omaperäisesti. Psalmin olin lähettänyt kuorolle sekä nuottina että äänitteenä aiemmin, siinä oli toisiksi suurin homma. Hymnin (Aurora lucies rutilat) suomennettuna samoin. Kuoron johtaja ilmoitti, ettei osaa neliönuotinnusta, joten sekin piti laulaa nauhalle, mutta se kävi, kun poikkesin yhtenä päivänä tuossa kirkolla, ja laitoin vain kännykän nauhoittamaan ja jollottelin hymnin mp3- tiedostoksi, ja lähetin kuoron johtajalle.

Se kuoro, jota minä en johtanut, ja jossa en laulanut, lauloi oikein kauniisti. Ovat aloittaneet kai viime vuoden syksyllä, ja renesanssin vokaalipolyfonia sujuu jo oikein hyvin, kun otetaan huomioon, että ollaan Vakka-Suomen pikkukaupungeissa. Ja minä pokkana niitä improvisaatioitani ja soinnutuksiani virsiin, välillä poikkean alhaalla säestämässä pianolla yhden seurakuntalaisen toiveen. Loppusoiton improvisoin ylistysvirteen, ja joillekin saattoi mennä täydestäkin.

Luotin siihen, että kriittisiä korvia ei salissa ole, eikä ollut. Niinpä pyyhälsin messun jälkeen tuohon likellä olevaan, viitisensataa vuotta uudempaan templiin ja tein samat temput, mutta ilman sitä renessanssin lauluyhtyettä. Aloittelin vuonna 1877 rakennetuilla uruilla, jollottelin psalmin ja hymnin yksikseni, viihdyin pianon ääressä hieman pitempään, kunnes kapusin parvivaltakuntaani pysyäkseni siellä loppuun saakka. Samat silmänkääntötemput ja maneerit kuin tunti pari aiemmin, ja se oli siinä.

Että sen suhteen on oikein hyvä, että niitä hoosiannoja on enää vain neljä.

Jos on, sillä tuon likeisen suurvallan toimet lupaavat jotain, eivätkä oikein hyvää.

Kun laulu puhuttelee

Kiirastorstai on ollut näihin asti aika lailla sellainen 1960- 70- lukulainen. Ääritapauksissa ainut vuoden päivä, kun tarjolla on ollut osallistuminen Ehtoolliseen.

Pahoittelen rakkaat ystävät tätä kirkollista kontekstia nyt. Mutta olen kirkon työntekijä, enkä ollenkaan vastentahtoisesti, vaan enemmänkin vakaumuksellisesti.

Minulla oli tänään hoidettavanani kaksi messua. Messu on siis jumalanpalvelus, jossa on tarjolla ehtoollinen, siis se öylätti ja viini.

Toimin aika tavalla normaalin praktiikkani mukaan. Soittelin urkuja ja vähin pianoakin, mutta tilaisuuden lopun tein itsellenikin uudella tavalla. Näin on toki fiksummat tehneet jo varmaan 20 vuotta, mutta minä tulen aina kaikessa jäljessä, en toki aina pelkästään omasta tahdostani.

Hilippasin urkuparvelta alas illan kummassakin messussa ehtoollisen jaon alettua, ja sammutin urut. Ehkä lauleskelin jotain, mutta lopuksi laulatin seurakunnalla ilman säestystä virren 77, Käy yrttitarhasta polku.

Päätalon kirjoissa se on tukkijätkien virsi. Urallani muistan tavalliset ihmiset, jotka sanovat tuosta virrestä, että voiko sitä toivoa. Kun se on niin kaunis ja hieno.

Ja minä, että kyllä voi! Se on minunkin lempivirsiäni. Ellei suorastaan lempivirteni. Niitä muita ovat kylläkin 369, Nyt päivä laskee, pilvi peittää ja 105, Aurinkomme ylösnousi sekä 600, Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan.

Minä olen siis semmoinen höpelö, joka ei pidä kristinuskoa ollenkaan huonona asiana, vaan paremminkin hyvänä. Kannatan sitä, ja itse uskon siihen, vaikka kuinka muuta puheltaisiin. En ollenkaan kiellä, etteikö sen nimissä olisi tehty pahoja asioita tai vääryyksiä, mutta tuokaa minulle asia, jonka nimissä näin ei olisi tehty.

Sanottakoon, että kunnioitan syvästi jokaisen ihmisen omaa kantaa tai asennetta, pyydän siis sitä vain ihan hiljaisesti omalleni. En tahdo pahaa kellekään.

Mutta siis, kun laulettiin tänään kahdessakin kirkossa tuo virsi 77 ihan plainchantina, ilman säestystä, niin oli kyllä hieno tunnelma. Miltei pyhä.

Älkää syyllistykö r-vihaan!

Venäjän aloittaman sotilaallisen Erikoisoperaation aikaa on kestänyt jo aika pitkään, jos verrataan vaikka Georgian sotaan. Excel kertoo, että neljäkymmentä kahdeksan päivää. Huomenna siis seitsemän viikkoa.

Suomen talvisota kesti 105 päivää, joten jos tuolla pääsevät, niin ovat ukrainalaisrievut vielä vasta kohta puolta saavuttamassa siitä, mitä minun isovanhempani ja heidän aikalaisensa ensimmäisessä erässä aikanaan kärsivät. Toki ovat nykyiset aseet monin verroin hirmuisemmat kuin yli 80 vuotta sitten, joten ehkä ei ole kelvollista verrata näitä päiviä Talvisodan päiviin.

Minulla on ystäviä monenkarvaisia. On tällaisia epäpoliittisia, jollaiseksi itseni lasken. Sitten on kovia kokoomuslaisia, on totisia kepulaisia, on vakaumuksellisia demareita, on vakaita vasemmistoliittolaisia, ja jokunen räyhäkkä perussuomalainenkin. Ruotsalaisen kansanpuolueen väkeä ei ole, mikä on harmi, sillä toki sellaisiakin mahtuisi. Mutta vihreitäkin löytyy omasta ystäväpiiristä.

Kun tämä sotilaallinen erikoisoperaatio, josta kokoomukselaiset, kepulaiset, demari- , vassari- ja viherkäisystäväni käyttävät nimitystä brutaali sota (eivätkä välttämättä ole väärässäkään) alkoi, oli lähinnä vassariystävilläni hätä siitä, että ei tulisi ryssävihaa. Vassariystäväni totesivat, ettei nykyisellä Venäjällä ole ollut pitkään aikaan mitään tekemistä vassari-ideologian kanssa, mikä näin puolueettomasta näkökulmasta pitääkin paikkansa. Siellähän on niin talousliberaali ideologia ollut jo yli 30 vuotta, että suomen Kokoomuskin punastelee sitä katsellessaan.

Olen koettanut katsella laajemmasta näkökulmasta asiaa, kuten eräs lempikirjailijani, jo kauan sitten edesmennyt Veikko Huovinen, ohjeisti. Maailman menoa tulee katsella laajemmasta näkökulmasta.

Tämä laajempi näkökulma on kyllä tällä erää voimakkaan subjektiivinen. Venäjän erikoisoperaatiolle en löydä yhtä ainutta legitiimiä syytä. Ainut keino ymmärtää sitä on hyväksyä, että Venäjällä on oikeus imperialismiin tai siis nykykielellä eri tavalla ajattelevien naapurien alistamiseen.

Vasemmistoliittolaiset ystäväni pitivät kai vanhasta muistista huolenaiheena sitä, että ei tulisi ryssävihaa. Sitä valitettavasti tuli. Yksi veljeni koulukaveri on naimisissa venäläisnaisen kanssa. Heidän perhettään oli uhkailtu. He asuvat eräässä pääkaupunkiseutuun kuuluvassa suurehkossa muuttovoittokunnassa.

Sitä en kyllä ymmärrä. Jos joku on Suomeen avioitunut, ja pitää yhteyttä lähiomaisiinsa sinänsä juuri nyt terroristisella Venäjällä, niin ei se kyllä hänestä terroristia tee. Eri asia on nämä dosentti Bäckmanin hengenheimolaiset, MV-lehden kannattajat. Jos he tätä r-vihaa kokevat, niin ei kyllä hetkauta yhtään. Itsepä ovat puolensa valinneet.

En tunne r-vihaa, mutta kylläkin r-realismia. Selvää on, että Venäjä otti 24. helmikuuta kuluvana vuonna semmoisen askeleen, ettei siihen voi enää suhtautua muutoin kuin vieroksuvasti. Selvää on sekin, että jos Putin syrjäytetään, niin muutosta ei ole odotettavissa. Maalla kun on liki tuhatvuotinen historia, joka on ihan paria pientä poikkausta lukuun ottamatta täynnään Putinin tapaisia valtiaita. Itse kullakin maalla on ehdottomasti oikeus olla niin kuin maa haluaa. Olen ihan omin silmin nähnyt Savonlinnassa venäläisiä ylpeinä Putin-paidassaan. Eli heillä on oikeus olla sitä mieltä kuin ovat, ehdottomasti. Mutta myös meillä on oikeus olla sitä mieltä kaikesta tästä, mitä olemme.

Minä olen syntynyt Suomeen vuonna 1961, vuoden synkimpänä aikana. Isäni rakensi perheelleen kodin seuraavana vuonna, ja kotimme pihaan pystytettiin tanko Suomen lippua varten siinä vuoden 1966-67 seudulla. Teline valettiin teräsbetoniin. Itse tangon isä kuori metsässä kasvaneesta kuusesta, ja muistan tapauksen hämärästi. Kun se kotipihaan kuljetettiin, isä maalasi sen valkealla maalilla. Tangon juurella ei suuria seremonioita pidetty, mutta lippu kyllä ylpeänä siihen nostettiin. Sieltä on peräisin minun isänmaallisuuteni. Se ei ole mikään öyhöttävä ”JÄRRLKKYMÄTÖN MAANPUOLUSTUSTAHTO” , vaan se tietoisuus, että olen syntynyt Suomeen, ja arvostan tätä kotimaatani. Kävin armeijan aika kauan sitten siinä tietoisuudessa, että tämä maa on kotimaani. Olen erittäin kiitollinen siitä, että sain elää ainakin kuusikymmenvuotiaaksi maassa, joka ei joutunut sotilaallisen toiminnan kohteeksi, ettei tarvinnut lähteä arkisista askareista ase kädessä sitä puolustamaan.

Niin että onko minulla sitä r-vihaa?

No ei. En hyväksy Venäjän sotilaallista erikoisoperaatiota. Kannatan isänmaan liittymistä Naatoon ihan sen pienemmän riesan tienä, en siksi, että Naatoa hirveästi ihaiisin. En tunne r-vihaa, mutta pidän nyky-Venäjää sen hallinnon osalta erittäin suurena vaaratekijänä niin Euroopan kuin koko ihmiskunnan turvallisuudelle.

En tunne r-vihaa, vaan r-realismia.

Olenkohan ainut…

…joka ihmettelee tiedonvälityksen muutosta viimeisen puolentoista kuukauden aikana.

Tänäänkin luen Helsingin Sanomista reportaasin miehestä, joka meni naapurinsa kanssa taistelun äänten vaiettua etsimään kännykkäverkkoa, mutta törmäsikin jehkimän partioon. Haastateltu selvisi hengissä, mutta naapuri ei. Niin se käy.

En nyt muista, että muiden viime aikoina käytyjen sotien kulusta olisi tuonkaltaisia juttuja kirjoitettu. Vai onko sitten niin, että kun ne ovat olleet kauempana, niin se ei ole niin kiinnostanut.

Sitä ei voi kukaan kieltää (paitsi jehkimä tietysti), että sota on raaka ja julma. Semmoista se kyllä taitaa olla aina ja joka paikassa. En tiedä, missä olisi koskaan sotaa käyty niin, että siviileille ei olisi haittaa aiheutunut. Tai ettei julmuuksia olisi tehty. Ihan oikeasti haluaisin nähdä sen henkilön, jolta vastustajan sotilaat on tappaneet vaikka perheenjäseniä tai koko perheen, ja sitten tällainen sotilas saa vangiksi vastustajan sotilaita, eikä tee näille muuta kuin ottaa aseet pois ja vie kuulusteltavaksi. Eiköhän siinä useampi poistaisi varmistimen…

Sillä vain tätä kirjoittelen, kun on jotain semmoistakin kantautunut, että olisi tuon niin sanotun sotilaallisen erityisoperaation kohdemaan sotilaatkin julmuuksiin syyllistyneet. Ja eittämättä. Kun se panssarintorjuntaohjus kosahtaa vaunun kupeeseen, niin vaunun sisällä olevat saavat alkaa heitellä hyvästejä elämälle… Puhumattakaan nyt sitten tykistötulesta tai ilma-alusten alas ampumisesta. Tai sitten ihan raa’asta silmästä silmään tapahtuvassa kohtaamisessa ampumisesta. Julmaahan se on, kaikin puolin. Kaukana ihmistavoista.

Desmond Tutun tai Mahatma Gandhin kaltaisia suuria hengen jättiläisiä kun on vähänlaisesti. Sotilaissa tuskin ainuttakaan.

En nyt sitten tahdo turhentaa sotarikoksien käsittelyä. Mutta sitä tässä ihmettelen, että onko olemassa semmoista sotaa, jossa ei rikosta olisi? Eikö koko sodan aloittaminen ole rikos?
Ja anteeksi rakas jehkimä, minähän käytin väärää sanaa. Oliko se nyt sotilaallinen erityisoperaatio. Se muuten näyttää kohtalaisen raskaalta sotarikokselta…

Ja oliko se vielä niinkin, että hyökkäyksen kohteella on oikeus puolustautua…

Tunnen henkilön, joka on vielä enempi pasifisti kuin minä olen. Koko tämän erityisoperaation ajan on hän toistellut, että taistelut pitää saada loppumaan. Toiset on sitten myöntäneet, että kieltämättä näin on, mutta ei oikein se jalon denatsifikaatiotehtävän ottanut valtakunta ole sitä kuuleviin korviinsa ottanut. Mahtaisiko Gandhin konsti toimia?

Miten kävisi, jos natsit ottaisivatkin kukkakimppujen kanssa vastaan vapauttajat?

Lopetan naurettavan kyökkisotafilosofiani tältä päivältä tähän.

Elämää säilyttävää touhua

24. helmikuuta lähtien olemme nähneet, kuulleet ja lukeneet Venäjän natsien vastaisesta operaaatiosta Ukrainassa. Kaikki olemme tietenkin ihastuksesta mykistyneitä, kun aate, joka aiheutti etenkin 1940- luvulla suunnatonta tuhoa, tulee vastustetuksi oikein suurvallan toimesta.

Minä olen touhunnut arjessa seuraavasti:

Kuten jo joitakin vuosia aiemmin, olen maanantaisin tehnyt ruisleipää.

Se tapahtuu seuraavasti:

Sunnuntai-iltaisin otan jääkaapista yleensä pakasterasiassa säilyttämäni leivän juuren. Lisään siihen noin litran noin kädenlämpöistä vettä. Otan vispilän, ja sekoitan juuren veteen. Sitten laitan juuren ja veden seokseen luomuruisjauhoja sen verran, että vispatessa syntyy löysä velli. Nostan tämän vellin jääkaapin päällä olevaan kaappiin, ja palaan asiaan seuraavana aamuna.

Yleensä aamuisin velli on käynyt rajusti. Pinnalla on kuplia, ja onpa saattanut velli roiskua astian kanteen saakka. Otan juurivelliä talteen tuollaisen puolitoista, kaksi desiä – ei se ole niin nuukaa. Sitten laitan lopun vellin sekaan ensin karkeita suoloja myllyä kiertäen, sitten ruisjauhoa siten, että kun sekoitan jauhon juureen, tulee sellainen käsistä ja astian reunasta helpohkosti irtoava taikina. Se saa olla melko löysää,kuten Sunnuntai- vehnäjauhopussissa oleva pullataikinaohjeen taikina. Tasoitan sen taikinan siihen astiaan, piirrän sen pintaan kämmenselällä ristin. Nostan taikinan lämpimään paikkaan.

Joskus iltapäivällä kumoan taikinan jauhotetulle leivinlaudalle, ripottelen sen päälle vielä ruisjauhoa. Otan useimmiten kaulimen, ja kaulitsen taikinasta noin 1,5 – 2 cm paksun levyn, ja painelen siitä Orthex- muovikulholla sellaisen läpimitaltaan vissiin jotain 20-25 cm lävistäjällä olevia pyöreitä kappaleita, joiden keskelle painan snapsilasilla sievän reiän. Näitä reikäleipiä tulee litran taikinasta kuutisen kappaletta.

Sitten laitan ihan tavallisen sähköuunin lämpiämään. Tavallisesti leipiä on kolme pellillistä, kaksi leipää peltiä kohden. Leivät on laitettu leivinpaperin päälle pelleille. Ennen paistamista kukinenkin pellillinen käsitellään niin, että vedän veitsellä tai lastalla murtamiskohdat, ja painelen haarukalla joka puolelle leipää läpi taikinan jotain 16-20 haarukallista reikiä. Näin leipä tulee tiivistä, eikä siihen mene leipuri väliin.

Kun uuni on lämminnyt 250 asteeseen, laitan ensimmäisen pellillisen paistumaan. Paistoaika on noin 20-25 minuuttia. Sitten vain toinen ja kolmas pellillinen.

Jos laiskottaa, voi tehdä limppuja. Niitä tulee tuosta taikinasta kaksi kappaletta. Ne tehdään niin, että taikina jaetaan kahteen osaan, ja niistä pyöritellään kaksi kakkahymiön muotoista osaa. Sitten jätetään ne liinan alle pariksi tunniksi, ja ne kakkahymiöt laskeutuvat leivän muotoisiksi, sitten vain sillä haarukalla painellaan ne reiät leipään, ja laitetaan uuniin. Tällöin alkulämpötila on ensin aluksi 220 astetta, jossa niitä pidetään 20 minuuttia ja sitten 180 astetta 40 minuuttia. Puu- uunilla tieten eri tavalla, johon en ole perehtynyt…

Mutta niin se on, että tekeepä reikäleipiä tai limppuja, niin leipä on elämää säilyttävä aine, toisin kuin ammukset ja pommit. Ammuksia ja pommeja toki tarvitaan, kun maahan on hyökätty, kuten Ukrainassa tilanne on.

Niinpä en osaa muuta toivoa, kuin että Vova lopettaa sen niin sanotun erikoisoperaationsa, ja alkaa elää ihmisiksi.

Arvelen, ettei hän tee sitä.