Taidettiin elää vuotta 1993 tai 1994. Olin töissä kalanviljelylaitoksella, ja viraapelina tein erään keskisuomalaisen seurakunnan kanttorin tehtävää viranhaltijan vapaapäivinä ja vuosilomina.
Yhtenä iltana oli runon ja laulun ilta. Siinä tuli luetuksi Viljo Kojon runo Veet välkkyy taas. Se teki minuun välittömän vaikutuksen, joka ei ole miksikään vaihtunut. Siinä näen itseni istumassa erään keskisuomalaisen pitäjän vähäisen talon rantatörmällä. Tuo vähäinen talo, enemmänkin mäkitupa, on kuitenkin sielunmaisemani peruspilari. Kun kuulen tuon Viljo Kojon runon, näen itseni istumassa hiljaa rantatörmällä.
Järvi liplattaa laineitaan. Ehkä sieraimiin tulee lämpiävän savusaunan tuoksu, riippuu tuulesta. Pian, lähitunteina, tiedän pääseväni taivaallisen pehmeisiin löylyihin.
Mikään vallan haltija ei ole lähelläkään. Tässä on vain se autuus, minkä tarjoaa yksinkertaisen maalaistalon savusauna ja vieressä oleva järvi. Muuhan onkin täysin arvotonta.
Semmoinen kokemus, vaikka tilaisuudesta onkin jo kauan.
Äijäblogi IV 