Merkillinen vuosi

2020 alkaa olla melko lopuillaan. Kun seuraava vuorokausi taputellaan, se on sitten siinä. Millainen se oli minulle?

Aluksi toimelias. Sain tehtäväkseni koota bändin ja esittää sen kanssa kaksi virttä ja yhden suomigospel-kappaleen juhlassa tammikuun lopulla. Nakitin suomigospel-kappaleen arrin bändikaverille, sovitin itse virret bändille, jossa oli viisi laulajaa, rummut, kontrabasso, piano ja sopraanosaksofoni ollen instrumentalistit kaikki laulajia. Arreista tuli ihan hyvät, harjoitukset sujuivat hyvin. Vaan keikkapäivänä oli joku ruuvannut yhtä mikrofonia suuremmalleen, ja eniten huolella tekemäni sovitus lässähti pahan kerran. Itse olin sen takia alamaissa monta päivää, ja kun vieläkin muistelen asiaa, ajatukseni ja sanani ovat kirkon työntekijälle sopimattomat. Mutta se on semmoista. Pitää huolehtia kaikesta, eikä vain oleellisesta.
Vihaan sähköistä vahvistusta, miten ihanaa onkaan operoida akustisin soittimin ja ihmisten luonnollisin lauluäänin! Toki soitan sähkövempelettä kotona, mutta en esitä sillä mitään! Ja samplesetit ovat aina balanssissa, eikä jonkun satunnaisen mikserin sormeilua satu.

Mutta tuo pikkuharmi jäi pikkuharmiksi, kun yhtäkkiä pistettiin kaikki ovet kiinni. Minusta tuli enimmältään esilaulaja, toiset soittivat. No totta kai, olinhan kaikista vähiten soitantoa opiskellut ja suorittanut.

Mitä eristyksestä? En siitä kärsinyt lainkaan. Työni puolesta olen saanut kohdata vuosien varrella niin paljon ihmisiä, että muutaman kuukauden tauko ei tunnu missään, paitsi korkeintaan virkistävänä poikkeuksena. Kesä tuli, saatiin vene mereen, ja tuli sen kanssa pari monttööriä vaativaa ongelmaa, mutta niinpä kuitenkin lomien koittaessa paatti kulki ja moottori toimi, ja riippumattonsa saattoi ripustaa saarten mäntyihin ja vaikka yöpyä siellä. Samoin saattoi pyöräillä jokusen päivän Ahvenanmaalla.

Töihin palattua ajat jatkuivat normaaleina myöhäissyksyyn asti, jolloin ne kirotut striimaukset tulivat takaisin. Mutta eipähän ole lomautettu. Maskia olen käyttänyt jo lokakuulta lähtien kaupoissa asioidessani, enkä harmittele yhtään.

Koronavuoden rankin asia minulle on erään ystäväni kymmenen päivää sitten tapahtunut, ainakin itselleni yllätyksenä tullut poismeno. Nuorena joutui lähtemään hän, vain 52- vuotiaana.

Tuli mieleen Vilho Koskelan mietteet: ”kauankoos minä tässä keikun?”.

Sinänsä maailma rullaa radallaan, kenties suistuneella. Eikö olekin aika outoa, että yksi kulkutauti laittaa kaiken erilaiseksi? Eikös meidän pitänyt moiset hallita? Espanjantaudilla oli se kaksi esiintymää, tuberkuloosit, rokot ja aasialaiset on jo aikaa saatu rokotteilla hallintaan. Aidskin on saatu vuosikymmenien ponnistelulla ainakin hitaammin tappavaksi. Syövälle lääketiede joskus mahtaa jotain, joskus ei.

Kaiken sorttinen hörhötys toki lisääntyy. Niinkuin vaikka rokotevastaisuus. Aika jännää, että asiat unohtuvat niin pian. Minun isoisäni syntyi vuonna 1900. Siihen aikaan ei lapsia rokotettu. Jos jollekin tuli vaikka hinkuyskä, niin se sitten kuoli siihen. Tai jos jollekin tuli tuberkuloosi, niin siihen hiipui. Kehittyvä mikrobi- ja lääketiede löysi keinot hillitä näitä lähinnä rikkaiden maitten lapsia tappaneita tauteja, ja nyt jotkut haluavat luonnonvalinnan takaisin.

Lisäksi surren katselen erilaisten ääriaatteiden nousua Euroopassakin, se on ollut nähtävissä jo jonkin aikaa sille, joka tahtoo nähdä. Alkavat olla vanhainkodeissa tai kalmistoissa ne, jotka muistavat, miltä tuntuu tulla väestönsuojasta katselemaan palavan kotinsa raunioita tai millainen on luodista tai kranaatinsirpaleesta osuman saaneen valitus ennen kuin henki lähtee, tai että millaista on elää sirpale kehossaan elämänsä viimeiset vuosikymmenet, kenties ilman jotakin raajaa, silmää tai silmiä.

En ole itse näitä nähnyt. Mutta tunsin jokusen mukana olleen, jotka näkivät niitä painajaisia tai kantoivat niitä vammoja puoli vuosisataa ja ylikin. Annan arvon sankaruudelle toki, ja olen kiitollinen niille sukupolville, jotka puolustivat maamme itsenäisyyttä. Sitä vain ihmettelen, että noista kurjista ajoista ei olla mitään opittu. Jo teininä luin Veikko Huovisen jutun ”Miksi en voi sietää vetypommia”, ja tajusin siinä kohdassa, että asiaa mies puhuu. Korvikevaatteet tai -jalkineet olisivat aika vihoviimeinen asia, joskaan en tätä pysty valitsemaan, sillä olen vähemmistössä. Erilainen öyhötys näkyy olevan kovassa kurssissa, ja minä äreänä vanhana ukkona ihmettelen tätä suurta sokeutta.

Sananen koronan vuoksi konkurssiin joutuneille ja joutuville

Olipa sydäntäsärkevää katsoa uutiset. Haastattelivat yrittäjää, joka on koronan tuoman asiakaskadon vuoksi ajautunut konkurssiin.

Minä tiedän, miltä se tuntuu, kun toiset tulee ja vyöttää kupeet ja vie sinne, minne et tahdo. Siinä kun menee paitsi työ ja toimeentulo, menee myös omaisuus, joskus myös välit takaajiin ja entinen tarmokas omillaan pärjääjä joutuu antautumaan sosiaalityöntekijän luokse selostamaan menojaan ja tulojaan. Siinä on monta katkeraa kalkkia nieltävänä. Ja konkretisoituu se, että ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Ihan kaikilta osin. Onnistuessaan saa paljon iloa, mutta voi siinä menettääkin kaiken.

Mutta siihen ei kuole! Kyllähän siinä päänsä joutuu uusiksi ohjelmoimaan. Saamamiehet ovat valppaina, jos töitä saat. Ulosotossa ensimmäiset kerrat ovat pahimmat. Sentään -90 – luvulla, kun oli yhtä mahdoton tilanne, säätivät sen velkasaneerauslain. Että jos siihen pääset, niin se on 5 vuotta, jos omistusasunnostasi luovut. Tai 10 vuotta, jos kotisi haluat pitää.

Ainakin silloin, kun itse kolmisenkymmentä vuotta sitten olin tilanteessa, sitä ei ollut järin kovaa valuuttaa työmarkkinoilla. Enempi hanttihommia sain sen minkä sain. Jos kuukautta paria enemmän oli työmaassa, joku ystävällinen ilmoitti ulosottomiehelle, ja se alkoi käydä tilipussilla. En minä sen takia koskaan lopettanut, vaan syynä oli aina sopimuksen päättyminen. Sama firma kyllä kutsui useita kertoja töihin.

Ehkäpä maailma on kehittynyt. Mutta siitä ulosotosta kannattaa mahdollisimman pian pyrkiä velkasaneeraukseen, ja sinnitellä sen viisi vuotta. Se on aikaa, jolloin on oltava tarkkana! Kuljettavaksesi laitetaan ahdas portti ja kaita tie, mutta kyllä siitä menee.

Kyllä se silloin 30 vuotta siltä tuntui, että tämä taisi olla tässä. Mutta eipä ollutkaan. Hyvä mustikkametsä tarjosi syksyisin tuloja, joihin ohranan koura ei yltänyt. Ja itselleni avautui ihan uusi elämänurakin, ihan erilaisessa organisaatiossa ja ihan erilaisissa tehtävissä, koulua siinä piti kyllä käydä ja ennen sitä raataa melko tavalla. Mutta niin vain onnistuin nuljauttamaan itseni 23 vuotta sitten tähän yrittäjyyteen verrattuna suoranaiseen suojatyöpaikkaan, ensin sijaisuuteen ja osa-aikaisuuteen, 18 vuotta sitten saavutin sitten ihan vakipaikan, ja olen jo kahdeksan vuotta nauttinut niistä hulppeista vuosilomista, joita julkisella sektorilla saa.

Paljonhan sitä sai ylpeyttään ja periaatteitaan katkerana kalkkina niellä, mutta niin vain tässä seilataan, ulosottomies ei ole hätyytellyt, vaan yksi kaupunkimme sellaisista on ihan muuten vaan kaverini. Kaikista uskomattominta on se, että entinen kädestä suuhun eläjä on saanut aikaa myöten pienen räntäpäivän varankin.

Tämä ei tapahdu kädenkäänteessä, aika monta kvartaalia siinä menee. Mutta niinpä osaakin arvioida asioita vähän toisesta näkökulmasta. Sitä ei esimerkiksi juurikaan kiukuttele tästä sosiaalisesta eristäytymisestä, silloin ennen tuli sosiaalisesti eristetyksi entisten kavereidensa toimesta, kun siihen aikaan epäonnistuneeseen suhtauduttiin kuin ruttotautiseen. Ja rehellinen ollakseni, minun kohdalla se oli vielä ihan oma syy.

Että jos nyt jalkoihin jäit, ja mietit, että miten tästä eteen päin, niin muuta neuvoa en osaa antaa kuin että päivä kerrallaan eteenpäin. Jos jotkut sinua vinoon katsovat, niin ole ihan piruuttasi pää pystyssä ja heitä nyssytauti hiikkariin. Opit aikaa myöten näkemään sen, että olet ihan arvokas ihminen, vaikka perhe hajoaisi tai ties mitä vastoinkäymisiä sattuisi. Jotkut yrittää uudestaan, mikäs sen hienompaa. Minä tein tuskallisen itsetutkistelun ja tulin siihen tulokseen, että eiköhän jätetä se laji osaavemmille.

Jos tikka on kirjava, niin ihmisen elämä on vielä kirjavampi tuumi muinoin Päätalon Riitu, ja hän ei ollutkaan mikään tyhmä ihminen. Heti tiesi, millaista minunkin vaellukseni on.

Itsenäisyyden ajan isänmaallisuutta

Itsenäisyyspäivä on ollut tyypillinen lounaissuomalainen joulukuun päivä: harmaa, tihkusateinen, ja kaikenpuolista ankeutta korostaa eloton, talven lepoon laskeutunut maa. Tien märkänä kiiltelevä asfaltti imee valonsäteet itseensä kuin musta aukko.

En soittanut tänään. Kävin kyllä tilaisuudessa, jossa sankarihaudoille laskettiin seppeleet, johdin veisuuta avaamattomalla äänellä.

Kotiin tultuani aloin puolihuolimattomasti pohtimaan itsenäisyyden ajan isänmaallisuutta. Niillähän oli se vapaussota tai kapina tai kansalaissota, mitä mikäkin isänmaallisuuden suuntaus nimeä käyttääkään. Ihan hirveätähän se oli. Kauhistuttavaa terroria punaisten puolelta, ja rangaistus valkoisten puolelta vähintäänkin riittävä.

Sitten tuli se isänmaallinen kansanliike. Kirjoitan sen pienellä, koska se ei mielestäni erisnimeä ansaitse. Nykyään sen touhuista käytettäisiin kohtalaisen varmasti nimitystä öyhötys. En hetkeäkään epäile, etteivätkö he olleet aatteessaan tosissaan, enkä sitäkään, etteivätkö olisi uskoneet olleensa oikealla asialla. Sellaistahan on ollut aina maailman sivu, sitten jälkipolvet arvioivat, miten oikealla asialla oltiin…

Silloiset isänmaalliset piirit halusivat juurittaa isänmaasta pois kaiken epäisänmaallisen. Epäisänmaalliseksi katsottiin tietysti poikkipuolinen sana, ihmettelevä kysymys tai muuten kriittinen tai sellaiseksi koettu suhtautuminen Pyhää ja Suurta aatetta kohtaan. Tätä on mm. Pentti Haanpää kuvannut erinomaisesti jutuissaan Isänmaallisuuden tulenpatsaat, Isänmaallisuuden ilmenemismuodot ja Kuinka isänmaalliset vaunut veivät erään miehen. Tietenkin myös Väinö Linnan karikatyyrihahmo Rautajärvi oli tuon ajan isänmaallisia, jotka eivät voineet sietää eri tavalla ajattelevia. Ja tietenkin siellä vastapuolella oltiin yhtä fiksuja ja rakentavia. Siellä huudettiin kuolemaa riistäjille. En voi välttyä ajattelemasta vähän tyhmänkalskeita pässejä, jotka kuulemma ennen sai helposti puskemaan päänsä vaikka kiveen. Mutta ehkä tämä on loukkaus luontokappaleita kohtaan.

En tässä käy tuomaroimaan kumpiakaan, sen kummemmin työväenliikettä kuin palavan isänmaanrakkauden edustajiakaan. Totean vain, että kun vuonna 1939 maa oli totisen paikan edessä, niin enimpien suurimman uhrin antaneiden ammatti oli työmies. Toiseksi enimpien talonpoika, maanviljelijä. Saattoi olla joukossa jokunen semmoinenkin, jota itseään tai jonka isää, setää, enoa tai naapuria oli isänmaallisuuteen kasvatettu öisillä ajeluilla ja Lapuan valoilla. Se kun isänmaallisuus siinä mielessä kuin minä sen ymmärrän, ei mihinkään lähde, vaikka joutuisi öyhöttäjien käsittelyyn….

Sitten oli se suuri isänmaallinen koitos, josta kuitenkin melkein kuivin jaloin selvisivät aiemmat sukupolvet. Sen jälkeen isänmaallisuutta esiintyi esimerkiksi helsinkiläisen valokuvaliikkeen ikkunassa olevassa näyttelyssä, jonka Valpo kävi sitten aika äkkiä purattamassa.

Suuri kysymys on se, että olivatko Paasikivi, ja se, jonka nimeä ei kuulemma saa sanoa, mutta josta presidentti Koivisto käytti siinä tilanteessa, kun ei henkilöstä voinut olla puhumatta, nimitystä ”edeltäjäni”, olivatko he isänmaan pettureita. Tämä jakaa selvästi kansan. Joidenkin mielestä he olivat nöyristelijöitä, toisten mielestä taas koko ajan isänmaansa parasta ajattelevia valtiomiehiä.

Tässä on käsitelty vain niin sanottuja ääripäitä. Toki kaikki harmaan sävyt ovat olemassa tässäkin.

Minä muistan montakin isänmaallista, jo edesmennyttä miestä ja naista, joille isänmaa oli hyvin tärkeä.
Nostan tässä esiin yhden mielestäni todella isänmaallisen miehen. Hän joutui mukaan isänmaallisiin kahinoihin silloin 75-80 vuotta sitten. Hän niistä kummastakin selvisi henkisin vaurioin, vaikka lienee ollut ikävää lähteä sotimaan ja jättää sormi suussa tuvan lattialle ja ikkunasta perään lähtijää katselemaan jääneet lapset. Mutta onnekseen hän siis säilyi. En tiedä, oliko hänellä järkkymätön maanpuolustustahto, mutta sen tiedän, että parhaansa hän teki sen eteen, että Suomessa Eduskunta olisi korkein päättävä elin ja että kotiin jätetty perhe saisi elää Suomessa. Tietenkin perheelle saattoi olla hyvinkin ikävää rauhoitella yöllä keskellä lattiaa karjuvaa isää, sotapainajaiset kun vaivasivat vuosia. Mutta mies puski ahdistuksen silmittömään työntekoon, pellonraivaukseen, ansiotyössä käyntiin. Aikaa myöten painajaiset hellittivät.

Sitten paljon myöhemmin, kun viimeisistäkin painajaisista oli jo yli vuosikymmen, posti toi kirjeen. Miehellä oli tapana avata päivän posti ruokapöydässä sen aterian aikana, jota nykyään sanotaan lounaaksi. Paikalla ollut lapsenlapsi (en minä, mutta henkilö, jonka tunnen) kertoi seuraavaa: Mies leikkasi kirjeen auki puukon kärjellä. Kuoresta tuli joku kunniakirja ja prenikka. Mies meni kalpeaksi, alkoi vavista ja kiroilla hillittömästi. -V–uako ne vielä siitä muistuttelee, oli mies karjaissut, sännännyt ulos ja ratkonut puukolla prenikan irti nauhastaan ja heittänyt merkin viereiseen metsikköön. Sitten hän oli tullut takaisin sisälle, pyytänyt lapsenlapsiltaan anteeksi kiivastumistaan, antanut prenikassa olleet nauhat lapsenlapsilleen. Tästä tapauksesta kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin, elämänsä viimeisinä vuosina hän kertoili kokemuksiaan sille, joka viitsi kuunnella. Pelkästä kunnioituksesta niitä kuunteli. Ei ollut sankaruutta tai järkkymätöntä maanpuolustustahtoa, vaan saatu tehtävä joka koitettiin hoitaa, vaikka henki piti monelta ihmiseltä, joita vihollisiksi kutsuttiin, riistää. Tai kantaa olallaan tai vetää pulkassa haavoittunutta tuttua kaveria sidottavaksi, ja kokea sekin, ettei apua enää ollut kaverille saatavissa. Murrosikäisenä ihmettelin joskus, miten jotkut miehet siitä jaksoivat jutella, aikuisena aloin ymmärtää, että nuo kokemukset on saatava purkaa jotenkin. Oli siinä tapauksessa kriisiapu jokusen vuosikymmenen myöhässä…

Olin hänen hautajaisissaan virkaani toimittamassa. Suuri kunnioitus valtasi minut. Siinä oli mies, joka oli epäilemättä isänmaallinen, mutta kaukana niistä, jotka vannovat järkkymättömän maanpuolustustahdon nimiin. Hänen ei tarvinnut öyhöttää järkkymättömällä maanpuolustustahdolla, hän vain kaikin voimin puolusti maataan, sillä hänellä oli jo silloin perhe huollettavanaan, ja jonkinlainen kotikin. Hän muisteli viimeisinä vuosinaan niitä, jotka eivät selvinneet, jotka olivat olleet hänen ystäviään.

Niinpä minäkin tänään riisuin hatun päästäni, kun seppeleitä laskivat. Siellä paasien alla oli monta miestä, joiden tarinassa on paljon yhteneväisyyttä kuvailemani yksittäisen sotaveteraanin kanssa.

Sen sijaan näitä nykyisiä puolisotilaallisia isänmaallisia järjestöjä en viitsi edes mainita. Niihin pätee se ihan sama kuin niihin entisiinkin palavan isänmaanrakkauden ja järkkymättömän maanpuolustustahdon järjestöihin: aate on niin pyhä ja suuri, että pienelläkin äänellä esitetty kysymys tulkitaan vihamieliseksi toimeksi, ja vaihdellen aatteen kuumuusasteesta kysyjä tai vastustaja haukutaan maanpetturiksi tai pahimmillaan pahoinpidellään. Näitähän on nähty.

Mikä se tekee tämän palavan isänmaanrakkauden ja järkkymättömän maanpuolustustahdon siinä mielessä kuin nämä puolisotilaalliset järjestöt nämä termit ymmärtävät? No he, pelko ja näköalattomuus. Ja sehän tiedetään, miten sakissa tyhmyydelle käy. Tämä pätee kyllä sitten ihan muihinkin kuin palavan isänmaanarakkauden ja järkkymättömän puolustustahdon porukoihin. Niitä riittää pilvin pimein hamasta oikeasta hamaan vasempaan. Yhteistä niille on pelko ja ennakkoluulo, olkootpa mitä tahansa. Yhteistä niille on myös hoilaavat kulkueet jopa maamme itsenäisyyspäivänä!

Sellaisista erossa pysykäämme.

Mietteitä itsenäisyyspäivän aattona

Tänään hoidin praktiikkaani normaalisti, toki ilahduin saattoväen toiveista. Toivoivat nimittäin urkumusiikiksi 1900- luvun musiikkia, joka on itselleni läheistä. Alkuun soitin Sibeliuksen Surusoiton, sen, jonka hän sävelsi Akseli Gallen-Kallelan hautajaisia varten. Kappaleen soitin muinoin opiskellessani urkujensoiton peruskurssin tutkinnossa. Tätä ennen olen sen soittanut hautajaisissa tuttavakauppiaalle 1990- luvulla, enolleni 2012, ja samalla vuosikymmenellä yhden tutun kappalaisen toivomuksesta. Ja sitten tänään. Virret tieten lauloin ja säestin, loppuun soitin Egil Hovlandin urkukoraalin Blott en dag, josta mainitun säveltäjän sommitelmasta itsekin kovin pidän.

Meille tuli ankarat koronarajoitukset. Onneksi ”alventti” (sanamuoto lainattu Volter Kilveltä) saatiin pitää vielä melko normaalisti. Torstainako se oli, kun Aluehallintovirasto antoi ohjeet: sisällä pidettävissä tilaisuuksessa väen enimmäismäärä on kymmenen, ulkotilaisuuksissa kaksikymmentä, kunhan turvaväleistä huolehditaan.

Niinpä ei maa tule olemaan järin kaunis tulevina viikkoina.

***

Miten olen nämä korona-ajat kokenut?
Ne eivät ole haitanneet mitenkään, ei vähimmässäkään määrin. Olen perusluonteeltani sittenkin enemmän introvertti, eikä sosiaalinen eristäytyminen tunnu yhtään pahalta ainakaan tässä mittakaavassa. Eri asia on tietysti, jos tätä jatkuu vuosia.

En jää kaipaamaan itsenäisyysjuhlia huomenna, vaikka itsenäisyydelle annan todella suuren arvon. Mutta voihan siitä hiljaisesti kiittää, ilman suurempaa vemmeltämistä kaiketi?

Tämmöisiä tänä iltana mietin.

Vanhoillaan uudessa opissa

Missäs koira muualla vanhenee kuin juostessaan

Tuossa viime viikollako se oli, kun vielä luulin, että tässä oikein toenperrään soitellaankin ennen joulua, harjoittelin kotisoittopelillä, semmoisella sähkövehkeellä jossa on kaksi sormiota ja jalkio. Finlandian alkupuolella olevia fanfaareja (siis se ta-da-da-da-daat-tat-tat, joka toistuu) ihmettelin, että miten tämä kuulostaa niin omituiselta. No siellähän oli yksi kosketin mykkä.

Että ei kun ottamaan yhteyttä myyjään, että mikähän siinä on. Takuut on menneet iätpäivät sitten, mutta sieltä vastattiin, että koskettimen alla oleva kumityyny on kulunut ja pitää vaihtaa. Ja että itse osa on naurettavan halpa, mutta laitolle tulee hintaa. Mutta kokeile itse ensin.

Yllätyshulluna tieten rupesin. Ei kun soittopeli nurkasta vähän keskemmälle lattiaa, ja ruuvaamaan takakantta irti. Ja sitten rullakansi pois paikaltaan, siinä on ohjurit ulostuloväylän edessä, ne siis irti. Rullakansi sitten takakannen kanssa pois paikaltaan jo aiemmin nostetun jalkion päälle. Pitää siinä mukavasti sen takakannenkin, ettei lattialle kaadu.

Että tämän näköistä. Piirilevyjä siellä oli, ja ohjeena oli, että päältäpäin on purettava. Että rekisterivippataulu irti. Sitäpä siinä hetken arssinoin, ja katohan, tuolta kulmasta tuo ruuvi irti tuosta kulmaraudasta, toiselta puolelta toinen. Niin ja keskelläkin näkyy olevan yksi vippatauluntakusen piirilevyyn ruuvattuna. Ei kun irti alapäästään ja nosto… eikä inahakaan. Sitten ihmettelemään, kissakin kurkisteli sieltä etupuolelta ja tassullaan osallistui. Jaa, tuolla alakulmassa on tuommoiset puunpalat, oisivatko ruuvattu tiskin alapuolelta? Istu ja pala! Kyllä, siellä oli siinä kohdalla ruuvit! Arssinoidessa kulahti kyllä melkoisen pitkä tovi, kun joka ruuvia avatessaan sitä miettii, että mikähän tipahtaa… Jaa, ja tuossahan on niitä lapamatojohtoja montakin, täytyy varmaan irrottaa ne liittimistään, että saapi koko höskän irti. Ja päävirtajohtokin, se on kytkimessä neljällä erillisellä liittimellä, toisessa päässä on semmoinen pistoke. Siitäpä siis irti se. Ja tuolla vippataulun yläreunassa on äänikortilta tuleva lapamato, sen liitin varovasti irti ja sitten hop. Johan läks, siinä lepäsi rekisterivippataulu koreasti pöydällä.

Nyt sitten pitäisi saada ylempi sormio irki. Milläs se sitten otetaan? Ei ole ruuviloita päällä, oisiko alla? Ei kun pitkän ihmettelyn ja aapailun jälkeen lattialle selälleen ja ruuvaamaan tiskin alta kaikki ruuvit irti. Tuossa on kaksi kymppimillin kannalla olevaa paksumpaa pulttia. Ei nouse. Soitto myyjälle, joka kehoittaa kokeilla nostaa sormion peräpäästä, ja siitähän se taittuu pystyyn jotta keikahtaa! Että on insnyöri viisas ollut kun on tämänkin suunnitellut. Jaa, tuossa on semmoinen johto joka varmaan kannattaa irrottaa. Nips, siinä on, ja nyt on se alempi sormio jo melkein käsillä! Lapamadon päässä oleva johto varovasti irti piirilevystä, ja hoplaa, tässä se on, hikisten käsieni alla paljon klopissut koskettimisto pöydällä nurinpäin. Sitten ihmettelemään, että mihinkähän nämä kumiliuskat, jotka postissa tuli? Tuolla on jotain semmoista, mutta ihan erinäköistä. Soitto myyjälle, joka ihmettelee hirveästi. Minä irrottamaan koskettimia paikoiltaan, että saan sen irti. Ihan eri näköinen kumiliuska on. Kuvaamaan, ja myyjälle kohta lähetän tuon kuvan, että osaa laittaa oikeanlaiset liuskat…

Rupean kasaamaan vehjettä johonkin läjään nurkkaan odotellessa oikeita osia… Mutta hetkinen! Mitäs tuossa piirilevyssä, tuossahan on just tuolla koolla… Ai hitsi, olen ihan kosketinten resooreita meinannut vaihdella, kontaktiliuskat on tuossa piirilevyn alla! No niin, se on tuo pätkä joka on uusittava, ei kun irki! Ja sitten korvaamaan uudella, nyt tarkkana, myyjä varoitteli, että tässä on se kriittinen paikka. Sen kumimaton kontakteineen pitää olla tiukasti varten piirilevyä, muuten ei hyvä heilu. Töpötän kumisia kiinnitysulokkeita piirilevyn reikiin, korjailen, tarkastelen, kunnes olen tyytyväinen. Sitten ruuvaan piirilevyn kaikki kolmekymmentäkaksi ruuvia takaisin paikalleen, nostan klaavin paikalleen, sitä ennen laitan sen lapamadon liittimen kiinni. Varovasti, varovasti, siellä on! Ja sieltä tiskin alta ne kahdeksan ruuvia kiinni. Ja sitten tuo toinen johto sinne kakkossormion taakse, kiinni! Lasken kakkossormion paikalleen, työnnän pitkät pultit sieltä tiskin alta reikiinsä, ja jenkakin löytyy. Ei kun kiinni sanoi Kärkkäinen. Sitten rekisterivippataulu paikoilleen, siinä on näin ensikertalaisella vähän nujuamista, kun kallistuskulma pitää löytyä, eikä tullut merkittyä paikkoja kynällä. No, mitta on keksitty, ja mitan avulla löytyy lopulta ruuvin paikka vastinkappaleessa, kiinni. Sitten vielä ne kulma- ja lattarautojen ruuvit paikalleen ja kiinni, rullakansi paikalleeen, ohjurit kiinni, ennen takakannen kuuttatoista ruuvia käynnistän vehkeen, ja se toimii, se toimii!

Vielä takakansi kiinni, peli sijoilleen nurkkaan ja vilkaisu kelloon. Kellonkierto on mennyt, tämmöisessä tunnin tai puolentoista hommassa. Mutta vehje maksoi aikanaan useita tuhansia, ja sain sen takaisin iskuun muutamalla kympillä.

Silloin ennen opiskellessa opiskeltiin urkuoppia, ja opittiin korjaamaan oikeiden urkujen pikkuviat. Nyt sitten vanhoillaan piti opetella korjaamaan feikkiurun pikkuvika.

Tyytyväisenä köllähdin levolle, sillä vaikka päivä oli ollut pitkä ja siinä oli ollut muutakin vähtiä, puhelin soi vähän väliä ja kenellä oli mitäkin asiaa.

Mutta se kissan puuttuminen asiaan oli kyllä mukavinta.