Itsenäisyyspäivä on ollut tyypillinen lounaissuomalainen joulukuun päivä: harmaa, tihkusateinen, ja kaikenpuolista ankeutta korostaa eloton, talven lepoon laskeutunut maa. Tien märkänä kiiltelevä asfaltti imee valonsäteet itseensä kuin musta aukko.
En soittanut tänään. Kävin kyllä tilaisuudessa, jossa sankarihaudoille laskettiin seppeleet, johdin veisuuta avaamattomalla äänellä.
Kotiin tultuani aloin puolihuolimattomasti pohtimaan itsenäisyyden ajan isänmaallisuutta. Niillähän oli se vapaussota tai kapina tai kansalaissota, mitä mikäkin isänmaallisuuden suuntaus nimeä käyttääkään. Ihan hirveätähän se oli. Kauhistuttavaa terroria punaisten puolelta, ja rangaistus valkoisten puolelta vähintäänkin riittävä.
Sitten tuli se isänmaallinen kansanliike. Kirjoitan sen pienellä, koska se ei mielestäni erisnimeä ansaitse. Nykyään sen touhuista käytettäisiin kohtalaisen varmasti nimitystä öyhötys. En hetkeäkään epäile, etteivätkö he olleet aatteessaan tosissaan, enkä sitäkään, etteivätkö olisi uskoneet olleensa oikealla asialla. Sellaistahan on ollut aina maailman sivu, sitten jälkipolvet arvioivat, miten oikealla asialla oltiin…
Silloiset isänmaalliset piirit halusivat juurittaa isänmaasta pois kaiken epäisänmaallisen. Epäisänmaalliseksi katsottiin tietysti poikkipuolinen sana, ihmettelevä kysymys tai muuten kriittinen tai sellaiseksi koettu suhtautuminen Pyhää ja Suurta aatetta kohtaan. Tätä on mm. Pentti Haanpää kuvannut erinomaisesti jutuissaan Isänmaallisuuden tulenpatsaat, Isänmaallisuuden ilmenemismuodot ja Kuinka isänmaalliset vaunut veivät erään miehen. Tietenkin myös Väinö Linnan karikatyyrihahmo Rautajärvi oli tuon ajan isänmaallisia, jotka eivät voineet sietää eri tavalla ajattelevia. Ja tietenkin siellä vastapuolella oltiin yhtä fiksuja ja rakentavia. Siellä huudettiin kuolemaa riistäjille. En voi välttyä ajattelemasta vähän tyhmänkalskeita pässejä, jotka kuulemma ennen sai helposti puskemaan päänsä vaikka kiveen. Mutta ehkä tämä on loukkaus luontokappaleita kohtaan.
En tässä käy tuomaroimaan kumpiakaan, sen kummemmin työväenliikettä kuin palavan isänmaanrakkauden edustajiakaan. Totean vain, että kun vuonna 1939 maa oli totisen paikan edessä, niin enimpien suurimman uhrin antaneiden ammatti oli työmies. Toiseksi enimpien talonpoika, maanviljelijä. Saattoi olla joukossa jokunen semmoinenkin, jota itseään tai jonka isää, setää, enoa tai naapuria oli isänmaallisuuteen kasvatettu öisillä ajeluilla ja Lapuan valoilla. Se kun isänmaallisuus siinä mielessä kuin minä sen ymmärrän, ei mihinkään lähde, vaikka joutuisi öyhöttäjien käsittelyyn….
Sitten oli se suuri isänmaallinen koitos, josta kuitenkin melkein kuivin jaloin selvisivät aiemmat sukupolvet. Sen jälkeen isänmaallisuutta esiintyi esimerkiksi helsinkiläisen valokuvaliikkeen ikkunassa olevassa näyttelyssä, jonka Valpo kävi sitten aika äkkiä purattamassa.
Suuri kysymys on se, että olivatko Paasikivi, ja se, jonka nimeä ei kuulemma saa sanoa, mutta josta presidentti Koivisto käytti siinä tilanteessa, kun ei henkilöstä voinut olla puhumatta, nimitystä ”edeltäjäni”, olivatko he isänmaan pettureita. Tämä jakaa selvästi kansan. Joidenkin mielestä he olivat nöyristelijöitä, toisten mielestä taas koko ajan isänmaansa parasta ajattelevia valtiomiehiä.
Tässä on käsitelty vain niin sanottuja ääripäitä. Toki kaikki harmaan sävyt ovat olemassa tässäkin.
Minä muistan montakin isänmaallista, jo edesmennyttä miestä ja naista, joille isänmaa oli hyvin tärkeä.
Nostan tässä esiin yhden mielestäni todella isänmaallisen miehen. Hän joutui mukaan isänmaallisiin kahinoihin silloin 75-80 vuotta sitten. Hän niistä kummastakin selvisi henkisin vaurioin, vaikka lienee ollut ikävää lähteä sotimaan ja jättää sormi suussa tuvan lattialle ja ikkunasta perään lähtijää katselemaan jääneet lapset. Mutta onnekseen hän siis säilyi. En tiedä, oliko hänellä järkkymätön maanpuolustustahto, mutta sen tiedän, että parhaansa hän teki sen eteen, että Suomessa Eduskunta olisi korkein päättävä elin ja että kotiin jätetty perhe saisi elää Suomessa. Tietenkin perheelle saattoi olla hyvinkin ikävää rauhoitella yöllä keskellä lattiaa karjuvaa isää, sotapainajaiset kun vaivasivat vuosia. Mutta mies puski ahdistuksen silmittömään työntekoon, pellonraivaukseen, ansiotyössä käyntiin. Aikaa myöten painajaiset hellittivät.
Sitten paljon myöhemmin, kun viimeisistäkin painajaisista oli jo yli vuosikymmen, posti toi kirjeen. Miehellä oli tapana avata päivän posti ruokapöydässä sen aterian aikana, jota nykyään sanotaan lounaaksi. Paikalla ollut lapsenlapsi (en minä, mutta henkilö, jonka tunnen) kertoi seuraavaa: Mies leikkasi kirjeen auki puukon kärjellä. Kuoresta tuli joku kunniakirja ja prenikka. Mies meni kalpeaksi, alkoi vavista ja kiroilla hillittömästi. -V–uako ne vielä siitä muistuttelee, oli mies karjaissut, sännännyt ulos ja ratkonut puukolla prenikan irti nauhastaan ja heittänyt merkin viereiseen metsikköön. Sitten hän oli tullut takaisin sisälle, pyytänyt lapsenlapsiltaan anteeksi kiivastumistaan, antanut prenikassa olleet nauhat lapsenlapsilleen. Tästä tapauksesta kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin, elämänsä viimeisinä vuosina hän kertoili kokemuksiaan sille, joka viitsi kuunnella. Pelkästä kunnioituksesta niitä kuunteli. Ei ollut sankaruutta tai järkkymätöntä maanpuolustustahtoa, vaan saatu tehtävä joka koitettiin hoitaa, vaikka henki piti monelta ihmiseltä, joita vihollisiksi kutsuttiin, riistää. Tai kantaa olallaan tai vetää pulkassa haavoittunutta tuttua kaveria sidottavaksi, ja kokea sekin, ettei apua enää ollut kaverille saatavissa. Murrosikäisenä ihmettelin joskus, miten jotkut miehet siitä jaksoivat jutella, aikuisena aloin ymmärtää, että nuo kokemukset on saatava purkaa jotenkin. Oli siinä tapauksessa kriisiapu jokusen vuosikymmenen myöhässä…
Olin hänen hautajaisissaan virkaani toimittamassa. Suuri kunnioitus valtasi minut. Siinä oli mies, joka oli epäilemättä isänmaallinen, mutta kaukana niistä, jotka vannovat järkkymättömän maanpuolustustahdon nimiin. Hänen ei tarvinnut öyhöttää järkkymättömällä maanpuolustustahdolla, hän vain kaikin voimin puolusti maataan, sillä hänellä oli jo silloin perhe huollettavanaan, ja jonkinlainen kotikin. Hän muisteli viimeisinä vuosinaan niitä, jotka eivät selvinneet, jotka olivat olleet hänen ystäviään.
Niinpä minäkin tänään riisuin hatun päästäni, kun seppeleitä laskivat. Siellä paasien alla oli monta miestä, joiden tarinassa on paljon yhteneväisyyttä kuvailemani yksittäisen sotaveteraanin kanssa.
Sen sijaan näitä nykyisiä puolisotilaallisia isänmaallisia järjestöjä en viitsi edes mainita. Niihin pätee se ihan sama kuin niihin entisiinkin palavan isänmaanrakkauden ja järkkymättömän maanpuolustustahdon järjestöihin: aate on niin pyhä ja suuri, että pienelläkin äänellä esitetty kysymys tulkitaan vihamieliseksi toimeksi, ja vaihdellen aatteen kuumuusasteesta kysyjä tai vastustaja haukutaan maanpetturiksi tai pahimmillaan pahoinpidellään. Näitähän on nähty.
Mikä se tekee tämän palavan isänmaanrakkauden ja järkkymättömän maanpuolustustahdon siinä mielessä kuin nämä puolisotilaalliset järjestöt nämä termit ymmärtävät? No he, pelko ja näköalattomuus. Ja sehän tiedetään, miten sakissa tyhmyydelle käy. Tämä pätee kyllä sitten ihan muihinkin kuin palavan isänmaanarakkauden ja järkkymättömän puolustustahdon porukoihin. Niitä riittää pilvin pimein hamasta oikeasta hamaan vasempaan. Yhteistä niille on pelko ja ennakkoluulo, olkootpa mitä tahansa. Yhteistä niille on myös hoilaavat kulkueet jopa maamme itsenäisyyspäivänä!
Sellaisista erossa pysykäämme.
Äijäblogi IV 