Seuraava kierros

Vuonna 2017 minulla oli ns. 55000 kilometrin huolto. Paastosin, laihduin, palelin ja nukuin kylmissäni villasukat jalassa.  Olin lihavuusleikkauksessa, muistan leikkaussaliin vieneen ja sieltä tuoneen sairaanhoitajan iloisesti vispaavan poninhännän oikein hyvin.

Säilytän kirjekuoressa sen vuoden sairaaladokumetteja. Helmi-maaliskuun vaihteessa olin lihavuusleikkauksessa, kesäkuun alussa sain uuden polven vasempaan jalkaan

Toissa pyhänä tuli ensimmäinen varoitus oikeasta polvesta. Käveltiin puolison kanssa 14 kilometriä, ja oikean jalan polvinivel kiukutteli. Viime pyhänä aamumessun jälkeen kävin puolison kanssa noin 7 kilometrin kävelyllä. Sitten lähdin iltamessuun. Maanantaita vasten yöllä heräsin viiltävään kipuun. Kävin röntgenissä, ja edessä lienee seuraava tekonivelleikkaus. Vuonna 2004 ortopedin lausuma ennustus käy toteen lopullisesti.

Eksistentiaalinen kriisi (?)

Viime sunnuntaina soitin kaksi messua. Ensin aamulla virkakirkossani sen ihanan perheenäitipapin toimittaessa liturgian ja saarnan sekä sakramentin jaon. Sitten tulin kotiin, ja kävin puolisoni kanssa päiväkävelyllä, ja lähdin päivän toiseen messuun, kello kuudeksitoista. Siellä minulla oli hyvä laulaja ja huilisti ja soitettavana todella hyvä, käsintehty flyygeli. Aamumessu oli perinteistä kirkkomusiikkia, iltapäivämessu taas sellaista Tuomasmessu- tyyppistä. Kumpikin minulle passaa. Tosin, jos pelkkää Tuomasmessua joutuisi soittamaan, menisi homma vähän yksitoikkoiseksi. Mutta silloin tällöin palaan niin sanotuille musiikillisille juurilleni, eli iskelmä- ja popmusiikkin ihan mielelläni.

Maanantaita vasten yöllä heräsin viiltävään kipuun oikeassa polvessa. Nytkö se taas alkaa, taisin ajatella. Niinkin kauan sitten kuin vuonna 2003 alkoivat kivut polvissa, ja kävin seuraavana vuonna puhdistusleikkauksessa. Vuonna 2017 minulle vaihdettiin vasempaan polveen proteesi, vuosien kipujen jälkeen.

Varasin ajan työterveyslääkärille, jonne pääsin viime torstaina. Työterveyden chatista sain entisiltä ajoilta tutun kipulääkkeen rereseptin jo heti maanantaina.

Lääkäri totesi silmämääräisesti tilanteen, ja laittoi kuviin, jonne pääsin saman tien. Iltapäivällä lekuri soitti ja kertoi tilanteen: nivelrakoa ei ole, rustopinnat ovat kuluneet osin pois. Asian ennenkin kokeneena totesin, että eipä ole yllätys. Lääkäri kirjoitti sairaslomaa ensi viikon lopulle, jolloin alkaa talviloma. Samoin kirjoitti hän lähetteen ortopedille, pyysin julkiselle puolelle. Saas nähdä mitä TYKSin Orto- sairaalasta kuuluu.

Olen lepäillyt, lukenut, lukenut, lukenut ja lukenut. Kun pidän oikeaa jalkaa suorana tai alle 60 asteen taivutuksessa, ei satu. Piruuttani hiissauduin kotidigiurkujeni ääreen tänään. Tulos, viiltävä kipu oikean jalan polvessa. Kauhulla ajattelen, että pitäisi kömpiä vaikka siunauskappelin urkujen soittopenkille.

Ja tämä on se, mitä osaan, haluan ja pystyn tekemään. Ja nyt en sitten pysty.

Saas nyt sitten nähdä, mitä tuleman pitää. Jos tekonivelleikkaukseen pääsisin, menisin mielelläni. Kävinhän sen läpi vasemman polven osalta rehdit viisi ja puoli vuotta sitten, ja vasen jalka pelaa kuin ei mitään. Taipuu jalkiolle, eilen uimahallissa pystyin laskeutumaan altaaseen ja nousemaan sieltä siten, että annoin vasemman polven taipua rappusissa.

Mutta että en pysty urkujen ääreen istumaan kivusta ähkimättä, on kyllä ennen kokematonta. Suorastaan eksistentiaalinen kriisi. Enkä muuten edes pianonkaan ääreen. Flyygeleitä on työpaikallamme yksi, sen alle voisin oikean koipeni venyttää ja hoitaa oikean pedaalin vasemmalla jalallani, mutta tuossa tilassa, missä tuo hieno soitin on, on tilaisuuksia ani harvoin tällä kertaa.

Ei hyvältä näytä.

Miten se oikein meni? (ja tulee menemään)

Minulle 1990-luvun alkupuoli, sanotaan tuonne 1996 kevääseen asti, oli sellainen sekava, musta möykky, jota joskus yritin ulos kirjoittaa, tuloksena parikin omakustannetta, joissa noita aikoja sivuttiin välillä raa’astikin. Kirkkaasti on mielessäni ollut se, kuka omiin vaikeuksiini oli syyllinen. Äsken hampaita harjatessa sen viimeksi näin.

Mutta kauan siinä meni, ennen kuin pääsin asiaa korjaamaan ja elämääni kuntoon laittamaan. Ja jotenkin sen ajan raskas laahus on seurannut tänne niin sanottuihin onnen päiviinkin asti. Vähän niinkuin sanoi ennen köyhä puuvillapellon työmies, rotusorrettu MacKinley Morganfield 1970-luvun lopulla, kun hänet tunnettiin arvostettuna blues-artistina nimeltä Muddy Waters: ”Muistan ne ajat ikuisesti. Ne ovat lapsi sisälläni”.

Ihan kaunistelematta, 1990- luvulla meitä hallittiin kuvaannollisesti siten, että ensin laiseni piestiin henkihieveriin, lyötiin hampaat kurkkuun, ja sitten ihmeteltiin, miksei kuiva ja kova leipä kelpaa. Ei saisi olla katkera, sillä se ei ihmistä rakenna vaan kalvaa sisältä päin. Silti en pysty ajattelemaan maamme hallitsijoita noilta ajoilta edelleenkään hyvällä. Ymmärrän kyllä, että raskaan verotaakan alla huokaavat pääomapiirit ovat tyytyväisiä(?), mitä nyt järsii se, ettei huonompi aines ymmärrä tehdä töitä ilmaiseksi.

Siihen aikaan kävi niin, että vuonna 1987 ensimmäiseen omaan kotiini hankkimani Philips-merkkinen väritelevisio hajosi, ja seuraavan kerran mainitunlainen laite oli kodissani talvella 1997. Huomaan Yle Areenaa selatessani, että aiheesta oli Timo-Erkki Heino tehnyt dokumenttiohjelmia, joita olen tässä vähin katsellut, aikaa kun sairaslomalaisella on.

Ja toden totta, näin heikomman aineksen näkövinkkelistä isänmaa keikahti 1980-luvun lopulla eri asentoon, kuin missä se oli ollut. Sen touhun seuraukset eivät ole vieläkään korjaantuneet, kaukana siitä. Minä olen ihme tapaus, sillä kykenin pitkäaikaistyöttömyydestä nousemaan palkallaan pärjääväksi, joskin se palkka verovaroista maksetaan. Että siinä mielessä olen syöttiläs edelleen, samalla tavoin kuin olin työttömänä ollessani. Nyt tosin teen saamieni senttien eteen töitä, välillä kovastikin. Mutta siinä asiassa olen säilyttänyt vakaumukseni, sen saman, mikä silloin synkkänä aikana minulla oli, että en mollaa työttömiä.

Vähänkö ollaan kummeksuttu sitä, kun työ ei kelpaa. Vähän samalla tavalla kuin että piestään joku henkihieveriin, hakataan hampaat irti, ja sitten ihmetellään, miksei kuiva leipä katkea. Kun tutkimukset näätsen osoittivat, että pitkäaikaistyöttömyyden jälkeen ihmisellä ei ole työkykyä sillä tavalla kuin koko ajan töissä olleella.

Ja pahaa pelkään, että kun ensi keväänä Suomea kaiketi ruvetaan laittamaan kuntoon, niin saavutukset saattavat olla vähintään yhtä komeat kuin olivat 1990- luvullakin. Merkkejähän siitä on jo nyt, muutosneuvotteluja on jo aloitettu, tosin niitä on ollut tässä kotikaupungissa eräässä mainittavassa teollisuusyrityksessä niin kauan kuin muistan.

Se muuten on hieno firma, työllistää tuhansia. Siitä tosin ei puhuta kovinkaan suureen ääneen, että mainitun yrityksen työntekijät ovat pitkään saaneet osan elantoaan sosiaalituista, joita nyt siis ensi keväänä roheasti leikataan.

Että onnea vaan.

Pyhäpäivän iltana

Näin tämän päivän tehtäviini aika paljon vaivaa. En siis mennyt, kuten ehkä joskus, tekemään tehtäviäni rutiinilla, vaan valmistauduin kumpaankin päivän tehtävään huolella.

Aamukymmeneltä oli messu virkakirkossani. Olen istunut ”uskoste” kotisoittimen vieressä opetellen urkukoraaleja ja miettien soinnutuksia tietäen hyvin, ettei ketään kiinnosta. Silti arvelen, että kannatti – meikäläisen homma kun on semmoinen, että se oikeastaan rekisteröidään vasta silloin, kun se hoidetaan huonosti.
Aika usein olen todennut olevani vaivoin siedetty virsimankeli. Tosin, kunnolla tehty työ jää ehkä noteeraamatta, mutta kunnottomasti tehty takuulla noteerataan.
Ammatinvalintakysymys.

Iltapäivällä oli toisenlainen messu. Sitä varten vasta vaivaa näinkin. Kirjoitin sovituksia huilistille, ja harjoitin laulajan ja huilistin etukäteen. Tämä ei tietenkään näy kellekään, eikä kukaan rekisteröi tekemääni työtä. No, siihen on tullut totuttua tässä vuosikymmenien aikana.

Tätä on jäljellä vielä noin kolme ja puoli vuotta. Sitten jään eläkkeelle, ja teen ehkä vieläkin näitä hommia keikkalaisena.

Perustyö on aivan herkkua! Vieläkin.

Enon muistolle

Eno eli koko elämänsä naimattomana. Hän oli hyvä meille kaikille sisariensa ja veljensä lapsille. Kun saattelimme hänet haudan lepoon, itkimme kaikki vuolaasti.
Hän ei suhtautunut epäluuloisesti ketään kohtaan. Elämän tumman raidan hän tunsi hyvin omalta kohdaltaan.

Ihaninta oli se, että eno saattoi iltaisin, töittensä jälkeen, tupsahtaa kylään ilmoittamatta kenen tahansa sisarensa tai veljensä perheeseen numeroa tekemättä. Me kaikki sukulaiset olimme hänelle tärkeitä ja läheisiä.  Enon ensimmäinen auto oli Moskvitsh Skandinavia, sitten hänellä oli paljon Volvoja ja yksi Opelkin jossain vaiheessa.

Olin nuorena miehenä monesti viikonloppuisin hänellä kuljettajana, kun hän yksinäistä elämäänsä koetti viikonloppuisin ajeluilla helpottaa. Kaipaan häntä usein.

Krapu on otsikoineen tasan sadan sanan tarina, jota emännöi SusuPetal. Käy katsomassa hänen blogistaan ohjeet.

Uutisia kuunnellessa

Kissat tulevat aamulla levottomiksi. Nuorempi tietää konstin: se tulee raapimaan vuoteen reunan kangaspäällystettä tai sitten alkaa kiusata vanhempaa, joka murisee ärtyneenä. Nukuttaisi, mutta kokemuksesta tiedän, että tätä jatkuu niin kauan, kunnes karvaiset perheenjäsenet saavat palvelua. Tämänkin tietää jo etukäteen: vanhempi haluaa ruokaa, nuorempi tahtoo ensiksi ulos. Vessassa oleva kissan hiekkalaatikko on kummallekin viimesijainen vaihtoehto.

Tabletilta kuulumaan aamu-uutiset. Se on melkein kuin tuo kissan palvelijan aamurutiinit: sisällönkin melkein arvaa. Viime helmikuusta lähtien uutisia on hallinnut Ukrainassa käytävä sota.

Kuuntelen jotakin armeijan herraa, joka esitelmöi haastattelussa taistelupanssarivaunuista, joita länsi on kaiketi jollain aikataululla luovuttamassa Ukrainan armeijan käyttöön. Siellä sitä miestä kylymenöö, sanoisi sotamies Määttä. Melko kylmäävää kuultavaahan se on. Ammattisotilas puhelee tappamisesta niinkuin meikäläinen puhuisi urkujen soittamisesta.

Toisaalta, kyllä kai tämä tilanne on verrattavissa ainakin osittain siihen, kun Hitler lähti 1930-40- lukujen taitteessa Lebensraumia hankkimaan, ja touhuillaan aiheutti melko suuren ihmisjoukon elintoimintojen loppumisen. Tiettävästi Vovalla ei kaasukammioita ainakaan vielä ole, mutta melko surutta hän omiaan ja ukrainalaisiakin tapattaa.

Mietin, että lausuisiko niin, että paskasakille ei saa antaa periksi.

Olin tuossa joulun alla tilaisuudessa, jossa suuren osan vastuusta kantoi Ukrainasta sotaa paenneet naiset lapsineen. Tilaisuus oli niin liikuttava, että ihmiselämän päätyttyä jälkihoitoa tuhansia kertoja antanut virkamies herkistyi. Kun naiset lauloivat maansa kansallislaulua, jotkut laulajista itkivät. Paikalle tullut yleisö kuunteli seisten. Se tuli kaiketi jotenkin iholle, kun maamme historiassa on kamppailtu itsenäisyyden vuoksi vähän samoin, kuin Ukraina nyt. Toki on tunnustettava, että maamme oli myös liitossa 2. maailmansodan pääsyyllisen kanssa, siitä emme jostain syystä suureen ääneen puhu. Korkeintaan puolustellaan, että kun ei muuta kaveria silloin saatu.

Olenhan minä omalta kohdaltani ehdottomasti sotaa vastaan. Vaikka jo toista kuukautta olen ollut reservistäkin jo pois, ja laittanut kädet kyynärpäitä myöten ristiin seikasta siitä, että kohdallani ainoat kosketukset armeijaan rajoittuvat ajalle 12.6.1980-6.2.1981. Tuolloin sen kansalaisvelvollisuuteni suoritin, ihan aseellisena, ja osoittauduin surkeaksi ampujaksi. Lähetiksi ne minut silloin laittoivat, onneksi ei tarvinnut sitäkään sen koommin tehdä.

Vaan tuohon isoon naapuriin on suhtautumiseni muuttunut. Kasvoin YYA:n aikana, ja ei sitä päivää kaiketi ollut, ettei tuon paperin kaikkinaista siunauksellisuutta ja ystävällisiä suhteita Neuvostoliittoon jossakin mainittu. Kriitikot olivat fasisteja tai muita oikeistolaisia. Toisaalta kyllä meillä kommunistejakin, etenkin niitä taistolaisia, vähän vierastettiin ja niiden touhuille ihmetellen hekoteltiinkin. Kyllähän epäaitouden tunnistaa.
Silloin, kun se Neuvostoliitto hajosi ja moni sen osista itsenäistyi, minulla oli omia murheita niin paljon, etten oikein niitä kunnolla rekisteröinytkään. Lasten vitsikirjassa kuvattiin venäläinen hampurilainen: lihakortti kahden leipäkortin välissä. Silloin tunsin myötätuntoa. Ja nykyisessä virassa ollessani olen kolleegan kanssa musisoinut Pietarin katulasten tukemiseksi. Siitä on kyllä jo aika kauan, taisi olla 2000-luvulla.

Mutta sitten alkoi tulla uutisia, että Venäjällä varustaudutaan uudestaan. Vova teki vähän kuin Hitleri, kohensi tavallisen kansan elinoloja ja sai varauksettoman kannatuksen. Kukapa sitä ei hyväntekijäänsä kannattaisi… Ensimmäisen kerran värähdin vilusta, kun katselin TV-uutisista juttua Venäjän varustautumisesta, ihmiset seurailivat maanpuolustusmessuilla, kuinka panssarivaunuletkat möyrivät esteiden yli ja lentonäytökset pauhasivat korvia huumaavasti. Silloin kävi mielessä ihan kevyt ajatus, että tuo ei tiedä oikein hyvää… vaan enpähän, kuten ei juuri kukaan muukaan, asialle sen enempää ajatuksia suonut. Maassa oli rauha, Venäjälle pääsi halutessaan vaikka käymään, ja mekin harkittiin, että pitäisikö se Eremitaasi käydä katsomassa. Moskovan punaisella torilla oli vielä vuonna 2013 hieno konsertti, jossa Dmitri Hvorostovsky ja Anna Netrebko vetäisivät Unohtumattoman illan tavalla, joka aiheutti ihastusta. Oli tullut suljettua silmät siltä asialta, että Kreml oli sotinut Tsetseniassa, Vuoristo-Karabahissa ja missä liekään. Syyriaa pommitettiin, mutta kun se oli niin kaukana…

Sitten ne valtasivat Krimin. Vieläkin oli tämä länsi melko hissukseen. Kauppoihin tuli ne euron Putin-juustot, kun pakotteita asetettiin. Silti ainakin allekirjoittanut vältti vielä r-sanaa. Kerran minulta lipsahti se someen. Kuvasin bussin ikkunasta Tampereen ortodoksisen kirkon, jaoin kuvan someen ja laitoin tekstin: ”Jos Ryssänkirkon näen, niin missä olenkaan”. Sain monta moitetta sopimattoman sanan käytöstä, puolustauduin sillä, että opiskeluaikoina kaikki tamperelaiset ystäväni puhuivat Ryssänkirkosta, ilman sarvia ja hampaita. Sana ryssä on kuulemma rasistinen ilmaisu.

Viime helmikuun 24.päivästä lähtien on ryssä- sanan käyttö lisääntynyt.

Eilenkö se oli, kun olin jossain ikäihmisten tilaisuudessa. Muuan mies esitteli Aunuksen asemiesten lauluja- kirjaa vuodelta 1942. Maamme- laulu siinä ensimmäisenä oli, eikä siinä mitään, mutta sitten oli tätä Aunuksen ja Vienan vapauttamisrunoutta, niin sakeaa, että mieltä käänsi. Mies tarjosi sitä minulle lainaksi, mutta kaikessa hässäkässä sitten unohdin kirjan sinne. Toivottavasti se ei sinne jäänyt lojumaan.

Mutta se on arvokas kirja. Hyvin viisas mies, kielitieteilijä Saarikivi, kirjoitti jossain kolumnissa, että hän haluaa kulkea kaikkien häpeällistenkin muistomerkkien keskellä, siis Stalinin patsaiden tai muiden kummallisuuksien, aivan sen vuoksi, että muistaisi, mihin öyhötys johtaa. Tämä sakeaa suur-Suomi – runoutta sisältävä kirja pitäisi kuulua joka kodin lukemistoon. Historian kontekstiin sijoitettuna se on terveellinen sivallus, vähän kuin se Huovisen metsämaisterin vaikeneminen.

Aurinko paistaa pitkästä aikaa. Minä jo luulin, että se on vähintäänkin homehtunut, kun sitä ei ole viikkokausiin näkynyt. Täytyy jossain vaiheessa päivää lähteä ulkoilemaan, mutta nyt urkupenkille.

Täten julkaisen tämän aamun maailmantuskani halullisten hekoteltavaksi.

Muutto

Tytär käynnisti autonsa, hän katsoi haikeasti vielä taloa, joka oli ollut koti kuusikymmentäkaksi vuotta.
Sitten hän huokaisi, ja ajatteli, että irti on vain päästettävä. Tavallisen elämän tavallinen kulku vilisti muistikuvissa, ja äkkiä se tuntui kovin onnelliselta.

Kun oli tullut puhe oman kodin rakentamisesta, hän oli aluksi vastustellut.  Joudutaan tiukoille kymmeniksi vuosiksi, kuinka selvitään, kuinka sitten, jos käy jotenkin huonosti. Aina se jotenkin, oli puoliso vastannut, ja tontti oli saatu tehtaalta halvalla – itse asiassa yhdellä markalla. Talo rakennettiin tehtaalta saadun tyyppipiirustuksen mukaan, ja tehdas lainasi halvalla korolla rahaakin siihen.

Hyvä tässä oli ollut. Ihan hyvä tavallisen ihmisen elämä.

Aikansa kutakin.

Krapu on otsikoineen tasan sadan sanan tarina, ja haastetta emännöi SusuPetal blogissaan. Tämän viikon sanat ovat oma, mukava, vastustella. Sanojen ei tarvitse olla perusmuodossaan.
Jätä linkki SusuPetalin blogiin omastasi, niin pääset krapurinkiin.

Palautunut?

Viime pyhää on tullut makusteltua tässä monena päivänä.

Olihan se tavallaan ihan huikeaa noin itseni kannalta. Kas, kun minä olen ihan tavallinen maalaiskanttori, teen tasaista kanttorinuraa usein helpoimman kautta. Eikä minulla ole ollut sitten ensimmäisen valekanttorivuoden sellaista kirkkokuoroa, joka kykenisi tekemään niitä asioita, joita tein silloin 1996 syksyllä 1997 keväällä.

Ennen viime sunnuntain projektikuoron harjoituksia olen johtanut kunnollista kuoroa seuraavasti:
Se koko valekanttorivuosi.
Opiskeluajan soveltavat harjoitukset, omalla kohdalla vastuusoveltavat oli 2000 syksyllä ja 2001 keväällä.
Radiojumalanpalvelus adventtina pari vuotta sitten, kaima kyllä sen kuoron harjoitti, minä sitten keikalla johdin.

Yhtään en väheksy sitä liki satapäistä muuta joukkoa, jota olen opettanut ja ohjannut, mutta en onnistunut luomaan siihen joukkoon sellaista opinhaluista fiilistä, mikä kunnon kuoromusiikin edellytyksenä on. Mainitsemani porukka koostuu aivan ihanista ihmisistä, jotka ovat antaneet aikaansa seurakunnan musiikkitoimintaan, mutta jostain syystä suhtautuneet siihen itseään vähättelevästi, vaikka totisesti olen muuta koettanut johtajana. Kun unohdus on iskenyt, on asia kuitattu sillä, että olihan vaatteet sentään siistit, ja kuoronjohtajalle on nakattu kiusaantunut hymy, ja tietenkin asiaan on pitänyt suhtautua ammattimaisesti – siis, että sattuuhan sitä, mutta tottuuhan siihen.

Sunnuntain porukka otti homman alusta pitäen tosissaan, joka harjoituksessa. Laitoin kellekään mitään puhumatta laadukkaan Zoom H4N – tallentimeni kirkon etuosaan nauhoittamaan koko komennon, ja sitten pyhäiltana sen musiikkiosuudet purin, normalisoin ja muunsin mp3- muotoon, ja jaoin tuotoksen sekä laulajille, soittajille että säveltäjälle.

Koko viikon olen itsekkäästi kuin mikäkin Narkissos kuunnellut kerran pari päivässä niitä kahta kappaletta, jotka opetin ja johdin. Olenko se tosiaan minä, jonka kädenliikkeitä nuo ihanat laulajat ja soittajat seuraavat (normaalisti olen joutunut heiluttamaan kättäni siihen tahtiin kuin laulajat ovat laulaneet…), enkä löydä siitä vikaa. Säveltäjä sai esityksemme kuultavakseen, ja hyväksyi sen. Ja itselleni se merkitsi erittäin paljon eritoten siksi, että aika usein olen viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajan kokenut olevani vaivoin siedetty virsimankeli, ja nyt sain johtaa elämäni ensimmäistä kertaa, 61- vuotiaana, uuden kirkkomusiikkiteoksen kantaesityksen.

Semmoinen hivelee korpilukkarin köyhää ja arpista sielua siinä mielessä, että kelpasinpas edes kerran elämässäni tämmöiseenkin hommaan. Muuten kun se Pyhäaamun rauha ja Mun kanteleeni kauniimmin ovat ainakin kuorototeutuksena vähän hakusassa tai ainakin suuren työn takana.

Se tyhjyyden ja kuivaksi rutistetun hedelmän olo (kiitos kielikuvasta SusuPetal) on mennyt pois, ja reilun viikon päästä oleva seuraava tehtävä, johon rekrytoin kevyen musiikin osaavan laulajan sekä huilistin, on täyttänyt ajatukset eilen ja tänään. Tänään sain sovitukset valmiiksi, ja olen valmiina flyygelin rinnuksiin, lykkään tuomaslauluihin jazz-pitoista soinnutusta, huilistin soittaessa laatimiani obligatoja.

On se tämä kanttorin homma tänä päivänä semmoista. Peruskirkkomusiikki Bacheineen ja kuoroineen, sitten nämä vähän erityyppiset messut, jollaisia on tätä nykyä kerran kuukaudessa. Peruskirkkomusiikki on siitä helpompaa, että joku on sentään säveltänyt ja sovittanut, itselle jää toteutus. Mutta kun tulee tätä tuomasmessu- tyyppistä, niin ei ne soittajat mitään taivaasta leijunutta soita, vaan se on kanttoririevun nuoteiksi kirjoitettava. Toki on kevyen musiikin osaajiakin olemassa, joita käyttämällä nämä sovitus- ja kirjoitushommat jäisivät vähemmälle, saati ettei olemattomiin, mutta se on heille ammatti, ja he tulevat, jos heille maksetaan. Aika usein maksetaankin, mutta kyllä luottamushenkilöt ja hallinto haluavat välillä ihan vapaaehtoisiakin, nollan euron porukkaa käytettävän. Ja se kaatuu sen seurakunnan muusikon päälle, joka sovittaa, harjoituttaa ja vapaaehtoisten kanssa toteuttaa, työmäärä on noin nelinkertainen verrattuna siihen, että käppäilisi itse urkuparvelle ja hoitaisi homman hyvin harjoiteltunakin.

Ammatinvalintakysymys.

Palautumassa

Olipahan taas rypistys, ja vieläpä jalat kuivina siitä selvisin.

Oli nimittäin työtoverin juhlapäivä, juhlamessu, johon muusikkotyökaveri innostui tilaamaan oikein säveltäjältä säestyksellisen kuoroteoksen, joka tuossa sitten opeteltiin, harjoiteltiin ja eilen esitettiin. Se oli minun kohdalla ensimmäinen ja viimeinen kantaesitys, jonka opettelin, harjoitutin ja johdin.

Ei toki siksi, että se olisi ollut ikävä homma tai olisi mennyt huonosti, säveltäjä sain esityksestä nauhoitteen ja hyväksyi (herrasmies kun on) tulkintamme. Loppuu vain tämä ura ennen sitä. Tuskinpa tulee ainakaan johdettavakseni kantaesitystä lähivuosina, kun tämä ensimmäinenkin tuli 27 vuoden pakertamisen jälkeen.

Tämä on kuvaus erään kirkkomusiikkiteoksen tilauksesta, opiskelusta, harjoittamisesta ja esittämisestä:

Juhlamessuun päätetään koota jonkinlainen lauluryhmä tai kuoro, koska me kaikki kolme kanttoria olemme siinä mukana. Urkutaiteilija toimii luonnollisesti urkurina, minä ja pomo kanttoreina, minä etunenässä, koskapa olen kyseisen kirkon kanttori.
Ajattelemme, että psalmi ja vuorovirsi ovat sopiva määrä vokaalimusiikkia, koska juhlamessu on aivan joulun ja loppiaisen kainalossa, ja etenkin työkavereilla on hommaa kovasti – minähän herrastelen joulun vapaalla.

Päätetään tilata tunnetulta kirkkomuusikolta psalmi ja vuorovirsisovitus. Säveltäjä ottaa kopin, ja tekee yhdessä päivässä hienon teoksen, ja löytää arkistoistaan hienon vuorovirsisovituksen juuri siihen virteen, mitä ajattelemme. Seuraavana päivänä saapuvat teoksen nuotit, ja minä alan sitä opiskella, sillä vastaan siitä, että porukka osaa sen.

Olen koonnut lauluporukkaa koronan romuttaman kuoroelämän raunioista halukkaita etsien. Osa ei halua tulla mukaan, sentään saan maaniteltua neljä sopraanoa, joista yksi on kolleega, kaksi alttoa, yhden tenorin ja kaksi bassoa. Ei auta muu kuin johtamisen ohella laulaa tenoria.

Teen tietokoneella harjoitusnauhoitteen, jossa jokainen stemma erottuu kudoksesta. Samalla opin jokaisen stemman itsekin.

Alan sopia harjoitusaikataulua. Torstai sopii kaikille, ja raivaan kalenteristani kolme torstai-iltaa, varaan tilat. Ensimmäisestä harjoituksista toinen altto joutuu olemaan poissa, sillä on joku työjuttu. Yksi sopraano on sairaana, flunssa-aalto. Ensimmäisissä harjoituksissa toinen basso saa astmakohtauksen, sillä hän on allerginen parfyymeille, jollaista yksi laulajista on tullut laittaneeksi.

Koetan sanoa mahdollisimman hienovaraisesti, että jos pystyttäisiin tämä keikka menemään ilman parfyymeja, ja se sopii kaikille. Huoh, tuosta olisi voinut seurata vaikka palkokasvin nenään veto, mutta tällä kertaa se vältettiin.

Pidämme toisen harjoituksen, ja toinen altoista on puolestaan influenssan vuoteeseen kaatama, viimeksi sairastunut sopraano on sen sijaan tervehtynyt, ja hätäpäissäni pyydän kollegaa laulamaan sen ainoan alton kaverina. Olet ammattilainen, sanon hänelle.

Vähän ennen joulua saamme koolle lopulta koko porukan, harjoituksen pidämme jo pelipaikalla kirkossa. Urkuri ja oboisti tulevat paikalle myös, se toinen altto on ensimmäistä kertaa mukana. Onneksi on nuotinlukutaitoinen ja tehnyt kotiläksynsä, saamme laulut menemään. Ensimmäistä kertaa päästän ajatuksiini, että ehkä tässä ei tarvita häpeää tästä selviämiseen. Kenties jalat pysyvät kuivina. Kiitän soittajia ja laulajia, ja toinen altto, joka on nyt ensimmäistä kertaa mukana, kysyy, voiko olla mukana. Sanon että kyllä, ja että jos hän haluaa, niin mennään tuohon viereiseen saliin katsomaan vielä hänen osuutensa.

Viimeinen harjoitus on päivää ennen h-hetkeä. Yksi sopraano on ollut influenssassa ja sanoo säästävänsä äänensä itse keikalle. Saamme laulut nyt menemään, vaikeaksi osoittautunut fugato-jaksokin menee ensimmäistä kertaa virheettä. Tempo vähän hidastuu, mutta kiritään se sitten takaisin, kun vaikea paikka on ohitettu.

H-hetki. Tässä se on. This is it, sanotaan ameriikkalaisissa elokuvissa. Olen pyytänyt laulajat tuntia ennen h-hetkeä äänenavaukseen, ja laulatan laulut a cappella läpi. Ne sujuvat.

Menemme parvelle, ja siellä on kuin onkin myös se potenut sopraano, varma laulaja, ja koko porukka on täysi! Voi miten ihanaa. Messu alkaa, menee kulkue ja alkuvirsi, ja tässä on virkaan asettaminen, joten lääninrovasti pitää puheen virkaan vihittävälle, sitten messu jatkuu, ja tulee psalmin paikka.

Laulajat nousevat, urkuri aloittaa, oboisti on valmiina, ja kaikki seuraavat johtamistani. Tämä on kieltämättä hieno tunne, minä olen tämän opettanut, minä tämän johdan, ennen esittämättömän kirkkomusiikkiteoksen. Teos menee hienosti, minulta pääsee sisimmässäni ensimmäinen helpotuksen huokaus.

Messu jatkuu, kolminaisuusvirren veisaan kanttorin ominaisuudessa tanakasti pönöttäen, ja ilokseni myös seurakunta laulaa mukana.

Toisen lukukappaleen jälkeen tulee päivän virsi, se vuorovirsi. Ensimmäinen säkeistö on kuorolle helppo – säveltäjälle ominaista on tehdä laulajille mieluista satsia maustettuna haasteilla, joka tuleekin sitten kolmannessa säkeistössä.
Mutta sitä ennen on toinen säkeistö, jonka taas pönöttäen veisaan, ja seurakunta mukana.
Kolmannen säkeistön säveltäjä on käsitellyt kontrapunktisesti, oboella maustettuna. Eli siis kuoro a cappella ja oboe. Sekin menee, minun on laulamiseni ohella muistettava johtaakin, tässä horisontaalisessa pätkässä on eri stemmoille lähtöjen näyttämistä tosi paljon, ja skarppina saa kyllä johtajakin olla. Mutta sekin sujuu, ja helpotukseni on suuri. Tästä messun loppuun riittää virsien esilaulanta, ja helpotukseni on käsin kosketeltava.

***
Tämä oli harvinaista herkkua. Viimeisen 20 vuoden aikana olen vetänyt lähinnä pientä kyläkuoroa ja kehittyvien laulajien kuoroa, ja näissä haasteena on ollut löytää sellainen lähestymistapa, että saadaan laulut menemään. En ollenkaan väheksy näitäkään laulajia, he vain eivät katso tarpeelliseksi harjoitella omin päin, vaan kun harjoituksiin lähtevät, ottavat nuottikansion tai – kirjan siitä, mihin edellisistä harjoituksista tultuaan sen jättivät. Tavallaan on sääli, kun vähättelevät omia kykyjään. Mutta tämä on vanhaa rukoilevaisseutua, ja vähänkin fiinimpi musisointi on vielä lähihistoriassa koettu kaiketi synnillisenä, kontrapunkti on kirvoittanut kuulijoilta sellaista kommenttia, että ”kui nee sana tuliva eri aikaha, iha merkilistä tää ny sit oli”.


Kerran sain pikkukylän kuorolla menemään saman säveltäjän psalmimusiikin. Kerran johdin paikkakunnan ykköskuoroa radiojumalanpalveluksessa. Ja nyt siis parhaimmista parhaimpien paikkakunnan laulajain oikeastaan ei kuoro, vaan lauluyhtye. Laulajia kun oli yhdeksän plus laulava johtaja. No, sanottakoon sitä miksi sanotaan.

Minun kokemukseni kuoronjohtajuudesta ovat kahtalaiset.
Parhaimmillaan, kuten eilen, se on palkitsevaa. Laulajat ovat innostuneita, tekevät kotiläksynsä, ja sairasteluista ja poissaoloista huolimatta hoitavat tonttinsa moitteettomasti, ja kanttoririepu säilyy jalat kuivina.

Toisaalta siinä joutuu sietämään suurta epävarmuutta. Sairastumisillehan ei mitään voi, mutta kyllä kynnys jäädä kotiin tai pois harjoituksista on monesti todella matala. On toki niin, että kun vapaaehtoisten kanssa toimii, niin eipä heiltä ihan sen tason sitoutumista sovi odottaa kuin palkkaa nauttivilta.

***
Jälkipyykki ja ETS

Luulisi, että tuollaisen menestyksellisen työrupeaman jälkeen tulisi riemukas, euforinen olo. Näin asia onkin juuri tilaisuuden jälkeen ja vielä juhlassa kahvipöydässäkin osin. Kävin kiittämässä jokaista osallistujaa henkilökohtaisesti, ja ihan reilusti sanoin, että tämä oli urani yksi eittämättömistä kohokohdista, joka tulee jäämään muistoihini.

Kirkosta tullessa, matkalla juhlaan, siitä pihan yli kävellessämme pidimme jo debriefingiä kolleegan kanssa. Siinä jo tuli itsellä se ETS ensimmäisen kerran. Toisaalta helpotus siitä, että selvisin vaativasta tehtävästä ihan hyvin, toisaalta kalvaa jo ne muutamat pienet yksityiskohdat, jotka olisivat voineet mennä paremminkin.

Juhlassa löydän paikkani paikalle tulleen naiskolleegan lähistöltä, hän kiittelee musiikista. Kolleegan tuntien tiedän, ettei hänellä ole tarvetta mielistellä tai lausua latteuksia, joten otan kiitokset vastaan. Hän lätkäisee nuottikirjan eteeni, ja sanoo, että hän tuossa kohta laulaa, ja sinä säestät. No, mikä siinä, perussettiä. Laulu on tuttu, moneen kertaan säestetty, joten tässäkin pysyy jalat kuivina.

Juhla loppuu, ja lähden kotiin. Nyt tulee se ETS ihan täydellä voimallaan.

Mikä ihmeen ETS?
Vastaus löytyy Mikko Kuustosen kirjasta Omaelämänkerta. Hän kuvaa siinä osuvasti sitä, miten matka Hartwall- areenan parrasvaloista oman takapihan biojäteastialle on lyhyt. Muuan tunnettu kitaristi kiteyttää asian erittäin terävästi.
Pitkän, onnistuneen työrupeaman jälkeen hän herää kotonaan – on joutunut työn vuoksi olemaan tien päällä vielä. Sentään minä saan tehdä työni aina kotoa pitäen, mutta saan ajatuksesta kiinni.

No, soittaja siis herää kodissaan, katsoo sälekaihtimien läpi ulos (ja aina sataa räntää, vuodenajasta riippumatta, tämä ei päde minuun, eilen pyrytti lunta), ja kuulee huokailevansa: ”En tiä, saatana”.

Saan tuosta kiinni erittäin hyvin. Suuren taiteellisen (no joo) ponnistuksen, onnistuneenkin, jälkeen mielen valtaa merkillinen tyhjyys. Onneksi puoliso on oppinut asian ymmärtämään, ja eilenkin töiden jälkeen kävelylenkillä sanoin hänelle, että saatan olla poissaoleva ja ärtynyt.

Miksi sitten teen tällaista, kun se noin koville ottaa?

Kah, en muuta oikein osaa. Arvelen tilanteeni olevan saman, kuin sillä tarinan henkilöllä, joka oli Jumalan kanssa väleissä, ja huokaili tälle ikeensä raskautta. No, Jumalapa vei hänet paikkaan, jossa oli muita ikeitä tai ristejä, ja sanoi, että valitse tuosta sitten sopivampi. Henkilö katseli, koitteli, mutta loppujen lopuksi päätyi siihen, minkä raskautta hän tuli valittaneeksi.

Ja mikä järki olisi 61- vuotiaana vielä vaihtaa alaa? Kuka haluaa kremppaisen harmaapääukon autotehtaan liukuhihnalle tai toimistoon kahvia juomaan?

Mutta hei, ulkona on satanut lunta! Pitää lähteä katsomaan, onko urheiluseuran kaveri ajanut pururadalle hiihtoladun.

Sananen Totuudesta

Olen seurannut erään kansanedustajan kujanjuoksua. En ollenkaan ole juuri mistään samaa mieltä kansanedustajan kanssa, mutta arvelen, että siltikin taidettiin ensin hutkia, ja monesta suunnasta hutkittiinkin, eikä oikein tutkittu ole vieläkään. Sehän oli tämä Хельсинкская правда, joka nuoren miehen kujanjuoksun alulle laittoi, eikä mainittu väline ole kovin kaukana siitä puolueesta, jonka edustaja tämä nuori mies oli. Sillä nuorukaisella kun oli ja on räväköitä ja kainostelemattomia mielipiteitä, ja eräässä mielessä hän on tänään vai eilenkö se oli julkaisemassaan kirjoituksessa oikeassa.

Riippumaton ja kyyninen sivustakatsoja lukee huvittuneena tilitystä, jossa puolueenvaihtaja kertoo liittyneensä edelliseen puolueeseen Totuuden vuoksi, ja että tämä porukka kuitenkin on riippuvainen mielikuvista. Rohkenen arvella, että myös se puolue, johon tämä nuoriherra on liittynyt tai liittymässä, koska se edustaa hänen mielestään totuutta, on riippuvainen mielikuvista.

No, niinhän ne kaikki ovat yhtäältä mielikuvariippuvaisia, toisaalta Totuuden asialla. Totuuden asialla on joka ikinen puolue, yksikään ei sano valhetta tai puolitotuutta edustavansa, edes mielikuvissaan.

Vai olisiko jossain nähtävillä luettelo niistä poliittisista puolueista, jotka edustavat mielestään muuta kuin totuutta? No, jokaisessa puoluetoimistossahan sellainen luettelo jossain muodossa on. Siellä, missä peukalo on päältä katsottuna muiden sormien vasemmalla puolella tai peukalo keskellä kämmentä, syyttävä sormi osoittaa ensinmainitun ja ensinmainitussa asennossa olevan käden peukalon suuntaan. Siellä, missä peukalo on edellisessä esimerkissä mainitulla pidettävän käden muiden sormien oikealla puolella, harhaoppisyytös on tietenkin peukalon osoittamassa suunnassa tai siellä keskellä kämmentä.

Minä sitä vain, että kun tässä niin lännessä ollaan (ja hyvä niin, sanon ma), niin eipä ole itäinen vaikutus kuitenkaan ollenkaan poissa.

Se nimittäin tämä sana ”totuus”, ja sen merkitys.

Meidän kielessämme (jossa on kaiketi kovin vähän ihan omia sanoja, suurin osa on lainaa) on vain yksi totuus. Vaan tuon r—än kielessäpä niitä on kaksi. Pravda ja istina. Näillä kahdella sanalla voidaan tämä käsite totuus ilmaista yksiselitteisesti yhdellä sanalla, ilman lisäselvityksiä. Pravda on se totuus, miten asian pitäisi olla tai miten se pitäisi ymmärtää, ja istina taas kuten asia on tai kuten asia tapahtui. Meillä, rehtien suomalaisten kielessä totuus on totuus, ja merkitys täytyy osata tulkita asiayhteydestä, ja sehän meille rehdeille sinivalkoisille ja -silmäisille Suomen miehille ja naisille ei tule useimmiten edes mieleen, sillä ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla.

Minä, enkä ihan vähänkään, taas eppäilen, että nämä puoluepukarit aina sieltä, missä peukalo on käden päältä katsottuna muiden sormien oikealla puolella aina hamaan sinne, missä peukalo on käden päältä katsottuna muiden sormien vasemmalla puolella, käyttämän – mukaan lukien tämän uutisissa pinnalla olevan nuoren miehen – totuus- sanan merkitys on kuin onkin lainattu ihan itse r—ältä! Periviholliselta, istu ja pala!

Nimittäin onhan se asia sillä tavalla, että tämä totuus, r—äkielellä pravda, tarkoittaa tarkkaan ottaen sitä, miten asian pitäisi olla tai miten se pitäisi ymmärtää.

Että niin omaperäistä ja läntistä ajattelua…

Se on se niiden totuus itse asiassa sama kuin pravda!