Sairasloman viimeinen arkipäivä menossa. Olen valmis työelämän palvelukseen.
Paitsi että vaikka mielelläni menisinkin, on pidettävä vielä vuosilomaa. Enpä olisi pienessä kummassa tätäkään uskonut: t ä y t y y pitää lomaa!
Työtä on tullut pohdittua tosissaan, siis tätä kylälukkariutta. Sitä on takana jo hyvän matkaa kolmattakymmentä vuotta, aluksi viitisen vuotta valekanttorina, yli viisitoista vuotta jo kylälukkarin pätevyyden osoittavat paperit visusti pöytälaatikossa tallessa.
Alkuvaihe oli intoa ja kehittymisen halua täynnä. Voidaan sanoa, että ensimmäiset viisi- kuusi vuotta menivät oppimisen euforiassa.
Vaan entäpä se sonaattimuodon kehittelyjakso, jota oppilaitoksen rehtori muinoin valmistujaisten juhlapuheissa (ziiz, mä muistan jostain juhlapuheesta jotain. Oikein hämmästytän itseni, sillä yleensä en inhoa mitään niin paljon kuin latteuksia viliseviä juhlapuheita) kehotti aloittelemaan. Minun tapauksessani tuo kehittelyjakso oli yllättävän pragmaattinen.
Jotenkin homma pääsi luiskahtamaan huippupragmaattiseksi. Liekö syynä se, kun lykkäsivät silloisen pikkuseurakunnan kanttorille lisähommaksi ihan muuta, ja se muu vei moniksi vuosiksi aika suuren osan ajasta. Toisaalta, se palkanlisä oli silloin sangen tarpeellinen, kun oli pakko repiä kaikki sentit, mitä suinkin sai. Mutta voidaan sanoa, että 20000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä nähtiin intoa hehkuvan, uuden oppimisesta riemastuvan kylälukkarin muuttuminen pragmaattiseksi, harjoittelemattomaksi ja musiikilliselta tasoltaan aina vain huonommaksi.
Pohjanoteeraus taisi tulla ensimmäisen vuosikymmenen lopulla, se oli yksi tuomiosunnuntai. Tuolloin oli työkuviot myllätty ylösalaisin, ja entinen pikkuseurakunnan kanttori oli vähän suuremman seurakunnan 3. kanttori. Olin soittamassa tuomiosunnuntain jumalanpalvelusta ei-kotikirkossani, ja ajattelin soittaa päätössoittona Joonas Kokkosen Lux Aeterna – kappaleen, jonka ennen niin hyvin osasin. Silloin en osannut, vaan arvattavasti esitys on ollut haparoiva. En sitä muista. Mutta palautteen muistan, se oli murhaava. Pappi kertoi myöhemmin, että muuan tuohtunut kirkkovieras oli sanonut, että kanttoria on kiellettävä soittamasta tuollaista kummallista musiikkia.
Siitä alkoi prosessi, että jotain tarttis tehdä, soitollekin. Laulua olin jo prepannut pari vuotta hyvän opettajan johdolla, ja preppaisin vielä monta vuotta. Lopetin aluksi kaiken urkumusiikin, ihan kaiken. Soitin helppoja pikkukappaleita, jos niitäkään. Kannoin kirkon parvelta Bachit, Boëllmanit, Mendelssohnit sun muut kotiin vähän kerrassaan – en niihin enää koskisi! Sentään Albinonin Adagio, Lindbergin Vanha virsi Taalainmaan karjamajoilta, Mendelssohnin ja Kuulan häämarssit ym. olivat vielä jonkinlaisessa esityskunnossa.
2011 syksyllä tein päätöksen: jään vuorotteluvapaalle. Tein hakemuksen, sovin töissä asioista. Ja kevättalvella 2012 ostin kotiin digitaaliurut. Olin päättänyt opetella uudestaan soittamaan. Tuon lähimmän kirkon urut ovat kyllä oivalliset virsisoittoon, mutta varsinainen urkuohjelmisto on niillä ongelmallista. Kas, kun vuonna 1877 rakennetut mekaaniset urut ovat raskaat, äänitykseltään hyvin hitaasti syttyvät, ja kaiken kukkuraksi jalkion yläpäästä puuttuu kvartin verran kapuloita, jotta voisi urkuohjelmistoa harjoitella.
Ja siitä se alkoi. Sain raavittua syvimmän alennustilan hetkellä aloitetun sellonsoiton peruskurssin kasaan, otin sieltä kaapista ne Bachit, Mendelssohnit, Boëllmanit, Franckit y.m., ja aloin tutkailla, josko niitä voisi oppia.
Se kun tuo soittotaitokin on sellainen, että jos harjoittelun lopettaa, niin se taantuu äkkiä. Siinä sitä sitten koetin ottaa sormiin ja jalkoihin kappaleita, joita en ennen ollut yrittänytkään. Kesällä 2014 osallistuin oikein sellaiselle urkujensoittokurssille, opettajana oli kohtalaisen tunnettu suomalainen urkuri. Sen kurssin päätteeksi soitin konsertissa eräässä uusimaalaisessa kirkossa muiden kurssilaisten kanssa, ja kylläpä maistui ja tuntuikin hyvältä!
Samalla kurssilla sain opetusta improvisaatiossa ja virsisoitossa, ja aloin kehittämään noita kahta urkurille tärkeitä asioita. Kas, kun virsiä voi soittaa kiltisti Koraalikirjasta sen kummemmin asioita miettimättä tai sitten asioita miettien. Vaan minun tieni vei irti mokomasta neliäänisestä vakiolaitoksesta (ei siksi, että se olisi huono, vaan siksi, että oma soinnuttelu tuntuu luonnikkaammalta), soittamaan ihan vakiona tenoricantusfirmusta (opettaja sanoi, että soita virsiä myös tenoricantusfirmuksella, t.s. virren sävelmä kudoksen toiseksi alimmassa äänessä).
Etenkin tuolla viimeksi mainitulla on ollut erittäin myönteinen vaikutus yhteislauluun. Kuluneena vuonna, pitkin kevättä oikeastaan, olen saanut monen monta kertaa tuossa vakikirkossani ihan vain soittaa ja kuunnella seurakunnan veisuuta. No, siihen vaikuttanee myös se, että vieraspaikkakuntalainen herätyskristillinen perhe on hankkinut paikkakunnalta loma-asunnon, ja viettää viikonloput siellä, tulevat meidän kirkkoon sunnuntaisin ja laulavat senpäiväisen voimakkaasti, vetävät nämä paikalliset huulten välistä vaivoin mumisevat mukaansa.
Nyt pohdin tässä, että kuinka välttää pragmatismi, kun palaan töihin. Tosiasia on se, että tavallisissa jumalanpalveluksissa kukaan ei kaipaa niitä kappaleita, joita olen pitkin kesää, leikatun jalan alettua taipua, tässä kotona harjoitellut. Konsertoimaan en ole tarpeeksi taitava, ja kanttorikollegiossamme on tänä vuonna aloittanut todellinen Urkuri. Hänen säkenöivä soittonsa, jota teknisen osaamisen puutteet eivät rajoita, on kyllä sangen inspiroivaa. On ilo olla kanttorina hänen ollessaan urkurina!
Että jos vaikka opettelisi vaikka omaksi ilokseen näitä hienoja urkukappaleita, jotka jo nyt ovat ”haamullaan” (kuulostavat paikka paikoin soittamanani melko hyvältä), ja lauluvuoron tullessa (silloin kun muusikkoja on kaksi) treenaisi vaikka Händeliä tai Bachia tai muuta hienoa. Ja sitä virsisoittoa kehittäisi vielä edelleenkin, eihän se koskaan liian hyvällä tasolla ole.
Tällaisin miettein on kesän vilttiketjussa tilannetta seurannut kylälukkari. Hus hus paha pragmatismi, pysykööt tämä halu oppia vielä jotain uutta.
Äijäblogi IV 