… niin, en ole enää vuosilomalla. Mutta maanantai ja tiistai ovat hommassani vapaapäiviä, ellei ole viikonloppuvapaata tulossa – ja sellainenhan tulee vasta syyskuussa joskus. Olen jo puhunut työaiheisen puhelun, olisi kai pitänyt puhua toinenkin.
Ihmisillä on kummallisia tapoja, tosin ”ihmiset”, joista kirjoitan, on yhä pienenevä joukko.
Itse kuulun joukkoon, josta en käytä nimitystä ”ihmiset” vaan vuorotyöläiset tai epätyypillisissä työsuhteissa olevat tai kaupan alan työntekijät. Taidan olla epätyypillisessä virassa olija, koska olen viranhaltija. No, toisaalta jotkut saavat viikonlopuista ja illoista, jotka ovat meikäläisen tyypillisimpiä työaikoja, jotain erityistä korvausta, meikäläinen ei. Olkoot joulu, pääsiäinen, juhannus tai mikä vaan pyhä, niin samoilla mennään. Toki ammatinvalintakysymys. Mitäs läksit.
Mutta nämä ihmiset. Ne on töissä kunnilla, kaupungeilla tai yksityisissä yrityksissä. Ihan jotkut saattaa olla jopa valtiolla. He tekevät töitä maanantaista perjantaihin sanokaamme kello 6 ja 22 välillä. Lauantait ja sunnuntait heillä on vapaat. Heidän joukkoonsa minulla olisi suuri halu päästä. Seuraavin rajoituksin: en halua opettaa lapsia tai varhaisnuoria, heidän itsensä takia. Myöskään en ainakaan toistaiseksi halua tehdä osa-aikatyötä. Muuten osa-aikatyö minulle kävisi ja olisi jopa herkkua, mutta lompakko on asiasta eri mieltä.
No niin. Ihmisillä on omituisia tapoja. He lähtevät töihin vain maanantaista perjantaihin. Harvemmin, jos koskaan lauantaisin tai pyhäpäivinä. Sellainen oli normaalia, kun olin nuori. Yrittäjät teki itseni yrittäjänä ollessa pääsääntöisesti maanantaista lauantaihin, sunnuntaisin pidettiin putiikki kiinni tai oltiin vain joka toinen sunnuntai verstaalla.
Sillä vain tästä nyt mainitsen, kun kaksi tuntemaani kolleegaa vaihtoivat juuri normaaleiksi ihmisiksi. Kumpikin jotenkin sosiaali-ja terveysalaa sivuten, sellaisiin hommiin, jossa työt tapahtuvat pääsääntöisesti maanantaista perjantaihin kello 8 ja 17 välillä.
Kadehdin. Meikäläisellä nuo ajat ovat erilaisiin palavereihin osallistumista, laitoshartauksia tai harjoittelua, jota kukaan ei noteeraa tai arvosta. Jos jossain siunauksessa, häissä tai jumalanpalveluksessa soitto sujuu, se on tehty näinä arkipäivinä, istuen soittopelin ääressä silloin, kun kalenterissa ei ole niitä typeriä kokouksia tai sinänsä tarpeellisia laitoshartauksia tai varttuneiden kerhoja, joissa läsnäolo on tärkeää.
Tässä ammatissa tulee melkoiseksi erakoksi, tai ainakin minä olen tullut. Kutsu jonkun henkilön juhliin on kauhistus, sillä siihen sisältyy useimmiten oletus siitä, että esitän juhlissa jotain. Jos sanon asiasta, että en ole kovin halukas esittämään, tulee kommentiksi, että ”ei meillä niin ole väliä siitä, oletko harjoitellut, vaan siitä, että laulat/soitat”. No mitä tuohon meikäläinen?
No he, että niinkö arvotonta on tosiaankin tämä, mitä on tosissaan tekevinään. Että itselle jollain tavalla merkitykselliset ihmiset ajattelevat, että ihan sama, miten se suutaan aukoo tai nakkejaan viuhuttaa.
Niinpä on asia niin, että kaiken sorttisiin juhliin osallistuminen on kauhistus.
Niinpä suosittelen seuraavaa:
Jos lapsesi tai lapsenlapsesi harrastaa musiikkia, yritä ohjata häntä vaikka urheiluharrastukseen tai kuitenkin niin, ettei hän mene konservatorioon tai musiikkikorkeakouluun. Sillä musiikki on ammattina vihoviimeinen. Työtilaisuudet ovat opettamista lukuun ottamatta iltaisin tai viikonloppuisin. Enimmät kanssaeläjät -syyttämättä heitä mitenkään – ajattelevat, että tuolla henkilöllä on joku ihme lahja, vaikka kyse on äärimmäisen tympeällä ja yksitotisella työllä ylläpidettävästä taidosta. Aitoa arvostusta saavat vain huiput, joita on yksi kymmenestä tuhannesta. Me loput ollaan niitä, joiden oletetaan juhlissa laulavan ihan huviksemme, kuten varmaankin putkimiehet avaavat viemärin tai laittavat vakuutusvastuulla astianpesukoneen ihan omalla lahjakkuudellaan tai taidollaan. Tai autonasentajat korjaavat moottorihäiriövalon aiheuttajan ihan muuten vain huvikseen, odottamatta työstään mitään palkkiota.
Myös olisi ollut mukavaa, jos rakennusalan ammattilaistuttavani olisivat tulleet kotini remonttiin ihan sillä, että tarjoaisin kahvit ja silliperunat, mutta eipä tullut mieleen kysyä… no, kaksi kaveria oli sellaista, jotka pyysin tekemään hommaa, jota en itse osannut, eli tasoitteen levittämisen ja laatoituksen, kummallekin ihan maksoin säädetyn palkan.
Loistava poikkeus on ystävä, joka halusi minun opettavan lastaan soittamaan. Hän maksoi ihan asianmukaisen taksan jokaisesta oppitunnista, jonka kävin lapselleen pitämässä. Hän omien sanojensa mukaan ei ymmärrä musiikista mitään, mutta ymmärsipä sen, että se on totista työtä, jonka tekijälle kuuluu palkka.
Niin, tämän päreen tarkoitus on se, että jos joku tykkää esittää musiikkia, runoutta tai muuta, niin kannattaa huolehtia siitä, että on sukunsa ihmisiä, jotka ei ymmärrä näiden ns. hengen taitojen olevan totista ja aikaa ja harjoitusta vaativaa työtä. On olemassa ihmisiä, jotka harrastavat ja haluavat päästä esille, me ammattilaiset toivoisimme kohtuullista korvausta siitä, että teemme työtämme.
Niin. Äijä on perinpohjaisen kyllästynyt muusikkouteensa. Se ei ole lähellläkään mitään kunnollista, mutta monelle ns. tavalliselle tallaajalle kelpaa, etenkin, jos siitä ei tarvitse mitään maksaa. Että ihan vain esiintymisen riemusta…
Mutta ystävät, tai tuttavat. Uskotteko, että kaipaan sellaista maanantaista perjantaihin olevaa työtä, josta saisi vaikkapa 2600 euron kuukausipalkkaa. Johon pystyisin. Tämän seikan tarkasteleminen on kyllä melko kolkko toimenpide. En osaa, kukaan ei maksa, ei ole saatavissa. Niinpä ei auta kuin tehdä tätä kurjaa ilta-viikonloppuhommaa nämä loput 7-8 vuotta. Ja suostua joskus ilman korvausta mennä laulamaan iskelmiä.
Jos elän eläkkeelle asti, niin on kyllä laulut laulettu ja soitot soitettu. Mutta siihen saakka se menee käy kai näin: Ihminen, huokaise, ota ristisi ja käy. Itsepä sen valitsit.
Äijäblogi IV 