Opetukset unohtuvat

Donald Trump. Vladimir Putin. Viktor Orban. Boris Johnson. Mateusz Morawiecki.

Olemme unohtaneet ensimmäisen ja toisen maailmansodan opetukset.  Ihan laillisesti äänestämme, kuten äänestimme 1930- luvulla kansallissosialistit valtaan Saksassa, äänestämme Putinit, Trumpit, Orbanit, Johnsonit ja Morawieckit valtaan nyt.

Niin unohtuu se eräs jatkuva paraati, josta Pentti Haanpää kirjoitti. Kenraali Impola (Haanpään hahmo) on yleisen pilkan kohteena kaikkialla.

Mutta ihmiset, veljet, sisaret. Kehoon osuva luoti, ydinpommin säteily tai sotien aina aiheuttama kurjuus tekevät aina yhtä kipeää.

Ei minulla muuta, tässä elokuun lopun ihanassa hämärtyvässä illassa. Koko tähänastisen elämäni olen lukenut sodista ja levottomuuksista vain historioitsijoiden kirjoittamana, tällä hetkellä mietin, että sävyttääkö vanhuuttani, sitä tulevaa, erilaiset kahinat ja levottomuudet? Pidän Putinia, Trumpia, Orbania ja Johnsonia ja hengenheimolaisiaan mitä melkoisimpina Turmiolan Tommeina.

Hitler oli jollain tavoin tolkullinen. Hän todistaa vielä tämänkin ajan polvelle turmiollisuudesta, mutta kuinka emme näe Trumpia, Putinia, Johnsonia tai Orbania hänen synkän perintönsä jatkeena?

Neljän vuodenajan ylistys

Kirjoitan tätä elokuun lopun leppeänä iltana. Edessäni etuvasemmalla näen kasvihuoneen, jossa hyötykasvien oksat notkuvat punakeltaisia tigerella-tomaatteja, kasvihuonekurkuissa näkyy olevan useita poimintakypsiä hedelmiä, joita normaalisti haetaan marketeista, mutta kuukauden päivät ollaan haettu tuosta omasta ansarista, kuten tomaattejakin. Keltainen pensastomaatti teki tänään ensimmäisen kypsän hedelmänsä, punaisia ja punakeltaisia ollaan kolmet neljät viikot jo syöty.

 

Mutta lähdetään vuodenaikojen kehuminen ihan kalenterista.

Tammi-helmikuu on sydäntalvea. Sisämaassa usein lumi valaisee muutoin ankeaa pimeyttä, ja joskus täällä lounaassakin. Helmikuun lopulla äijä aktivoituu, ja haeskelee ruukkuja ja kylvömultaa, kylvää tomaatin siemenet.

Maaliskuulla lähdetään monesti Lappiin. Tomaatin taimet on koulittu, pinaatin siemenet on hyvä kylvää tässä kohdassa.

Huhtikuulla tänä vuonna oli jopa helteitä. Ja koivuihin puhkesivat lehdet. Menee se joskus toukokuullekin. Taivas on selkeinä päivinä mukavan värinen. Veneen pääsee monesti laskemaan mereen jo huhtikuussa, niin kävi tänäkin vuonna. Tosin piti laitattaa ohjauskaapeli ammattimiehellä, ja se vähän venytti toimenpidettä.

Monesti toukokuulla pääsee istuttamaan viljelemänsä ja vaalimansa tomaatintaimet kasvihuoneen multaan Maalis-toukokuussa on mukava seurailla muuttolintujen saapumista. On suurikokoisia vesilintuja, on pienempiä siivekkäitä, joita luonnonystävä havannoi kiikarilla tai pitkäobjektiivisella kameralla.

Kesäkuu on monasti oikukas. Pitää varjella kylvöksiään hallaa vastaan, mutta tuo hillitön valo on kyllä jotain suurenmoista! Täällä lounaassakaan ei oikein ole pimeää hetkeä koko vuorokaudessa, puhumattakaan sitten elämästä tuolla vaikka ihan keski-Suomessa tai pohjoisessa. Täällä lounaassa ei ole haitallisessa määrin hyttysiäkään. Sitähän sitä toivoo, että mustikan pölytys onnistuisi.

Moni puutarhanpitäjä näillä kulmin kylvää varhaisperunan tosi aikaisin, jotta saisi juhannuksena uutta Siikliä pöytäänsä. Äijän ruokakunnassa riittää hyvin, jos heinäkuulla saadaan. Eipähän tarvitse kylvöksiä peitellä. Mutta onhan se tuo niin sanottu kukkein kesä kyllä hieno. On vaikka minkä sortin pillikkeitä, kelloja, ja alkukesän voikukkakukinnotkin riemastuttavat.  Viidestä kymmeneen minuuttia päivässä kuluu viljelysten kastelemiseen tai lannoittamiseen.

Syyskesällä puutarha alkaa tuottaa jotain. Sipulit kasvavat, härkäpavut tekevät palkojaan. Perunaa alkaa saada, tomaatit, avomaan ja kasvihuonekurkut alkavat kypsyä. Markettien antimet alkavat tuntua tympeiltä! Heinäkuulla kypsyvät mustikat, ja niitä on mukava kerätä ja säilöä pakastimeen.

Entä myöhäissyksy sitten? Mikseipä sekin menisi. Jos olisi vaikka semmoinen tilanne, että olisi hiljaisen järven rannalla, ja laittaisi aamulla tulet pönttöuuniin, niiden palaessa kävisi muikkuverkoilla ja sitten lämmittelisi kohmeisia käsiään pönttöuunien kupeessa. Sitten laittaisi pellit kiinni, lueskelisi vaikka kirjoja. Tämä on käypäistä ajankulua ihan marraskuulle asti.

Marras- joulukuu on sinänsä melko tympeää aikaa. Mutta jos sattuu olemaan taivas pilvetön, niin voi vaikka etsiskellä jotain tähtikuvioita ihmeteltäväkseen: Iso Karhu, Orion, Seulaset.

Että on näissä Suomen vuodenajoissa paljonkin hyvää. Melko ratkaiseva on sää, onko se kuulas vai pilvinen tahi sateinen.

Lomat on ohi…

… niin, en ole enää vuosilomalla. Mutta maanantai ja tiistai ovat hommassani vapaapäiviä, ellei ole viikonloppuvapaata tulossa – ja sellainenhan tulee vasta syyskuussa joskus. Olen jo puhunut työaiheisen puhelun, olisi kai pitänyt puhua toinenkin.

Ihmisillä on kummallisia tapoja, tosin ”ihmiset”, joista kirjoitan, on yhä pienenevä joukko.

Itse kuulun joukkoon, josta en käytä nimitystä ”ihmiset” vaan vuorotyöläiset tai epätyypillisissä työsuhteissa olevat  tai kaupan alan työntekijät.  Taidan olla epätyypillisessä virassa olija, koska olen viranhaltija.  No, toisaalta jotkut saavat viikonlopuista ja illoista, jotka ovat meikäläisen tyypillisimpiä työaikoja, jotain erityistä korvausta, meikäläinen ei. Olkoot joulu, pääsiäinen, juhannus tai mikä vaan pyhä, niin samoilla mennään. Toki ammatinvalintakysymys. Mitäs läksit.

Mutta nämä ihmiset. Ne on töissä kunnilla, kaupungeilla tai yksityisissä yrityksissä. Ihan jotkut saattaa olla jopa valtiolla.  He tekevät töitä maanantaista perjantaihin sanokaamme kello 6 ja 22 välillä. Lauantait ja sunnuntait heillä on vapaat. Heidän joukkoonsa minulla olisi suuri halu päästä. Seuraavin rajoituksin: en halua opettaa lapsia tai varhaisnuoria, heidän itsensä takia.  Myöskään en ainakaan toistaiseksi halua tehdä osa-aikatyötä. Muuten osa-aikatyö minulle kävisi ja olisi jopa herkkua, mutta lompakko on asiasta eri mieltä.

No niin. Ihmisillä on omituisia tapoja. He lähtevät töihin vain maanantaista perjantaihin. Harvemmin, jos koskaan lauantaisin tai pyhäpäivinä. Sellainen oli normaalia, kun olin nuori. Yrittäjät teki itseni yrittäjänä ollessa pääsääntöisesti maanantaista lauantaihin, sunnuntaisin pidettiin putiikki kiinni tai oltiin vain joka toinen sunnuntai verstaalla.

Sillä vain tästä nyt mainitsen, kun kaksi tuntemaani kolleegaa vaihtoivat juuri normaaleiksi ihmisiksi. Kumpikin jotenkin sosiaali-ja terveysalaa sivuten, sellaisiin hommiin, jossa työt tapahtuvat pääsääntöisesti maanantaista perjantaihin kello 8 ja 17 välillä.

Kadehdin. Meikäläisellä nuo ajat ovat erilaisiin palavereihin osallistumista, laitoshartauksia tai harjoittelua, jota kukaan ei noteeraa tai arvosta. Jos jossain siunauksessa, häissä tai jumalanpalveluksessa soitto sujuu, se on tehty näinä arkipäivinä, istuen soittopelin ääressä silloin, kun kalenterissa ei ole niitä typeriä kokouksia tai sinänsä tarpeellisia laitoshartauksia tai varttuneiden kerhoja, joissa läsnäolo on tärkeää.

Tässä ammatissa tulee melkoiseksi erakoksi, tai ainakin minä olen tullut. Kutsu jonkun henkilön juhliin on kauhistus, sillä siihen sisältyy useimmiten oletus siitä, että esitän juhlissa jotain. Jos sanon asiasta, että en ole kovin halukas esittämään, tulee kommentiksi, että ”ei meillä niin ole väliä siitä, oletko harjoitellut, vaan siitä, että laulat/soitat”. No mitä tuohon meikäläinen?

No he, että niinkö arvotonta on tosiaankin tämä, mitä on tosissaan tekevinään. Että itselle jollain tavalla merkitykselliset ihmiset ajattelevat, että ihan sama, miten se suutaan aukoo tai nakkejaan viuhuttaa.

Niinpä on asia niin, että kaiken sorttisiin juhliin osallistuminen on kauhistus.

Niinpä suosittelen seuraavaa:

Jos lapsesi tai lapsenlapsesi harrastaa musiikkia, yritä ohjata häntä vaikka urheiluharrastukseen tai kuitenkin niin, ettei hän mene konservatorioon tai musiikkikorkeakouluun. Sillä musiikki on ammattina vihoviimeinen. Työtilaisuudet ovat opettamista lukuun ottamatta iltaisin tai viikonloppuisin. Enimmät kanssaeläjät -syyttämättä heitä mitenkään – ajattelevat, että tuolla henkilöllä on joku ihme lahja, vaikka kyse on äärimmäisen tympeällä ja yksitotisella työllä ylläpidettävästä taidosta.  Aitoa arvostusta saavat vain huiput, joita on yksi kymmenestä tuhannesta. Me loput ollaan niitä, joiden oletetaan juhlissa laulavan ihan huviksemme, kuten varmaankin putkimiehet avaavat viemärin tai laittavat vakuutusvastuulla astianpesukoneen ihan omalla lahjakkuudellaan tai taidollaan. Tai autonasentajat korjaavat moottorihäiriövalon aiheuttajan ihan muuten vain huvikseen, odottamatta työstään  mitään palkkiota.

Myös olisi ollut mukavaa, jos rakennusalan ammattilaistuttavani olisivat tulleet kotini remonttiin ihan sillä, että tarjoaisin kahvit ja silliperunat, mutta eipä tullut mieleen kysyä… no, kaksi kaveria oli sellaista, jotka pyysin tekemään hommaa, jota en itse osannut, eli tasoitteen levittämisen ja laatoituksen, kummallekin ihan maksoin säädetyn palkan.

Loistava poikkeus on ystävä, joka halusi minun opettavan lastaan soittamaan. Hän maksoi ihan asianmukaisen taksan jokaisesta oppitunnista, jonka kävin lapselleen pitämässä. Hän omien sanojensa mukaan ei ymmärrä musiikista mitään, mutta ymmärsipä sen, että se on totista työtä, jonka tekijälle kuuluu palkka.

Niin, tämän päreen tarkoitus on se, että jos joku tykkää esittää musiikkia, runoutta tai muuta, niin kannattaa huolehtia siitä, että on sukunsa ihmisiä, jotka ei ymmärrä näiden ns. hengen taitojen olevan totista ja aikaa ja harjoitusta vaativaa työtä. On olemassa ihmisiä, jotka harrastavat ja haluavat päästä esille, me ammattilaiset toivoisimme kohtuullista korvausta siitä, että teemme työtämme.

Niin. Äijä on perinpohjaisen kyllästynyt muusikkouteensa. Se ei ole lähellläkään mitään kunnollista, mutta monelle ns. tavalliselle tallaajalle kelpaa, etenkin, jos siitä ei tarvitse mitään maksaa.  Että ihan vain esiintymisen riemusta…

Mutta ystävät, tai tuttavat. Uskotteko, että kaipaan sellaista maanantaista perjantaihin olevaa työtä, josta saisi vaikkapa 2600 euron kuukausipalkkaa. Johon pystyisin. Tämän seikan tarkasteleminen on kyllä melko kolkko toimenpide. En osaa, kukaan ei maksa, ei ole saatavissa. Niinpä ei auta kuin tehdä tätä kurjaa ilta-viikonloppuhommaa nämä loput 7-8 vuotta.  Ja suostua joskus ilman korvausta mennä laulamaan iskelmiä.

Jos elän eläkkeelle asti, niin on kyllä laulut laulettu ja soitot soitettu.  Mutta siihen saakka se menee käy kai näin: Ihminen, huokaise, ota ristisi ja käy. Itsepä sen valitsit.

Kesälomakuvia

No niin, tässä on lomailtu päälle kaksi viikkoa.

 

Kameraa on tullut raksuteltua joka ikinen päivä, ja kaipa jokunen tänne blogiinkin pitää julkaista.

DSC00895

Kalatiira lenteli yläpuolella yhdellä saarireissulla.

DSC01165

Merilokit ulkoluotojen tuntumassa.

DSC01173

Tätä tovin mietittiin kotona: minkä lokin poikanen tämä on. Missään tapauksessa tämä ei olle rantasipi, kuten joku Facebookissa ehdotti. Kyllä tämä on joku lokin poikanen.

DSC01176

Harmaahaikara lenteli jonakin iltana saarireissulla kuvaajan yli.

DSC01178

Minä en tavoittele kuvattavikseni mitään harvinaisuuksia. Tämä kalatiira kelpasi hyvin. Näitä näkee näillä meidän rannoilla aina.

DSC01195

Mutta pläkä, tyyni, tuuleton meri, on aina kuvaamisen arvoinen kenelle tahansa. Tänä kesänä on ollut todella paljon niin tuulisia päiviä, ettei moottoriveneellämme ole ollut mitään asiaa edes tuohon kotilahdelle. Nyt päästiin ihan reilusti tuohon Selkämeren puolelle, ja ilta oli ihana.

DSC01206

Saaren nimi on Vähä-Haurunen. Se on Selkämeren laitamilla, sellainen kallioinen, pusikkoinen saari. Hyvällä onnella siellä näkee merikihun tai harmaahaikaran. Saarella on paikallisen veneily-yhdistyksen huoltama autiotupa, jossa voi yöpyä.

DSC01207

Näillä main voi silmiinsä saada vaikka tällaisen konttilaivan. Olisiko Raumalle menossa tämä.

DSC01216

Näin syntyjään keskisuomalaisen silmiin miellyttävintä on tietysti nämä maisemat, joissa pilvet heijastuvat suureen veteen.

DSC01221

Lienee jonkin lokin poikanen tämäkin.

DSC01228

Venematkalla väylää pitkin saattaa kohdata tällaisia vesilinnun poikueita.

DSC01230

Mannerveden ja Selkämeren aavan rajamailla olevan saaren rannassa ruokaili kyhmyjoutsen.

DSC01237

Vuosi sitten tuon pilven mailla raivosi hurja metsäpalo.

DSC01241

Koti-Pyhämaahan saapuessa oli väylällä uiskentelemassa joutsenperhe. Vanhemmat ja kolme rumaa ankanpoikasta.

Tällä kertaa ei kesälomalla ihan hirveästi poistuttu tästä kotoa. Se ei oikeastaan haitannut, sillä saamme olla melko lailla rauhassa normaalisti. Pikku kissanpoikamme sai hyvin totutella uuteen asuinympäristöönsä, ja vanhempi kissa taas totutella nuorempaan tulokkaaseen.

Maailma menee miten menee. Sotaveteraanit alkavat olla haudatut, joten Euroopassa ja Venäjälläkin valtaan pääsevät tyypit, jotka tykkäävät uhota. On muuten aika jännä tilanne se, että vaikka edellisestä maailmansodasta on kirjoitettu hyllykilometreittäin kirjoja, jotka kertovat tuon olosuhteen mielettömyydestä, ei nykyihmiset tunnista tuota hulluutta.  Suosittelisin kaikille populisteille luettavaksi niitä kirjoja, jotka kirjoittivat sodissa mukana olleet. Väinö Linnan Tuntematon sotilas on hyvä. Jos ei kirjaa pysty lukemaan, voisi katsella Sam Peckinpachin Rautaristin.

No, tämä minunkin puheeni on toki poleeminen. Uskon vakaasti vaikkapa Veikko Huoviseen, joka vakuutti syvällä rintaäänellä siitä, ettei sillaiset vaatteet, korvikekengät tai sikurikahvi ole mitään tavoittelemisen arvoista. Myös olen tänäkin kuluvana suvena katsellut erään varsinaissuomalaisen seurakuntakodin sankarivainajatauluista, kuinka noin 3000 asukaan pitäjästä kaatui viikon aikana kymmenen nuorukaista Näätäoja- nimisessä paikassa.

Minusta on niin, että jos edellä mainittu tapaus käy, niin se on kamalaa. Kannattaisi käsittääkseni kaikin mahdollisin keinoin välttää tällaista kauheutta. Uskoisin, että jos maailmaa johtaisivat erilaiset ihmiset kuin on vaikka Setä Samulilla, Venäjällä, Kiinassa, joissakin Euroopan maissa, ei tällaisia uhkakuvia tarvitsisi viritellä.  Minun nuoruudessani oli Ameriikassa presidenttinä muuan Ronald. Hän piti tärkeimpänä asianaan sotia silloista Neuvostoliittoa vastaan. Muistan vielä armeijasta päästyäni, kun olin yhdellä rakennustyömaalla töissä, kun vakaana ja luotettavana ihmisenä pitämäni sähkömies luonnehti tuota maailman mahtavinta miestä epiteetillä ”saatanan sotahullu”.
Tätä Ronaldia pidetään nykyisin ns. suurena presidenttinä. Minun mielestäni hän on kaikella tavoin surkea presidentti, joka ansaitsisi vain sen, että koira kävisi nostamassa kinttuaan…

Vaikka hänen nk. ansiostaan ehkä kirjoittelemme livenä tänne verkkoon. Voisin hyvin elää ilman tätä. Se, että ei jouduttu ydinsotaan, oli toki hyvä asia. Tiesiko Ronald bluffinsa, on sitten eri asia, johon en ota kantaa. Muistan vain sen ahdistuksen, joka armeijasta pääsevää nuorukaista kohtasi, Että joko taas tätä joutavaa…

 

Lukeminen vähenee

Sanoi Helsingin Sanomissa tänä aamuna Kai Ehkholm, että kansamme, joka vielä joitakin vuosikymmeniä sitten oli maailman lukijoiden kärjessä, on vajonnut tilaan, jossa edes opiskelijat ei jaksa tenttikirjojaan lukea.

Se on tämä Internet tuonut saatuville nopean tiedonsaannin. Sitä löytää nopeasti tietoa, voi muodostaa mielipiteen tai vaikka gradun lauseen jostain Internetin sivustosta.

Ei veikkosella. Sivistys ei ole miksikään muuttunut. Se on edelleenkin tiukkaa ja perinpohjaista, kuten toimittaja Hannu Taanila joskus lähetyksissään sanoi.

Ei ole tänäkään päivänä mitään sellaista, joka voittaisi painetun, nidotun tai sidotun kirjan. Niitä pitää lukea monta.  Kirjoissa ei tarvita ihan yhtä paljoa medialukutaitoa kuin tarvitaan verkon selaamisessa.

Joskus esiteininä näin kirjaston seinällä julisteen: Lue enemmän. Luulet vähemmän. Että ne silloin sen kauhean Kekkoslovakian aikana tiesivätkin. Että tosiaan, lukemalla mahdollisimman paljon, erilaista, saatat päästä jopa totuudesta osittain jyvälle. Kirjoitettu saa olla poleemistakin, kunhan luetaan kaikki se, mitä käsiin saadaan.

Sellaista se ennen olikin, aikakin joillakin.

Ei ole enää,

Luetun arviointia I: Pekka Haavisto: Hatunnosto

Tällä kesälomalla olen siis saanut ajalliseksi lukea. Sähköinen media jäänyt vähäisemmäksi.

Haaviston kirja on ilmestynyt jotain 8-9 vuotta sitten, ja minä poloinen luen sitä vasta nyt.

En ole koskaan äänestänyt Vihreää Liittoa tai Vihreitä. En niin koskaan.  Myöskin olen valkoinen hieman alle kuusikymppinen heteromies – luulisi olevan sitä pahinta lajia.

Mutta Pekka Haaviston kirjan lukemisesta minulla heräsi yksi tunne, ja se on kunnioitus. Tai arvostus.

Pekka Haavistolla on sellainen ominaisuus, mitä ”puolueuskossa” olevilla harvoin on: kyky ymmärtää toisella tavoinkin ajattelevia, ja pitää silti kiinni omista ajatuksistaan.

Minun arvostukseni poliitikkoja kohtaan on ollut näihin asti melko alhainen. Ehkä olen kunnioittanut vaikka Mahatma Gandhia. Myös Urho Kekkosta, tuota vihattua jyrää, arvostan siitä, että hän luotsasi maamme hankalan kylmän sodan aikana säilyttäen sen sellaisena, että kokoomukselaisetkin saivat vapaasti naukua, miten heitä vainotaan. Jossain muussa järjestelmässä, jonka hännystelystä Kekkosta syytetään, olisivat löytäneet itsensä joltain internointileiriltä, mutta täällä saivat kaiken aikaa ilmaista mieltään vapaasti. Yhtään heistä ei taidettu tuona kauheana Kekkosen aikana hakea kuulusteltavaksi ja hakattavaksi ainakaan poliittisten mielipiteidensä vuoksi, vai haettiinko?

No niin. Mutta asiaan.

Pekka Haavistolla on sellainen melko harvinainen ominaisuus, että hän kykenee kohtaamaan huomattavasti eri tavalla ajattelevan ihan ihmisenä. Niinpä on hän tehnyt rauhantyötä konfliktialueilla, joskus jopa onnistunut saamaan vihanpitäjät neuvottelupöytään. Minä arvostan sellaista.

Sen sijaan en arvosta nyrkit pystyssä olijoita, olivatpa mistä suunnasta tahansa. Ovatpa vihaisia oikeistolaisia, aggressiivisia vasemmistolaisia tai radikaaleja vihreitä. He eivät ole koskaan vieneet mitään rakentavaa eteenpäin.  Toki on pakko sanoa, että mainituissa poliittisissa suuntauksissa (oikeisto, vasemmisto, vihreät, ja vaikkei mainittukaan niin kepulaisissa) on sentään sukunsa keskustelutaitoisia poliitikkoja, jotka eivät demonisoi eri mieltä olevia.

Voin siis suositella Pekka Haaviston kirjaa nimeltä Hatunnosto.

Poliittisesta elämästä tekisi näin ulkopuolisena mieli sanoa havaintonsa. Että täällä tavallisen kansan keskuudessa on tosiaankin  ihmisiä, jotka vannovat jonkin puolueen tai aatteen nimeen, ja sitten demonisoivat vastustajiksensa lukemansa ihmiset, jotka eivät ole samaa mieltä tai ovat reilusti eri mieltä. Joiden maailmankuva on niin säälittävän ahdas, ettei sinne kerta kaikkiaan sovi käsitettäväksi, miten joku v o i kannattaa sitä tai tätä.

Kyllä se on keskustelu ja eriävän mielipiteen hyväksyntä ja arvostus kuitenkin loppupelissä se, millä tätä yhteiskuntaa on rakennettu. Vastakkainasetteluilla ja viholliskuvien luomisella ei ole saavutettu muuta kuin vastakkainasettelua ja viholliskuvien luomista

Huomenna…

…alkaa tämän kesän toisen lomapätkän viimeinen viikko.

Kaksi tuttavakolleegaa, toinen läheinen opiskelukaveri,  on tänä suvena vaihtanut ammattia ja työpaikkaa. Vähän samaan suuntaan ovat menneet, eli musiikki on edelleen jossain osassa, mutta työt ovat maanantaista perjantaihin.

Istu ja pala!

On pakko sanoa, että kun Paraisten urkupäivien konsertissa kesäkuussa improvisoin Frobenius-uruilla, se tuntui makealta. Tai kun sain laulaa erinomaisen pätevän opettajan luvalla Toivo Kuulan Kesäyön kirkkomaalla, olin unelmieni täyttymyksessä.  Mutta edellinen yhtä makealta tuntunut tilanne oli vajaan viiden vuoden takaa. Tai no, pääseehän sitä muutaman kerran vuodessa työkavereiden kanssa musisoimaan ihan töissäkin, mutta puhunkin nyt supermakeista tilanteista. Rakastan edelleen syvästi urkujen soittoa ja urkumusiikkia, ja perinteisen kirkkomusiikin laulamista. Kanttorin viran hoidosta en ole enää ihan yhtä varma.

Pakko on tunnustaa, että olen hekumoinut mielessäni siitä, että jos löytäisi jostain sellaisen homman, jossa saisi tätä niin sanottua osaamistaan käyttää. Tai kelpaisi mikä tahansa maanantaista perjantaihin tehtävä työ, jossa pärjäisin ja josta saisin palkkaa edes sen, minkä tuosta kanttorin hommasta.

Pakko on myöntää, että kun toukokuussa 1996 aloin hoitaa erään pienen seurakunnan kanttorin viransijaisuutta, olin varma siitä, että olen oikealla alallani. Hakeuduin sitten oikein hommaamaan paperitkin, vähimmäiset sellaiset. Voin hakea ns muuta piispainkokouksen hyväksymää tutkintoa edellyttävää virkaa, jollaisia aina silloin tällöin on auki. Sellaista olen hoitanut nykyisessä paikassani kuusitoista vuotta. Edelleen rakastan urkumusiikkia, edelleen rakastan kirkkomusiikkiteoksia.

Mutta en ole ihan varma siitä, että seurakuntalaiset ovat samaa mieltä. Kuinkahan monta kertaa vaikka kuoron ollessa messussa mukana olen päätössoittoa soittaessani havahtunut selkäni takaa kuuluvaan kovaääniseen keskusteluun. Tullut sellaiseen johtopäätökseen, ettei tätä, johon rakkaudella käytän kymmeniä tunteja, toiset niin hirveästi arvosta tai siitä pidä väliä.  Se on johtanut siihen, että ns. virkakirkossani ei soittoja ainakaan minun soittamanani enää kuulla. Ymmärrän kyllä, vähemmästäkin.  Kun olen ”kylässä” kolmessa muussa, saatan soittaakin.

Sen tähden olen viestittänyt someitse näille kahdelle rohkealle ex-kolleegalleni, että kuinka ihailenkaan teitä. Ja oikeastaan vähän kadehdinkin. Ovat, perheelliset, neljissä kymmenissä olevat ihmiset, hakeutuneet töihin, joissa viikonloput ovat pääosin vapaat, kuten oikeillakin ihmisillä. Jolloin ei iltaisin, kun muu perhe tulee kotiin töistä, päiväkodista tai koulusta, lähdetä pitämään jotain hartautta, piiriä tai musiikkiryhmää.

Että reliktiksi tässä itsensä tuntee. Kaikki toki rakastavat, kun töihin palkattuna ja sen tähden palkanmaksajia kuunnellen laulan iskelmiä tai johdan iskelmämusiikista ammentavaa, itse vähemmän arvostamaani musiikkia.  Voin sen sietää, kun kerran siitä elantoni saan. Toisaalta, voisin tehdä sellaistakin, josta en niin itse hirveästi välitä, jos saisin vapaat viikonloput, palkkaa tyydyttävästi (vaikka suomalaisten mediaanipalkan verran, josta nykyisin jään reilusti alapuolelle) ja viikon vähemmän lomaa kuin nyt.

Toisaalta, lähenen jo kuutta kymmentä. Että kai nämä loput seitsemän, kahdeksan vuotta menevät tässä iskelmälaulajana kirkkomuusikon vakanssilla. Jos ei sitten jotain erityistä mahdollisuutta ilmene.

Mutta sen olen kyllä päättänyt, että jos vielä joskus loppusoittoa soittaessani kuorolaiset keskustelevat kovaan ääneen, lopetan soittamisen siihen.