Yksi kirja, kolme elokuvaa

Harvemmin on meikä-äijä ensimmäisten joukossa juuri missään. Niinpä näin Aku Louhimiehen näkemyksen Tuntemattomasta sotilaasta vasta tänään.

Etukäteen ajattelin kenties jonkun muun tavoin, että eikös tuo tarina ole jo kerrottu. Toki kysymys on varsinaisesta klassikosta tarinaksi, sitä en ollenkaan väitä. Tuntematon sotilas on kollektiivisessa muistissa – sitä en tiedä, onko enää nykylapsilla, mutta ainakin meillä, joita sota on ehkä isovanhempien tai vanhempien kautta jotenkin liipannut.  Aloittaessani näitä hommia 22 vuotta sitten saattoi jopa rippileirillä kuulla vielä sitaatteja Tuntemattomasta. Nyt en muista kuulleeni vuosiin.

No, miltä se nyt sitten näytti, miten sen koin?
Aloitetaan mielestäni hyvistä asioista. Jussi Vatanen tekee hyvän suorituksen Koskelana. Myös Eero Ahon tekemä Rokka onnistuu hyvin.
Ja se sodan ikävin puoli, kaatuneiden silpoutuneet ruumiit, tai haavoittuneiden hirvittävät tuskat ovat vähemmän siistityt kuin etenkin ensimmäisessä versiossa. Mollbergissahan horkat, parahdukset ym. olivat jo esillä. Näitä ei lienee syytä kaunistella, enemmän kannatan sodan kuvaamisessa sellaista Peckinpach-tyyliä, jossa sodalta riisutaan kaikki juhlapuheiden tai propagandarunouden viljelemä uljaus.

Parhaimmat jaksot ovat erinomaisia, tarina imee tiiviisti mukaan. Niitä ei kylläkään ole kuin muutama koko elokuvassa. Monet kohdat harpotaan sellaista vauhtia, että olo on vähän sellainen ”Re-acted by bunnies”. Jos haluat tietää, mitä tarkoitan, vilkaise tätä.

Yleisesti ottaen kylläkin kyselen, että minkähän vuoksi tama piti vielä kerran tehdä. Kun kukaan tekijöistä ei varmana edes tiedä, miltä ihan oikeasti tuntuu tuo ihmiskunnan hulluuden ja kaikkinaisen sivistymättömyyden aikaansaama tilanne. En tiedä minäkään, ja olen siitä muuten hirveän onnellinen.

Äijän jälkikritiikki antaa elokuvalle kaksi tähteä.

Hallitus ja lakkoilijat

Tiedotusvälineissä esitetään jälleen kerran teatterikappaletta, niin usein nähtyä, ainoastaan hyvisten ja pahisten osat vaihtuvat. Siinäpä meille sirkushuveja kerrakseen!

Pääosissa ovat tällä kertaa maan hallitus, eritoten pää -ja valtiovarain- ja työministeri, voimatrio siis kokonaisuudessaan. Oppositio, lähinnä puheenjohtajat. Palkansaajien etujärjestöt, käyteaineena, kun eivät muuta voi uskottavuutensa säilyttämiseksi tehdäkään.

Hallituksessa varmaan ovat arvelleet, että kansa mokoma, jos ei suoranaisesti tiedä niin ainakin aavistaa, ettei talouden nousu tainnut hallituksen ansiota olla, vaan suotuisan markkinatilanteen tuomaahan se. Ei auta , vaikka on Yleisradio, Bonnier, Хельсинская правда ja kaikki mahdolliset kanavat suurinpiirtein Kansan Uutisia, Tiedonantajaa tai Demokraattia lukuunottamatta saatu laulamaan samaa laulua…  Toki sivistyneesti annetaan ääni myös toisinajattelijoille, mutta kommentoinnissa ja arvovaltaisimmissa analyyseissä toki annetaan ymmärtää, että epäilemättä isänmaan etu on vaarassa.

Mikä se on isänmaan etu? No, hallitusvastuun kantajain mielestä tieten se, että vallan niin raskas mutta silti niin makoisa ja himottava ies pysyisi omilla hartioilla. Oppositio taas on jyrkästi sitä mieltä, että ei kun heidän se pitäisi saada asioista päättää, silloin hyvä tulisi.

Silviisii mie oon aatelt et ain pittää tehä juon, sanoi Rokka, ja tuon kohdan on poliittinen väki kansalliskirjastamme lukenut, opetellut ja sisäistänyt aivan erityisellä huolella. Hyvänä apuna on puolueiden uskollinen kenttäväki, joka on kuuliaista ja vähän johonkin vihapuheen tapaiseenkin taipuvaista porukkaa, ainakin joskus, ja sen korvasyyhyyn on helppo lausua ikäviä sanoja vastustajaksi otetusta, ja tätä kuuliaiset kentän miehet ja naiset uskollisesti toistavat, mitäs kun pääsee sillä, että senkun hokee, ei tarvitse itse asioita miettiä saati arvojaan punnita…

Niinpä maakuntalehtien uskolliset kolumnistit suoltavat sitä agendaa, mikä  политбюроn johtoa miellyttää, ja jonka se edellä mainittu on myös laatinut tai jonka ohjeuksessa sen on joku laatinut. Merkillepantavaa meissä rahvaassa on se, että etenkin vallassa olevia mieluusti kannatetaan vähän kuin menestyviä jalkapallojoukkueita tai Suomen euroviisuedustajaa, vähän niinkuin hurmoksellisesti tai fanaattisesti. Opposition uskollisilla kannattajilla tai muuten kriittisillä taas on yli kaiken menevä äärimmäisyysesimerkeillä ratsastava raivokas vastustus. Tältä se ainakin näin kansalaispassivistin silmiin näyttää.

Jos nyt kansalaispassivistin kanssa hypoteettisesti keskusteli joku (hallitus)puolueen uskollinen työjuhta, niin eihän siitä keskustelua syntyisi, kun ne puolueuskon silmälaput peittävät ja värittävät katsantoa. Vaikka niinhän se toisaalta on joka maailmankatsomuksessa, niiden lasien läpihän sitä itse kukin katselee…

Sivistyshän kai mitataan sillä, että mitenkä pystyykö sitä jotenkin keskustelemaan, vaikkei yhtä mieltä olisi. Ainakin kaksimieliseksi pystyy yksimielisen helposti muuttamaan, se on vakaa mielipiteeni.

Niin tämä hypoteettinen keskustelu menisi näin:
PUOLUEHENKILÖ: Mitä tarkoitat juonella? (Viitaten tuohon johdantoon)
KANSALAISPASSIVISTI: Sitä, että tässä on kysymys käsikirjoitetusta näytelmästä.
PUOLUEHENKILÖ: Taidat olla kommunisti /porvari/ vihervassari/ liberaali/ persu/ lahtari / punikki /fasisti/stalinisti (valitaan tilanteeseen sopiva nimittelysana, tässä tapauksessa kyseeseen tulevat kommunisti, vihervassari, punikki tai stalinisti, noita muita käyttää fanaattisin osa nykyistä oppositiota)
KANSALAISPASSIVISTI: Olen poliittisesti zombie eli riippumaton, en ole minkään puolueen jäsen enkä kannattaja. Mutta kysyit, että mitä tarkoitan juonella.
PUOLUEHENKILÖ: Olisipa sekin kuultava.
KANSALAISPASSIVISTI: Kyseessä on teatteriesitys laadittuine käsikirjoituksineen. Kuten kaikella taiteella, on tälläkin tarkoitus vaikuttaa ihmisten mielipiteeseen tai mieltymyksiin. ja tässä tapauksessa erityisesti ihmisten äänestyskäyttäytymiseen. Tämäkin teatteriesitys käsikirjoituksen osalta muistuttaa Neuvostoliitossa vallinnutta sosiaalista realismia siltä osin, että näytelmän käsikirjoitus kirjoitetaan valtaapitävien ehdoilla ja toimesta. Tämä ei toki ole ensimmäinen laatuaan, näin ovat tehneet varmaan kaikki hallitukset vuorollaan.
PUOLUEHENKILÖ: Tuo on demokratian halventamista.
KANSALAISPASSIVISTI: Mielipidekysymys. Ehkä paremminkin asian näkemistä sellaisena kuin se oikeasti on, jättäen juhlapuheiden latteudet omaan arvoonsa. Eikös demokratia ole kansanvaltaa.
PUOLUEHENKILÖ: Näin on.
KANSALAISPASSIVISTI: Ja siinä on tällaiset peruselementit kuin hallitus ja oppositio, eikö niin?
PUOLUEHENKILÖ: Kyllä. Jotka paikat kansa äänestämällä määrää. Siinä ilmaisee kansa tahtonsa.
KANSALAISPASSIVISTI: Tai ostaa sian säkissä, miten sen haluaa katsoa. Viittaan tuohon asioiden näkemiseen sellaisina kuin ne ovat.
PUOLUEHENKILÖ: (ivallisena) Kerro nyt, mikä käsikirjoitus tässä on.
KANSALAISPASSIVISTI: No, tämä tapaus on tällä kertaa tällainen: Pää- ja muut ministerit ovat havainneet, että kansa on kohtalaisen tyytymätöntä heidän asiainhoitoonsa. Heidän tukijansa puolestaan ovat tyytyväisiä jo saavutettuun, mutta lisää halajavat.  Nyt niillä on tämä naurettava pienten yritysten irtisanomislaki…
PUOLUEHENKILÖ: (keskeyttää närkästyneenä) Miten niin naurettava. Paljon olisi työpaikkoja täytettävänä, muttei uskalleta täyttää kun joutuu, kuten äsken äänestämisestä sanoit, ostamaan sian säkissä! Myönnä pois.
KANSALAISPASSIVISTI: Älä nyt höpötä, iso ja täysjärkinen ihminen, kuten oletan. On olemassa puolen vuoden koeaika, sitten voi tehdä vaikka toisen puolivuotisen määräaikaisena. Toinen vaihtoehto on käyttää työvoiman vuokrausta. Siellä ei kuulu pienille firmoille ollenkaan mitkään lakkorettelöt, ne on vuokrafirman asia. Niillä on kyllä konstinsa pitää sinne sortuneet aloillaan…
PUOLUEHENKILÖ: En vieläkään ymmärrä, mistä käsikirjoituksesta puhut, sinä nyt liitelet ja laatelet siellä ja täällä, etkö lopultakin selittäisi, mikä se  käsikirjoitus muka on!
KANSALAISPASSIVISTI: No, se on tällainen. Vai olisiko paremminkin synopsis kuin käsikirjoitus, mene ja tiedä. Mutta siis.  On hallituksessa huomattu, että kansa napisee. Vaarana, ihan ilmeisenä on se, että isänmaan etu on vaarassa kansan ymmärtämättömyyden takia. Ja isänmaan etu on se, että me pysymme hallituksessa. Vähän samaan tapaan ajateltu kuin Silvio Berlusconi, joka sanoi vastustavansa kommunisteja, ja kommunisteja olivat kaikki, jotka olivat eri mieltä hänen kanssaan. No, mutta asiaan.
Nyt pitää siis miettiä, miten saadaan kansa pysymään isänmaan edun asialla. Oppositio röykyttää ja epäilemme, että ainakin salaa kansa aplodeeraa.
Mikä siis neuvoksi? Siirtyä suosiolla, taistelematta, opposition röykyttämäänkö? Hell no! Sehän merkitsisi puoluetuen pienenemistä ja näin ollen taloudellisia menetyksiä sille kaikkein tärkeimmälle, eli meidän puolueelle!
Onneksi tai onneksi ja onneksi on tässä tapauksessa olemassa vahvat ammattiliitot, jotka on helppo provosoida lakkoilemaan hallitusta vastaan. He, otetaan jonakin iltana rennosti, ja tehdään lakiesitys, joka suututtaa ammattiliitot. Perustuslaista nyt hitot, me siitä tässä porukassa olla ennenkään välitetty. Sen verran täytyy olla ovela, että otetaan muka huomioon pikkufirmat, joilla ei nyt sinänsä ole mitään merkitystä tässä. Ne on vaan ahkeria ja kunnollisia ne yrittäjät monesti, ja yllättävän moni puolueuskovainenkin.  No, tehdään semmoinen lakiehdotus, että alle 20 työntekijän yrityksissä irtisanomiskynnystä helpotetaan. Liitot nostaa heti äläkän, ja tingitään heti kymmeneen, ja laitetaan joku sanomaan, että katsokaa nyt, hallitus tulee vastaan eikä nuo brezhneviläiset pysähtyneisyyden ajan ammattiliitot pysty antamaan tuumaakaan periksi tässä asiassa. Sopulit saavat tuosta pälpätettävää viikkokausiksi, tulee ylityö- ja vuoronvaihtokiellot, ja sopulit kirjoittaa, että nyt jää vanhukset poliittisen lakon vuoksi ilman ruokaa. Ja katso, päästään ainakin vuodenvaihteeseen asti kohtalaisen kivassa nosteessa, ja sitten päästään jo kampanjoimaan. Otetaan se pami-vaippaporukka valtiksi, kuinka poliittinen lakkoilu koskee kaikista heikko-osaisimpia, sitä opposition ja ammattiliitot haluaa, repikää siitä! Onpahan siitä vaippaporukasta vielä kerran jotain hyötyäkin…
PUOLUEHENKILÖ: Kylläpähän sinä olet itse opposition ja rettelöitsijäliittojen puolella ja brezhneviläinen pysähtyneisyyden ajan ihailija..
KANSALAISPASSIVISTI: Eivät liene aivan viattomia oppositio tai ammattiliitotkaan, matkan varrella lienee niihinkin jotain vallan ajoista tarttunutta, joka haisee… Etta ei sillä. että niitä tässä olisin esimerkiksi nostamassa. Vaan sitä minä vain, että kai tässä niin sanotussa kansanvallassa on jopa parlamenttiin kohdistuva vastustusoikeus? Kun tama nykyinen hallituskomento sitä kovasti kritisoi, että parlamentarismiakin vastaan pullistelevat… Minä muistan siltä ylipolitisoituneelta 1970- luvulta, kun kaikki aina haukkui Reporadiota, taistolaisia. ja Kekkosta kanssa. Ja väärin oli silloin monen mielestä valittu eduskunta.  Varmaan siinä ihan asiaakin oli, samoin kuin nykyäänkin.

Minä tuota vain yritän tätä vallan mekanismia ja keinoja hahmottaa, ei minulla tässä muuta mielenkiintoa asiaan ole. Hoitakoot halulliset, niin kauan kuin ei hallituksen edustaja käy öisin hakemassa ketään kuulusteltavaksi, hakattavaksi tai internoitavaksi.
PUOLUEHENKILÖ: Sinä tätä meidän puoluejärjestelmää tunnut halveeraavan. Mikä sitten olisi parempi, yksinvaltako?
KANSALAISPASSIVISTI: Kyllä tämä ihan sopiva on. Kunhan minun ei tarvitse niissä kokouksissa ja intrigipalavereissa istua, niin minulle sopii. Minä vain koetan nähdä sen luokittelematta sitä hyväksi tai huonoksi, sellaisena kuin se on. Enemmän minua kiinnostaa ja huolettaa kyllä, jos kissa ei tule yöksi kotiin. Ja se on sanottava, että esimerkiksi työlainsäädäntö ja vaikka velkasaneerauslaki ovat hyviä, asiapohjalta tehtyjä lakeja, jotka väitellen ja kiistellen on saatu aikaiseksi. Että hyvää väkeä toisaalta ovat ne, jotka jaksaa vääntää ja juonia.
PUOLUEHENKILÖ: Sinun kanssasi on mahdotonta keskustella.
KANSALAISPASSIVISTI: Eiköhän oteta kahvia ja puhuta vaikka ihan oikeita asioita, vaikka kalansaaliista, sienten ja marjojen esiintymisetä luonnossa, säistä, tai kodin asioista. Mitä tuumaat?

 

Ukko reporankana

Niinhän siinä kävi, että maanantain reuhtominen ruutupaitahihasillaan kostautui oikein komeasti. Vaikka pikkupullon Negritaa kävin hakemassa puutarhatyökoneita paulauttaessani, ja sen hissukseen kuuman veden ja hunajan kera nilistelin tyhjäksi. Lämmin kyllä tuli, ja semmoinen mukavan leppoisa olotila, mutta jo tiistaiaamuna oli selvä, että varsinaista apua ei ollut – niinkuin toki harvemmin on muutenkaan. Tosin mainittavampaa haittaakaan ei ollut, ei tarvinnut kenenkään karkuun juosta eikä lasten leivättä jäädä…

Tiistain sinnittelin jalkeilla, vaan eilisen keskiviikon rojuin sängyn pohjalla pään humistessa kuumeesta. Soitto esimiehelle, jotta en ole työkunnossa. Aikaisemmin en flunssan takia kotiin jäänyt, mutta kun laittoivat sen varaosan – joka toimii hyvin – sanoivat, että flunssan kanssa ei sitten parane leikkiä, se on parasta uskoa ihan tällä puheella. Niinpä tässä on mennyt kolme päivää tupaukkona, huomenna ei onneksi ole kuin yksi kokous iltasella, kaipa sen sitten jotenkin kuppelehtii.

Vaan on se tuo kuumetauti semmoinen, että ”teke nimpal flaatiks”, kuten täällä päin sanotaan. Olen tavaillut Eero Marttisen ihailijaelämänkertaa Veikko Huovisesta sen, minkä tauti on valveilla antanut olla. Ihan mielenkiintoisen kuvan, entisten kaltaisen, piirtää Marttinen yhdestä aikamme parhaista kotimaisista kirjailijoista. Monipuolinen oli, omanlaisensa. Ei oikein muotteihin istunut.

Noh. Tässä hissutellaan kohti viikonloppua, toivon tointuvani töihin, sillä lauantaiksi lupaamaani laulua en oikein kolleegojen riesaksi kehtaisi heittää. On sisällöltään vähän niin ja näin – iskelmä siis on – jopa teologisessa mielessä. Kun olen sen henkisen matkan tullut tehneeksi, että kirkasotsaisuus on vaihtunut siihen vakaumukseen, etten minä ala ohjeistamaan ihmisiä, millä laululla sitä tuon menetyksen kohdattua sopii lohduttautua…
Kaiken lisäksi on vielä niin, että nämä ihmiset, jotka toiveita esittävät, ovat niitä, jotka maksavat meidän virkamiesparasiittien palkat. Ihan äkkiä ei minun oikeustajullani sanota tuossa kohdassa kaksikirjaimista kieltävää verbiä.

Minulla on toki musiikkimakuni, ja se on sangen laaja. Teknoryskytys, rähisevä ja pimeyden voimia manaava metalliryske tai kotimainen työasemaiskelmä ei tähän laajaan aitaukseen sovi. Mutta toisaalta on hyvä mennä joskus pois mukavuusalueeltaan, ehkä huojentaa tällä tavoin edes hitusen verran kanssakulkijan murheista mieltä.

Sängynpohjaraporttini päättyy tähän.

Herranröpi miesten töissä

Öylyssäaamuna tuli semmoinen ajatus, että kun on näin kaunis syyspäivä ja vielä töistä vapaapäivä, niin käynpä vuokraamosta moottorisahan ja oksasilppurin, ja siivoan vähän huonoimpia, aidastoituneimpia luumupuita pois – niitä kyllä riittää, ovat ahkerat vesomaan ne, ja sieltä vesoista ei montaa vuotta noita alkusyksyn makeita herkkuhedelmiä tarvitse odottaa. Se puutikka siinä kyllä on, että kukinnan aikaan on oltava pölyttäjiä eli pörriäisiä, muutoin jää kukinta pelkäksi kevään koristukseksi! Vaan jos hedelmöitys tapahtuu, eikä halla vie, niin on alkusyksystä makoisaa mutusteltavaa!

Ei kun tuumasta toiseen. Moottorisahaa niillä ei ollut, mutta antoivat semmoisen akkukäyttöisen, ihan tavan Jonseredin näköisen, Makitan merkiltään. Sanoi vuokraamon mies että on tehokas peli. Oksasilppuri löytyi, semmoinen väkivahvan oloinen, voimavirralla pelittävä. Antoivat vielä pitkän roikankin mukaan.

No minähän sitten syyspäivän kauneutta ihastellen, kuten Konstan Pylkkerö, työjelin tavallaan ahneesti tuolla pihalla, ruutupaitahihasillani, kun oli lämmintä kuudet-  seitsemättoista asteet. Vaan jo illansuussa tuli takapakki: kurkku kävi santapaperinkarheaksi, syystuuli mokoma kylmetti hikisen paidan kautta herranröpin, ruumiilliseen työhön muinoin tottuneen mutta jo yli kaksi vuosikymmentä uustottumattoman.

Vielä toinen takaisku, väkivahva oksasilppuripa ei paljoa muuta kuin poltti sitä puuta. Sormenvahvuinen oksa ei hääviin silpuksi mennyt, ja vähän meinasi alkaa harmittamaan. No ei kun soittamaan vuokraamoon, väittivät voimavirtavehkeen pyörivän väärin pain, ja mina siihen, että sähkömieheksikö tässä pitää lainavehkeillä ruveta. Ne, että ei toki, käy hakemassa sellainen invertteri, laittavat sinne lastauslaiturille näkyville, kun on jo sulkemisen ajat, enkä sinne ennättäisi. Niinpä vaimo asioidessaan kaupungissa kävi sen mötikän hakemassa, ja mina heti aamusta tänään virittelemään silppuria uudelleen.

Mutta voi. Eihän se mitään silpunnut. Avasin huoltoluukut, ja oli terät niin ”lutteenpersiellä”, että ymmärsin, ettei tällä vehkeellä oksia kyllä silputa. Täytyypä palauttaessaan sanoa, että laittaapa terät. Oksakasa jäi odottamaan aikaa parempaa.

Ja herranröpi tirskuttaa, köhii ja manailee karheaa kurkkuansa. Hunajateetä noin aluksi, rommia ei talossa valitettavasti ole, sehän se kuuman veden ja hunajan kanssa oivallista olisi.

Mitä herranröpi arvelee päivän puheenaiheista? Hallitus ja ammattiyhdistysliike ovat törmäyskurssilla. Kovat on syyttelyt nyt käynnissä. Ihan itse Sixten Korkman jo jyrähti aamun Хельсинская правда ssa. Sehän on tämä Sixten arvostettu mies, jonka mielipiteet otetaan ainakin punnintaan, ja jonka puhe kuunnellaan ja sitä arvioidaan, ei suoralta kädeltä mene kukaan Sixten Korkmanille sanomaan, että pidä sinä kapitalisti suusi kiinni. Eri mieltä saatetaan hyvinkin olla, vaan sitten argumentoidaan vastaan asiallisesti. Semmoista keskustelua kun enemmän olisi…

Flunssainen herranröpi arvelee täältä kansalaispassivistin paikalta, että kyseessä on pääministerin nokitus, provokaatio. Sitä ehkä korpeaa yrittäjävuosiensa väännöt ammattiliittojen kanssa, ja nyt  Kokoomuksen tupailtaosastossa valmistellaan julmaa kostoa.  Eihän toki ole pääministeri sillä lailla tyhmä, ettei tietäisi, mikä tuleman pitää, kun alkaa irtisanomissuojaa isolta, vaikuttavalta osapuolelta kyselemättä sorkkimaan. Myös ihmettelee flunssainen herranröpi, että minkä tähden ensin provokaatio ja sitten odotettu äläs tuommoisesta asiasta. Mikä järki?

Sillä helppohan se olisi yrityksille vuokravirmasta työntekijöitä ottaa pelkästään tarpeeseensa. Haastatin tuossa muuatta  pienyrittäjää, joka sanoi, että kyllä vuokravirma, ainakin hänelle siinä paikassa, kun tilapäisesti oli hommia paljon, toimi hienosti. Kun hommat loppui, lähti ukot kiltisti ja lakkoilemati ulos, odottelemaan seuraavaa työkeikkaansa…  Ihmetteli muuten tuokin itsellinen sitä, että mitä ne hallitusherrat oikein pelleilee. Ei, ei ole nykyään enää työväki paisuksissa, kuten Haanpään Noitaympyrän isäntämies Pate Teikalle valitteli tämän töitä kysellessä… Etta kyllä se aika lailla oma vika on, jos ei saamatonta työmiestä tai – naista maantielle saa maksetuksi.

Ja lyhytaikaisiin tarpeisiin on olemassa tosiaankin nämä vuokrafirmat, joilla on nöyrät ja vahvaselkäiset tekijät vähän joka lähtöön. Kätevää. Ei työterveyshuoltoa, lomia, työehtosopimuksia sun muita… sen kun laskun maksaa ja se on töttöröö. Että sillä tavalla on ammattiyhdistysväen polemiikki ”kahden kerroksen väeksi saattamisesta” vähintäänkin myöhässä, koskapa on olemassa noita työvoimanvuokrausfirmoja, joiden sopimukset lienevät tekijän kannalta mitä melkoisimpia…

Tätserikö luulee pääministeri olevansa, miettii herranröpi, valkokaulustyömies. Sehän se Tätseri pisti ammattiliitot polvilleen jo vuosikymmeniä sitten tuolla saarivaltiossa, ja siellä kaiketi hyvästi mennee, arvelee varmaan pääministeri esikuntineen. Uskollinen vasalli on sillä kanilaakson Sinisen tulevaisuuden mies, joka mieluusti tekkee kuten pyydetään, sillä tietänee, että liekö ees Arkadianmäelle enää asiaa ensi kevään jälkeen…. Paras vaan nyt tehdä ja nauttia edut pois. Ja voihan se oikeasti olla sitä mieltä, että jos saapi laittaa ukon, akan tahi neidin tai poikasen laputtamaan mielensä mukaan, niin siitä hyvä tulee. Kyllä sitä mieltä jokunen aina on, ja siitäpä nyt sitten väännetään ja kovaa, että saapiko näin tehä. Henkeäsalpaavaa. teatteria, joka joka ilta uutisista tulee, jos vain kehtaa katsoa…

Oli tuossa tuonnoittain työkaverina rouva, jonka mies on yrittäjä. Sitä mieltä oli hän, että irtisanominen pitäis olla läpihuutojuttu, ja töitä vaan niin paljon, että sitä voi huomenissa mennä seuraavaan paikkaan hommiin. Sanoi nykysysteemin olevan semmoinen, että ei ole tekijä eikä antaja kumpikaan usein tyytyväinen,  Jos se noin olisikin, niin mikäpä sitten.

Vaan herranröpi katselee sivusta, kansalaispassivistina. Ihmettelee kotkotuksia, ihmettelee lehmänänrieskapääministerin  halua sanella…

Nööh, eipä minnuu ainakaan vielä liikuta. Eilen tuli taas täysi palkkapussi, joka kyllä kaikki tuet kevyesti pesee, vaikkei suuren suuri olekaan.  Ja tuossa männälauantaina oli omainen, joka muistotilaisuudesta lähtiessäni kättä pitkään puristi ja vesissäsilmin kiitteli, kun lauloin poismenneen lempilaulun kappelilla. Etta kaipa sillä herranröpin hommalla jotain merkitystäkin on, ainakin jollekin. Minulla kun on se onni ja ilo, että tuo ihmisten kohtaaminen ja musiikin toteuttaminen on kovastikin himohommaa, josta vielä evankelis-luterilainen seurakunta on maksavinaan jonkinlaista palkkaa. Mutta onpa kelpo määrä palavereja ja kokouksia, joista en niin hirveän paljoa nauti…

Herranröpi alakaa tässä tirskuttamaan, ja pittää pakata ne vehkeet autoon takaisin vuokraamoon vietäväksi. Tuossa on iltapäivällä taloyhtiön hallituksen kokous, siinä samalla arvelin viedä. Ja sama kai se, vaikka kävisi pikkupullon mustaa rommia, kun puodin sivuitse kuitenkin ajelen.

 

 

 

Ilmastopaniikki

Hyvinkin viikon verran on meille ilmastosyntejämme voimallisesti saarnattu ja ihanaa parannuksen armoa tarjottu. Että kun vain kulutusta rutkasti vähennämme, niin riittää se kaikkinainen hyvä, mitä äiti maa tuottaa, pitempään.

On siinä muuten viisailla ihan oikeasti miettimistä. Miten pidetään tämä kapitalismi pystyssä, miten pidetään talouskasvu ja muut kaikkinaiset ihanat hedelmät, mitä olemme huolella viljelleet ja varjelleet. Ja ennen kaikkea, miten markkinat suhtautuvat tähän? Etteivät vain hermostu, ja pörssikurssit sukella, jos rikkaatkin ostavat vain sen, minkä elääkseen tarvitsevat…

Pahintahan tässä on tietysti se, että myös Kiina ja Intia haluavat päästä maistamaan niitä ihania hedelmiä, mitä me länsimaalaiset itsestäänselvyytenä jo nautimme…

Meillä on semmoinen hiukkassuodattemellinen diesel-auto, ollut jo aika pitkään. Sen hiilidioksidipäätsöt ovat muistaakseni 117 grammaa kilometriltä. Dieselöljyä palaa tuommoiset neljät ja puolet litrat sadalla. Minkä takia sitä sitten pitää asua täällä maalla, eikä asettua kaupunkiin, kuten kaikki vastuulliset tekevät?

He, ei ole minulla sellaisia papereita, että missään kaupungissa urkuparvelle päästäisivät. Ja viljelen ilman väkilannoitteita suuren osan syyskesän ruuasta, ja vielä on noissa templeissä aina joku kävijä ollut, kun on tilaisuus järjestetty. Jos suurkaupungin keskustaan muuttaisimme, joutuisimme maksamaan hurjat vuokrat tai ostamaan kalliin asunnon, eikä ole meistä sellaisen velan tekijöiksi.

Että niin ollaan täällä maalaisparasiitteina, tekemässä osaa maamme kaiketi alle promillea maailman kasvihuonekaasupäästöistä.  Asiasta on monenlaista tietoa liikkeellä, kerrotaan muun muassa, että Suomen vuosittaisten kasvihuonepäästöjen aikaansaamiseksi eri valtioilla menee seuraavan pituisia aikoja:

1. Kiinalla 43 tuntia
2. Yhdysvalloilla 70 tuntia
3. Intialla 8 päivää
4. Venäjällä 11 päivää ja
5. Saksalla 22 päivää.

(lähde: Ilmastorealismia – blogi kolmen vuoden takaa)

Tietenkään ei pidä meidän vetää minkäänlaisia johtopäätöksiä, vaan toki tehdä parhaamme täällä Suomessakin.

Muistan 1970- luvun lopulla, kun kävin Jyväskylän Lyseon lukiota. Jo tuolloin oli maantiedossa, jota opetettiin lukion 1. luokalla, kirjan eräs luku Vihreä vallankumous. Asiasta on julkaissut mm. Tiede-lehti ihan mielenkiintoisen artikkelin, joka kannattaa lukaista.

On, on tosiaan tämä maailman meno melkoista. Toisaalta pitäisi talouden kasvaa, toisaalta kulutuksen vähentyä. No, Suomessa kulutusta sääntelee aika hyvin ns. työttömyyden kova ydin, ja esim. tuon ytimen ihmiset kuluttaisivat mielellään enemmän, vaan eivät saa kulutetuksi, kun ei ole, mitä kuluttaa. Entäpä me parempiosaiset, niin kuin minä? Minulla on vielä työ, josta saan sellaista nippa nappa entisen kokoomusministerin tulominimin ( mikä sen Lauran sukunimi nyt sitten oli, joka sanoi, että kuka edes tienaa vähemmän kuin 2600?) ylittävää palkkaa, jolla toki tulen toimeen mainiosti. Ei ole jäänyt syömättä yhtenäkään päivänä. Eikä ole ulosottomieskään sitten vuoden 2003 hätyytellyt.

Valintojakin pystyy tekemään. Kun teki mieli maksakastiketta, ostin maksan kaupan lihatiskistä ihan makulatuuripaperiin käärittynä, en muovirasiaan pakattuna. Eikä ollut edes kallista.

Semmoista se on, täällä rikkaassa pohjoisessa tai lännessä. Päästöjä tuotetaan oikein etunenässä, jos verrataan päästömääriä suhteutettuna väkilukuun.

 

Puhelinmyyjä soitti II

Soi tuossa taas jonakin päivänä, olisiko ollut maanantaina, puhelin. Nyt asialla oli teleoperaattori, joka tarjosi nettiliittymää (käytämme mobiilia). Kun hinta oli 2 vuoden ajan alhaisempi kuin aiemmin käytössä oleva, niin sitten otin. Tein poikkeuksen, kun en yleensä puhelimitse mitään tilaa. En ole varma, oliko se viisasta.

Ja sitten, heti seuraavana päivänä, että tähän liittymäkauppaan kuuluisi myös semmoinen ja tämmöinen palvelu, ja laitteen saat vielä ilmaiseksi. Sanoin, etten tarvitse, mutta ei ottanut tuo moottoripuhuja asiaa kuuleviin korviinsakaan.  Niin tulin sanoneeksi, että laita nyt sitten, mutta tulen käyttämään kuluttajansuojalain turvaamaa palautusoikeuttani.

Tänään se paketti tuli, siellä oli laite. En avannut pakettia kuin sen verran, että täytin palautuslomakkeen, jonka sujautin pakettiin, ja lähetin sen takaisin. Itse sähköinen vempele oli pakattu laatikkoon, jonka päässä olevasta tarrasta ilmeni lappuun tarvittavat tiedot.  Ei ollut tällä kertaa meikäläisen touhuissa järjen häivääkään.

Sellainen lapsellinen ajatus minulla on, että jos vaikka siitä se moottoriturpa saisi tiedon, ja herkeäisivät minulle soittamasta.

Telemarkkinointialaa on kiittäminen siitä, että ihmisiä ei tahdo saada puhelimitse kiinni, jos ei satu olemaan niiden puhelimen osoitekirjassa oma numero olemaan. Tuntemattomaan numeroon vastaaminen on sillä tavalla riskaabelia, että voi joutua epämiellyttävään keskusteluun, jollaisia kyllä muutoinkin riittää ihan tarpeeksi. Niinpä moni jättää vastaamatta, tai katsoo numeronnäyttämissovelluksesta, että jaaha, ei kannata.

Menneiden haikailun lääke

Kirjoitti tänään Helsingin Sanomain (Хельсинская правда )  toimituspäällikkö Jaakko Kangasluoma oikein pääkirjoitusosiossa hauskan ja kärjistetyn kirjoituksen, joka oli otsakoitu näin:

”Menneiden haikailuun on tehokas lääke: paluu 1980- luvun Suomeen”.

Aluksi toimituspäällikkö muistelee 1980- luvun loppua Seinäjoella. Minä asuin tuolloin Jyväskylän lähistöllä olevassa pikkukunnassa, jossa olin koko siihenastisen elämäni asunutkin. Olin käynyt Jyväskylän Lyseon lukiota, josta pääsin ylioppilaaksi 1980. Elin koko 1980- luvun mainitun pikkukaupungin vaikutuspiirissä.

Aluksi toimituspäällikkö sanoo, että Seinäjoella oikeastaan minne tahansa lähtiessä oli todennäköisempää saada selkäänsä kuin olla saamatta. Siis Etelä-Pohjanmaalla, johon Seinäjoki kuuluu, on harjoitettu näköjään silmitöntä, teini-ikäisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Kirjoituksesta ei ilmene, ovatko pahoinpitelijät olleet ikä- tai ikäkausitovereita vaiko jo aikuisia ihmisiä.  En voi väittää, etteikö Keski-Suomessakin olisi järjestyshäiriöitä nuorten keskuudessa ja toimesta ollut. Ääliömäinen kylätappeluperinne saattoi jossain vielä roihahtaa, mutta itse en muista joutuneeni minkään sorttiseen nujakointiin tai tappeluihin. Vuonna 1982 istuin kaverieni autossa Saarijärven Kukonhiekan pihassa, ja muuan paikallinen yritti haastaa riitaa. Mutta puhumalla siitä selvittiin ilman rohjastamista. Kyllä asia oli niin, että jos ihmisiksi oli, niin ei väkivallan kohteeksi joutunut. Liekö nykyään asia niin, ettei joudu, vaikkei ihmisiksi olisikaan?

Seuraavaksi toimituspäällikkö kertoo, että etnisiä ravintoloita oli yksi. Jyväskylässä oli muistaakseni ainakin kiinalainen, jossa oli ituja ja tulisia mausteita. Seinäjoella kuulemma laitettiin jauhelihaan paljon pippuria ja aromisuolaa. Samoin kerroo hän grillikioskien hampurilaisista, jotka kieltämättä olivat vähän omituisia verrattuna nykyisiin. Jyväskylässä oli joku burger-paikka jo ainakin tuossa 1982-83,

Muutoin en löydä 1980- luvun ruuasta moittimista. Kotona sai hyvää ruokaa, ravintoloissakin vähintään kohtalaista. Pitkin vuosikymmentä kansainväliset vaikutteet hiipivät suomalaiseen ravintolakulttuuriin, mutta perinteiset lankku – tai muut pihvit olivat ihan hyviä. Söin paljon ravintolaruokaa 1980- luvulla, koska puolet tuosta vuosikymmenestä keikkailin ravintoloissa tanssimuusikkona sivutoimisesti.  Silti sen kokemuksen perusteella pidän kotiruokaa parempana.

Seuraavaksi toimituspäällikkö haukkuu videovuokraamot otsakkeella epäsuoratoisto. Niin, videovuokraamoita, yleensä ei-ketjuuntuneita, oli tuolloin. Jos ei kotona ollut tuota kallista videonauhuria, sai vuokrata ns. movieboxin. Se oli tuolloin uusinta uutta, minullekin tuo videonauhuri tuli vasta myöhään 1990- luvun loppupuolella. En siis oikein osaa tuohon toimituspäällikön naljaisuun juurikaan kommentoida, paitsi että nämä Netfixit ja maksukanavat eivät sisällöltään kovin kummoisia ainakaan minun mielestäni ole. Olen Netflixiä pitänyt joskus pitkiäkin aikoja, muttei siitä niin innostua jaksanut. Ei se, että kaikki on saatavissa, kerro lainkaan sitä, että tarjonta olisi tasokasta. Eri mieltä osittain, arvoisa toimituspäällikkö.

Nyt menen vähän täydentämään. 1980- luvun alussa  tv-kanavia oli kaksi, joista osan ajasta käytti Yleisradio, osaa Oy Mainos-Tv-Reklam Ab. Jossain vaiheessa Mainos-TV sai uutisensa, olisiko ollut joskus 1982. Sitten tuli Kolmoskanava joskus vuosikymmenen loppupuolella. Nykyään meillä kotona näkyy antenniverkosta ilman lisämaksua kai toistakymmentä kanavaa. Sisältö on vain sellaista, ettei sitä juuri viitsi katsella.  Joskus 1990- luvulla vai olisiko ollut jo tuon 1980-luvun lopulla tuli mukaan massatiedotusvälineisiin kuten televisioon ja radioon sellainen asia kuin ohjelmaformaatti. Se vei suurelta osin kiinnostavuuden kummastakin, sekä radiosta että televisiosta. Hyvin löi formaatti itsensä läpi, radio- ja tv- kanavat taitavat olla sen vallassa suurelta osin. Minä nauran räkäisesti keisarin uusille vaatteille. Maksan sitä yle-veroa, kun lainsäätäjä on niin säätänyt, mutta kannattaisin kyllä, että maksuja maksettaisiin näiden formaattien kyseessä ollessa käytön mukaan… Ei muuten monta senttiä meidän taloudesta siihen kassaan kilahtaisi!  Vielä on pakko todeta, että 1980- luvun suomalaiset tv-ohjelmat ovat jopa viihdyttäviä nykyisiin verrattuna. Aikanaan surkeaksi haukuttu Pulttibois nauratti meitä, myös perheen nuorisoa, melko lailla, kun sitä kerrattain katseltiin.

No niin. Nyt pois sivupoluilta ja takaisin asiaan, eli Хельсинская правда – lehden tämänpäiväiseen pääkirjoitussivun juttuun.

Sitten kertoo toimituspäällikkö, ettei nuorisoa tuolloin haluttu juuri mihinkään siksi, että käyttäytyivät huonosti ja heidän ostovoimansa oli vähäinen. Liekö tilanne nyt parempi? Olen tuossa Uudenkaupungin S-marketissa katsellut notkuvia nuoria, joita joskus henkilökunta hätistelee kolikkopelien kimpusta pois. 1980- luvun Jyväskylässä tilanne oli osapuilleen sama. Rahaton on harvemmin tervetullut juuri mihinkään. Nuorisotaloja oli 1980- luvulla Jyväskylässäkin, mutta en minä niissä käynyt.

Seuraavaksi ottaa toimituspäällikkö puheeksi laadun, viittaa polkupyörään. Se kuulemma lakkasi toimimasta kunnolla parin kolmen kuukauden jälkeen. Ei se paljon kaksisempaa ole vieläkään, kyllä vaihteita joutuu säätämään ja jopa levyjarrujen jarrupaloja joutuu uusimaan. Muita tavaroita ja palveluja oli kuulemma 1980- luvulla kahdeksan, mutta toimituspäällikkö muistaa kyllä mielestäni vähintään eri tavalla kuin minä laadun. Siihen aikaan oli kuluttajansuojalaki sangen hyvin voimissaan. Ostamani Pioneer-stereot toimivat loistavasti siihen saakka, kun retrohenkisiin laitteisiin hurahtanut nuorukainen vaatimalla vaati saada ostaa ne minulta pois. Samoin olivat sähköiset soittimet, joita sai ainakin kosketinsoitinpuolella vaikka kuinka, oikein hyviä. Roland Juno-106 ja Yamaha DX-7 ovat oivallisia vieläkin. Puhumattakaan oikeista soittimista. Myös 1980- luvun autot olivat hyviä, itse ajoin vuoden 1989 Ford Sierralla aina vuosina 2004-2010, ja rahaa sen huoltoihin ja korjauksiin kului tuhantisen euroa.  Toimituspäällikkö muistaa siis asiat melko lailla eri tavalla kuin minä.

Neuvostoliittoon päättää toimituspäällikkö juttunsa. Hän sanoo, että Neuvostoliitto aiheutti kroonisen maailmanlopun pelon. Minä muistelen, että ns. suuri presidentti Reagan se oli, joka näitä suuria asioita piti yllä, rajoitettua ydinsotaa ja muuta mukavaa. Toipa Reagan amerikkoihin lisäksi systeemin, joka hävitti tuosta maasta suurelta osin teolliset työpaikat, ja loi näin ollen ns. white trash- luokan, josta muuten minä kovasti pidän. Siis tavallisista, ei-pönöttävistä ihmisistä. Kiipijöistä ja pyrkyreistä en niinkään pidä.

No, toimituspäällikkö varmaankin kärjisti ja yksinkertaisti, eikä siinä mitään. Kyllä sitä tänäkin päivänä elelee, jos sattuu olemaan työpaikka tai virka. Sitä en osaa sanoa, onko nuorisolla nykyään kivaa ja ovatko he tervetulleet vaikka mihin, ja että ovatko suloisen suvaitsevaisen sopuisia. Minä kun en juurikaan heidän joukossaan liiku. Mutta päältä katsoen ovat koko lailla samanlaisia hunsvotteja kuin oltiin mekin aikanaan, osa sitten aikuistuu ja alkaa pitää tätä systeemiä yllä, osa syrjäytyy. Sitä oli muuten, sitä syrjäytymistä, silloin 1980- luvulla vähemmän.

Silloin sai vielä töitä, vaikkei ollut niin kouluja käynytkään. Jotkut ihan hommasivat perheet, asunnot ja autotkin, ja osa sai jopa 1990- luvun täystuhon aikana vielä pidettyä itsensä raiteilla.

Tällaisen pohdinnan sai aikaiseksi Helsingin Pravdan (Sanomain) pääkirjoitussivuilla ollut juttu tänään.

Elämän opetuksia I

Jos kerjää köniinsä, niin voi saadakin köniinsä.

Jos on keskisormi pystyssä keskustelemaan mennessä, ei voi odottaa rakentavaa keskustelua.

Sanelu eli diktaatti on varauksetta hyväksyttävää ainoastaan säveltapailun tentissä ja säveltapailun tunnilla. Hallintohommissa se on provokaatio.

Tuli vain uutisia hienokseltaan seuratessa mieleen…

Puhelinmyyjä soitti

Vapaapäivän kunniaksi otin ettonetta lounaan jälkeen, kun puhelin hälytti.  Nuori nainen, äänestä siis ihan päättelin, siellä tiedustelee, käytänkö jotain vitamiineja ja minä siihen, että kyllä, mutta miksi minulta sellaista tiedustelet.

(Nyt kyllä harmittaa, että tulin tuon myöntävän sanan sanoneeksi. Jos vaikka ottivat nauhalle puhelun, niinkuin varmaan tekivätkin, ja leikkaavat tuon kyllä- sanan sitten todisteeksi, kun karhuavat minulta laskuaan…)

No myyjä minulle, että ___________  ____________a varten. Minä siihen, että ahaa, tässä on tarkoitus myydä minulle jotain. Kerroin myyjälle, että en tee minkäänlaisia taloudellisia sopimuksia puhelimitse enkä varsinkaan puhelinkeskustelun perusteella. Vielä sanoin verraten ystävällisesti, että myyjän kannattaa soittaa seuraavalle mahdolliselle asiakkaalle.

Nimittäin kun mielen sopukoista nousi joku heikko varoitussignaali, somessakohan olisin törmännyt kyseisen nimisen firman vähemmän tyytyväisiin asiakkaisiin…

Minusta tilanne on sillä tavalla surullinen, että on olemassa tuon sinänsä ihan tärkeän ammattiryhmän – siis myyjien – työnantajina näitä telemarkkinointiyrityksiä. Surullista on se, ettei kunniallista työtä ole tarjolla, ja sitten joutuu tuollaisten jos ei nyt ihan hämäräbisneksen niin ainakin epämääräisten kaupankäyntitapojen kautta työelämään.

Me täällä Suomessa olemme tottuneet siihen, että myyjällä on vastuu, ja on olemassa kuluttajansuojalaki. Vaan eivät nämä puhelinmyynti- ja jotkut muutkaan firman tunnu opikseen ottavan. Eikä tunnu viranomaisiakaan asia enemmälti huolettavan, koskapa poliisilla on kädet täynnä työtä niukkenevilla resursseilla.

Sinänsä puhelinmyyntibisnes on rikollisen mielen kannalta oivallinen keino saada rahaa. Kun on löydetty ne puolustuskyvyttömät vanhukset, tai ei-riidanhaluiset muut kuluttajat, niin ennen pitkää tulee sitten se, joka tekee rikosilmoituksen. Mikäpä siinä, lopetetaan hommat ja siirrytään muualle. Tai voihan se olla vaikka jossain vinkuintiassa se toimisto, jonne ei Suomen Ohranan näljäinen koura yletykään.

Mitä sanoikaan Siukola Pohjantähdessä: ”On tää s—-nallista peliä!”