Hengellisestä ravinnosta

Tekee mieli kirjoittaa.

Luin tänään Facebookista hyvin ohuesti tuntemani tai tietämäni kolleegan päivityksen. Olen kerran ollut kanttoripäivillä tilaisuudessa, jossa tämä kolleega oli soittamassa, ja sen perusteella tiedän hänet äärimmäisen taitavaksi.

Oli tämä kolleega soittanut konsertin, ja saanut paikalle oikein tosi hyvin kuulijoita. Oli onnistunut tiedotuksessa paremmanpuoleisesti. Niinpä siinä oli oltu ihan oikeasti Pyhän äärellä – konsertin ohjelmaa tavaillessani päädyin omassa pikku mielessäni tähän ajatukseen. Ihmiskunnan suurinta musiikkia oli ollut tarjolla, ja paikallislehden hyvän jutun ansiosta ihan tavallisen maalaispitäjän oikeat immeiset oli tulleet paikalle.

No, euforiastahan tullaan aina alas. Oli tällä samaisella kolleegalla edessä Sanan ja rukouksen ilta. Siis semmoinen tilaisuus, jossa pidetään ns hengellisiä puheita, lauletaan pari virttä ja rukoillaan rukoilemasta päästyä.  Tunnen lajityypin, ja tiedän, ketkä sinne tulevat. Puhuikos se Mestari jotain semmoista, ettei terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat… Eihän niihin kukaan tavallinen tosiaankaan kehtaa mennä. ne on semmoisia enemmän kolmannen asteen herätyksen kokeneiden tilaisuuksia. Toki he tilaisuutensa tarvitsevat, en minä sitä ollenkaan.

Jotenkin kuitenkin tykkään enemmän siitä, että kaksisataa tavan syntistä tulee kuuntelemaan sellaista musiikkia, jonka säveltäjä on oikeasti ollut Pyhän äärellä. On nimittäin niin, että itsekin olen saanut joskus olla laulamassa suurenmoista Johann Sebastian Bachin Johannes- passiota. Se on puhutellut minua hengellisessä mielessä niin väkevästi, että kaikki kuulemani ns. saarnat ennen sitä ja sen jälkeen ovat tuntuneet melko ulkokohtaisilta. Jotenkin on vain niin, että vaikka tuo mainittu Johann Sebastian Bach, Georg Friedrich Handel/ Händel ovat kaikesta hengellisestä puutteellisuudestaan huolimatta päässeet tosi lähelle ns. Ydintä. Samaa on sanottava monesta muustakin, äärimmäisinä esimerkkinä yhdysvaltalaiset Blind Willie Johnson tai Aretha Franklin, jotka hekin musiikin, tosin äärimmäisen erilaisen kuin mainitsemani klassiset mestarit, keinoin pääsivät siihen tilaan, jossa hengellisellä sanomalla puhutellaan ihan tavallisia ihmisiä. Nämä musiikin keinoin evankeliumia levittävät, genreriippumattomat taiteilijat ovat omasta risaisesta elämästään huolimatta liikuttaneet ainakin minua tuhannesti enemmän kuin liperisakki koskaan.

En tahdo loukata niitä, jotka saavat saarnoista hengenravintonsa. Tosi hienoa on se, että sitäkin kautta jotkut pääsevät Pyhän äärelle. Mutta minulle ja joillekin muille tarvitaan säveltaidetta, että näin tapahtuu.

Näin olemme me ihmiset ”erinkaltassi”, kuten täkäläisellä murteella sanotaan

Eksyksissä

Tänään kävi kohdallani häverikki.

Eksyin. Metsässä siis. Lähdettiin puolilta päivin sieneen tuttuakin tutummalle paikalle meren rantaan. Palaillessa sanoin vaimolle, että teen pienen sivupoikkeaman.

Ja löysinkin suppilovahveroita tosi hyvin. Käsipuolessa riippuva koppa täyttyi mukavasti. Lähdin palailemaan autolle, jossa päin vaimo keräili suppilovahveroita niin ikään.

Kun koivun kyljessä oleva komea kääpä tuli kolmatta kertaa näkyviini, myönsin olevani eksyksissä. Puhelimen karttasovellus toimi, mutta silti kiersin samaa kolmea lampea. Lopulta onnistuin pääsemään meren rantaan, ja tiesin, että kun pidän sen vasemmalla puolellani, ennen pitkää osun oikeaan paikkaan. Pusero oli jo litimärkä, kengätkin olivat kastuneet, vesi turski varpaiden välissä.

Lopulta löysin kesämökin pihaan, siitä oli autolle enää puoli kilometriä. Miten kevyet olikaan askeleet, ja vaimokin tuli jo vastaan. Oltiin soiteltu, minun kännykkäni viimeisillä virroilla.

Koko elämäni olen ollut kotonani metsässä. On vain kaksi metsää, jossa olen eksynyt. Toinen oli se tänäinen, toinen on Turun Satavassa.

Lapissa on aina osuttu kahden tunturin väliin, jonkin joen juoksulle. Ei ole ollut mitään hätää. Mutta siellä Satavassa ja tänään kotipaikkakunnan metsässä oli pakko myöntää, että nyt ollaan hortoossa ja pahan kerran.

Se laittaa nöyräksi.

Nuoruuden kirjalliset löydöt

Tahdonpa tässä muistella nuoruuteni kirjallisia löytöjä.

Olen syntynyt pienessä keskisuomalaisessa pitäjässä, käynyt siellä kansa- , oppi- ja peruskouluni loppuun, sitten mennyt lukioon maailman vanhimpaan suomenkieliseen oppikouluun, ja pääsin sieltä ylioppilaaksi keväällä 1980.

Menin armeijaan vapaaehtoisena kesällä 1980, ylioppilaslakin kutreihin jättämien jälkien tuskin tasaannuttua. Siellä sotilaskodin kirjastossa luin ensimmäiset Kalle Päätalon kirjat, jotka olen käsiini saanut.  Kalle Päätalosta pidin kovasti, ja hän kirjoitti kirjoissaan Pentti Haanpäästä, johon vannoin tutustuvani heti kun mahdollista.

Kun kotiuduin armeijasta helmikuussa 1981, menin töihin rakennuksille. Kävin ahkerasti kirjastossa, ja ennen pitkää löysin Pentti Haanpään. Olin hänet kotiutumisen riemussa unohtanut, mutta syksyllä 1981 otin kotipaikkakuntani kirjastosta hänen Kootut teoksensa teholuentaan.

Jos Kalle Päätalosta olin pitänyt, niin Pentti Haanpää teki jotenkin käänteentekevän vaikutuksen. Nimittän siinä oli se kirjailija, joka kertoi jälkipolville sen, mistä olemme ihan oikeasti tulleet. Mietipä: Maa- ja metsäkyliltä, Kenttä ja Kasarmi, Syksyä ja ikävää Napasalon kirkolla, Remu-Eemeli…

Ei ole monta vuotta siitä, kun jostain antikvariaatista – olisiko ollut Ilkan kirja Reisjärveltä – hankin Pentti Haanpään koko tuotannon kotini kirjahyllyyn.  Se on se Eino Kauppisen toimittama, ei ihan yhtä hyvä kuin kirjastosta kantamani Otavan sarja, mutta samat jutut löytyvät.

Kun lukee vaikkapa Laumaa tai Noitaympyrää, ei voi mitenkään välttyä tietyiltä analogioilta tähän päivään. Siinä se on Pentti Haanpään arvo: hän onnistui ehkä tietämättäänkin kertomaan jotain hyvin oleellista ihmisestä.

Kalle Päätalon Iijoki- sarjan olen jokusia kertoja lukenut. Mutta kirjahyllyssäni ei ole yhtään Päätaloa. Mutta Haanpäät on, ja vankasti. Samassa osastossa, missä ovat Dostojevskit, Tolstoit ja Waltarit.  Niiden yläpuolella ovat Tawaststjernan Sibelus-kirjat, ja suomalaisten säveltäjien muistelmateokset.  Sekä Suomalaisen musiikin historia- teokset, kahdeksan nidettä.

En epäröi kutsua Pentti Haanpäätä merkittävämmäksi 1900- luvun kirjailijaksemme. Vaikka hänen elämänsä päättyikin vain 50- vuotiaana vuonna 1955. Kyllähän hänen jälkeensä vaikka Veikko Huovinen tai Päätalo jotain oleellista kirjoittivat, mutta kyllä Haanpää on kirjallisuutemme kulmakivi Kiven ja Ahon ohella. Olavi Paavolaiseen en ole onnistunut suhdetta luomaan, mutta yritän kyllä kovasti.

Olen aika niipollinen lukija. Ennen tietokoneaikaa luin melko lailla kaiken, mitä käsiini sain. Tietokone vei mielenkiinnon kohdistumaan osittain epäolennaisiinkin, mutta sentään Haanpään suuruutta ei ole edes Internet pystynyt muuksi muuttamaan.

Tämä kirjoitus on voimakkaasti subjektiivinen, kirjoittajansa omaan arvo- ja kokemusmaailmaan perustuva. Jos arvoisa lukija tuntee toisin, siitä ei tarvitse tuntea mitään angstia – tämähän on vain yhden käypäläisen tulkintaa maailmasta.

Kanttorin perjantai

Jostain syystä ei ole tänä perjantaipäivänä siunauksia. No eipä sillä, illalla meni kuoron kanssa yhdeksään asti, ja huomiselle on sitten monenlaista menoa kuopan reunalla ja vielä messukin. Näitä miettii kanttori unenhorteessa, vierestä kuuluu puolivuotiaan poikakissan tyytyväinen kehräys.

Kanttori kömpii kahvinkeittoon, kissa tulee perässä, ja sillepä kanttori laittaa kuppiin syötävää.  Ei kun vettä keittimeen, kahvinporoja suodattimeen, ja takaisin vuoteeseen, tabletti käteen ja Helsingin Sanomia tavailemaan. Kovasti arvioidaan Pasilan uutta asemaa, mikä ainakin sen puolesta on hyvä, että asemaa siellä on tarvittu. Kanttori joutuu käymään muutaman kerran vuodessa juurikin Pasilassa ammatillisen järjestäytymisensä vuoksi langenneen tehtävän takia, ja tuo asema ei juuri hurraita ole ansainnut.

Kahvinkeittimen loppuropinat havahduttavat kanttorin, ja tämä hipsii hakemaan keittimeen kuuluvan termoskannun ja kaksi mukia. Tämä on ollut tapa kanttorin ja vaimonsa yhdessäolon alusta asti: kanttori keittää aamukahvit ja vielä puuronkin, kunhan kerkiää.

Tulee Helsingin Sanomat silmäillyksi, vain muutama luku oli semmoinen, jonka jaksoi tavailla, joka kiinnosti. Jos joku ihmettelee sanaa ”luku”, niin kanttorin lapsuudenmaisemissa sanottiin monesti, että ”lehessä ol semmonen luku, luvitko”.
Uutisgurusta tulee tänään vaivaiset viisi pistettä, parhaimmillaan on kanttori yltänyt yhdeksään. Kuten kaikki kanttorin tuntevat tietävät, kanttori ei tiedä urheilusta yhtään mitään, sillä hänellä on semmoinen vamma, että häntä ei kiinnosta urheilu niin pätkän vertaa.

Kanttorin vaimo heräilee, sillä on etätyöpäivä, kuten kanttorillakin tavallaan. Kanttori kaataa vaimolleen höyryävää kahvia mukiin, aloittaa itse tiesmonennenko mukinsa. Kanttori nousee taas, menee keittiöön, ottaa jääkaapista ykkösmaitopurkin, mittaa puoli litraa kattilaan, ja laittaa sen induktioliedelle. Keittiön laatikostoista hän kaivaa lihalämpömittarin, ja laittaa sen maitokattilaan, asettaa hälyytyksen 85 asteeseen ja palaa makuuhuoneeseen selaamaan Internet-sivustoja tabletillaan.

Tabletilta laitetaan kuulumaan myös radion Ykkösaamu-ohjelma, joka on yleensä ihan kuuntelemisen arvoinen ohjelma. Jopa Jari Ehnroothin kyynis-oikeistolaiset kolumnit menettelevät, sillä Äijä on oppinut sen, että ihminen muodostaa maailmankatsomuksensa oman todellisuutensa pohjalta. Jos on syntynyt varakkaaseen porvarisperheeseen, on ymmärrettävää oikeistolaisuus. Jos on maatalon lapsia, ei kepulaisuus tai kokoomuslaisuus ole mitään kummallista. Jos kotoa on lähdetty aamuisin tehtaaseen, rakennuksille tai muihin aamuseitsemältä alkaviin töihin, ei ole kummallista, että sympatiseeraa vasemmistoliittoa tai demareita. Jos on jouduttu oikein kovasti rakennemuutoksen kynsiin, ei perussuomalaisuudessa ole mitään ihmeellistä.  Tai jos kotona on puhuttu äidinkielenä Ruotsia, ei Ruotsalaisen Kansanpuolueen kannatus ole ihmeellistä. Jos vanhemmat on olleet opiskelijoita 1970- 80- luvun taitteessa, ei vihreys ole mitenkään kummallista.

Lihalämpömittari, joka toimii siis puuromaidonkin lämpömittarina, hälyyttää, ja kanttori menee mittaamaan ja laittamaan ja sekoittamaan hiutaleet kattilaan. Tällä kertaa kotipaikkakunnalla kasvatetusta kauroista tehtyjä ryynejä, ja Äijä palaa makuuhuoneeseen, antaa puuron hautua matalalla lämmöllä rauhassa.

Aamurupeama alkaa olla ohi, ja kanttori menee ja hämmentää puurokattilaa, pyytää vaimon, joka on aloittanut etätyöpäivänsä, aamupalalle. Kaurapuuroon laitetaan oivariinisilmä, sopiva ripsaus kanelia ja vielä tähteeksi jääneitä granaattiomenan paloja.

Sitten kanttori laittaa astiat astianpesukoneeseen, käynnistää digitaaliurkunsa sekä tietokoneella olevan Hauptwerk- virtuaaliurkuohjelman, valitsee soitettavakseen Eisenbarth-rakentamon uruista mallinnetun samplesetin. Sunnuntaina on kaksi jumalanpalvelusta, ja kanttori käy läpi Kaj-Erik Gustafssonin säveltämiä alkusoittoja alku- ja päivän virsiin, miettii vastausmusiikkeja ja päätyy päätösmusiikissa islantilaisen Bara Grimsdottirin Englar a sveimi- teoksen ensimmäiseen osaan, ainakin illan komennoissa. Aamulla taisi olla joku lauluryhmä tulossa.

Sitten kanttori asettaa nuottitelineelle Sulo Salosen ihanan partitan ”Sen suven suloisuutta”, jonka hän aikoo jossain sopivassa tilaisuudessa esittää.  Ensimmäinen osa, ankara oktaavikaanon, sujuu kohtalaisen mallikkaasti. Samoin toinen osa, bicinium, on aivan vähää vaille esittämisvalmis. Kolmas osa, mollimuunnelma, on sujunut jo kauan. Neljäs osa on haastavampi. Sormiolla risteilevä fuuga saa seurakseen jalkiocantusfirmuksen, kanttori valitsee vielä hitaahkon tempon selvitäkseen. Neljännen osan lopettaa kanttorin puolivuotias poikakissa, joka hyppää urkupenkille viereen, painaa ihanalla pehmeällä tassullaan c-kirjainta tietokoneen näppäimistöltä, ja näin nollaa virtuaaliurun rekisteröinnin. Loppusointu loppuu lyhyeen.

Kanttori hakee askelluskomennoilla vielä partitan viidennen osan rekisteröinnin. Viiden osa on oikeastaan virren soinnutus, ja nuotissa on dynamiikkamerkitä forte fortissimo. Niin Tauno Äikään kuin Markku Ketolankin levytyksissä urut pauhaavat jokseenkin täysillä. joten kanttori on valinnut Eisenbarth-urkujen mallinnuksesta suuren plenorekisteröinnin kera jalkion 32- jalkaisten jyrinän. Tämänkertaista esitystä haittaa vähän nuoren kissan makaaminen II sormiolla, jonka klusteri antaa tämänkertaiselle tulkinnalle oman sävynsä.

Kun kanttori saa soitettua kappaleen loppuun, hän kokoaa nuottinsa ja laittaa ne kansion muovitaskuun. Tällä välin kissa tekee eräänlaista pedal-exerticumia, eli yrittää raivokkaasti pyydystää jalkion alta sinne pudonnutta lyijykynää.

Kanttori sammuttaa tietokoneohjelman, samoin digitaaliurkunsa, silittää kissaansa, ja lähtee sen kanssa ulos. Kissa tykkää leikkiä hamppunarun kanssa, kiipeää monen monta kertaa kirsikkapuun haaraan, kun kanttori vetää hamppunarua puun haaran kautta.

Sitten kanttori vie nuoren kissan sisälle, se käpertyy tyytyväisenä eteisen lattialle nukkumaan. Vanhempi kissa on siirtynyt saunan lauteille, ja niin ikään käpertynyt sinne. Vaimo on jossain Skype- tms. – kokouksessa, joten kanttori ottaa korin ja lähtee läheiseen metsään.

Sieltä hän poimii koriin suppilovahveroita. Niitä kertyy parin tunnin aikana hyvinkin kolme neljäsosakorillista, ja kori painaa useita kiloja.

Kanttori saapuu kotiin, ja alkaa siivota suppilovahveroita. Kun niitä on kertynyt useita litroja, hän laittaa satsin paistinpannulle kiehumaan kokoon. Kanttori paloittelee sienet pannun ollessa kylmänä, ja pian pannun pohjalle ilmestyy paksu kerros vettä, joka kiehuu hiljalleen pois. Pienempiä sieniä kanttori kerää toiseen astiaan, niistä hän aikoo huomenissa, töistä päästyään, keitellä sienichutneyta.

Vaimo lopettaa jossain vaiheessa työpäivänsä, ja käydään vielä ulkona kävelyllä. Vaimo paistaa herkullisen sienipiiraan, jota kanttori kera vaimonsa nauttivat makoisaksi iltapalaksi.

Kännykkäkeskusteluja

Kavi, kaukainen sukulaismies, kirjoitteli joskus blogissaan mukavia kännykkäkeskusteluja.

Minä en ole yhtä mukava kuin Kavi, enempi hyvin epäluuloinen. Mutta yritetään.

Kuvittelen tässä yhtenä pyhänä käydyn tällaiset keskustelut:

– Racip puhelimessa
– No Aku Ankan kaima tässä terve.
– Terve. Mitä ukko?
– Ei tässä ihmeempiä. Aattelin kysyä, että mitä ukolla mielessä.
– Meinasin jonkun panssarivaunun ja tykin tuonne rajalle laitella. Kurdinryökäleet on pullistelleet ihan riittävästi.
– No ei kai minulla siihen mitään. Mutta jos minä meidän pojat sieltä pois pyyvän. Laita sinne minun puolestani sitten mitä vaan, vaikka kemiallisia.
– No, minäpä ootan jonkun päivän. Eihän sinua haittaa, että Vovalle soittelen?
– Mikäs Vovassa. No, laitahan haisemaan. Terve.
– Terve. Sano Melanialle rakkaita terviisiä.
– Minäpä muistelen.  Terve, kuullaan.
***

– Vova
– Terve Vova, Racip täällä.
– Harasoo, terve kaveri. Arvelen, että Aku Ankan kaima sulle soitteli.
– No niinhän tuo teki. Sanoin sille, että pistän vähän järjestystä tuohon naapuriin.
– Et sinä vähän kättäpitempää tarttis, mulla ois hyvään hintaan.
– Saatanpa tarvitakin.
– Parasta olisi. Enhän minä ollu moksiskaan, että puotit ne pari konetta.
– Mitä väliä sillä oli?
– No ei siinä tosiaan menny kun pari lentäjää, ja kyllä meillä koneita ja amissioonia riittää.
– Sitähän minäkin. Sulla ois jotain tolkullista varmaan?
– Joo, ei muuta kun anna rattaan kalkattaa.
– No minäpä annan.
– Joo, me katellaan täältä ja pietään vähän reserviä varalla, jos satut tarvihtemmaan.
– Eiköhän myö taas päästetä ne kalifaatin ukot touhuamaan.
– Ei haittaa minua. Eikä meitä muutenkaan.
– Sitähän minäkin. Aattelin myydä kalifaatin ukoille vähän kättäpitempää.
– Laitahan hinta kohalleen.
– Minäpä laitan, hei vaan.
– Hei.

Poliittinen elämä Suomessa syksyllä, osa 3

On se toisaalta kumma, että tästä tulee jauhettua. Siis minä, epäpoliittisista epäpoliittisin ihminen. Jolle kelpaa mikä tahansa hallitus, kunhan eivät hae ihmisiä kotoaan kuulusteltaviksi ja hakattaviksi. Nuoren valtion kasvukipuja sata vuotta sitten pidän onnettomana asiana.

Olen seuraillut poliittista keskustelua täällä ruohonjuuritasolla. Näkyvät poliitikot josku tölvivät toisiaan, mutta ruohonjuuritasolla keskustelu yltää mittoihin, josta en epäile käyttää ilmaisua ala-arvoinen.

Melkein vihapuheeksi voisi nettikeskustelut monesti laittaa, vaikka kuinka ajattelisi, että niitä kirjoitettaessa on jokunen olut nautittu.

Mikä se on semmoinen ajatus, että eri mieltä olevat niputetaan suunnilleen kansanvihollisiksi, kuten entisessä Neuvostoliitossa oli tapana. Siitä en ole perillä, miksikä natsi-Saksassa vastustajia sanottiin.

Politiikkauskossa olevain keskustelu on monesti ihan vihapuheen merkit täyttävää, ja se on sääli. Sillä vihapuhe ruokkii vain vastakkaista vihapuhetta, eikä sellainen rakenna yhtään mitään. Niinpä meidänkin kauniissa maassamme on ainakin näin kirjoittelun perusteella toisilleen äärimmäisen vihamielisiä ryhmiä.

Perussuomalaiset, kokoomukselaiset ja kepulaiset kirjoittavat sanan ”vihervassari” samalla älyllä ja sivistyksellä kuin 1970- luvun ääärivasemmistolaiset sanan ”riistäjäporvari”.  Eikä vastapuoli jää paljoa jälkeen.

Muistelen vielä sitä kauheaa Kekkosen aikaa, 1970- lukua. Kotipaikkakunnallani oli kesällä käytössä oleva tanssilava. Sen tarkoitus alunperin lienee ollut, että tanssihaluiset saavat kokoontua, tavata vastakkaista sukupuolta, kenties rakastua ja avioituakin.  Mutta silti oli vallalla nurkkapatrioottisia virtoja.  Joskus ilmeni kylä- tai paikkakuntavälisiä nyrkkitappeluita, sitä ääliömäisintä nurkkapatriotistmin ilmenemismuotoa, mitä olla saattaa. Tuli kerran tällaiseen jännittyneeseen tilanteeseen muuan Eki, joka tulehtuneen tilanteen havaitessaan juoksi buffetille, teki ostoksensa ja tuli toisilleen uhittelevain tykö sanoen : ”Ottakaa, pojat, keksiä”. Koskaan, missään ja milloinkaan en ole tavannut älyllisempää suhtautumista puolueuskoon tai nurkkapatriotismiin. ”Ottakaa, pojat, keksiä”.

Sillä taisteluhenkisiä typeryksiä tuntuu riittävän tänäkin päivänä, ainakin nettikeskusteluissa.

Kunpa olisi tuon edesmenneen ja arvostamanikin kaverin tapaisia, jotka osaisivat pissata nurin öyhöttäjäin aikomukset. Sillä öyhöttähät, jota termiä ainakin arvostamani kielitieteen professori Janne Saarikivi käytti yksisilmäisistä, kuuluvat ehdottomasti sinne kylätanssilavojen liepeille, eivät vakavaan keskusteluun.

Näitä mietti äijä tänä syksyisenä iltana.

Tällä en nyt yhtään sano, etteikö ihmisellä saisi olla mielipiteitä suuntaan taikka toiseen. Mutta sen alkeellisimman tosiasian toivoisin kaikkien puolueuskovien tajuavan, ettei tuo yksi usko ole kaikille jaettu, vaan sen kanssa täytyy jakaa kaikkien muiden ajatukset.