Vakka-Suomen rengasmatka polkupyörällä

Loppukeväästä tuskastuin polttoaineen hintoihin. Meillä on melko pienikulutuksinen ja vähäpäästöinenkin dieselauto, mutta työmatkoja kertyy kuitenkin ihan merkittävän paljon. Toisaalta olin kuullut ja lukenut, että sähköpyörät ovat päässeet lastentaudeistaan, ja monet niistä ovat ihan kelpo kulkupelejä. Niinpä toukokuulla tilasin sähköpyörän, ja kesäkuun 4. päivänä sen käyttööni sain.

Minulla on puolenkymmentä työpistettä kotini lisäksi. Käyn siis hoitamassa kanttorin työt neljässä kirkossa ja yhdessä siunauskappelissa sekä viidessä seurakuntakodissa. Yhteen on matkaa kaksisataa metriä, sen vaikka konttaa. Kahteen on noin 24 kilometriä ja yhteen 39 kilometriä. Selvää on, että kauimmaiseen täytyy mennä autolla, mutta muihin pääsen joko jalan tai polkupyörällä sähköpyörän hankinnan jälkeen. Sähköpyörälläni pääsee yhdellä latauksella noin 60 kilometriä näissä maastoissa ja minun massallani.

Tänään oli kokouspäivä Pääkallonpaikalla ja sitten tilaisuus virkapaikallani. Hieman ennen aamuseitsemää loksautin ladatun akun paikalleen ja aloin polkea 25 km matkaa Pääkallonpaikalle, jossa oli kaksi kokousta. Sieltä pääsin puolilta päivin lähtemään ent. Uusikirkko T.L:ään, matkaa kertyi noin 9 kilometriä. Sieltä sitten navakassa vastatuulessa kotiin, matkaa kertyi noin 25 kilometriä. Niinpä päivän pyöräilysaldo oli hiukan vajaat kuusikymmentä kilometriä. Akun kapasiteetti niukasti riitti, viimeinen nousu ennen kotiintuloa meni akun loppumisen vuoksi ilman sähköavustusta. Useimmiten tuon lenkin on päässyt yhdellä latauksella kokonaan, mutta tällä kertaa sangen navakka vastatuuli haukkasi avustukseen akkua niin paljon, että tosiaan avustus loppui kolmesataa metriä ennen kotia – ei toki haitannut.

Entä ajankäyttö? Aamun etapilla aikaa kului puoli tuntia enemmän kuin jos olisi mennyt autolla. Keskipäivän siirtymä haukkasi kymmenen minuuttia enemmän, kotiintulo puolen tunnin verran.

Jos olisin ajanut tämän päivän työmatkat autolla, olisin voinut lähteä puoli tuntia myöhemmin, ja ollut puolta tuntia aikaisemmin kotona. En rehellisesti sanottuna tiedä, kuinka paljon sähköpyörän akun lataus illalla maksoi. Mutta jos olisin tuon 60 kilometriä ajanut autolla, olisi dieseliä palanut suunnilleen kolme litraa, siis jotain seitsemän euron edestä. Mitä olisi kertynyt muusta autonkäyttökuluista. Teen tämän saman matkan myösä huomenna torstaina, ylihuomenna perjantaina ja vielä lauantainakin. Siis tällä viikolla kertyy noin 200 kilometriä työajoa, ja se tietäisi dieselillä noin 8-10 litran kulutusta, noin 23 euroa tämän päivän hintatasolla. Arvelen, etteivät sähköpyörän lataukset vie läheskään noin paljoa.

Hiilidioksidipäästöni autolla 200 kilometrin ajolla olisivat noin 23 kiloa, sähköpyöräilyn kuormituksesta en rehellisesti sanottuna ole tietoinen.
Ilmastopointti on tietysti yksi, mutta toinen on se, että työn ohessa pystyn hoitamaan kuntoani. Sähköpyörälläkin 50-60 km matkan polkeminen tekee oikein hyvää kuusikymppiselle ukolle. Kävelemään koko lailla pystyn, kunhan vaivaava akillesjänteen kantapäässä olevan kiinnityspisteen tulehdus antautuu. Samoin pystyn hyvin hiihtämään, kunhan on lunta. Lisäksi soutu tai melonta käy, sekä erityisesti tuo pyöräily. Juokse en askeltakaan, ja kaikkinaiset joukkue- ja järjestölajit ovat kaltaiselleni individualistille kauhistus.

Tänään sähköpyörän ajotietokoneeseen kirjautui kokonaismatkaksi 4. kesäkuuta lähtien vähän yli 1700 kilometriä. Kesän vallinneilla polttoaineen hinnoilla olen siis pyöräillyt sen verran, että vastaavan matkan autoilu olisi maksanut polttoaineena noin 200 euroa, auton muina käyttökuluina tietysti jonkin verran enemmän. Onhan autossa toki kiinteitäkin kuluja, kuten vakuutusmaksut. Autoilun muuttuvia kuluja ovat rengas-, huolto- ja polttoainekulut. Edellisen kerran taisin huollattaa automme viime vuoden lopulla. Olisiko ensimmäinen kerta auton 11- vuotisessa historiassa, kun pääsemme yhdellä huollolla vuodessa. Auton huoltokin maksaa, se on niitä muuttuvia kuluja myös.

Mutta hitot niistäkään. Oikeastaan hienointa on se, kun voi näkö-, kuulo- ja hajuaisteillaan havainnoida lähiympäristönsä asioita. Tuulihaukkojen kirkaisut, pari viikkoa sitten mesiangervojen vahvat tuoksut, pikku hiljaa saapuvan termisen syksyn tuomat luonnonilmiöt. Pelloilla ruokailevien peurojen liikkeet, yleensä koko ekosysteemin reaktiot muuttuvien valon ja lämmön määriin. Aion pyöräillä lukuunottamia pahimpia vesi-, räntä- tai lumisateita tai kovia pakkasia lukuun ottamatta kaiken aikaa nämä työmatkani.

Kun olen lopultakin melko itsepäinen ja sitkeä äijä.

Vastaanotolla

Aurinko paistaa vielä, vaikka ilmassa on jo syksyn tuntu. Mies haluaa olla ajattelematta aikaa eteenpäin, sillä melkein rintaa puristaa edessä oleva, mahdollisesti neljä kuukautta kestävä pimeys, satakaksikymmentä päivää kestävä marraskuu.

Hän kävelee hiljalleen kohti vastaanottoa, ortopedi antaa lausunnon olkapäästä otetusta magneettikuvasta, joka otettiin viime viikolla. Mies sammuttaa puhelimensa, kun ainakin ennen sairaalassa niin piti tehdä. Kaipa hän kortin Pin-koodin muistaa.

Hän nousee portaita myöten kolmanteen kerrokseen, se on periaatekysymys. Kun vain tuo jomotus helpottaisi, niin mikä olisi ollessa. Lääkäri ottaa vastaan, ja sanoo magneettikuvassa löytyneen sidekalvon repeämän. Se saadaan korjattua leikkauksella, joka toteutuu ehkä kevättalvella. Siihen asti mennään kipulääkkeillä.

Yö saaristossa osa 2, syysmatka lounais-Suomessa

Isänmaa on hieno matkakohde, ihan kaikin puolin.

Meitä lähellä on Ahvenanmaan saaristo. Ei tarvitse matkata autolla kuin tunnin verran, niin ollaan jo Kustavissa, josta avautuu kaikkinainen saariston autuus! Kustavihan on Volter Kilven kotipitäjä, ja Alastalon salissa on yksi kotimaisen kirjallisuuden ajattomia helmiä.

Minulla oli vapaa viikonloppu, siis se, jonka KIRVESTES suo papeille ja kanttoreille. Yksi viikonloppu kuukaudessa vapaata, ei kuitenkaan päde niinä kuukausina, kun loma kestää viikonlopun yli.

Perjantaina lähdin sähköpyörälläni töihin 24 kilometrin päähän sillä puheella, että vaimokulta tulee perässä autolla ja lastataan minun pyörä kyytiin. Menin töihin, soitin siunauksen ja olin läsnä muistotilaisuudessa, ja sen päätyttyä vaimo olikin sangen pian paikalla, lastattiin sähköpyöräni peräkoukkuun ja ajettiin Kustaviin.

Siellä kävimme Salessa kaupassa ja vieläpä Alkossakin, joka on samassa rakennuksessa, ja ajelimme pyörillä Kustavin keskustasta Vartsalan lossille, ja sieltä 6 kilometrin matkan Vuosnaisiin, josta M/S Viggen otti meidät kyytiin. Viggenin saavuttua Åvaan otti M/S Doppingen meidät kyytiin ja vei Jurmoon, jossa on viehättävä Jurmo Vandrarhem, entinen kansakoulu. Keiteltiin siellä perunat ja kotoa evääksi otetut pensaspavut, tehtiin salaatti omista kurkuista ja tomaateista, ja käytiin nukkumaan.

Lauantaiaamuna lähdettiin samaisen Doppingenin kyytiin ja pyöräiltiin Brändön läpi Torsholmaan, josta M/S Ejdern otti meidät kyytiin ja vei Lappon saarella, joka kuuluu Brändön kuntaan. Majoituimme siellä Pellas- majoitusyrityksen mökkiin, joka oli oikein hyvä. Iltapäivätorkkujen jälkeen menimme saaren ainoaan ravintolaan syömään, ja ahvenfileet kera kermaperunoiden olivat ultrahyvät. Kyllä tuore kala on hyvää!

Tänään pyöräiltiin Lappon eteläkärjessä niemessä, jossa ei ollut yhden yhtäkään asumusta! Olihan hieno paikka! Oli ihan pakko käydä uimassa meressä, jossa ei sinilevästä ollut minkäänlaista havaintoa.

Nousimme Alfogelniin, joka vei meidät Torsholmaan, josta aloimme polkea saaren läpi kohti Viggenin lähtöpaikkaa. Välillä pysähdyttiin uimarannalle, jossa paistoimme eväsmakkarat, sekä Gulvivan-hotellin grillikotaan, jossa pidimme sadetta tunnin verran. Pyöräilimme tänään ihan kunnon sateessa loppujen lopuksi noin 30 kilometriä, noin 10 km poudassa – niin vain joskus käy.

En voi muuta kuin suositella ainakin Brändötä ja Lappoa. Hyvä oli ihmisen olla noilla saarilla!

Kahden messun pyhä

Sattui tälle pyhälle kaksi messua soitettavaksi. Ja mikäpä siinä, kun niiden väliin jäi aikaa niin paljon, että ennätin käydä kotona syömässä ja ottaa vielä ihan kunnon ruokaperäisetkin.

Lomalta töihin paluu oli sangen leppoisa siinä mielessä, että pääsin kaksi pyhää pelkällä lauluhommalla, kun oli urkunistina meidän mahtava kesäkanttorimme, joka tahkoaa jo toisiksi korkeinta kurssia, kolmantena opiskeluvuotenaan. Arvelen, että hän tekee ihan maisteriksi valmistumisen aikana A-tutkinnon urkujensoitosta, siksi taitava hän on.

En ole siis töihin lomalta tultuani urkuja soittanut kuin muutamassa siunauksessa, ja eilen häissä soitin hyvää flyygeliä, joka surkeasta pianismistani huolimatta soi ihan kelvollisesti. Oikeastaan heräsin siihen, että hyvänen aika, minunhan on tänään soitettava urkuja, vasta tuossa tiistain, keskiviikon maissa. Niinpä istuksin etenkin keskiviikon hyvinkin uskoste (täkäläistä murretta, tarkoittaa uskollisesti) urkupenkillä. Tarkoituksena oli soittaa ennen soittamatonta materiaalia alkusoittoina, mutta eihän vanha ukko niin nopeasti mitään omaksu, joten keskiviikkoiltapäivällä etsin kiltisti jo 1990- luvun alussa tuurauksia tehdessäni opettelemani suomalaisen tunnetun kirkkomuusikon säveltämän alkusoiton alkuvirteen. Siinä ei paljoa ruosteen rapsimisia ollut. Päivän virteen tein kahdeksan vuotta sitten oppimallani ns. 5e- tekniikalla (Entrance, Equiavalance, Exeption, Encore, Exit) improvisaation, muihin sitten ihan tavanomaiset pikku alkusoitot. Aamun messussa improvisoin päätössoiton, kun sakastista tullessa havaitsin ja tervehdinkin ystävääni ja kaimaani ulosottomiestä, hänen lempivirrestään tein sen loppusoiton, vastausmusiikin lauloin yhdestä melko tuoreesta laulukirjasta.

Iltapäivän messussa virkakirkossani tein pari viimehetken muutosta. Vastausmusiikki piti keksiä jostakin, kun se laulukirja jäin v. 1765 raketun puukirkon parvelle aamulla. Kaivelin salkusta yhden toisen laulukirjan, ja meinasin laulaa sellaisen hempeän tuhlaajapoikalaulun. Vaan siinä pianon ääreen talsiessani kuuntelin papin lukemaa tekstiä, sehän oli se Jeremian savenvalajajuttu, niin mieleen jytkähti, jottaa Saviruukkuhan se pitää laulaa luikauttaa. Se löytyi sopivasti samasta kirjasta, joka pianon päällä odotti, ettei tarvinnut ulkoalaulamisenkaan riskiä ottaa. Ja päivän virteen en tehnyt täällä 5e- improvisaatiota, kun päätinkin hetken mielijohteesta jäädä alas säestämään pianolla päivän virren, siinä menivät vielä hallelujatkin.

Suosikkipappini aloitettua saarnansa hipsin vaivihkaa parvelle, ja mietin esirukoukseen kuolleen kiitokseen äkkiä sopivan laulun, sellainen löytyi, lauloin Mika Piiparisen kauniista ”Meren tiedän” – laulusta viimeisen säkeistön.

Ehtoollisella soitin Johann Sebastian Bachin Orgelbüchleinista ”Wenn wir in höchsten Nöten sein” ja jotain muuta vähäisempää. Ylistysvirren aikana mietin, ettei ainakaan sitä aamuista improvisaatiota kehtaa enää toistaa, että jos vaikka loppuun soittaisi jotain sävellettyä. Mutta mitä?

No he, alkukesästähän soitin sen urkuvartin, ja sen ohjelmistossa oli ollut Joseph Rheinbergerin ihana Cantilene siitä urkusonaatista, ja niinpä yllätin paikkakuntalaiset sillä, etten täräyttänyt mitään äänekästä tai räväkkää, vaan hyvin hiljaisen ja sävyisän Cantilenen, joka oli kuin olikin sormissani ja jaloissani riittävän hyvin menevänä, ettei olisi jopa vähän tuossa kesän mittaan huilatessaan ja hautuessaan kypsynytkin.

Sitten vielä kirkkokahvit, muutama kohtaaminen ihmisten kanssa, ja kotiin, tällä kertaa autolla, vaikka olen pyhästi päättänyt käyttää pääosin polkupyörää.

Kävi nimittäin niin, että oikean koiven kantapäähän pesiytyi alkuviikosta erittäin kivulias juttu, ehkä tulehdus. Työterveyslääkäri sitä on luvannut ylihuomenna ihmetellä. Pyörällä kykenen ajamaan, mutta kun vaihtoehtoja on monia, eikä rasitusvammakaan ole pois suljettu, niin liikutaan nyt sitten ainakin tiistaihin asti autolla. Muutahan tuo kipu ei haittaa, mutta kävely on hassua vaappumista, ja tieten hitakaistakin. Urkujensoittoon se ei ainakaan nyt mitään haittaa.

Mobiililaitteiden sovellusten tarkistus

Viime päivät ovat olleet pääuutisten suhteen erinomaisen tympäiseviä. Tai oikeastaan koko kesä on ollut sellainen.

Ihan valtakunnan tärkein sanomalehti käynnisti tunnetun oppositiopoliitikon vainon. Sen seurauksena miesparka joutui luopumaan suunnilleen kaikista tehtävistään. Nyt on poliisi aloittanut esitutkinnan sanomalehden toimista ja syytöksistä. Toivon vilpittömästi, että lehti saa oikein hitonmoisen rapsun. Vaikka en kannata tätä oppositiopoliitikkoa ollenkaan, olen raivoissani siitä, miten tiedotusväline kohtelee ihmistä.

Näinä päivinä ollaan puolestaan närkästytty pääministerin bilettämistä. Voi iankaikkinen, en muuta osaa sanoa. Lehdistö näyttäytyy hieman yllättäen kaksinaismoralismisn vahvana puolustajana! Sama lehdistö, joka haukkuu herätyskristillisyyttä kaksinaismoralistisena. Tehtäköön selväksi, että tämän päreen kirjoittaja ei ole herätyskristillinen, vaan paremminkin herätyskriitillinen. Samoin olen kriitillinen keltaisen lehdistön kaksinaismoralismia kohtaan. On aivan uskomatonta, että tämä keltainen eli pintalehdistö lähtee ihan riemuiten mukaan saati ettei mobilisoi kaksinaismoralismia.

Toki sanon, että arvoisan pääministerimme kannattaisi arvioida ns. ystävänsä kriitillisesti. Jos itse olisin tuossa asemassa, katsoisin huolellisesti, ettei kukaan kuvaa vapaa-aikaani. Sillä taloudellinen hyöty on sellainen houkutus, että kaikista idealistisinkin alkaa arvioida kaikkea uudestaan. Kenempä lompakkoa eivät suuret setelit lämmittäisi! Mutta pääministerihän on vasta alle 40-vuotias, eikä ole ehkä osannut vielä nähdä ympäröivän maailman kyynisyyttä.

Minullehan kelpaa semmoinen hallitus, jonka edustajat eivät käy öisin mustilla tai muunkaan värisillä autoilla hakemassa väärin ajattevia tai tuntevia ihmisiä kuulusteltaviksi tai hakattaviksi. Hallitusten päätökset ovat mitä ovat, niihinhän voi aina vaaleissa vaikuttaa, ainakin tähän asti on voinut, noin laajasti ottaen. Viimeksikin haluttiin muutosta kyynis-oikeistolaiseen komentoon, seuraavaksi haluttaneen muutosta sinisilmäis-vasemmistolaiseen komentoon. Kaikki tämä minulle hyvin käy.

Mutta nyt pitää vetäytyä levolle, sillä huomenna on kylälukkarin hoidettava kaksi messua! Minulle on kunnia-asia, että etenkin messut ovat kunnolla hoidetut omalta osaltani. Sanajumalanpalveluksista, joissa saarna on keskiössä, en niinkään välitä, saarnaajat vastatkoot niistä.

Mitä osaisin teille kummallekin lukijalleni sanoa? En muuta kuin toimittaja Stiller: ”Mielenrauhaa”

Pellosta tuli iskelmälaulaja

On tästä jo aikaa, kun Yleisradio siivosi niin sanotun junttimusiikin pois kanaviltaan. Siis sellaisen kepeän iskelmämusiikin, joka on tanssilavakansan suosiossa, ja jota myytiin kasetteina takavuosina hirveät määrät. Muistaakseni otsikossa mainitsemani iskelmälaulaja asui Pellossa, ja muistelen hänen jossain tv-ohjelmassa puhuneen sujuvasti meänkieltä, mutta faktantarkistus osoitti, että hänpä onkin Lieksasta kotoisin.

Mutta Yleisradio tosiaan siivosi hänen ja laistensa musiikin ainakin lähes kuulumattomiin kanaviltaan, ja kepeä iskelmämusiikki ja etenkin sen uutuudet ovat jääneet Järviradion soitettavaksi.

Olen semmoista musiikkia paljonkin menneinä aikoina soittanut, kun puoli vuosikymmentä kolusin lähinnä keskisuomalaisia soittoruokaloita kolmessa yhtyeessä. Sellainen musiikki ei ole koskaan ollut sitä, mitä olen soimaan laittanut (öylyssäiltanakin oltiin oikein khyldyyritapahtumassa Suomen Turussa, oli eteläafrikkalainen sopraano Pretty Yende, TFO ja johtamassa Lorenzo Passerini, ja minä liikutuin miltei kyyneliin hienosta musiikista ja näin ensimmäisen kerran sen, kun omanarvontuntoiset turkulaiset nousivat seisten osoittamaan suosiota, ja saimme kuulla peräti kaksi encorea!), mutta en kyllä pidä niitä ihmisiä, jotka sellaisesta tykkäävät, mitenkään kummallisina. Tykkäähän joku urheilustakin tai menee juhannuksena juhliin, jossa ohjelmanumerona on auton pudottaminen helikopterista maahan. Kohtaan tätä iskelmäkansaa tämän tästä, enkä nyrpistä nenääni, vaikka joku toivoo läheisensä hautajaisissa laulettavan jonkin iskelmän, jonka sanat siinä tilanteessa liikuttavat. Ihmisillä nyt on erilaisia mieltymyksiä, eikä sydämen sivistyksestä kerro yhtään mitään se, mikä on henkilön musiikkimaku tai että mistä urheilusta tykkää tai tykkääkö ollenkaan.

No, mutta mitäpä näistä. En voi silti mitään sille, että tämän Tarja Ylitalon oliko se peräti läpimurtohitti ”Kerrasta poikki” tuli näinä päivinä mieleeni. Siltähän ei 1970- luvulla voinut välttyä, jos kotona oli radio auki, ja ainakin meidän äidillä oli. (Omille muutettuani olen ollut nirppanokkainen radion tarjonnan suhteen, ja kuullellut vain sitä, mikä on korvasyyhyyni ollut, mutta saanen sen anteeksi, kun minäkin anteeksi annan niille, jotka iskelmiä kuuntelevat ja siitä liikuttavat).

Puhun tietysti pääministeri-rievusta, joka on nyt selkeästi juhlinut väärässä seurassa sikäli kun tiedotusvälineitä on uskominen. Helsingin sanomatkin ylhäisesti opetti pääministeriä pääkirjoituksissaan, että pitäisi vähän katsoa, millaisten ihmisten kanssa on tekemisissä. Keltainen lehdistö ja siinä sivussa melkein kaikki ehkä Demokraattia ja Kansan Uutisia lukuun ottamatta ovat kyllä tarttuneet kaikkeen, mihin tarttua saattaa ja siten suorittaneet vallan vahtikoiran osuutensa pääministerin lähinnä vapaa-aikaan tai yksityiselämään liittyvistä asioista ihan kiitettävästi. Niitä juttuja jos arkistoisi, tulisi kuva, että tämä pääministeri ei olisi töitä tehnytkään… Mitä nyt ehtiessään velkaa ottanut kuin Päätalon Herkko ennen sairastumistaan ”joka toiselta vastaantullialta”. Sen puoleen olen muun kuin vasemmistolehdistön kanssa samaa mieltä, että yksityisyyttään kannattaisi noissa hommissa vaalia erittäin tarkasti, eikä mennä luottamaan edes ystäväänsä, joka kuvaa kännykällä. Sitä itse huokaisee helpotuksesta, kun oli nuori ja villi ennen sosiaalista mediaa.

Vallan vahtikoirat ovat toki tarpeellisia, se sanottakoon. Ihan oikeat suhmuroinnit on hyvä ottaa tutkivan journalismin hampaisiin. Juuri syötteestä pompsahti uutinen, jonka mukaan valtakunnan päälehden kirjoittelu eräästä oikeiston kansanedustajasta tässä hiljattain menee poliisin esitutkintaan, että sattuu siellä vissiin huteja sielläkin…

Toisaalta olen havaitsevinani sellaisen asian, että toisarvoisista asioista kujanjuoksun ja jopa urakolhun aiheuttaminen, joka on kellastuneelle lehdistölle (ml valtakunnan päälehti) himohommaa, ei kuitenkaan loppupelissä ole kuin kuiva rikka, joka karisee.

Tässä en nyt yhtään ota kantaa politiikkaan sinänsä. Meillähän on sellainen yhteiskuntajärjestys, että hallitusta ei valita huutoäänestyksellä (vaikka sitäkin on voimakkaasti esimerkiksi Twitterissä yritetty), vaan ihan tavallisten vaalien tulosten selvittyä, vakiintunein säännöin. Onko se ensi keväänä, kun pääministerin asemaan päässee joku toinen – toivottavasti hänen tekemisiään sitten arvioidaan asiapohjalta. Se on todennäköistäkin, sillä nykyinen pääministeri on kellastuneiden lehtien näkövinkkelistä väärää politiikkaa ja oletusarvoisesti halveksittava. Mitäpä siitä, että hallituskausi on ollut kahteen suureen kriisiin reagoimista, tulipalot on tietysti sammutettu väärin. Niin se toisaalta on ollut parempina aikoinakin. Ei ollut Juha Sipiläkään kovin rakastettu, kovin ruman näköispatsaan sai hänkin sosiaalisessa mediassa… Ehkäpä hän saa nyt uuden tulemisensa.

Minä olen neutraali tämän suhteen. Tunnen myötätuntoa vaikkapa Ilkka Kanervaa (rip), Mauri Pekkarista tai Päivi Räsästäkin kohtaan, jotka nousevat mieleen tästä riepottelusta. Aikaisemmalta ajalta vaikkapa Kauko Juhantalo tai Ahti Karjalainen tai Ulf Sundqvist olivat niitä riepoteltuja, ainakin kaksi näistä herroista oli vähän malliksi suhmuroinutkin…

No niin, hallitus siis kohtalaisen varmasti vaihtuu ensi keväänä. Se on terveen ja toimivan demokratian merkki. Ja sitten vaihtuu taas siitä neljän vuoden päästä.
Arvelen, että valtion velanotto jatkuu, jos entiset pystytään hoitamaan. Sitä vain otetaan eri asioihin. Silloin kun on vasurit ruorissa, velkaa otetaan vaikkapa siihen, että me saatiin tänne Peab-asfaltilla päällystetty tie, kun entinen oli siinä kunnossa, että vakavana vaihtoehtona mietittiin kai päällysteen jyrsimistä pois ja muuttamista hiekkatieksi. Ensi keväästä lähtien velkaa otetaan siihen, että hyvätuloisille saadaan veroale, sote-meiningit muutetaan lopultakin yksityisten hoidettavaksi. Niin, ja sitten sanotaan, että työllä saadaan maa parempiin päiviin. Se kyllä pitää tehdä pienellä palkalla, sillä pitää olla malttia vaurastua….

Hieman yli 2900 vuotta sitten Israelia hallitsi Salomo, joka puheli hallitsemisensa ohella kaikenlaisia sananlaskuja, jotka on oikein ylös kirjoitettu, tai siis kuitenkin jotenkin säilyneet ainakin hänen nimissään meidän päiviimme asti.

Ei mitään uutta auringon alla on hänen julki lausumansa ajatus. Se on yhtä hyvä toteamus kuin oli isoisäni hokema ”Tässä kohalla mennään tällä lailla”.

Hellepäiviä ja hauska muisto

Ollaan saatu todella lämmin loppukesä. Eilen mittari näytti täydet kolmekymmentä astetta, ja illan kutveessa polkaisin sillä sähköpyörälläni kahdeksan kilometrin päähän uimaan ja takaisinkin. Vaikken edes kovin kiirehtinyt, päältä kaatui hiki perille päästyäni. Hieman ennen makeanveden altaan viileyteen sukeltamista juolahti mieleen konsti. Että jos jätän t-paidan päälle ja käyn uimassa, pysyn paluumatkan ajan viileänä ja hikoilemattomana. Näin tein, ja vaikka poljin ihan reippaasti takaisin kotiin, olin järvenraikas, kun työntelin pyöräni lukittuun varastoon.

Aurinko paistoi, ja voi että sen säteet lämmittivät. Oli niin kuuma, että piti toukokuulla huonontuneesta sähkösopimuksesta huolimatta laittaa viilennys päälle, että ylipäätänsä nukkuminen olisi mahdollista.

Mieleeni juolahti uutinen jostain lähimenneisyydestä. Erään bussiyhtiön vuorolla oli linjurin ilmastointi sanonut sopimuksensa irti, ja matkustajat olivat pyytäneet kuljettajaa pysähtymään, sillä itse kunkin dödö alkoi pettää pahemman kerran. Kuljettaja ajatteli kaiketi aikatauluaan, ja jatkoi ajamista sillä seuraamuksella, että joku matkustajista oli soittanut aluehälytyskeskukseen, ja pian poliisipartio pysäytti bussin, ja ihmiset pääsivät ulos.

Sitten muistui mieleen lähes päinvastainen tapaus 1970- luvun lopulta. Kävin kai lukion ensimmäistä tai toista luokkaa, ja matkustin päivittäin linja-autoissa kotoa kouluun ja takaisin, matkaa oli noin 35 kilometriä suuntaansa. Matkaan kului 40-50 minuuttia riippuen matkustajamääristä. Siihen aikaan esim. aamuseitsemän maissa kotipitäjästä lähtevä vuoro oli miltei aina täysi, samoin kello 16.20 takaisin päin lähtevä vuoro. Aamupäivällä ja iltapäivän varhaisempina tunteina oli väljempää. No, koulu loppui kello 15, ja samassa pitäjässä asuvien kavereiden kanssa kiiruhdimme kello 15.05 kotiinpäin lähtevään vuoroon. Hyvin kerjettiin, koska koulu sijaitsi ihan linja-autoaseman vieressä.

Linjuri lähti, oli talvi ja pakkasta varmasti viisitoista, kaksikymmentäkin astetta. Matkustajia kertyi auto reilusti yli puolilleen jo lähtiessä, lisää nousi kauppiksen pysäkiltä ja kaupungin laidaltakin. Matkan jatkuttua noin viisi, kuusi kilometriä joku jäi pois kyydistä. Kuljettaja avasi paineilmalla toimivan oven, mutta sepä ei tullutkaan enää kiinni! Kas, kun raskaassa kalustossa niin jarrut kuin ovet toimivat paineilmalla, ja ovelle tuleva ilmaputki oli tietysti jäässä. On nimittäin niin, että sinne järjestelmään ilmaa tekevä kompressori tuottaa myös kosteutta, ja joskus talvella saattaa joko jarruille tai ovelle ilmaa tuova putki jäätyä. Jos jarrut olisivat jäätyneet, matka olisi katkennut siihen, mutta oven jumittuminen ei niin tehnyt.

Kuljettaja reuhtoi ovea käsin, muttei saanut sitä kuin puoliväliin kiinni. Ei hyvinyt muu kuin jatkaa matkaa. Ihmisiä jäi tämän tästä pois kyydistä. Eräällä pysäkillä radiossa oli joku senaikainen puheohjelma menossa, ja miesääni sanoi: ”Täällä te vain istutte lämpimässä”. Oltiin kai tultu liki kymmenen kilometriä se etuovi auki, ja lämpötila oli verraten raikas. Joka tapauksessa koko bussillinen väkeä repesi hillittömään nauruun, ja kuljettajan niska punoitti. Hän alkoi sitä ovenavausnappia painella, ja istu ja pala, ovi alkoi kuin alkoikin toimia. Jäähdytysneste kiersi lämpöpattereissa, ja pian tarjettiin taas. Eipä ollut silloin kännyköitä, eikä kukaan muistaakseni nillittänyt kuljettajalle. Kyllähän jokainen sen käsitti, ettei kuljettaja ilmaputkien jäätymiselle mitään voinut, ja toisekseen siinä autossa sentään oltiin osittain tuulensuojassa, tuskinpa kellään oli ajatuksissa jäädä pakkaseen seisoskelemaan ja odottaa reilua puolta tuntia seuraavaksi lähtevää vuoroa…

Eipä ollut silloin kyllä kännyköitäkään, eikä Internettiä. Eikä linja-autoissa ilmastointia, sellaiset avattavat kattoluukut kylläkin oli, että hellepäivinä sisätilat jäähtyivät ajoviimasta. Tietenkin vanhemmalle väelle veto oli myrkkyä, joten jos yksikin vaati, oli kattoikkunat suljettava.

Tämmöinen muisto tuli mieleen loppukesän hellepäivänä, kun tomaatitkin piti kaksi kertaa kastella.

Uuden viikon aatoksia

Alkaa muistuttaa sikäli normaalia maanantaita tämä, että uunissa on paistumassa kaksi hapanjuureen leivottua rukiista limppua. Eilen töistä tullessa laitoin juuren kädenlämpimään veteen ja hämmensin siihen ruisjauhoa (ruvisjauhova) sen verran, että syntyi löysänsorttinen velli. Pistin kannen leivinkulhoni päälle ja nostin sen jääkaapin yläpuolella olevaan komeroon – siellä kun on jatkuvasti ainakin 25 astetta lämmintä, eikä vedostakaan ole tietoa.

Sitten suorimme rantaan, irrottelimme veneen köydet, ja hyrskäytin 20- hevosvoimaisen Hondan nelitahtiseen käyntiinsä, ja peruutin aisojen välistä satama-altaaseen, ja sitä myötä rajoituksen loputtua kahvan auki, jolloin saavutimme noin 30 km/h nopeuden. Sehän on toki muskeliveneiden rinnalla naurettava vauhti, mutta tällaiselle, joka oikeastaan vasta yli 55- vuotiaana ensi kerran ajoi pulpettivenettä, siinä on ihan nokko.

Avomeren reunassa arvoimme, että lähisaareen vaiko ulkomeren reunaan. Sen verran oli aallokkoa meidän pikku kipollemme, että lähisaareen päädyttiin. Mukana oli keväällä hankittu lintukaukoputki. Viilentävän uinnin jälkeen havainnoitiin sitten tuntikausia mm. kivitaskujen ja erilaisten vesilintujen touhuja.

Kotiin tultiin illankutveessa, ja kävin kastelemassa kasvihuoneet, alkaa sadevesi mokoma loppua. Eikä ole sateesta tietoakaan. Niin, ja illalla vielä otin sitä juurta talteen ja väänsin käsin taikinan yöksi kehkeytymään. Tänä aamuna lötkäytin taikinan leikkuulaudalle ja muotoilin kaksi kakkahymiön muotoista limppua ja laitoin muutamaksi tunniksi liinan alle. Nyt ovat tosiaan uunissa.

Täytyy tänään varmaan ottaa taloyhtiön kaivosta vettä ja laittaa taloyhtiön letkuun suutin päähän ja kastella läpi ainakin pavut, kurkut ja porkkanat. Niin, ja täyttää kasteluvesiastiat, yhteensä 600 litraa. Kunhan nuo leivät tulevat valmiiksi…

On se vuodenaika, kun jo monia vuosia kaikkiin vapaapäiviini on kuulunut säilöntä. Vaaleita omenia, hyviä syötäväksikin on tuossa jo kopallinen. Taidan tehdä sellaista omena-inkiväärisosetta, josta vaimo äsken työreissulle lähtiessään vainteli. Kunhan tuo toinenkin puu alkaa satoa tuottaa, niin sitten teen omenachutneyta, joka on oivallista melkein minkä tahansa liharuuan kanssa lisukkeeksi. Siihenhän tulee omenaa, sipulia, valkosipulia, chiliä ja hillosokeria. Kasvikset keitellään vähässä vedessä, lisätään hillosokeri ja etikka ja purkitetaan kuumennettuihin lasipurkkeihin. Onpa peijakas, pihlajanmarjahyytelön ohella maukas lisuke vaikka lammaspataan tai uunissa laitettuun riistalihaan tai ihan vaikka naudanlihaankin.

Myös pihamaallamme olevat kolme mustaherukkapensasta antavat ruhtinaallisen sadon. Keittelen siitä mustaviinimarjahilloa, johon siis keitetään pienessä vedessä puhdistettuja mustaherukoita, toimitaan täsmälleen sen hillosokeripussin kupeessa olevan ohjeen mukaan. Sekin on hyvä lisuke vaikka aamupuuroon, jogurttiin, enkä pidä sitä pahana siihen samaan tarkoitukseen, mihin käytämme pihlajanmarjahyytelöä ja omenachutneytakin.

Myös avomaan kurkkuja pitää alkaa säilöä, pitääkin hakea kaupasta sinapinsiemeniä. Muutoin maustan etikkaliemen suolalla, mustaherukanlehdillä, tillikruunuilla ja chilillä. Saakeli, kun leikkaa siivun samana päivänä leivotusta limpusta, laittaa päälle vähän margariinia ja sivaltaa siivun juustoa ja siihen päälle vielä itse tehtyä maustekurkkua, niin onhan, peijakas, makoisa välipala!

Mistä seikoista tulikin mieleeni, että kävin lihavuusleikkauksen viisivuotiskontrollissa. En ole lihonut läheskään entisiin mittoihini, mistä hoitaja antoi kehut. Moitiskeli kyllä joistakin seikoista, mutta piti tulostani keskimäärin oikein hyvänä. Sanoi vielä kohtalokkaat sanat: ”Meidän hoitosuhde päättyy nyt tähän kertaan”. Arvelen, että vakavampaa, säde ja kemoterapiahoitoa vaativaa sairautta sairastava pitää noita sanoja ihanina, vielä ihanampina kuin minä pidin.

Minä sain lihavuusleikkauksen jälkeen jossain määrin uuden elämän. Pystyn lähtemään pitkällekin kävelylle, sain uuden polvinivelen, joka toimii erinomaisen hyvin. En saanut lihavuusleikkauksesta mitään komplikaatioita. Vitamiinit imeytyvät hyvin, Multi-Tabseja tai Multivitaa olen syönyt koko ajan sen jälkeen, kalkkia varovasti, sillä alkuajan kontrolleissa kalkkia oli liikaakin. Vieläkin muistan kirurgin sanat: olin tehnyt ene-dieetin niin perusteellisesti, että kirurgi sanoi tunteneensa leikkaavansa laihaa ihmistä. Minulta kun oli siinä enessä eli erittäin niukkaenergisessä dieetissä sulaneet kaikki laardit sisäelinten ympäriltä. No, jälkeenpäin siellä sitä lienee taas ollut, ja kakkostyypin diabetes on edelleen ovella, kuten se oli ennen leikkaukseen menoa. Mutta kaipa seitsemättä kymmentään käyvällä ukolla jotain vaivoja on… Samoin viisi vuotta sitten laitettu tekonivel toimii erinomaisesti, ja vasemman jalan kivut ovat olleet siitä lähtien eldankaa, kunhan leikkauskivut helpottivat. Vuosi siihen toipumiseen kaikkiaan meni. Mutta kyllä kannatti.

Olen tässä sekä lukenut että kuunnellut kirjoja. Yksi kultajyvä on ollut Mikko Kuustosen omaelämänkerta. Sieltä löytyi sellainen ajatus, joka puki omat tuntemukseni konkreettisiksi sanoiksi, joita en ole itse osannut ainakaan tuohon muotoon keksiä.
Tämä liittyy niin sanottuun herätyskristillisyyteen. Minähän olen julistanut jo parikymmentä vuotta olevani enemmänkin herätyskriitillinen, ja siteeraan tässä äsken mainittua julkkista: ”Sisäänpäin kääntynyt oikeassaolemisen kulttuuri, kuuntelemattomuus ja jumalallisen vallan käyttäminen tekevät hirvittävää jälkeä”. Vielä toteaa Kuustonen herätyskristillisen yhteisön olevan peräti tyhjiön, jonka ympärillä ei ole mitään. Enpä voisi olla enempää samaa mieltä. Sitähän se pahimmillaan näyttää olevan, ja tuosta elämän mielekkääksi tekevästä asiasta (uskosta) onnistutaan tekemään ikävää ja raskasta. Oma ajatus on se, että tuollaiset ns. kolmannen asteen herätystouhut muistuttavat oikeasti jonkin rikollisjengin toimintaa siltä osin, että kerran mukaan lähtenyt on sitten velvollinen viimeiseen hengenvetoonsa asti toimimaan just niinkuin käsketään, tai sitten tulee suljetuksi julmasti ulkopuolelle. Kuitenkin niissä kirjoituksissa puhutaan vapaudesta…

Tehtäköön selväksi, että olen hommassani ihan vakaumuksesta. Silti en koe olevani mikään paasaaja, eikä minulla sitten kirkkaan otsan orvasketeen tulleen ensimmäisen vaon ole ollut pätevyyttä kertoa ihmisille, mikä on sopiva musiikkikappale vaikkapa hautajaisiin. Viime lauantainakin lesken toivomuksen mukaan esitin kolme The Beatlesin kappaletta siunaustilaisuudessa. Kun arkkua kannettiin sisälle, soitin ”Yesterday”, kävin toimituksen kestäessä laulamassa pianolla itseäni säestäen ”Let it be” ja lopuksi olin sovittanut Hey Juden, kuten oli pyydetty. Ja kävi niin harvinainen asia, että sain palautetta! Sekä siunaavalta papilta, joka piti esityksistäni, mutta vieläpä poismenneen läheisimmältä, joka laittoi viestiä ja kiitteli. Ei sillä, että olisin kissa joka kiitoksella elää, mutta kun kiitos noin kaksi, kolme kertaa vuodessa keskimäärin tulee, niin kyllä se hyvältä tuntuu. Herätyskristillisten mielestä ilmeisesti ”kunnianperkele” pääsee vallalle…

No joo, mitäpä näistä. Nämä ovat niitä henkilökohtaisia asioita, joku kokee olevansa kotonaan fundamentalistien joukoissa, ja jos maailmaa olen oikein havainnoinut, niin yhä useampi. Minkä sortin fundamentalismia sitten esiintyykään, niin kirjo on valtaisa. Saa siinä karsinaa kaipaava karsinansa valita, jos kerran sellaista kaipaa… Pienempi joukko näitä uskonnollisia karsinoita, mutta löytyypä hörhöttävää aatetta ihan maallisistakin piiireistä.

Vaan minä ikuisena individualistina otin leivät pois uunista, ja lähden kastelemaan trekoolia! Rauha ja ilo vaan kaikille, ulkona on kesän kuumimpiin kuuluva päivä. Yön viileys on vaihtunut keskipäivän paahteeseen.

Mielenrauhaa.

Kasvihuoneet kiinni!

Tultiin ihan hetki sitten tuosta lähistön saaresta saunomasta. Myö kun ei olla kotisaunaa lämmitetty sitten oikeastaan toukokuun, kun sähkön hinta nousi. Ollaan mieluummin maksettu naapuripitäjän kyläyhdistykselle vuorokausivuokraa saarimökin ja – saunan käytöstä. Se on niin halpa, ettei kannata edes uneksia oman mökin ostosta!

Kotiin tultua laitoin kahden kasvihuoneemme luukut kiinni. Ensimmäinen oli tietysti se yli 10 vuotta ostamamme kennolevykasvihuone, alaltaan noin 4 neliömetriä. Sitten laitoin kiinni viime keväänä rakentamamme hieman yli 8 neliömetrin kasvihuoneemme, josta tänä aamuna vein anopille vähän yli kilon tuoretta kurkkua, sekä toisen mokoman Tigerella- tomaatteja, jotka ovat lopultakin alkaneet kypsyä. Lisäksi puutarhamme papuviljelmä on alkanut tuottaa paitsi oman perheeni, myös läheisten tarvitseman määrän papuja. Niinpä anoppi sai papuja ja vieläpä eilen poimittuja kantarelleja säilöttäväkseen.

Minun mielestäni ihan paras talousjärjestelmä on osittainen elintarvikeomavaraisuus, jota olemme paremman puoliskon kanssa pitäneet voimassa jo toista vuosikymentä. Ihan mikä tahansa ismi kalpenee touhuumme verrattuna, eikä työkään ole kohtuuton. Kyse on päivätasolla muutamista minuuteista,

Nyt aletaan elää isän ja muiden vanhojen hokemaa todeksi. ”Jonka jalka kapsaa, sen suu napsaa”. Meillä tosiaan saa nyt kurkkua, tomaattia, pinaattia, papua ja vaikkapa porkkanaa ihan rajattomasti syötäväksI. Myös puna- ja mustaherukka sekä omenat antavat syötävää ihan sen, minkä jaksamme syödä tai säilöä, otettavaksi. Suomen suvi on anteliaimmillaan, se pitää vain siementen kanssa havaita huhtikuussal

Myös toriasiakkaat saavat nämä herkut näinä päivinä, meille amatööriviljelijöille kaikki nämä tulevat jokusia viikkoja lisää.

Amnesty ärähti, äijä ihmettelee

On surulla tunnustettava, että Ukrainan sota on tullut jokapäiväiseksi. Tuossa viisi, kuusi kuukautta sitten asia oli jokapäiväinen seurattavani, ja tiedotusvälineet sitä ovat jaksaneet seurata vielä näinä päivinäkin, mutta olen valitettavasti itse turtunut.

En toki ihmisten kärsimyksiin. Pahalta tuntuu edelleenkin se, että moni on joutunut jättämään ja menettämään kotinsa. Yrittelemään elämää uudessa maassa, uudessa kulttuurissa, uudessa ympäristössä.

Tehtäköön selväksi. Pidän Venäjää edelleenkin roistomaisena terroristivaltiona. Joskus takavuosikymmeninä yritin YYA-hengessä suhtautua siihen paremmin, mutta tuo maa ei ole miksikään muuttunut, olipa kyseessä 1700- luvun Suuri Pohjan sota, 1800- luvun Suomen sota tai 1800- 1900- luvun vaihteen sortokaudet tai II maailmansota.

Viimeisen puolen vuoden aikana itselleni on kristallisoitunut se, että Parikkalasta, Öllölästä, Kuhmosta tai vaikka Näätämöstä itään minulle ei ole olemassa mitään sellaista, jonne haluaisin mennä. Saattaa olla luonnonarvoiltaan vaikka kuinka suurenmoisia paikkoja, mutta ne saastuttaa venäläinen hallinto.

Toisaalta on väärin luokitella ihmisiä kansalaisuuden mukaan. Vähänkö on meitä kotisuomalaisia, joita meikäläisen perspektiivistä voisi luokitella sanalla ”mulkku”, tarkoittaen tuo sukuelimen alatyylinen nimitys ikävästi toisia kohtaan käyttäytyvää henkilöä. En vain sitten opiskeluaikojen ole tuntenut edes tuttavuutta enempää yhtä ainoaa venäläistä henkilöä. Näin mutulla rohkenen sanoa, että ei ne kaikki kaiketi mitään öyhöttäjiä ole, osa voi olla hyvinkin rauhan ja tavallisen elämän tahtoisia.

Mutta Venäjän valtio on kyllä semmoinen, etten ole halukas joutumaan sen hallitsijoiden tai sen hallintoa sympatiseeraavien kanssa juuri mihinkään tekemisiin. Minkäpä minä teen, jos jossain muistotilaisuudessa on venäläisiä, ne kohtaan kuten kohtaan kaikki surevat omaiset.

Mutta tosiaan viime päivinä on korviini kantautunut kaikuja Amnesty Internationalin jostain lausumasta Ukrainaa koskien, ja siitä, kuinka moni on siitä pahoittunut. Oma käsitykseni on se, että Venäjä on terroristivaltio ja Ukraina sellaista vastaan puolustautuva. Voi olla vivahteita, joista en tiedä, mutta toisaalta sellainen touhu, mitä Venäjä on Donetskin, Donbassin, Kiovan ja vaikka Butsan alueella tehnyt, ei ole millään syillä laillisesti perusteltavissa! Kun puolustaja tappaa vaikka hyökkäysvaunullisen terroristeja, on kyseessä toki hengen riistäminen, mutta vivahde on eri. Vennäänpoika tulee ja murhaa aseettoman, puolustaja puolestaan ottaa hengen sellaiselta, joka ilman puolustautumista ottaisi hengen häneltä.

Olen ehdottomasti rauhan kannattaja. Kavahdan sulkeisissa kivääreitään rävähtävin ottein käsitteleviä sotilaita, ammuntaa; pommituksia ja tykistötulta. Silti pidän esimerkiksi oman isänmaani puolustautumista 1939-1940 mitä suurimmin oikeutettuna – vaihtoehtonahan olisi ollut sitten kuolla venäläisten valloittajien niskalaukauksiin. 1941-1945 on jo vaikeampi, mutta toisaalta mitä vaihtoehtoja Suomella silloin oli? Ainakin itse olen tyytyväinen siihen, että kasvoin Kekkosen Suomessa, en Hrutsevin, Brezhnevin ja kumppaneiden suoranaisessa valvonnassa…