Köllöttely-yhteiskunta

Tänä(kin) aamuna tuli jostain uutissyötteestä eteeni juttu, jonka oli kai saattanut liikkeelle joku tv-ohjelma nuorista miehistä, jotka ei oikei löydä elämälleen suuntaa, vaan jättäytyvät sosiaalitukien varaan. Ymmärrys tuntuu olevan se, että maamme sosiaaliturva on niin hyvä, ettei nuorukaisen välttämättä kannata yrittää, vaan jäädä tukien varaan elelemään.

Muistelen muutaman tuttavan, jonka tiedän olevan antaumuksellisesti nykyisen valtionvarainministerin puoluetta, sanovan, että mitään tekemättä elää ihan hyvin, ihan mukavasti.

Tavallaan, joo. Mutta silti näissä paapomispuheissa ja sosiaalitukien suuruuden arvosteluissa ollaan silti vähän hakoteillä.

Onko koskaan tullut mieleen pohtia, että mikä on se seikka, mikä saa jotkut pudokkaiksi? Ne sosialituetko?
No miksi sitten esimerkiksi allekirjoittanut pyrki koko ajan töihin, suostui tekemään puoli vuosikymmentä töitä jopa ala-arvoisella palkalla, ja sitten sinnitteli nykyiseen asemaan,  joka ei ole sen vahvempi kuin mikään muukaan: yksi pikku muutos, ja se on tipotiessään. Sitten on etsittävä uusi, jos vielä jaksaa.

Mielestäni villakoiran ydin on siinä, että miksi ei nähdä pyrkimystä omavaraiseen elämään tavoiteltavana? Miksi joku sinnittelee, käy surkealla palkalla puhelinmyyntifirmassa tai marketin kassalla? Miksi joku toinen jää suosiolla roikkumaan tuille tekemättä mitään, kun toiset tekevät töitä ja joutuvat silti elämään tuilla.

Luulen, että parempiosaiset nyt missaavat jotain. En minäkään sitä viisastenkiveä tiedä. Sen vain tiedän, etten ollut koskaan tyytyväinen tukiin, ja jätin niitä huonoina vuosina hakemattakin, jos jotenkin sain vain sinniteltyä ilman. Olen aina ollut sitä mieltä, että töissä pitää käydä, ja että työstä pitää saada semmoinen palkka, että sillä tulee toimeen.

Vuoden 2003 alusta olen tullut palkallani toimeen. Ellen olisi saanut tätä paikkaa, josta saan ent. ministeri Laura Rädyn mukaan palkkaa, jollaista ei juuri kukaan saa (siis niin pientä), saattaisin hyvinkin olla siellä makailijoitten joukossa.

Mikä saa ihmisen yrittämään? Mikä saa kehittämään itseään, hankkiutumaan kilpailuun paikasta vähän vihreämmällä oksalla, etsiytymään aidan toiselle puolelle, jossa ruoho on vihreämpää?

Se, että kokee mahdolliseksi saada säällinen toimeentulo. Selvää on, että suuri osa joutuu tyytymään siihen Laura Rädyn ali-ihmispalkkaluokkaan, mutta on se huikeasti parempi kuin mitkään sosiaalituet.

Pikkuisen voisivat parempiosaisetkin miettiä, ennenkuin laukovat näitä liian suuria sosiaalitukiaan. Siltojen allako pudokkaiden pitäisi asua, sekö olisi hyvä? Asunnottomuusko saisi ihmisen yrittämään ja menemään vaikka lähimarketin kassalle ja hyllyjä täyttämään? Sillä tästä vuokran maksamisesta ja minimiruokarahan antamisesta tulee se 1100 euroa kuukaudessa pääkaupunkiseudulla, jota nämä parempiosaiset kauhistelevat.

Silti, ei ne parempiosaisetkaan ihan kokonaan väärässä ole. Kyllä, työllä ihmisen pitäisi elää. Mutta muistakoot, että kaikki eivät keksi ruutia ja kaikista ei ole yrittäjiksi eikä puhelinmyyjiksi. Ennen muinoin vähemmän yritteliäs meni raksalle, tehtaisiin tai johonkin töihin, ja sinnitteli palkallaan jotenkin, ehkä sai asumistukea. Yritteliäs opiskeli, kehitti itseään, pyrki eteenpäin, kuten nytkin. Ja pärjäsi, ellei sattunut epäonnistumaan.

Sitä en kyllä käsitä, että joku kahdehtii sosiaali- ja työttömyystukien varassa eläviä. Voin omasta kokemuksesta kertoa, ettei siinä ole mitään kadehdittavaa. Elämä ei totisesti ole mukavaa, ei ole varaa syödä terveellisesti. No niin, nyt parempiosainen huudahtaa, että ihmeesti on kuitenkin varaa alkoholiin ja huumeisiin.  No, ei niistä tuista kyllä niihin varaa ole, että jollain muulla konstilla on ne rahat tienattava. Olisiko rikoksilla tai niin edelleen?

En tiedä vastausta tähän pulmaan. Mutta en ihan purematta niele parempiosaisten kirjoitteluja ja moralisointeja, kun olen joskus siellä huonommalla puolella ollut.

En malta olla söhäisemättä. On nimittäin yksi sellainen hallitus ollut maassamme, joka hankaloitti todella paljon työhaluisen työttömän elämää. Se oli Esko Ahon hallitus, joka teki tuilla eläjille sellaisen olosuhteen, että työn vastaanottamista piti tosissaan harkita. Onko tässä järkeä vai ei.

Kaikista hulluinta on se, että vaikka nykyinen hallitus poisti sen aktiivimallin, ei ole nykyisestä eikä tässä välissä olleista aikaisemmista ollut kellään tahtoa poistaa älytöntä soviteltua päivärahaa. Sehän hyödytti  asiansa hyvin hoitaneita, mutta vaikeutti ennestään vaikeassa tilanteen olevan  haluja ja mahdollisuuksia ottaa vastaan lyhytaikainen työ.  Että tavallaan, parempiosaiset, itse tämän aiheutitte, itse tämän provosoitte. Ei muutu muuksi.

Kinkereillä oivallettua

Viimeiset seitsemäntoista vuotta on lukkarin talven yksi rytmittäjä ollut kinkerikierros. Pikkupitäjässä piirejä on vain kuusi (on niitä kyllä siinäkin), ja kuusi iltaa talvisin kuluu istuskellessa ihmisten tupien nurkassa sähköpianon takana. Ihan semmoista on ollut kun aina on pruukannut kinkereillä olla: luetetaan Pipliaa, pastori sitä sitten selittää,  veisataan virsiä ja opiskellaan Katkismusta.

Paljon on muuten homma tässä vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa muuttunut, vaikka kinkerit on samana pysyneet. Jopa siinä määrin on meininki muuttunut, että joku huokaisi tuossa tänä ehtoona kinkerituvassa, että ennen oli kaikki paremmin.

Muuan sanavalmis paikalla olija haastoi tuon ajatuksen. Että oliko tosiaan, hänen mielestään ei muuten ollut, vaan paljon huonommin. Oli perheessänsä mietitty, että mitä jos oltaisi eletty sata vuotta aiemmin.

Se avasi kylälukkarillekin syyn pohtia menneiden kaipuun järkevyyttä. Tosiaan, mitä jos olisinkin syntynyt vuonna 1861. Olihan toki P.E.Svinhufvud syntynyt tuona vuonna, mutta minun väkeni tuohon aikaan on ollut kai lähinnä hyvin vähäisiä talonpoikia, enemmän varmaankin torppareita, muonamiehiä tai mäkitupalaisia, joten luultavasti olisin syntynyt resuiseen lapsilaumaan, josta suurin osa olisi kuollut ennen viidettä ikävuottaan. Lapsuuteen olisi osunut ne pahat nälkävuodet.

Ihan varmaa olisi ollut se, että minkäänlaista koulua en olisi käynyt. Allekirjoitus olisi ollut puumerkki. Eikä varmana olisi lukkaria minusta tullut. Ehkä renki, ehkä metsätyömies, ehkä rakentaja, sellaisia on suvussani ollut entivanhaiset miehet. Ja ehkä joku vähäinen, hallojen hätyyttelemässä talonpoika.Kirjoittaa en varmaankaan olisi osannut, ei olisi ollut tarvetta. Kinkereillä olisin lymynnyt toisten selkien takana peläten, että lukkari tai pappi kuulustelisi ja sitten ankarasti toruisi. Siinä olisi jätkäpojalle ollut totinen nöyrtymisen paikka pappissäädyn edessä!

Ja jestas, jos tuo ruotokin olisi ollut samanlainen, pehmytrustoinen. Neljissäkymmenissä olisin ollut kuluneiden nivelten vuoksi kykenemätön kovaan ruumiilliseen työhön, joka olisi laisilleni ollut ainut mahdollisuus pärjätä päänsä. Ei olisi ollut tekoniveltä apuna. Itse asiassa vuonna 1900 syntynyt isoisänikin jäi ilman sitä apua, hän menetti liikuntakykynsä kuusissakymmenissä.  Kun näitä apuja alkoi tulla, niistä ensimmäiset uutiset kuultiin, oli vaari jo niin huono, ettei olisi leikkauksia kestänyt.

Että kyllä minä taidan sen entisten aikojen haikailun haastajan mielipiteeseen sittenkin yhtyä. Kyllä paljon on paremmin asiat nykyään. Kyllä en kaipaa edes lapsuuteni ilmapiiriin, joka kirkollisesti taisi olla vielä melko juhlallista. Ei ollut kanttori kinkereillä kirjavassa lappilaisvillapaidassa ja kahden viikon sänki leuassa, kuten eilen. Siililtä lähinnä näytti kanttori, kun harmaa, piikkinen parta led-lampun valossa liikahteli äijän veisatessa pää täristen.

Helmikuuta

Täällä Varsinais-Suomessa helmikuun alun pyhäinen ilta ei oleellisessa mielessä eroa edellisvuoden marras- tai joulukuun tai tämän vuoden tammikuun ensimmäisen päivän illasta.

Kaikkina mainittuina iltoina on ollut pimeää, maa ollut kuollut ja iloton, kuten on tänäänkin. Vettä sataa taivaan täydeltä, kuten on satanut marras- joulu- ja tammikuussa muutenkin usein.

Keskisuomalaiselle Varsinais-Suomen pimeä. lumeton ja iloton talvi on raskas sietää. Lokakuun puolesta välistä usein tammikuulle on pimeää, lumetonta ja ilotonta. Vielä joitakin vuosia sitten saattoi talvi hetkeksi tulla käymään. Niinkin äsken kuin kolme vuotta sitten olen näinä päivinä hiihtänyt meren jäällä.

Mutta nyt meri lainehtii vapaana, on musta, loiskuva, hyinen. Eihän tätä tilattua saa. Se vain on sellaista tällä kohtaa tässä paikassa, ei siinä sen ihmeempää. Onko ilmasto lämmennyt? Se riippuu, keneltä kysyt.

Tympeää on kaikin puolin etenkin poliittisessa elämässä. Itse aikanaan vastustin liittymistä Euroopan Unioniin, mutta Britannian lähdöstä en osaa juuri iloita. Ei se EU loppuviimeksi niin kamala ollut tällaiselle tavalliselle tallaajalle.  Oli vaikka Ruotsissa, Itävallassa, Saksassa, Espanjassa tai Portugalissa käynti todella helppoa. Rahaakaan ei tarvinnut vaihtaa kuin Ruotsiin, jossa olen viimeksi tainnut käydä vuonna 2008. ICA:n ihanat siemenpäällysteiset sämpylät jäi mieleen, ja autoilijoiden kohtelias käytös. Nykyiset räjähdykset tympäisevät. Eipä tee enää mieli käymään Tukholmassa, kuten menneinä aikoina.

Tympäisee myös kansallismielisyyden nousu. Tällä en tarkoita sitä, etteikö kansalaiset voisi olla ylpeitä kansalaisuudestaan ja sanoa sanan ”isänmaa” hyvällä omallatunnolla. Tarkoitan tympäisevällä sellaista eugeenista, eugeniikkaan perustuvaa ylimielistä kansallismielisyyttä. Jos et ymmärrä, mitä tällä tarkoitan, en Aapelin tavoin tahdo sinulle sitä selittääkään.

Mutta tällaisessa maalimassa elämme. Lapsuudessani eläkkeelle pääsivät työuransa loppuun päässeet. Elivät, kunnes kuolivat. Nuoruudessani ne elivät entistä pitempään. Nykyisessä hommassani tapasin ihmisen, joka pääsi eläkkeelle 54-vuotiaana,ja kuoli yhdeksissäkymmenissä. Ollessani nuori armeijan kapiaiset pääsivät eläkkeelle 25 vuoden palveluksen jälkeen.

Itse olisi vielä vajaat seitsemän vuotta pakerrettava, jos pysytään entisen presidenttimme ohjeessa: ”Ellemme tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että käy hyvin.”

Sitä odotellessa. Soittaa ja laulaa voin sen jälkeenkin, mutta kylläkin sillä ehdolla, että se muuten piirustuksiin passaa. Että tässä tuli Äijän tulevaisuudensuunnitelmia pitkän kirotun pimeyden innoittamana.