Kokemusvertailussa liikelaitokseksi muuttuneet Postit Ruotsissa ja Suomessa sekä julkinen terveydenhuolto

Maailma on muutoksessa, sehän tiedetään. Postia alettiin muuttaa Suomessa liikelaitokseksi, koska on katsottu, ettei julkinen valta ole velvollinen tällaisia hommia tekemään.

Viimeisin kokemukseni on seuraava.

Ostin ammattiani varten tietokoneohjelmiston, sellaisen virtuaaliurkusoftan. Sitä ei saa ainakaan tietääkseni ostettua Suomesta mistään, valmistaja on amerikkalainen. Siellä tilaamani versio maksaisi kuutisensataa, tullimaksut siihen päälle. Vaan ei hätää, jälleenmyyjiä löytyy Euroopan Unionistakin, jolloin tullimaksut ovat jo ostohinnassa.

Toimittajaksi valikoitui ruotsalainen alan firma. Sen kanssa kommunikaatio sujui oikein hienosti, kiitos pakkoruotsin, jota osaan ihan kohtalaisen hyvin. Pystyn kommunikoimaan etenkin sähköpostitse täysin vaivattomasti. Kysyin, sain vastauksen, tilasin, maksoin. Maksukin heilahti tuosta Pohjanlahden ylitse alle vuorokaudessa. Hienosti toimii.

Lähetys lähti, tosin juuri ennen viikonloppua. No, PostNordin seurantanumerolla selvisi, että siellä se kellottelee terminaalissa, josta se lähti maanantaiaamuna kello 3 Suomea kohti. Postnordin Suomen-osasto on saanut paketin  tai paremminkin kirjeen haltuunsa eilisaamuna varttia vaille kymmenen.

Tänä aamuna tarkistin Postnordin lähetystunnuksen, ja se ilmoitti, että lähetystä ei ole voitu toimittaa. Ja firman sivuilla lukee, että silloin lähetys palautuu heidän terminaaliinsa Vantaalle, jossa sitä säilytetään 7 vuorokautta, jonka jälkeen se palautetaan lähettäjälle.

Hätähän siinä tuli. Lähes seitsemänsataa euroa on paljon rahaa, ja kuljetusfirman ynseä ilmoitus alkoi lämmittää käämejä tosissaan. Otin yhteyttä.

He, olivat laittaneet sen Suomen Postin kuljetettavaksi. Liikelaitokseksi muuttunut, kustannustehokas firma oli kuljettanut lähetyksen Saloon, ja siitä tuli kellonajan perusteella se ilmoitus, että toimitusyritys on epäonnistunut.  Vielä sanottiin viestissä, että Suomen Postin seurannassa toimii sama lähetystunnus.

Seuranta antoi tulokseksi, että toimitusaika ei ole tiedossa, ja että on sattunut lajitteluvirhe. No sattuuhan sitä, ja kun ussein sattuu, niin tottuuhan siihen.

En väitä, että Posti ennen hyvinä aikoina oli parempi, mutta ei ole kyllä vieläkään. Aika yliolkaista touhua tuntuu olevan. Kerran oli Saksasta tilaamani tavara tuossa sadan metrin päässä melkein viikon tiellä, kun ei tullut saapumisilmoitusta minkään laista.

Paljon parjatusta julkisesta terveydenhuollosta kokemukseni on taas se, että taannoinen leikkaukseni oli vaakalaudalla peruuntua, niin sanoivat, mutta hoitivat sen kuitenkin. Hirveässä kiireessä ja paineessa, mutta hoitivat.
Jatkoa seuraa, kun olen saavuttanut polvileikkausta edellyttävän painon. Ortopedi soitti tänä aamuna, ja lupaili hoitoa vielä tässä ennen kesää! Kyseli, että onko hampaat hoidettu, ja sanoin ne juuri hoidattaneeni, mutta todistusta ei ole. ”No pyydä se sieltä”. Soitin kotikunnan hammashoitolaan, sellaiseen Nispa- automaattiin ja kerroin asiani. Sieltä tuli hetki sitten soitto, että tiedot löytyivät koneelta, ja todistus tulee postissa kotiin (ei kai ne tuossa 20 km matkalla sössi sitä?).

Vertailu:
Liikelaitokseksi muuttunut posti Ruotsissa ja Suomessa:
– ei kerro asiakkaalle tarkkoja tietoja
– virheen tullessa ilmoittaa, ettei tiedä, koska se korjataan
– postinkuljetuksen aloittanut pohjoismainen firma ei vaivaudu kertomaan asiakkaalle, miten homma etenee.
– asiakas soittaa sikakalliiseen palvelunumeroon.
– ja saa palveluksi onnetonta tunarointia kirjatun lähetyksen kanssa.

Julkinen terveydenhuolto:
-varoitti potilasta, että joudutaan ehkä siirtämään, mutta tekee kuitenkin homman sovitusti
– on huolehtinut siitä, ettei asiakkaan tarvitse jonottaa puhelimessa, vaan on hankkinut järjestelmän, johon potilas saa sanella asiansa, ja asian selvittyä soittaa takaisin. Puhelun hinta muutama sentti.
– ei soitata potilaalla jonotusnumeroon, jossa jonossa olokin maksaa maltaita
– toimii asiallisesti ja verrattuna yhtiöitettyihin valtion entisiin laitoksiin jopa ripeästi ja siten, että asiakas tietää koko ajan, missä ollaan menossa.

Ei mulla muuta.

”Itse aiheutetut elintasosairaudet”

Tänäinen pohdintani nousee siitä keskustelusta, jota aika ajoin käydään. Että onko se valtio se äiti, jonka pitää hyysätä niitäkin, jotka ovat itse vaivansa aiheuttaneet.

Tarkoitan näitä: liikalihavuus, alkoholin suurkulutus tai alkoholismi, kakkostyypin diabetes, uniapnea, sydänvaivat, verenpaine,, tuki-ja liikuntaelinsairaudet, ja niin edelleen.

Niitä on, siitä ei pääse mihinkään. Kuitenkin jo minun ikäpolveni, noin 55- vuotiaat, on saanut jo koulussa valistusta ja ohjeistusta. 1970- luvulla syötettiin vitamiinipillereitä, opetettiin että lihavat eivät menesty elämän kilpajuoksussa yhtä pitkälle kuin laihat, demonisoitiin alkoholi. Ja me olimme reippaita! Ei ollut yhtään väliä, mitä ruokaa oli, kun kaikki energia kului lasten puuhastelussa, jota riitti, riitti ja taaskin riitti!

Valtiovalta on tuota alussa mainitsemaani teesiä alkanut toteuttaakin. Kakkostyypin diabeteksen lääkkeitä ei enää korvata. Tunnen henkilön, joka kävi viime viikolla hakemassa mainittuun vaivaansa lääkkeet. Kertoi vähemmän ilahtuneena, että viime syksyn satsi maksoi 4,75 euroa, nyt sama satsi vajaat 80 euroa! No, hän on töissä ja voi nipistää sen jostakin, mutta entä työtön, eläkeläinen, pakkoyrittäjä tai vaikeuksissa oleva pikkuyrittäjä?

Populistisesti voisi tietenkin sanoa, että kun on kerran rahaa kaljaan ja makkaraan, niin pitää olla lääkkeisiinkin. Kuitenkaan tuo tokaisu ei päde kuin osaan vaikeuksiin joutuneista. Ja tokaisijana on tavallisesti parempiosainen, jolla on ollut hyvät oltavat, on kouluttautunut, työllistynyt, saanut pitää työmaansa, hoitanut asiansa aina jämptisti. Silloin on vaikea asettua sellaisen housuihin, jolla fasiliteetit eivät ole yhtä hyvät. Toivottavasti sellainen saa elää hallitusti elämänsä loppuun saakka ja kuolla rakkaidensa ympäröimänä iäkkäänä ja elämästä kyllänsä saaneena.

Minä olen nykyään ns. hyväosainen. Olen töissä, en ole rikas, mutta tulen melko lailla toimeen. Raha riittää välttämättömyyteen, ja pieneen ylellisyyteenkin silloin tällöin. Terveydenhuollossa valitsen ilman muuta julkisen, koska maksan palkastani ikäni vuoksi korotettua sairausvakuutusmaksua.

Mutta ärsyynnyn suunnattomasti siitä keskustelusta, kun joku parempiosainen ihmettelee, miksi köyhät eivät hoida itseään vaan hukkaavat elämänsä keskikaljaan.

Ärsyyntymiseni perustuu omaan kokemukseen. Olen elänyt sellaisen vaiheen, jossa näköala oli sen verran kuin kumaraan painuneena eteensä näki. Minua on nöyryytetty sosiaalitoimistossa niin, etten sinne toivottavasti ikinä joudu enää menemään, en ole niitä keskusteluja unohtanut, vaikka tapahtumista on yli neljännesvuosisata. Onnistuin sieltä sisulla ja parilla onnenkantamoisella nousemaan, mutta en pidä itseäni mitenkään erityisen hyvänä sen vuoksi.

Silloin, kun asiat eivät ole hyvin, ihmisen voimavarat menevät jokapäiväiseen selviämiseen, eivätkä sen pohtimiseen, onko tämä tai tuo terveellistä. Erityisesti minua inhottaa eräs entisistä pääministereistä, joka illisteli juuri näillä terveysasioilla ja linjasi, ettei itse aiheutettuja sairauksia pitäisi yhteisistä varoista hoitaa.

Silti hänen ajatuksensa on saanut sijaa! Jokunen vuosi sitten kuulin tapauksesta, kun ystäväni läheinen oli sairastunut vakavaan maksasairauteen. Sairaalassa oli sanottu, että tämä on tyypillinen alkoholisti, annetaan saattohoito. Miltähän mahtoi tuntua puolisosta, joka oli saattamassa? Onneksi suvussa oli terveydenhuoltoalan ammattilainen, joka riensi todistelemaan sairastuneen olevan kaikkea muuta kuin alkoholisti, ja saikin puhuttua tälle kunnollisen hoidon. Ja potilas tervehtyi, elää nykyäänkin ihan hyvää elämää. Lapset saivat pitää vanhempansa. Tässä kohtaa oli siis onnellinen loppu.

Minä jäin siinä mietteisiin. Onko siis niin, että tuon poliitikonnilkin ja kaltaistensa kyynisyys läpäisee koko yhteiskuntamme?  Tunkeutuuko kyynisyys jopa lääkärin etiikkaan?

Sitten haluaisin vielä sanoa jotain sinänsä erinomaisesta hoidosta, jonka sain viikko sitten omaan vaivaani. Julkisella puolella, tulkoon sanotuksi. Lääkärit ja hoitohenkilökunta toimivat kuin Chaplinin Nykyajassa, ratkaisut olivat nopeita, ja kaikki kirjattiin kännykkäsovellukseen tai kannettavalla tietokoneella johonkin tietokantaan. Kotiinlähtiessä sain nipun reseptejä, mutta eräs pikkuharmi jäi vaivaamaan. Soitin tänä aamuna sairaalaan, ja hoitaja kysyi, että onko minulla nyt se ja se lääke, kuukauden kuuri. Sanoin, ettei ole. Pyysin katsomaan, onko e-reseptiä tuosta lääkkeestä tehty. Oli jäänyt tekemättä.

Pyysin tekemään. En pysty olemaan vihainen, sillä olen huovismaisesti opetellut katselemaan tätä maailmanmenoa vähän laajemmasta näkökulmasta. Kun työtä tehdään sillä vauhdilla ja paineella, mitä sairaalassa ollessani näin, ei ole mikään ihme, jos lääkäri (eri henkilö kuin hoitaneet lääkärit) on lukenut ruudulta muistiinpanot, ja tehnyt reseptit sen mukaan. Siinä on sivulauseessa mainittu lääke jäänyt huomaamatta. Jos asia on niin, että on potilaan itsensä asia huolehtia tästäkin, niin on minusta hieman outoa kyllä.

Minä olen tehnyt johtopäätökseni. Se näkyy käyttäytymisessäni seuraavien eduskuntavaalien päivänä – se on jopa tällaiselle kansalaispassivistille tarpeen, pakko myöntää. Kokoomuksen ja keskustan on turha minua kosiskella.

Julkisen terveydenhuollon kehukirjoitus

Minä olen maailmankatsomukseltani mihinkään poliittiseen liikkeeseen kuulumaton kansalaispassivisti, mutta jos minun pitäisi itseni pakosti jotenkin kategorisoida, niin se olisi punavihreässä kuplassa oleva konservatiiviänkyräkristitty.

Tarkoittaa siis sitä, että maallisissa asioissa minusta on tosi hyvä asia, että tulonsiirroilla mahdollistetaan kansalaisten tasavertaiset mahdollisuudet kouluttautua lahjojensa ja taipumustensa mukaan, sekä mahdollisimman tasavertainen mahdollisuus hyvään terveydenhoitoon ja apuun sairauksissa. Ja se vihreys on sitä, että cree-intiaanien viisaus pitäisi muistaa: ”Vasta kun viimeinen puu on kaadettu. Vasta kun viimeinen kala on pyydetty. Vasta kun viimeinenkin puro on myrkytetty. Vasta sitten te ymmärrätte, ettei rahaa voi syödä”.

Hengellisissä asioissa olen avarakatseinen konservatiivi.

Mutta tähän julkiseen terveydenhuoltoon.

Nyt olen erään prosessin taitekohdassa. Olin nähkääs niinkin kauan sitten kuin vuonna 2005 polvien puhdistusleikkauksessa. Ortopedi lausui tuolloin enteelliset sanat: ”Pärjäät näillä polvillasi 10 vuotta, sen jälkeen niihin on laitettava tekonivelet. Sinun on saatava painosi alas, koska muuten niitä niveliä ei voida laittaa.”

Ja yritys alkoi heti. Parissa kuukaudessa lähti 15 kiloa. Ja sitten tuli takaisin. Ja sitten lähti. Ja sitten tuli takaisin. Työterveys tuki (kiitos, julkinen terveydenhuolto!), laittoi kuntoutuksiin ja minä jojosin. Kirosin, kun vähemmän ihailemani kaikkien aikojen surkein pääministeri, joka siirtyi hallintansa jälkeen taustavaikuttajaksi,  sanoi jossain, ettei itse aiheutettuja sairauksia tulisi hoitaa yhteisillä varoilla. Voisihan ihminen sensijaan, että sihauttaa kaljatölkin auki, lähteä vaikka lenkille. Jumalauta että on kyyninen mulkero, eikä totisesti ainut! Anteeksi karkea kielenkäyttöni, mutta näin vaan on. En varmana äänestä hänen puoluettaan ikänä enkä missään! Tokaisu oli niin törkimysmäisen loukkaava, että se satuttaa vieläkin. Että ei ole tuollaisella oppineella miehellä minkäänlaisia käytöstapoja!

En ihan täysin allekirjoita tuota oikeistopopulistista mantraa. Paremminkin voisin virtsata sanojan kengille, jos hollille sattuisi.  Paljon riippuu itsestä, myönnetään, mutta asia ei ole ihan noin yksioikoinen.  Mutta ei siinä tässä sen enempää.

Vuosia kului, ja minä jojosin. Yhtenä kesänä pyöräilin 2500 kilometriä, olin vuorotteluvapaalla, ja jokaisen päivän ohjelmaan kuului 50-70 km lenkki. Paino laski ja nousi ja laski ja nousi. Läheinen ihminen sanoi, ettei sinuun auta kuin lihavuusleikkaus. Se oli pahasti sanottu, kirosin ja sanoin suomeksi ”håll käft”.

Kaksi vuotta sitten kävin ortopedin konsultaatiossa polvikipujen vuoksi. Vaa’alla käynnin jälkeen tuli tuomio: paino sataan kiloon, sitten laitetaan tekonivel. Kahdessa vuodessa piti saada 30 kiloa pois. Ei muuta kuin kaupasta uusi 24-vaihteinen pyörä, ja vielä pitemmät matkat. Kesäkuulla polvi sanoi stop.

Jäljelle jäi hiihto ja vesiliikunta.

Ja se lusikka, joka siinä näkyvissä oli, piti ottaa kauniiseen käteen. Niinpä soitin työterveyteen (kiitos, julkinen terveydenhuolto!) ja pyysin päästä lääkärin puheille. Pääsin parin viikon kuluttua (kun ei ollut kiire, totta kai akuutit hoidetaan ensiksi), ja pyysin lähetettä laihdutusleikkaukseen. Sain sen, ja vuoden 2015 lopulla kävin ensimmäisissä verikokeissa.

Ruljanssi kesti toista vuotta. Ensimmäinen painotavoite jäi saavuttamatta, toisella onnistuin. Sitten odottelin vatsalaukun tähystystä, kävin siellä, ja silloin päätettiin leikkauksen toteutustapa. Minulle tehtäisiin gastric sleeve, eli vatsalaukun kavennusleikkaus.

Viime marraskuulla tuli sitten leikkausajasta tieto, joka oli tämän viikon tiistaina. Pienensin annoksia, laihduin.
Tammikuun lopulla kävin sairaanhoitajan vastaanotolla, ja sain ohjeet erittäin niukkaenergiseen dieettiin. Aloitin sen 30.1. tänä vuonna.

Olin erittäin niukkaenergisellä dieetillä (= Nutrilett-laihdutusvalmisteet) neljä viikkoa, ja painoa hävisi 10 kiloa.

Ja nyt tuli jännä paikka. Juuri aloitettuani dieetin oli Turun sanomissa uutinen, että sairaala on joutunut perumaan helmikuun kaikki kiireettömät leikkaukset. Uutinen tuli silmiini myöhään illalla, ja seuraavana yönä ei uni tullut silmään!
Tunsin vilpittömästi sanottuna jotain vihan sekaista tunnetta päättäjiä kohtaan. Syksyllä -16 oli tullut tämän sotehärdellin myötä voimaan erityisvastuualue, että tällaiset isommat operaatiot keskitetään siten, että on miljoona kansalaista siinä erikoissairaalan piirissä. Samaan aikaan Varsinais-Suomessa on samaisen härdellin vuoksi ajettu alas leikkaukset Loimaalla, Uudessakaupungissa ja monessa muussakin paikassa. Ja sekä erityisvaativat ja tavalliset leikkaukset keskittyvät yliopistosairaalaan vanhaan pääkaupunkiin. Potilaita on toipumassa osastojen käytävillä, kun vuodepaikkoja ei ole. Kiireelliset hoidetaan tietenkin, mikä on ihan oikein.

Siinä kohdassa unelmoin, että olisipa edessäni rivi ministerien kenkiä, niin virtsaisin välittömästi niiden päälle.

Aamulla soitin jonohoitajalle, joka sanoi, ettei minun leikkauspäivältäni ole toistaiseksi peruttu mitään, painotti sanaa toistaiseksi. Kysyin, että onko mahdollista, että se peruuntuu, ja hoitaja sanoi että kyllä on. Niitä on peruttu jopa edeltävänä päivänä.

Ei auttanut kuin mummo-vainaan paha sisu: minähän katson tämän! Sanoin jonohoitajalle, että minulla olisi sananen tähän, mutta ymmärrän, ettei se ole sairaalasta kiinni. Isompien herrojen siinä pitää kupsahtaa… Niin minä sitten olin koko kuluvan vuoden helmikuun epätietoisuudessa, söin niitä laihdutusvalmisteita ja laihduin, ja pelkäsin peruutusta. Siitä se jojoaminen taas alkaisi.

Mutta kuluneen viikon tiistaiaamuna olin kuin olinkin yliopistollisen keskussairaalan vatsakirurgiaosastolla, kahden hengen huoneessa ylipaikalla. Joitakin potilaita oli käytävälläkin. Ja minut nukutettiin ja leikattiin, ja heräteltiin heräämössä takaisin todellisuuteen, vietiin osastolle, lääkittiin ja hoidettiin.

Keskiviikkona olin jo jalkeilla, tietenkin hyvän lääkityksen ansiosta. Sain keskiviikkoiltana jo oikein ruokaakin, ja varovasti olen siitä lähtien sitä maistellut.

Eilen pääsin kotiin. En ihan täysikuntoisena, se miehille tyypillinen ongelma pikkuisen päällä, mutta kotiin laittoivat. Tuntuu se tästä elämälle kääntyvän.

Ja minä ylistän tässä julkista terveydenhuoltoa.
Kaikissa säästöpaineissa tekivät minulle lihavuusleikkauksen, josta tunnun selviävän elämälle. Henkilökunta sairaalassa työskenteli korkeapaineessa, mutta hyvin. Hoitajat ehtivät joskus ehkä minuutin juttutuokiolle, muuten juoksivat täpötäydellä osastolla koko ajan kuin heikkopäiset. Lääkkeet tuolle, toimenpide tuolle, tehtävät piti katsoa kännykkäsovelluksesta, kun potilasta kohden aikaa oli enintään minuutti. Lääkärikierrokset olivat myös turhasta lörpöttelystä vapaita, homma oli selvästikin aikataulutettua. Leikkaava lääkäri viivähti ennen leikkausta ehkä kolme minuuttia, seuraavana päivänä poikkesi, ja eilen ehdittiin hätäisesti kättä paiskata. Mutta hyvin hän työnsä teki.

Koko tuo edellämainittu olisi ollut yksinkertainen hoitaa, jos olisi ollut tuollainen kymmenentuhatta euroa löysää rahaa. Ei olisi ollut jonottamista eikä jännäämistä, peruuntuuko. Yhtä pian ne olisivat sieltäkin pois laittaneet, sillä toipuva asiakas alkaa olla sielläkin enemmän sellainen hotellivieras.

Olisi siitä varmaan saanut Kelalta jotain takaisin, mutta minä en sitä hyväksy. Se, että Kela korvaa yksityislääkäreillä ja -sairaaloissa käyntiä on niin väärin kuin olla voi. Oikein on se, että jos on varaa käyttää ohituskaistaa, niin maksaa sen lystin sitten kokonaan itse.

Tämä kirjoitus on vähän poleeminen, ja syystä.

Julkisen terveydenhuollon myllerryksessä on nyt pelissä voimat, jotka on isästä Perkeleestä.

Minun mukaani. Voinhan olla väärässäkin?