Matkalla II

Edellisen kerran mies on ollut täällä parisenkymmentä vuotta sitten. Mahtoiko paikka olla edes ennallaan – kaikki uutiset ovat tässä pimeinä välivuosina olleet sellaisia, että korvat ovat ne saattaneet kuulla, silmät nähdä, mutta mihinkään mielen osioon ne eivät ole sillä tavalla piirtyneet.

Kun ihmiselle tulee suuri henkilökohtainen murhe tai huoli, ympäröivä maailma menettää jollain tavalla merkityksensä, ja ihminen käpertyy itsensä ympärille. Sanovat viisaat, että masentunut ihminen käpertyy itseensä, liekö tuo totta vai ei, miettii mies katsellessaan suurista ikkunoista kiitotielle päin.

Mutta nyt eletään helmikuun loppua, ja elämä on hymyillyt lopultakin. On uusi elämä, uusi naisystävä on tuonut elämään iloa ja jotain muuta kuin itseen käpertymistä jonkin aikaa. Nyt se on touhunnut, että lähdetään ulkomaille. Niinpä on tullut käytyä hankkimassa kauan sitten vanhenneen tilalle uusi passi, ja tässä sitä seistään odottelemassa lentokoneeseen pääsyä.

Ja tuleehan sieltä sellainen kuulutus, että lähdetään kohti porttia, ja näyttäessään passiaan ja lentolippuaan mies ihmettelee, että olenko se todellakin minä, joka tässä lentolippuaan ja passiaan siniseen jakkupukuun pukeutuneelle naiselle esittelee.

Lentämistä mies ei ole koskaan pelännyt. Se tuntuu kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen hyvinkin mielenkiintoiselta. Silloin ennen hän oli nuori ja kokematon, eikä näitä lentoja tainnut kertyä kuin yksi kotimaan ja yksi vähän pitempi.  Nyt on luvassa hieman pitempi piustale ilmojen teitä.

Mies seuraa tarkkaan valmisteluja. Koneen siipiin ruiskutetaan jotain ainetta, olisiko jäätymisen estoon? Kone rullaa kiitotien päähän, lentäjä tuntuu tärivän suuntaa kohdalleen, ja sitten moottorit alkavat ulvoa, selkä painuu nojaan tiiviimmin, ja kiitotien päässä on kuin onkin taivaassa reikä. Näin on matka alkanut.

Lennetään yli Euroopan, ainakin Baltian maat, ehkä Saksakin ja varmaan Benelux-maatkin jäävät siihen alle. Meren päällä mies katselee sitä loputonta sinisyyttä, on erottavinaan laivojakin, joskin pian tajuaa, että kuinkapa niitä lähes kymmenen kilometrin korkeudesta voisi erottaa.

Määränpää on saari keskellä valtamerta. Lentokone tekee jännittävän tuntuisia kaarteluja kohteen yläpuolella, ja läheisessä penkissä istuva nuori tyttö nyyhkyttää pelokkaana, sillä hän ilmeisesti pelkää joutuvansa lento-onnettomuuteen. Tytön ystävä tai ehkä sisar tätä tuntuu rauhoittelevan. Kone tömähtää saaren kamaraan suunnitellusti, ja mies sekä seuranaan oleva naisystävä perheineen konkovat ylös.

Ihana lauhkean vyöhykkeen ilma lyö vastaan. Täällä on kesä! Mies kaivaa puhelimen, käynnistää, ja soittaa työtoverilleen. Ei siksi, että tämä olisi erityisen läheinen, mutta että hän vain haluaa todistaa itselleenkin, että täällä ollaan. Lentokenttämuodollisuuksien jälkeen löydetään matkanjärjestäjän edustaja, joka ohjaa bussille. Sinne noustaan, ja saavutaan kaupunkiin, jossa on hotelli.

Hotellissa on suuri puutarha, ja majoittumisen jälkeen suunnataan ihmettelemään tätä kaikkea. Mies ihmettelee lauhkean vyöhykkeen puutarhan makeita tuoksuja, monenlaisia suuria ja värikkäitä kukkia, joita puut ja pensaat kasvavat. Katujen varsilla on kasvanut valtavan suuria joulutähtiä.

Käydään paikallisessa ruokakaupassa, josta ostetaan juureksia, leipää, leikkeleitä ja juustoa sekä tietysti saaren nimen nimistä viiniä. Jossain päin maailmaa ihmiset eivät juo itseään hengiltä, vaikka mitä tahansa alkoholia saa ostaa päivittäistavarakaupasta. Mahtavatko ihmiset olla kotona pohjolassa sellaisia, että joisivat?

Näin alkaa aika vieraassa maassa ja kaupungissa kulua. Tätä kestää viikon, ja hotelli osoittautuu mainioksi. Huone pidetään siistinä, ja vuoteet ovat hyvät. Mies oppii tervehtimään ja kiittämään uudella kielellä.

Yhtenä päivänä vaelletaan pitkä vuoristovaellus. Polku on välillä suorastaan häijyn jyrkkä, ja hiki virtaa valtoimenaan, jalat kipeytyvät. Mutta ne näkymät, ne näkymät!

Jymäytetyksikin tulee. Vuosia jälkeenpäin mies naureskelee, kun tuli maksaneeksi kolmesta passionhedelmästä toistakymmentä euroa.

Mutta tämä matka oli miehellä ensimmäinen sitten vaikeuksien alkamisen, kun hän pääsi toiseen kulttuuriin, eri ilmastovyöhykkeelle. Kotiin palaillaan aikoinaan, monia kokemuksia rikkaampana, ja maailmaa näkeneempänä.

Maailma alkoi miehelle tuolloin avartua, edes ihan turistimitassa, ja edes vähän.

 

 

Tasaisen hyvä Don Giovanni

Kesään on viime vuosina kuulunut yksi esitys Savonlinnassa. Tänä vuonna valinta osui Wolfgang Amadeus Mozartin komeaan Don Giovanniin, alkuperäiseltä nimeltänsä Il dissoluto punito ossia il Don Giovanni.

Savonlinnassa on yksi paha vika. Se on nimittäin älyttömän kaukana. Kuutisen tuntia saa vääntää sompaa ja nytkytellä nilkkojaan, ennen kuin on perillä. Ensin Turkuun, siitä Lohjalle, oikaisten Hyvinkään kautta Mäntsälään, ja sitten lesetellä Juvalle saakka laveita valtateitä, kunnes pääsee viimeiselle oikoselle.

Mehän mentiin jo edellisenä päivänä, käväistiin testaamassa Kalastajan kojun erinomaiset muikut, ja sittenpä vetikin jo leuasta sen verran suonta, että oli aika käydä yöteloille. Esityspäivänä järviristeily, Sokos-hotellin muikkuterassin mainiot pikkukalat, ja odottelemaan esityksen alkua.

Minua viisaammat ja sivistyneemmät ovat arvioineet musiikkia ja osaavat selittää sen paremmin. Vaan minä tuon Mozartin musiikissa olen aina ihastellut sitä, miten hän musiikin sävyn kääntää kepeästä painajaismaiseksi, hilpeästä traagiseksi niin pienillä muutoksilla.

Laulajisto oli tasaisen varma, ja ensemblet olivat sangen herkullisia.
Ensin kehun naiset.
Donna Elviran lauloi Johanna Rusanen vakuuttavasti. Gisela Stille ehkä oli liiankin kujerteleva Donna Anna, vaan Zerlinan osan laulanut Tuuli Takala oli naisistä kaikkein vakuuttavin niin äänensä kuin näyttelemisensäkin osalta. Voi miten oli levollisen kaunis hänen äänensä!

Itse elostelijana oli Waltteri Torikka, nuori baritoni. Hyvin selvisi hän, joskin hävisi Leporellona häärineelle Tapani Plathanille selkeästi. Jälkimmäisellä ääni pelasi ilman vippaskonsteja tai kurkkusävyjä, kun Torikalla oli välillä häivähdys ”kuumasta perunasta”. Mutta taas näyttelemisessä Torikka oli kertakaikkisen mainio.
Jaakko Ryhänen oli oivallinen Komtuuri, joka siinä loppupuolella antoi komean ja edelleen terveen äänensä jylistä tavalla, jota ei voi kun ihailla. Ei mitään pakonomaista mylvintää, vaan vapaasti ja vakuuttavasti soiva, raudanlujan ammattilaisen ääni.
Tuomas Katajala tuntuu olevan varsinainen Mozart-tenori, hänen Don Ottavionsa soi hienona ja keveänä, kuten Mozartia kuuluu laulaakin. Kävisi mies vaikka Taminoksi, ihan mennen tullen. Masetto-maalaismiehenä hääri Jussi Merikanto, ja hyvä mies tuntuu olevan.

Kuoron osuus on häviävän pieni tässä oopperassa, lavasteita enimmäkseen työntelivät, ja komtuurikohtauksessa rupesivat vallan piruiksi ja raahasivat katumattoman elostelijan vaivan paikkaan hyytävällä tavalla – siis hyvin.

John Storgårds luotsasi orkesteria, ja hyvin luotsasikin.

Ja me, täysi katsomo, tykättiin ihan mahdottomasti. Oli viimeinen esitys, ja linna oli viimeistä paikkaa myöten täynnä, kesäilta oli leppeä, ja siinä iltayön hämärissä oli mukava palailla majapaikalle, kuin paremmastakin herkkukattauksesta, kylläisenä kuulemastaan ja näkemästään. Oikein seisomaan nousten piti taputtaa pitkään ja hartaasti.

Jos se tuo ooppera on eliitin harrastus, niin hitoikseen tavallisen näköisiä ihmisiä on tämä eliitti. Olinhan siellä minäkin, maalaiskanttori.

Toisenlainen päivä

Laura jäi bussista, kiiruhti kadun yli, ja kaivoi laukustaan avainläpyskän, jonka asetti lukijan päälle. Lyhyt piippaus kertoi, että nyt pääsisi sisään. Hän oli hyvällä mielellä, kesäloma alkaisi seuraavalla viikolla, ja oli varattu matka Sisiliaan tyttären kanssa. Miestä ei mukaan saanut, se menisi mökille ja kalastelisi ja onkisi siellä.

Mutta näitä ei kauaa joutanut miettiä, kun hän puki työtakin päälleen, ja kiiruhti ylös portaita. Hissiä hän ei käyttänyt koskaan.

Niin alkoi hänen päivänsä, ja näitä päiviä oli ollut monta. Ehkä liikaakin. Joskus tekisi mieli repäistä itsensä irti tästä turvallisesta tylsyydestä, ja olihan tuota tullut monenlaista kokeiltuakin, rouvainkutsuilla oli hän yrittänyt myydä kosmetiikkaa tai astioita. Jotain penninkejä niistä oli saanut, mutta pian hän oli todennut tämän tavaratalon homman olevan loppujen lopuksi varmempi tapa.

Päivä kului juuri niin kuin tavallisestikin. Ihmisiä, ostoksia, kassanauhan vaihtoa, välillä kahville, hiljaisempana hetkenä täyttämään hyllyjä, askelmerkit olivat selvät, vuosikymmenten aikana rutiinistakin kauas eteenpäin kehkeytyneet. Kun jaksoi tehdä tätä nelisenkymentä tuntia viikossa, tuli tilille säännöllisesti rahaa, jolla oli makseltu asuntolainoja, ostettu ruokaa, hoidettu arki omalta osaltaan, mies teki työtänsä saman päämäärän vuoksi  tehtaassa.

Semmoistahan se on, säännöllistä ja ennustettavaa. Tappavan tylsääkin. Kaikki pyöri jonkin tuntemattoman tai kasvottoman suunnittelemia, ennalta määrättyjä ratoja pitkin. Niin kuin olisi joku ratas jossain koneistossa – tarpeellinen, mutta tarvittaessa vaihdettavissa. Tulevat lomansa saattoi laskea jo vuosia ennen, ne pyörivät omalla rutiinillaan. Tässäkö tämä on, tuli joskus mietittyä. Mutta eipä ollut tullut lähdettyä mihinkään, ei yritettyä tosissaan muuta. Uusilla poluilla kun saattaa olla kiviäkin…

Vuoro loppui, ja Laura lähti laskeutumaan pukuhuoneelle. Loma häivähti taas miellyttävällä tavalla edessäpäin. Viikko Sisiliassa tyttären kanssa, loput kolme varmaan mökillä pikku touhuja tehden. Pukuhuoneella odotti yllättäen osastopäällikkö, ja muitakin esimiehiä. Niiden ilmeet olivat totisia, ja kukin kertoi alaiselleen, että tämä on loppu nyt. Yhtiö on haettu konkurssiin tänään, ja tulevaisuudesta ei ole tietoa.

Kotiin päästyään Laura mietti, että kuinkahan hän oli matkan tullut. Hän ei muistanut siitä mitään. Oli pitänyt käydä ruokakaupassa, mutta sekin oli unohtunut. No, pakastimesta jotain löytyisi.

Jotenkin ne aamupäiväiset mietteet rattaana olemisesta tai tapahtumattomasta ja ennustettavasta elämästä näyttäytyivät uudessa valossa…

Ei ole täällä mitään pysyvää…

Muistan oikein hyvin, kun 1970- luvulla Jyväskylässä Saastamoinen Oy:n  Heps – tavaratalo lopetti, ja tilalle tuli Anttila.

Kyllä siellä tuli asioitua. Anttilalla oli semmoinen maine, että siellä on halpaa. Jyväskylän Anttilassa oli aina vuosituhannen vaihteeseen saakka monenlaista mukavaa. Sitten muutin Varsinais-Suomeen, ja Anttila jäi vähemmälle. Tässä vuonna 1624 perustetussa kaupungissa ei ole yhtään varsinaista tavarataloa, tuloni aikoihin oli oikein Euromarket, mutta se siitä hiipui, kun aika muuttui ja nettikaupat tulivat.

Anttilan perusti Kalle Anttila jo 1950- luvulla. 1970- luvun alussa tämä Sears & Roebuck- tavaratalo- ja postimyyntifirmasta ideansa ammentanut yritys lähetti joillekin paikkakunnallamme paksuja postimyyntiluetteloita. Muistan niitä varhaisteininä  selanneenikin.

Mutta kälyisellä 1970- luvulla Kalle Anttila joutui myymään firmansa Tukolle, ja sitten se päätyi Keskon alle.

Ja tänään sitten meidät tavoitti uutinen, että tämä Anttila on mennyt konkurssiin. Jotenkin tulin surulliseksi.

Aika menee sellaista votakkaa eteenpäin. Kyllä on pakko sanoa, että huomattavan usein on itsekin tullut verkkokaupoista asioita tilattua, sen sijaan että olisi lähtenyt 90 km päähän Turkuun tavarataloon. Ja sekin on pakko myöntää, että usein ostopaikka on ollut ihan eri puolella maailmaa.

Että olen kiistatta yksi niistä syyllisistä, joiden ostoskäyttäytymisen vuoksi Anttila meni konkurssiin (ensimmäisenä?)

Mutta pakko on sanoa, että yhden elämäni parhaista ostoksista tein joulukuussa 2001, täyttäessäni 40 vuotta, Jyväskylän Anttilasta.

Siellä oli edelleenkin tallella oleva 10 cd-levyn boksi, joka sisälsi Daniel Barenboimin ja English Chamber Orchestran kokonaislevytys Wolfgang Amadeus Mozartin pianokonsertoista. Se maksoi 99,90 markkaa, ja oli näin ollen älyttömän halpa ja vertailun melkein mihin tahansa Mozart- levytykseen kestävä ostos.

Mutta maailma muuttuu, vaikka mitä tekisimme.

Lahja

Joskus muusikko saa kuulla kuulijaltaan suunnilleen tällaiset sanat: ”On se hienoa, kun jollakin on tällainen lahja”.

Otaksuttavaa on, että kuulija on tällöin pitänyt kuulemastaan musiikista. Joskushan muusikko havahtuu siihen, että kuulijat istuvat hiirenhiljaa. Se on merkki siitä, että musiikki on jollakin tavalla koskettanut kuulijaa, herättänyt heidän mielenkiintonsa. Asennon muuttamisesta kuuluva istuinten narina tai kolahtelu puolestaan kertoo ikävystymisestä tai siitä, että kuulija ja esittäjä eivät ole päässeet samalle aaltopituudelle.

Olen minäkin nuo sanat joskus kuullut, ja tykönäni niitä mietiskellyt.
Tekee mieli vähän saivarrella.

Ymmärrän sanan ”lahja” siten, että ihminen saa jotain itselleen näkemättä saamansa eteen vaivaa. Tuo alussa lainattu lause sisältää siis ajatuksen, että musiikilliset taidot tulevat ilman vaivannäköä.

Jos se tarkoittaa juuri edellä kerrottua, niin en ole joutavampaa roskapuhetta koskaan kuullut.

Mitä parempi muusikko on kysymyksessä, sen todennäköisempää on se, että k.o. henkilön elämästä erittäin suuri osa kuluu harjoitteluun. Käsky kuuluu: ”Unohda Trump, Brexit ja muut toisarvoiset asiat, ja mene harjoittelemaan.”

Mutta toisaalta, voihan sen lahjan ymmärtää toisinkin.

Vaikka niin, että jollekin sävelet merkitsevät niin paljon, se muusikolle parhaimmillaan tuleva Suuren Läsnäolon tunne maistuu niin makealta, ettei edes tunnu hankalalta käyttää suurta osaa ajastaan taitojensa kehittämiseen tai ylläpitoon. Sitä kun tavallaan lakkaa itse olemasta siinä, enemmänkin saa olla semmoinen välittäjä – tämä on siis se tunnetila, mikä siitä tulee, kun oikein hyvin onnistuu. Niinä kertoina, kun minun tapauksessani alakerrassa vallitsee sormet ja varpaat koskettimilta nostettuani täysi hiljaisuus, vaikka salissa on ihmisiä.

***

Ei minulle monesti niin käy, joskus on käynyt. Kyllä sieltä usein kuuluu sitä penkin narinaakin, tai mutinaa, ”tälkertta toi Piiparine ei meinan maltta lainkas lopetta”.
Kerran kauan sitten soitin mielestäni varsin kohtuullisesti Bachin jotakin kappaletta, ja paikallisen mieskuoron äijät pölöttivät vieressä tyyliin ”eiköhän lähetä tästä verkoille kunhan tuo ymmärtää lopettaa”.

Mutta on sentään joskus, ihan joskus niitä hetkiä, kun lopetettuani ensimmäinen nousee penkistä vasta 8-12 sekunnin päästä lopettamisesta.

Ja ne sekunnit maistuvat soittajasta makeilta.

Talvinen matka

Kuten tunnettua, talvinen yö on pitkä. Tammikuulla pimeys haukkaa leijonanosan vuorokaudesta, ja etenkin pilvisinä päivinä on kuin tarpoisi toivottomin askelin väsynyttä ruumistaan raahaten.

Mutta tämä yö. Meitä on neljä tässä autossa, ollaan palailemassa soittokeikalta. Illan aikana tien päälle on satanut kaksituumaisen kerroksen loskaista räntää, ja kuskina toimiva auton omistaja päättää ottaa sen huomioon. 

Hitaasti lipuu henkilöauto katettu peräkärry perässään läpi eteläpohjalaisten maisemien, viittäkymppiä taitaa kuski ajaa. Nukutuksikaan ei täällä takapenkillä saa, niinpä pieksämme suuta aikamme kuluksi. Ihmettelyt hiljaisesta vauhdistakin ovat loppuneet, kun Ruotsalainen murahti, että ei tässä kyydissä pakko ole olla. Jos arvelee kävellen nopeammin pääsevänsä, niin sen verran voidaan pysähtyä. Niinpä puheenaiheena on ollut kyseenalainen huumori, joka näissä hommissa on vertaansa vailla.

Hitaasti lipuu yö. Matkan varrella ei ole avointa yöhuoltamoakaan, ensimmäinen taitaa olla se, jonka pihassa oma autoni on, ja josta eilen seitsemäntoista maissa lähdin tähän kyytiin.  Kotimaakunnan puolelle päästään puoli viiden maissa, ja tiellä sattunut kolari hidastaa menoamme vartin verran. Hetken aikaa verkkokalvoilla viipyy siniset vilkut Ehkä Ruotsalainen on sittenkin oikeassa, vaikka pari kolme tuntia sitten taisin vähän vihata sitä, kun se ajaa niin hitaasti.

Puoli seitsemän aikaan aamulla pysähdymme huoltoasemalle, Ruotsalainen avaa peräkärryn kuomun, ja nostan omat nyssäkkäni pois kyydistä, nakkaan oman autoni tavaratilaan. Mietin, että tuntipalkka ei tainnut tällä kertaa olla kaksinen.

Tämä matka oli yksi suurimpia tekijöitä siihen, että lopetin nuo hommat. Ihmisethän tekevät paljonkin opintomatkoja, ja tuo oli yksi sellainen. Tuo keikkasoittajan Winterreise on kirkkaana mielessä vielä kaksikymmentäkuusi ja puoli vuotta myöhemmin, ja on helppoa olla kaipaamatta noita hommia.

Matkalla I

Illan suussa alkaa haukotuttaa. Mietin, pitäisikö vielä yöpyä matkalla. Toisaalta tekisi kyllä mieli ehtiä perille ja nukkua siellä. Ohitan juuri kaupunkia, jossa on kiva sisävesisatama. Päätän jaloitella siinä sataman seudulla hetken, haukata raitista ilmaa.

Paikkakunnalla tuntuu olevan joku tapahtuma, kun porukkaa on liikkeellä suurin määrin. En suuremmin pidä väentungoksesta, mutta löydän parkkipaikan satama-alueen laitamilta, ja jalkaudun. Muutaman sadan metrin päässä on esiintymislava, josta tänne näkyy valojen värjäämä savu ja kuuluu vastenmielinen, rähisevä musiikki. Volyymi on niin hirvittävä, että ääni on tässä satojen metrien päässäkin epämiellyttävän kova.

Meneillään on joku kesätapahtuma, joka houkuttelee kammanmyyjät ja makkaranpaistajat ja muut pikaruokakojujen pitäjät ansaitsemaan elantoaan. Tällainen tapahtuma pitää ilmeisesti olla jokaisella paikkakunnalla. Tässä sisämaan kaupungissa se on näköjään ”Alakaupungin  yö”, jossain muualla jonkin muun niminen. Olen nähnyt niitä tarpeeksi, eivätkä ne minua kiinnosta – vellova känninen väkijoukko on minulle kauhistus.

Kävelen kuitenkin lavaa kohti, ja pian löydän alueen reunamilta kojun, jossa myydään paistettuja muikkuja.Saan annokseni, ja lähden käppäilemään autolle päin. Pari mustiin pukeutunutta kaveria näkyy hakkaavan ja potkivan toisiaan, onneksi järjestysmiehet ovat menossa väliin.  Syön muikut, jotka maistuvat hyviltä, pyyhin rasvan käsistäni paperitolloon, ja saatuani jätökseni roskiin istun takaisin autoon, ja lähden liikkeelle.

Suunnistan kaupungista etelään, valtaväylä on vaihdettu jokunen vuosikymmen sitten järven itäpuolelta kulkevaksi. Muistan hyvin sen ajan, kun valtasuoni kulki länsipuolta, mitenkähän niille paikkakunnille on käynyt, tunnun miettivän.  Pysähdyn vielä yöhuoltamolla ostamaan juotavaa, ja tankkaan samalla auton. Jäljellä on vielä puolitoista tuntia öistä tietä.

Kun lopulta pääsen kääntymään seututielle, on aurinko pikku hiljaa nousemassa, ja se vilahtelee välillä taustapeilissä, kun ajelen mäkistä ja mutkaista tietä perille. Lopulta tulee mökkitien haara, ja ajelen kesäpaikkamme pihaan.

Nousen autosta, pistän salkkuni takapenkiltä tavaratilaan, olkoot siellä seuraavat viikot. Seuraavalle reissulle lähtisin vasta elokuun alkupuolella. Tavaratilasta otan kylmälaukun, irrotan sen virtajohdostaan ja kannan sisälle. Järveltä kuuluu lokkien huutoa, metsästä taas mustarastaiden ja kerttusten senpäiväinen konsertti, jota kuuntelen mielelläni hetken ennen kuin avaan  mökin oven, laitan kylmälaukusta ruuat ja oluet jääkaappiin  ja menen nukkumaan.

 

Kerran yhtenä kesänä

Koivut suhisevat kirkon pihassa niin kuin vain voivat kesäkuisena sunnuntaina. Kirkon ovet ovat auki, ja kyllä sinne joitakin ihmisiä meneekin. Suurin osa kumaraisia, iällä olevia. Muutama rippikoululainenkin näkyy saapuvan paikalle, keräävät varmaankin niitä pakollisia kirkkokäyntejä. Jokunen kesäasukaskin tulee, tuossa neljän- viidenkymmenen korvilla olevia.

Yhteensoitto alkaa kajahdella kellotornista, ja viimeisetkin hautausmaalla olijat selvittelevät tiensä sisään. Aivan viimeisenä saapuu neljänkymmenen päälle oleva nainen, joka astelee käytävää pitkin sellaisen suuren, paksun pylvään viereen, istuutuu siihen vapaana olevalle penkinpätkälle, kaivaa käsilaukustaan nenäliinapaketin ja näkyypä vielä jotain laukustaan kaivamalleen puhelimellekin tekevän. Varmaankin laittaa äänettömälle.

Hieman taempana istuvien vakiokävijöiden keskuudessa vaihdetaan katseita. Mutta supistakaan ei enää voi, koska pappi tulee sakastista, toivottaa tervetulleeksi. Ja sitten alkaa kanttori soittaa, ja pian sen voimakas baritonikin sieltä kajahtelee. Niin tavallinen kirkonmeno kuin olla saattaa. Vakiokävijät kuuntelevat ja arvioivat papin puheita mielessään, rippikoululaiset istuvat penkeissä merkillisen hiljaa, katse alas luotuna. Talvella, hämärän aikaan niiden kasvoilla on ylimaallinen hohde, mutta näin kesällä sitä ei huomaa. Tämä ilmiö on tullut älypuhelinten myötä, suntio näkyy käyvän kovistelemassa muuatta nuorukaista, joka istuu penkissä kuulokkeet korvilla. Ja tuntematon nainen istuu pää painuksissa siinä pilarin vieressä, kuin suojassa joltakin, ja kuivattelee välillä silmiään paperinenäliinaan.

Ja kun jumalanpalvelus on aikansa kestänyt,  urut vaikenevat, ja pappi kehottaa lähtemään rauhassa. Tuntematon nainen nousee, laittaa käyttämänsä paperinenäliinat laukkuunsa ja kävelee ulos. Rippikoululaiset käyvät ottamassa papilta nimikirjoituksen korttiinsa. Muutama vakiokävijä jää kirkon pihalle vaihtamaan ajatuksia.

Ihmetellään, että kukahan se tuntematon nainen oli, ja kauhistellaan sitä, että kehtasi hihattomassa mekossa kirkkoon tulla. Ei sitä sentään heidän nuoruudessa, musta kolttu päälle laitettiin ja vielä musta huivikin.

Kanttori laskeutuu parveltaan salkku ja kenkäpussi kädessään, sanoo tutuille jonkun sanan ohi mennessään, näkyy menevän autolleen ja kaasuttavan pois. Joku tietää, että sillä on kolmen vartin päästä seuraava kirkonmeno kolmenkymmenen kilometrin päässä, on paikallislehden kirkollisista semmoisia tavaillut. Pappi tulee helmat liehuen ja poninhäntä puolelta toiselle tarmokkaasti vispaten kantaen kädessään kynttilää, olisiko kastamaan menossa. Autoonsa sekin nousee, ja kaasuttaa tiehensä.

Mutta se tuntematon nainen kulkee hiljalleen kohti viikonlopuksi vuokraamaansa huvilaa. Perille saavuttuaan hän istahtaa verannalla olevalle korituolille, ja katselee mietteissään ulapalle päin.