Mietteitä vapun alla

Ylihuomenna on Valpurin päivä, vapunpäivä.

Mitä se merkitsee?

Lapsena se oli vapaapäivä. Olen työmiehen poika, mutta isä ei ollut mikään marsseihin osallistuja, vaikka ammattiosaston rahastonhoitajana olikin. Mukavaahan se oli, kun oli keskellä viikkoa semmoinen päivä, ettei tarvinnut kouluun mennä. Kaikista hienointa oli, jos se sattui vaikka perjantaihin tai etenkin maanantaihin.

On se opiskelijoidenkin juhla. Silloin kuuluisi laittaa ylioppilaslakki päähän. Minä tuon merkkipaalun saavutin, kai ensimmäisenä ja tuolloin ainoana suvustani, toukokuussa 1980. Edesmenneelle rakkaalle äidilleni se oli merkityksellistä, hän säilytti kotoa lähdettyänikin ylioppilaslakkiani huolellisesti ja rakkaudella. Itse en ole sitten 1.6..1980, jolloin kävin kuvaamossa ylioppilaskuvassa,  kyseistä lakkia päähäni laittanut. Myönnän jyrkästi, että lukiossa saamani kielellinen ja yleissivistys on ollut merkittävä tekijä tähänastisessa elämässäni, mutta koska en ole suorittanut – kun en päässyt opiskelemaan – mitään korkeakoulututkintoa, en katso oikeutetuksi pitää ylioppilaslakkia päässäni. Äiti-kulta monesti eläessään sanoi, että täällä se ylioppilaslakki olisi. Oikeastaan ainut asia, mikä vähän hangertaa, on se, että äidille ehkä olisi ollut haaleaa iloa, jos olisin sitä pitänyt.

Luulen, että veljeni on vanhempieni jälkeen asumassaan kotitalossa säilyttänyt tuon kapistuksen. Arvelen, että jos hänen lapsensa saavuttavat ylioppilastutkinnon, on sedän muinainen lakki sopiva heidän käytettäväkseen.

Työläinen minä olin ylioppilaaksipääsystä seuraavat viisi vuotta ja sen jälkeenkin käytännössä. Mutta en minä mihinkään eespäin väki voimakas- juttuihin ole osannut koskaan tosissani suhtautua. Myönnän edelleen, että ns. Forssan puoluekokouksen julkilausuma tai päätösasiakirja, miksi sitä sanotaankaan, lienee merkittävin poliittinen lausuma maamme historiassa. Puolueet oikealta vasemmalle ovat monen Forssan pk:n teesien tai päätöslauselmien takana tänä päivänä. Siihen lauselmaan on enimpien kohtien osalta helppo yhtyä.

Yrittäjävuosinakaan minusta ei oikeistolaista tullut. Koin olevani samassa veneessä vaikka tehdastyöläisten kanssa, vaikkei minulla heidän etujaan ollutkaan.

Sitten yrittäjyyteni lopulla, siinä 1980-90- lukujen vaihteessa Berliinin muuri murtui ja sosialismi romahti. Muistan, kun Mathias Rust lensi pienkoneella Punaiselle torille. Moni sanoi, että nyt se ihana aika alkaa.

Ei ole havaintoa siitä, koska olin huonolla yrittäjyydella ajanut itseni ahtaalle, ja sitä ahtautta kesti vuoteen 2008 saakka.  Ensimmäinen helpotuksen hiven tuli vuonna 2003, kun sain elämäni ensimmäisen vakituisen työpaikan ja pääsin jo aikoja säädettyyn velkasaneeraukseen. Vuosina 1990-2003 elin yhteiskunnan ulkokehällä tai sen tuntumassa. Nokian nousu ja suuruus ja silloinen nousukausi eivät minuun mitään vaikuttaneet. Vuodet 1990-2008 tekivät minusta kansalaispassivistin, jota ei yksikään poliittinen liike hetkauta.

Ei ole sitä poliittista tämän päivän toimijaa, joka saisi Äijän hurraamaan kulkueessa tai edes osallistumaan ihmettelijänä kadun varressa voitontriumfiinsa.

Mutta äänestänyt toki olen, väliin ovat jääneet vain jotkun kunnallisvaalit vuosituhannen taitteessa ja eurovaalit tämänvuotista lukuun ottamatta. Aion nimittäin käydä ihan sen vuoksi, että Le Peneille sun muille on vastaan sanottava.

Ja silti, minua ei vappujuhlissa ylihuomenna nähdä. Paitsi siinä yhteiskristillisessä, johon työnantaja on minut määrännyt. Jos ei olisi määrännyt, en tietenkään olisi paikalla. Mutta kun on määrätty, niin olen, ja teen työni niin hyvin kuin osaan.

Advertisement

Kirkkomuusikon viikko

Viime keskiviikkona oli työpäivä. Mitäs minä silloin tein? Matkasin pääkirkkoon harjoittelemaan urkurin kanssa tämän päivän töitä. Sitten tulin kotiin, istuin kotisoittimen ääressä jokusen tunnin opetellen niitä soittoja, joita minun tulee soittaa. En ole sillä tavalla urkuri kuin vaikkapa tohtorityökaveri tai tässä mainittu urkuri, jotka soittavat hyvin vaativaa ohjelmistoa todella komeasti. Minun pitää harjoitella, että selviän perustehtävistä. Mutta itse kukin lahjoillaan. Iltapäivän myöhäisenä tuntina tulee ohjaamani kehittyvien laulajien ryhmä kirkkoon. Harjoittelemme keskiviikkoillan psalmin, lisäksi valmennan heitä laulamaan 142 vuotta vanhojen urkujen säestyksellä. Tilaisuus menee hyvin.

Torstaina, kiirastorstaina, soitan aamupäivällä pari tuntia selvitäkseni niistä kappaleista, joita olen aikonut näinä päivinä soittaa. Iltapäivällä lähden hautajaisiin. Toimituksen kohde on tuttu, laulanut kehittyvien laulajien kuorossa. Lesken katseleminen pysäyttää. Tuolta siis näyttää henkilö, jonka rinnalta on lähtenyt yli viisikymmentä vuotta rinnalla kulkenut. Olenhan minä niitä ennenkin nähnyt, läheltäkin. Mutta aina se pysäyttää.  Ajelen kotiin, kerkiän olla rauhassa vajaan tunnin, sitten on lähdettävä. Valmistelen rippikouluryhmän tutustumisen vanhaan kirkkoon, saan nakitettua esittelyn kappalaiselle. Itseni pitää olla harjoittamassa kuoroani. Kuoro tulee, laulamme laulut läpi. Nalkutan nalkuttamiseni, harjoitutan lisää, ja olen olevinani tyytyväinen. Kiirastorstain messuun tulee myös rippikouluryhmä, jonka vastuukanttori olen. Nuoret käyttäytyvät tälläkin kertaa hienosti, ja tilaisuudesta kehkeytyy hieno. En erityisemmin soita tällä kertaa, kuoroni kärsii influenssamenetyksistä, mutta silti selviää tehtävästään hyvin. Erityisesti sopraanoista puuttui tällä kertaa parhaimmat, mutta hyvin he selviävät silti.

Pitkänäperjantaina menen kymmeneksi kotikirkkoon, keskityn laulamaan. En soita yhtään mitään. Otan pitkäperjantain sanajumalanpalveluksen tällä kertaa melkein perussanajumalanpalveluksena, olen tässä kirkossa käyttänyt psalmia, moitteita ja valituksia niin paljon, että ihan vaihtelun vuoksi teen koko homman niin pienillä muutoksilla kuin suinkin. Kerkiän käydä kotona olemassa hetken, ja lähden rippileirille käymään. Siellä pidämme sanajumalanpalveluksen mahdollisimman täytenä, on moitteet. Suuri yllätykseni on, kun haluan jumalanpalveluksen päätteeksi soittaa nuorille Bachin Johannes- passiosta loppukuoron Ruht wohl, jonka he kuuntelevat hiirenhiljaa. Ei tuuppimista, ei kikattelua, Bachin kaikkea suurempi musiikki tuntuu heitä puhuttelevan. Olen vaikuttunut.  Käyn hakemassa leiriltä lähtiessäni perheeni nuorimman Turusta, on tullut kotoaan Helsingistä junalla. Meillä on mukava koti-ilta.

Lauantai on helppo päivä. Käyn rippileirillä, suunnittelemme ja harjoitamme pääsiäisyön messun. Sitten tulen kotiin, käymme perheen kanssa ulkoilemassa, paistan aamulla ennen töihinlähtöä maustamani lampaanviulun illan tunteina, siinä on mukana niitä raamatullisia katkeria yrttejä: valkosipulia, basilikaa, timjamia ja rosmariinia. Siitä tulee mehevää ja äärimmäisen maukasta. Saakeli, kun lampaanlihaa syö, niin tulee hyvä mieli, kirjoitti jo Veikko Huovinen vuonna 1971 Lampaansyöjissään.  Lähden iltakymmeneltä yömessuun, joka alkaa yhdeltätoista. Se kestää vähän yli puolenyön, nuorilla on tehtäviä siinä. Soitan pääkirkkomme kuoripositiivia, joten soitoista ei ole paljoa sanottavaa. Tulen kotiin kello 0:45, ja avaan pullon belgialaista Carolus- olutta, sellaista Pale Alea. Se on hyvää, nautin 0,75 litraa hyvinkin puoli tuntia, ja käyn levolle. Muu perhe kuuluu nukkuvan jo.

Sunnuntaiaamuna nousen klo 7.30. Tosin kissa on tehnyt hyökkäyksiä jalkopäähän jo hyvinkin vartin, ja saatuaan aamupalan se haluaa ulos. Luen Helsingin Sanomia vähän, lähden kello 8:15 kotoa pyörällä tuohon lähikirkkoon. Huilisti tulee kello 8:30, harjoittelemme ehtoollismusiikin. Kuoro tulee yhdeksältä, harjoittelemme psalmin, laudamus- hymnin ja ehtoollisosioon pari laulua. Messu kestää puolitoista tuntia. Tulen sieltä kotiin, syömme lammasta, uunissa paistettuja lohkoperunoita ja lähdemme ulkoilemaan.

Tänään maanantaina herään kello kahdeksan, luen Helsingin sanomain verkkoversiota tabletilta, keittelen ja tarjoilen kahvia, lähden yhdeksältä pääkirkkoa kohti, jossa olen puoli kymmeneltä. On kirkkoherran lähtösaarna, minä laulan, esimies soittaa. Pakko sanoa kuten Kankaanpään Eljas Pohjantähdessä: Soitossa ei ainakaan mitään vikaa ollut. Tulen kotiin, lähdemme ulkoilemaan. Kevät tarjoaa lintujen tarkkailijoille mahdollisuuksia, vaan järripeippoja emme onnistu näkemään, vaikka äänensä kuuluukin. Toki on rastaita, peipposia, tiiroja, lokkeja, sorsia, hanhia vaikka kuinka paljon.

Olen väsynyt. Noiden tilaisuuksien läpivienti on edellyttänyt paljon valmistelua ja harjoittelua. Mutta se on tässä työssä ihan arkea.

Hiljaisen viikon maanantai

Aamulla herään hävyttömän aikaisin. Kissa on ollut ulkona yön, ja ponkaisen ylös, ja suuri on helpotukseni, kun mirri on takaoven terassilla odottelemassa sisään pääsyä. Otan vastaan eläimen hyväilyt ja puskemiset, ja laitan pussillisen märkäruokaa kuppiinsa, jota vaalivalvojaisia viettänyt kisu alkaa suurella ruokahalulla syödä.

Vetäydyn sänkyyn, poimin lattialta tabletin käsiini, lueskelen Helsingin Sanomain verkkoversiosta vaaliasioita, samoin Ylen sivuilta. Suurimpien puolueiden kannatus sopii yhden prosenttiyksikön sisään, mutta se ei minua sanottavammin haittaa. Minulle sukulaismiehen tapaan käy hallitus, joka ei laita edustajiaan hakemaan ihmisiä kuulusteltavaksi ja hakattavaksi, ja sellainen varmaankin saadaan, ainakin vielä.

Aamusta istun tovin kotivirtuaaliurkujen äärellä, ja otan sormiin keskiviikkoillan virsien alkusoittoja, sävellettyjä. Improvisoidakin voisin, mutta mieli halajaa sävelletyn musiikin pariin.

Sitten alan valmistella täksi päiväksi sovittua ilmalämpöpumpun ulkoyksikön siirtoa. Otan kivet pois seinän vierestä, asentaja on luvannut olla paikalla puolilta päivin.

Sitten kiinnitän huomion valkoiseen moottoriveneeseen. Asennan talven aikana ohjeiden mukaisesti kahdesti ladatun akun paikalleen, ja sähkötrimmi tuntuu toimivan. Soitan korjaajalle, joka lupaa vaihtaa jumittavan ohjauskaapelin huomenna.  Kannan sisältä tomaattien ja parsakaalin taimet kasvihuoneeseen päiväksi. Aurinko paistaa, ja uskon tuon valon olevan parasta hoitoa vielä hennoille taimille.

Puhdistan kaasugrillin perinpohjaisesti. Raaputan karstat rasvakupista ja grillin sisäpinnoista, testaan, että polttimet toimivat.  Sivelen grillin sisäosat rypsiöljyllä, huomenna laitan grilliin toviksi tulet. Ehkäpä laitan sisään myös pizzakiven, ja teen kotitekoisen pizzan ulkogrillissä.

Kuuntelen Simo Salmisen Rotestilaulun suoratoistopalvelusta. Se toimii edelleen.

Vaimo lopettelee työpäivänsä, ja lähdemme ulkoilemaan. Pyöräilemme läheiselle lintupaikalle, ja iltahetkestä tulee äärimmäisen miellyttävä. Kiikarilla näkee kyhmy- ja laulujoutsenia, lukuisia sorsalintuja, lokkeja ja merikotkia.

Olen vilpittömästi ja vakaumuksellisesti hallituskannassani. Sehän on se, että kunhan hallitus ei lähetä edustajiaan hakemaan kansalaisia kuulusteltavaksi ja hakattavaksi, niin minulle jollain tavalla kelpaa.

Kylläpä jänskättää

Tätä kirjoitettaessa on vaalihuoneistojen sulkemiseen tunti ja yksitoista minuuttia. Sen jälkeen alkaa tulospalvelu syytää meille uteliaille ensiksi puolueiden kannatusennusteita, sitten lopulta läpi pääseviä ehdokkaita.

Mitäpä täällä kansalaispassivistin vaalistudiossa asiasta tuumitaan? No, ollaan koetettu olla vaikuttumatta kannatusmittauksista. Sillä mitäpä ovat muuta eri tahojen julkaisemat kannatusmittaukset kuin tahtoa vaikuttaa äänestäjiin. Inimene on laumaeläin, onhan tuo nähty.

Viimeistään kello 22 ollaan siinä tilanteessa, että tiedotusvälineet spekuloivat hallitusneuvotteluita. Mitä miettii tästä kansalaispassivisti? He, no sitä tietysti, että jos tuleva hallitus, onpa se minkä värinen tahansa, ei lähetä edustajiaan hakemaan kansalaispassivistia tai muita vastustajiaan kuulusteltavaksi ja hakattavaksi, niin kyllä sen kanssa aina jotenkin pärjää.

Tietenkin on niin, että Äijä on sitä heikompaa ainesta. Elänyt aika monen väristen hallitusten aikana, ei koskaan valtaeliitissä, vaan siellä vähäisempien joukossa. Niinpä sitä on tässä vajaan 60 vuoden aikana opittu, että vähin vaadittava on riittävästi. Asioita hoitamaan pyrkivät ne, joilla on jotain etuja valvottavanaan. Kansalaispassivisti, lähes 30 vuotta sitten syrjäytynyt, ei jaksa puolueuskovaiseksi ryhtyä.

Nykyinen pikkuporvarillinen elämä on onnenkantamoisen tuomaa, itsellä saati jollain harjoitetulla politiikalla ei siihen sanottavampaa vaikutusta ole. Ainut poikkeus tähän on joskus säädetty velkasaneerauslaki, jonka perusteella minä entinen syrjäytynyt olen nykyinen pikkuporvari.

Tyytyväinen olen nykyiseen merkityksettömään  pikkuelämääni, ehdottomasti.  Siksi olen se, mikä olen, Kansalaispassivisti. Kunhan jotenkin tästä elämästä läpi pääsen, niin se riittää…

Vaalipuheiden ulkopuolelta: Tosi Työmiehet!

Se oli se Facebook taas.

Siellä muuan ystävä jakoi tällaisen jutun. Minä, Äijä, olen joskus maailmassa ansainnut osan elantoani noissa hommissa, siis ravintolamuusikkona.

Sanon sen aikaisella kokemuksellani, että jos joku haluaa päästä perille siitä, mikä on työn sydäntä, ryhtyköön noihin hommiin.

Se on totaalista itsensä kieltämistä ja suostumista siihen, mitä odotetaan tehtävän. Siinä ei ihmiset rakkaat mietitä, että minkä mittainen on työpäivä. Ei puhuta paljoa vuosilomistakaan. Ei mietitä muuta kuin että onko niitä keikkoja, että joku niistä maksaa, ellei vedä välistä jotain – ei tuntematonta hommaa.

Eivät ole nämä miehet taikka naiset kulkueissa hoilaamassa oikeuksiaan vaatimassa. Tekevätpähän hommansa, ja Liimataiset niille sitten maksavat minkä maksavat. Jos mietitte, mitä tarkoitan Liimataisilla, muistelkaa tv-sarjaa Akkaa päälle.

Olen minäkin saanut huomattavan osan elämääni elantoni soittamisesta ja laulamisesta. Vuosina 1984-89 olin keikkamuusikkona Liimataisten armoilla osaksi, vuodesta 1992 olen saanut osan ja vuodesta 1996 lähtien pääasiallisen ja suureksi osaksi koko toimeentuloni Suomen Evankelis-Luterilaisen kirkon muusikkona.

Esitän tässä suuren arvostukseni ja kunnioitukseni niitä kohtaan, jotka ovat siellä Liimataisten seassa jaksaneet koko elämänsä toimia. Joillakin heistä on jopa perheet ja omakotitalot. Että ei se aina ole vakaudestakaan kiinni, vaan tuurista.

Kyllä tiedän niitäkin Liimataisten palkkalistoilla olleita muusikoita, joilla ei ole omakotitaloja tai perheitäkään. Niitäkin, jotka ovat tästä elämästä vähin äänin lähteneet.

Sellaista on elämä täällä. Ei ole kaikilla turvattuja työehtoja. Tämä sitten ei tarkoita sitä, että hyväksyisin armoilla olemisen. Sydämestäni kannattaisin, että myös viihdemuusikot saisivat ne yhteiskunnan edut, mitkä kaikille työtä tekeville järjen mukaan kuuluvat.

Ehkä se osittainen keikkamuusikkokausi vuosina -84-89 teki minusta sen, mikä nyt olen. Siis sellainen, että tekeepä ihminen vaikkapa hoito- tai muuta työtä, vaikkapa keikkamuusikon hommaa, ansaitsee kunnollisen toimeentulon.

Ei minulla muuta.

 

Vaalipuheet on kuultu

Huomenna olisi sitten se päivä, kun pitäisi käydä sanomassa sanasensa yhteisten asioiden hoitoon. Lähinnä siis, että kenenkä haluaisin olevan mukana päättämässä asioista.

Epäpoliittiselle henkilölle se oli haasteellista. En ole puolueuskossa, joten jouduin perehtymään vaaliteeseihin ihan vaalitentitse tai vaalikoneitse.

Vaalitenttien ongelma oli puhetaidollinen, retoorinen. Etenkin tilanteissa, jossa oli useampien puolueiden puheenjohtajia, oli lähtökohtaisesti vastenmielinen. Oli niin, että ihmisten käyttäytyminen näissä kohtaamisissa oli monesti rökälemäistä ja tympäisevää. Jos joku yritti asiansa sanoa, vastauksen päälle alettiin huutamaan. Ehdotankin, että jo varhaiskasvatuksesta lähtien aletaan opettamaan, että toisen esittämä asia kuunnellaan loppuun, jonka jälkeen esitetään vastaväitteet ja kommentit. Kuulemma maamme Eduskunnassakin on vallalla ns. välihuutelut, ja olen suunnattoman hämmästynyt, ettei Eduskunnan puhemies tällaiseen puutu kovalla kädellä.  Perustan tämän ehdotukseni sanomalehdestä, Helsingin Sanomista, lukemaani.

Näihin asti olen ollut sitä mieltä, että antaapa halullisten hallita. Mutta näinä aikoina olen pikku hiljaa aktivoitumassa. On ollut niin paljon tuolla maailmalla kyseenalaisia ilmiöitä. On vaikka Silvio Berlusconi, joka päälle huutamalla sai puheenvuoron ja asiansa läpi. Mitä kuuluu Italialle? On Donald Trump, joka huutamalla ja mielikuvituksellisesti syyttämällä saa äänensä kuuluviin. Mitä kuuluu Yhdysvalloille?

Juttelin itselleni hyvin läheisen ihmisen kanssa puhelimessa tässä hiljattain. Hän tuumi, että somen perusteella Suomeen ei kaivata demokratiaa vaan diktatuuria.

Toisaalta muuan Facebook-ystäväni vuodatti hiljattain nähtyään puolueiden kannatusluvut, että äänestämme Eduskuntaan avoimen rasistisen henkilön, jolla ei ole edes peruskoulun päästötodistusta.  Niin tekee äänestäjät kyllä. Mutta onko kansa tuolloin väärässä?

Sanoi muinoin Aleksanteri Suureksi nimittämäni herra Stubb, että politiikka on rikki. Niin se on, pahemman kerran. Tasavallan Presidenttikin on tuonut julki huolensa polarisoitumisesta, siis siitä, että eri mieltä olevat kategorisoidaan välittömästi eliminoitaviksi vihollisiksi.

Minä sanon, että konsensuksessa ei ollut mitään vikaa. Eri tavoin ajattelevat pystyvät tässä kauheassa konsensuksessa keskustelemaan, hakemaan vaikka pienintä yhteistä nimittäjää.  Ja hoitamaan yhteisiä asioita. Toki kompromisseja tehden. Mutta asia on niin, että kompromissit ovat tie sopuun. Jos tanssitaan kenen tahansa pillin mukaan, se on ongelma. Sillä silloin on suuri osa, jota ei tanssita ollenkaan.

Nimimerkki kansalaisyhteiskuntaa kannattava.

Kaukon vaalikuume

Kirjoitin aika kauan sitten yhdestä Kaukosta.

Mitä mahtaa Kauko tuumia näistä päivistä? Pitääkin  suunnata objektiivi Kaukoon, joka (vilkaise linkki) on edelleen hengissä ja vielä täydessä järjessäänkin, mitä sillä nyt tarkoitetaankaan.  

Maanantaiaamuhan se taitaa olla. Kauko herää, ei ole krapulaa. On edellisestä eläkkeen maksamispäivästä jo kulunut sen verran, että kaikki raha on käytetty. Syötyä ei ole tullut tällä viikolla kuin kerran päivässä,  seurakunnan ruuanjakelusta saadut ryynit ja makaronit riittävät vain kerran päivässä syömiseen. Pakastimessa ei ole kuin huurretta ja jääkaapissa kuin valot. Eläke tulee perjantaina, joten odotellaan, katastellaan.

Postiluukusta on tullut joidenkin lähettämiä mainoksia.  Nämä ne kaikkea lupailee, mutta ei se Kaukoa koske. Eläkkeelle kerkisi ennen aktiivimallia, sentään ei hänen pientä  eläkettään millään malleilla pienennetä, hän pienentää sen ihan itse.

Hajamielisesti hän etsii, olisiko kaapin perällä kahvia, ja sitä on kuin onkin sen verran, että siitä puoli pannullista saa. Suodattimet ovat lopussa, mutta onpa talouspaperirullaa vielä sen verran, että siitä saa suodattimen taiteltua. Kahvin tippuessa hän katselee hajamielisesti saapunutta mainoskasaa. Sattuu silmiin, että joku ehdokas tulee torille, ihan parinsadan metrin päähän, puolilta päivin. Tarjoilee kahvia ja grillimakkaraa. Sinne siis, koska seurakunnan ruokapakettien jako on vasta tiistaina.

Hyvissä ajoin ennen puolta päivää Kauko etsii ulkovaatteet, kenkiytyy ja lähtee ulos. Torilla on tosiaan ihmisvilinää, ja siitä huolimatta saa Kaukokin käteensä grillimakkaran, ehdokkaalla näkyy jututtajia olevan. Hyvä niin, sillä Kauko ei osaisi häneltä mitään kysyäkään.  Silti jää hän norkoilemaan, sillä mihin hänellä kiire on. Entisiä työkavereitakin käy ehdokkaan puheilla, jokunen moikkaa Kaukoakin puoliynseästi.

Ja käy niinkuin Kauko on salaa toivonutkin: Kun vaaliväki on lähdössä, on kuin onkin grillin päällä kolme makkaraa. Makkarankääntelijä aikoo heittää ne roskiin, mutta Kauko menee paikalle, ja kysyy nöyrästi, että voisiko hän saada ne. Jos kerran muuten roskiin menevät. Ja niin hän saa folioon käärittynä kolme grillimakkaraa, ja hän kiittelee vuolaasti. Kysyy vielä, että mikä se tämän ehdokkaan numero on, ja ajattelee, että jos sitten vaalipäivänä saa ajalliseksi lähteä, niin hyvin voisi vaikka makkaroita jaellutta ehdokasta äänestääkin.

Sillä tänään hän saa ensimmäistä kertaa viikkoon vatsansa täyteen. Toki saisi muutenkin, jos vähän malttaisi olla sen oluen kanssa visummin. Hän menee kotiinsa, ja pitkästä aikaa vähän siivoaa yksiötään. Kerää kertyneet mainokset pöydältä, käy viemässä roskiin. Ottaa imurin, ja näkyviltä paikoilta imuroi lattialta pölyt pois. Hursaiseepa mopillakin likaisimpia kohtia, laittaa sitten uunin päälle, ja lykkää makkarat folioissa lämpenemään vähän.

Sitten hän oikein pöydän vieressä istuen syö ne kolme makkaraa, ja vatsa tulee täyteen. Tyytyväisenä hän köllähtää sohvalle ruokalevolle. Huomenna pitää olla siellä ruokakassien jakelussa jonon etupäässä, sillä pärjäisi kyllä loppuviikkoon asti. Jos sitten perjantaina kävisi kaupassa taas, silloin on eläkkeen maksupäivä.

Ainakaan tiedosta ei ole puutetta

On tunnettu tosiasia, etten ihan hirveästi ole innostunut politiikasta enkä kuulu mihinkään puolueeseen enkä kannata ainakaan varauksettomasti mitään niistä. En ole koskaan osallistunut vaalitilaisuuksiin, tuossa kaupan parkkipaikalla olen yhteen ehdokkaaseen törmännyt. Mutta kahvia tai grillimakkaraa en ole heiltä vastaan ottanut. Ei siksi, etten olisi voinut, vaan en ole koskaan paikalle sattunut, kun sellaista on tarjolla.  Olen kotosalla viihtyvää sorttia.

Mutta tykkään, että on hyvä haastaa poliitikkojen lisäksi myös itseään. Niinpä olen tavaillut puolueiden vaaliohjelmia ainakin päällisin puolin, kuunnellut ja vähin katsellutkin vaalitenttejä eri kanavilta sekä kuunnellut Ylen piristävän ”Täydellinen maailma” – ohjelmasarjan, jossa puoluejohtajat saivat häpeämättä kehua itseään ja tuoda ajatuksiaan siitä, miten maailman pitäisi heidän mielestään olla järjestetty, julki. Vaalitentithän ovat olleet näitä ilmasto-, sote-, – maahanmuutto- ja kestävysvajepuheita.

Varmaan kumpaakin on tarvittu. Että on vähän niinkuin niitä ihanteita valotettu ja sitten toisaalta, että miten niitä sitten käytäntöön soveltaisivat.

Että kyllä oman ratkaisun perusteeksi on muutakin kuin mielestäni melko heppoiset vaalikoneet.

Sitä minä kyllä vähän kummastelen, että saati ettei päivittäin julkaistaan mitä erilaisimpia kannatusbarometrejä. Mitä varten? Mihin me tavalliset pulliaiset sellaista tietoa tarvitsemme? Arvatenkin on se puoluetoimistojen väelle kullanarvoista tietoa, mutta tällaiselle tavalliselle rivikansalaiselle suunnilleen yhtä hyödyllinen kuin Talousuutiset. Siis asiantuntijoille kumpikin varmaan käyttökelpoisia, mutta tällaiselle perustyhmälle kansalaiselle sen sortin tietoa, jonka merkitystä kummeksuin ihmettelee. Vaikka niinhän ne tuolta maailmaltakin aina viestittelee näiden päättäjävalintojen päivinä, että ovensuukyselyiden mukaan sitä ja tätä.

Jos minulta kysyttäisiin, että ketä aion äänestää, loukkaantuisin tai närkästyisin. Sanoisin, että eikö perustuslain mukaan vaalit ole salaiset. Ei se kenellekään kuulu, ketä minä äänestän tai ketä äänestää naapurin rouva vai äänestääkö ollenkaan. Sitähän ne nyt miettii, että kuka saa siltä ja siltä saaneet äänet. Mitä sitä miettimään, kyllä ne jollekin menee tai on menemättä kenenkään erityisemmin vouhkamatta.

Sillä enhän minä mitään muuta näissä kannatusmittauksissa tai vapautuvien äänien sijoittumisessa näe kuin tiedotusvälineiden tavoitteen vaikuttaa.

Tai hetkinen, haastetaanpas tuo edellinen kappale ja lause ja hetken aikaa jaarittelemani ajatuskuvio. Onko vaikuttaminen kielletty? Eipä taida olla, eiköhän se ole ihan sallittua. Tekeehän tämän minunkin maailmankatsomukseni piirissä ihmiset lähetystyötä, kertoen uskomme ihanuudesta niille, jotka eivät sitä tiedä.

Joten kiitos ja anteeksi, taisin päästää pahemman sortin aivopierun. Onneksi niitä aivoilmavaivoja taitaa olla joillakuilla muillakin.