Sunnuntai-illan lyhyt merkintä

Olin tänään töissä. Liturgina oli uusin pastorimme, saarnaajana pitkäaikainen työtoverini. Soitin tosiaan Bara Grmimsdottirin musiikkia, pätkien, josta seikasta olen säveltäjälle pahoillani.

Uutisissa puhuttiin lakkoilusta hallituksen toimintaa vastaan. Annan tuolle lakkoilulle mitä jyrkimmän kannatukseni. Myös työnantajat tuntuvat vähän ihmettelevän Lindstömin ja Sipilän linjaa.

Olin 1980-luvulla ennen yrittäjyyttä Rakenusliiton, joka oli kommunistinen rettelöitsijäliitto, jäsen. Yrittäjyyden jälkeen 1990 – luvulla olin myös sen jäsen. Sittemmin olen kuulunut SVTL:läiseen Teologit ja kirkkomuusikot- liittoon jokusen vuoden, ja vaihdoin Kanttori-Urkuriliittoon saatuani paperit ja pätevyyden.

En ole vielä koskaan ollut missään lakossa, siis työmarkkinamielessä. Tupakkalakossa olin montakin kertaa, kunnes sen reilut 11 vuotta sitten lopetin.

Olen varovasti sitä mieltä, että hallitus on ihan reilusti hakoteillä. Miten muka mahdollisuus pistää väkeä kävelemään mielen mukaisesti helpottaisi työllistämistä?

Eihän helpossa irtisanomisessa muuten mitään, mutta ei kylläkään vallitse se tilanne, että sitä voisi mennä johonkin muualle hommiin. Sitäpaitsi koeajan saa lain kirjaimellakin jo 8 kuukauteen helposti, joten ei heru hallitukselle tästä sympatiapisteitä.  Noh, kepu pettää aina, kuten hyvin tiedetään, ja on joku älykkökin sanonut, että on mainittu poliittinen liike Suomelle kaikista kalleimmaksi tullut.

Ei ole minulla puolueuskoa, joten jääkööt tämä kärhämä minun puolestani arvottomaksi ja turhaksi, kuten tuppaa poltitiikka väreistä välittämättä aina olemaan.  Vaan jos nenästään verta kerjää, niin sitä useasti saa, joten olkaa hyvät vain.

Vaan on minulla huomenna ja tiistaina vapaata. Jos vaikka kalalle lähtisi valkoisella moottoriveneellä tuohon merelle. Nuo politiikan kärhämät kun vaikuttavat täysin triviaaleilta. Muutama pässi vastakkain, siinä koko paletti.

Työn parhautta

Juttelin tuossa taannoisessa päreessäni, että ruotsalaiskolleegat ovat lopetelleet, vaan kaivaneet ihmisiä ja musiikkia.

Tänään oli hieno työpäivä. Oli se viimeinen palvelus tehtävänä. Jo omaisiin yhteydessä ollessani viime viikolla ounastelin, että ovat mukavaa väkeä.

Otaksumani osui oikeaan. Oli tavallisista tavallisimpia ihmisiä, tehtaassa ja hoiva-alalla työskentelevät sisarukset.  Kaikkinainen pönötys loisti poissaolollaan, ja muistotilaisuudessa oli tarjolla ihan tavallista kotiruokaa. Minä ja työtoverini, jotka oleme totisesti saaneet pönötyksestä enemmänkin kuin tarpeeksemme, viihdyimme mainiosti. Lisäksi vanhempi sisarus luki kirjeen isälleen rajan toiselle puolelle, joka teki suuren vaikutuksen.

Oli semmoinen olo kuin oman suvun vastaavissa juhlissa. Kotoisa, viihtyisä, turvallinen, suuren menetyksenkin keskellä. Ihmiset itsenään hyvine ja vähemmän hyvine puolineen.

Minä tykkään eniten juuri ihan tavallisista ihmisistä, jotka ei esitä mitään.

Ei minulla tällä kertaa muuta.

Kulttuuria kylälukkarille

Koko viikko on mennyt musiikin parissa. Parisen vuotta sitten tiimiimme tuli soittaja, joka tekee aina sellaista jälkeä, ettei siinä ole parsimista.  Niin on sitten meikäläisen suuri rutiinikin vaihtunut huolelliseksi ja perusteelliseksi valmistautumiseksi.

Päivät ovat täyttyneet harjoittelusta, olen yrittänyt saada Bachin kuulostamaan kunnolliselta, islantilaisen Bara Grimsdottirin kolmiosainen urkuteos ”Englar a sveimi” eli liitelevät enkelit päätyi sunnuntain messun musiikiksi. Erityisesti kolmas osa ”Engladans” eli enkelten tanssi on teettänyt töitä minulla, joka olen muusikkona sangen keskinkertainen ja erittäin paljon harjoittelua tarvitseva etenkin sävelletyn musiikin esittämisessä.  Olen tuon teoksen kokonaan esittänyt joskus 35 kiloa sitten, siis 2-3 vuotta sitten jossain kesäisessä urkuvartissa, vaan oli se niin pahasti ruosteessa, että niiden rapsimiseen on mennyt yksi viikkokausi.

Perjantai-ilta. Päivätöissä raatava puoliso lopetteli iltapäivällä, kun minä tulin seurakuntakodilta pianon äärestä harjoittelemasta huomista iskelmälaulantaa. Että viikonloppu puolisolle tulossa, itsellä huomenna työt vasta iltapäivällä, mitä siis tehdään? Luontoonko, kenties johonkin rantasaunaan, joka näin syksyllä olisi erinomaisen loistavaa virkistystä?

Ei kun konserttiin. Niin. Muusikko sekä puolisonsa rentoutuvatkin musiikin avulla. Kyseessä ei ole kylläkään Patajärven pelimannien tai Selkoskylän Sekakuoron  konsertti, vaan Turun Filharmonisen Orkesterin eli TFO:n konsertti, ohjelmassa slaavilaista romantiikkaa eli Michail Glinkan, Antonin Dvorakin ja Pjotr Tshaikovskyn musiikkia. Älkööt kukaan luulko, että ylenkatsoisin Patajärven Pelimanneja tai Selkoskylän Sekakuoroa, arvostan kaikkia, jotka rohkenevat musiikkia esittää.

Vaan jonkinlaisena ammattimuusikkona olen vain hirveän niipollinen siitä, mitä lähden kuuntelemaan etenkään kesken työasioiden. Sen pitää olla parasta vertaistensa joukossa, semmoista, että tällainen ammatikseen mussiikkihommissa touhuava keskinkertaisuus ei ole arvioimassa, soittaako tuo tai tämä nyt riittävän hyvin, vaan paremminkin että monttu auki ihastelee immeisiä, jotka ovat pyhittäneet koko elämänsä tämän taiteenlajin tekemiselle.

Niinpä kävi matkamme iltapäivästä entiseen pääkaupunkiin. Kun on maalaisista kyse, niin tieten kaupunkireissuun ympättiin muitakin asioita. Käytiin puutarhaliikkeestä talvikanervia ja syyssipuleita, ja sitten piti tietysti Prismassa poiketa, niinkuin maalaiset kai enimmäkseen tekevät.

Sitten vain auto siihen Aninkaisenmäen tienoille parkkiin, ja konserttitalolle. Heti pisti silmään, että liekö Turun Sanomat kehunut eilisiltaista konserttia, joka tänään uusittiin, koskapa oli paikalla väkeä runsaasti.  Minä siitä tietysti ilahduin, koskapa tämä korkeakulttuurimusiikki maksetaan pääosin verovaroista. Siis sillä tavalla ilahduin, että oli konserttitalo jotakuinkin täynnä maksaneita katselijoita ja kuuntelijoita.  Selvää on, ettei kaikkia kustannuksia pääsylippu- ja buffettituloilla katettu, mutta vastine verorahoille oli ainakin tällä kertaa hyvä.

Tein sivusilmällä havaintoja konserttiyleisöstä. Oli osa vanhaa kulturelliporukkaa, tottunutta. Ilahduttavan paljon myös niitä ihan tavallisia arvatenkin Radio Novan tai vastaavan kuuntelijoita, joka oli lähtenyt vähän rimpsalle ensin konserttiin ja sitten johonkin muualle. Oikeaa toimintaa, saakeli soikoon! Sillä tämä ”jalompikin” musiikki kuuluu toki ihan kaikille, eikä siitä nauttiminen edellytä mitään erityistä sivistyksen tasoa tai yhteiskunnallista asemaa. Minun laillani oli melkoisen paljon farkkuihin ja villapuseroon pukeutuneita, osa säädyllisesti puvuissa.

Ainut asia, joka haittasi, oli se, että kohtalaisen moni nainen ja mies oli ajatellut, että tällaiseen kulttuuritapahtumaan pitää laittaa parfyymeja. Nämä parfyymit ovat ihmiskunnan ainakin rauhanaikaisista miltei saatanallis-perkeleellisimpiä keksintöjä. Minulla ahdistaa henkeä vieläkin, ja puoliso valitteli silmien kutinaa, ja särjen silmiä ne hetki sitten muistuttivatkin. Mikähän helvetin juttu sekin on, että ihmisten pitää laittaa näitä keinotekoisia hajusteita? Eihän nykyään kukaan haise enää edes navetalle. Sehän ei ole edes paha haju. Ja minkä takia noita lähinnä infernaalisia lemuja laitetaan ihmiskunnan jaloimman hengen eli musiikin ylimpiin tilaisuuksiin, Joku kauhun tasapainoko?  Emme olleet edes ainoita asiasta kärsineitä, sillä pianissimokohdissa kuului sieltä ja täältä pärskintää. Voisiko niihin konsertteihin tulla pääsääntöisesti ilman hajusteita?

Muistaakseni Jyväskylä Sinfonia järjesti siihen aikaan, kun siellä päin asuin, joskus hajusteettomia iltoja. Minusta maailma on edennyt siitä ajasta sen verran, että sinfoniaorkesterit voisivat järjestää kerran kaudessa hajusteiltoja, jolloin saisi halulliset lotrata itsensä myskin tai muun hajuisiksi vapaasti, muulloin riittäisi ihan suihkussa käynti ja hajuton antiperspirantti.

No, mitä siellä Aninkaisenmäen konserttitalossa sitten musiikin puolesta tapahtui? Oli tämä Julian Rachlin mainio kapellimestari, joka eläytyi musiikkiin kiitettävästi. Oli Jian Wang erittäin kelpo sellisti, jonka konserttotulkinta läpäisi minun vaativuusseulani vaivatta.

Turun konserttitalo ei ole kaksinen akustinen ympäristö, vaan viidennelle riville tuli sello selkeänä. Puhuvat, että pitäisi saada Turkuun kunnon konserttitalo, ja minä mitä jyrkimmin suon ajatukselle siunaukseni. Jospa olisi vaikka Musiikkitalon erotteleva akustiikka tai jotain sinne päin, niin riemuitsisin.  Veroja maksan aina mielelläni, milloin saamassa ovat kulttuuri, hoiva-ala ja koulutus, sen sijaan etenkin ksskustan ja Kokoomuksen saamat puoluetuet harmittavat, mutta eipähän niille kaiketi mitään voi.

Kyllä kuulkaa ihmiset klassisen musiikin konsertit ovat käymisen arvoisia. Ihan vaikka kokisi, ettei sellaista hienoa oikein ymmärrä. En minäkään ymmärrä, miten joka kevät luonto puhkeaa vihreäksi ja kukkivaksi, mutta kyllä minä silti yhä enemmän iän karttuessa jokaisesta saamastani uudesta keväästä nautin.

Eikä silloinkaan ole kiellettyä tykätä sen kotoisen radiokanavan iskelmämusiikista. Huomenna minäkin alan muuten iskelmälaulajaksi. Laulan Veikko Samulin ja Juha Vainion tekemän laulun, kun asianosaiset niin haluavat. Se ei ole mikään huono laulu edes. Juuri tänään siihen lauluun perehdyin, kuten olen jokusen kerran aiemminkin tehnyt. Joskus on ollut soittaja, tällä kertaa saan itse laulaa, itse itseäni säestäen.

Kriisiviestintä hallinnassa

Kriisiviestintä tarkoittaa usein sellaista asioihin reflektoimista, jossa jonkin mielestä väärin toista kohtaan tehnyt lepyttelee suuttunutta sanakääntein, jossa annetaan ymmärtää, että toisen suuttumus on toki oikeutettua, mutta teemme silti näin. ja tarkemmin ajateltuna vika on itse asiassa kokonaan muualla kuin meissä.  Tai jos myönnetään vian olevan omassa organisaatiossa, luvataan asia ottaa sisäiseen tarkasteluun mitä pikimmin. Kriisiviestintää varten on olemassa oma konsulttikuntansa, ja se (kriisiviestintä) on tarpeen organisaatioiden pinnan kiillottamisessa, kun rapatessa roiskuu.

Kriisiviestintä on siinä mielessä oivallista, että se. vaikka vähän maksaakin, on kuitenkin sellaista sanahelinää, joka ei juuri mihinkään juuri mitään vaikuta. Kiukustunut ehkä vähän leppyy, kun kokee tulleensa kuulluksi. Pirullisen ovela konsti paikata puutteita on se, kerta kaikkiaan.

Eilen ja tänään olen seurannut valtakunnan tärkeimmän tiedotusvälineen (en sanottavammin pidä sanasta media, joka voi tarkoittaa tiedotusvälinettä tai jopa esimerkiksi muistitikkua tai cd- tai dvd-levyä) uutisointia siitä, kuinka kaikista heikoimmassa asemassa olevat ovat jääneet tyhjän päälle, kun Kaikkien Elämän Lamauttamien Auttaja ei olekaan auttanut.

Ensin pääsi ääneen auttajayhdistyksen ihmiset, jotka antoivat melko kitkerää palautetta tuolle organisaatiolle, joka tuntuu kahmivan kaikki vähänkään tulonsiirtoihin viittaavat asiat hallittavakseen tyyliin otetaan ensin tehtävä hoitaakseen ja sitten mietitään että ai niin perhana, kuinkas me se saadaan hoidettua. Asia ratkeaa tietystikin keskittämällä toiminnot muutamaan avokonttoriin, jossa kaiken hallitsevan päällikön alaisena raataa hakemusten kimpussa joukko raudanlujia ammattilaisia.

Tärkeintä on tietysti, että on olemassa sellainen oma osastonsa, joka ottaa hoitaakseen tilanteen, kun lunta tulee tupaan. Siellä osataan fiksut sanakäänteet, että valittaja itse asiassa on vähän häpeissään, kun tuli tuskitelleeksi ihan väärälle organisaatiolle ongelmiaan…

Näin ollaan tuokin ongelma ratkaistu. Kaikki ovat tyytyväisiä, ja Kaikkien Elämän Lamauttamien Auttaja pääsee tilastoimaan, että noin ja noin monta euroa tässä on jaettu tarvitseville, ja että kyllä maa huolen tyttäristään ja pojistaan pitää.  Avun saanut on niin kiitollinen, ettei äänestämään tohdi mennä, vai johtuisiko ehkä siitä, että sitä vaihtoehtoa ei ole…

Kirkkomuusikon ammatin hyviä puolia

Juuri tänään luin ruotsalaisesta Kyrkans Tidning- julkaisusta, kuinka monet kirkkomuusikot ovat jättäneet työnsä naapurimaassa ja alkaneet tekemään muuta. Syynä oli ikäväksi muuttunut työ kokouksineen ja palavereineen, monet heistä kaipaavat ihmisiä ja musiikin tekemistä.

Minun viikonloppuni oli juurikin sitä, mitä länsinaapurin tehtävästä luopuneet kolleegat ovat jääneet kaipaamaan. Eilen oli yksi siunaus ja muistotilaisuus. Sain olla pienen matkaa mukavien tavallisten ihmisten rinnalla. Juteltiin niitä näitä, lauleskelin vähän säestämisen ohella.

Tänään soitin aamulla perhemessun kotikirkossa. Jatkotilaisuudesta sain vapautuksen selitettyäni tilanteen Primus Motorille, ja olin vaimon ja tytärpuolen kanssa suurenmoisen upeassa merenrantamaisemassa kävelyllä. Sitten tytärpuoli lähti kotiinsa Helsinkiin, ja palasimme kotiin, minä sonnostauduin pukuun, pakkasin nuottikassin ja lähdin soittamaan iltamessun pääkirkkoon.

Soitin Arvo Pärtin, islantilaisen Hildegunnur Rúnarsdóttirin, Juhani Haapasalon sekä Aulis Sallisen musiikkia virsien ohella. Ihan tietoisena siitä, että tässä myöhäiskapitalismissa saattaa hyvinkin lähivuosina tulla se tilanne, että pitää vielä kerran etsiä uusi työ – ehkä.  Ei sitä kukaan ole ääneen sanonut, mutta minä kun olen se kirottu heikomman aineksen etukäteismurehtija…

Mutta juuri tänä viikonloppuna olin valmistellut kaikki tehtäväni hyvin. Punninnut tarkkaan ns ohjelmistovalintani, käyttänyt tunti- ja päiväkausia harjoitteluun.

No, on tässä ollut ilmassa kaikenlaista. On puhuttu merkittävistä säästötarpeista henkilöstössä, ja heti vanhat kunnon 1990-luvun verrattoman hilpeät kokemukset tulevat pintaan…  Oma kantani on se, että jos loparit tulee, niin se on sitten siinä. Saa sen jälkeen tehdä hommat kuka tahtoo ja miten tahtoo, ei ole minun ongelmani enää.

Urkujensoitosta tuskin luovun, voihan sitä Bachia tai Franckia opetella ihan omaksi ilokseenkin!

Äijän syysangstia

SusuPetal sanoi tässä näinä päivinä Facebookissa, että palatkaa blogeihin. No, tässä ollaan, blogissa ja ärhäkkänä.

Ostin näinä päivinä Ilkan kirjasta Reisjärveltä Veikko Huovisen Joe-Setä ja Veitikka – kokoelmat samoissa kansissa. Olen sitä kirjastosta aikanaan lainannut, ja hymyillyt kylmästi… ja kävi niin, vähän kuin Pahkasika-lehden kohdalla: sehän piti lopettaa, koska sen musta huumori tuli arjeksi ja normiksi. Niinpä Joe-setä ja Veitikka eivät ole enää menneisyyden hölmöilyjen lempeää jälkiviisastelua, vaan tarinat ovat sovitettavissa ainakin olennaisilta  osin nykyisten maailman herrojen, True Republican Uncivilized Moron Presidentin ja Vladimir Pyhän touhuihin.

Meillä kotimaassa äänestettiin Timo Soinin luotettavuudesta. En ole juuri missään asiassa Timo Soinin kanssa samaa mieltä, en edes siitä asiasta, mistä äänestettiin kuulemma. Mutta miksi älämölö mokomasta kysymyksestä? Eikö jokaisella ole oikeus ilmaista mielipiteensä, ulkoministerilläkin? Voihan sen kuitata vaikka sillä että, no, se on sitä mieltä. Mitäpä sitten.

Itse olen vuosikymmenkaudet ajatellut, että saahan sitä jokainen mieltä olla. En muuten ole sitten esim. jonkun J.Kärkkäisen Magneetti- tai Oikean median puolella, vaan jyrkästi eri mieltä niiden kanssa. Mutta että niitä minun ja varmaan monen muunkin mielestä hölmöjen mielipiteiden sensurointi ei lieneekään järkevää.

Saahan sitä ihmiset mieltä olla, ja ovat, vaikka ei sallittaisikaan. Maassammehan oli voimassa ns. kommunistilait vuosina 1930-1948. Lait kielsivät kommunistisen ajattelun ja toiminnan tuona aikana. Miten mahdoi käydä?

Että Äijän puolesta annetaan ihmisten olla mieltä, ratkaistaan demokraattisilla keinoilla se, miten asiat oikeasti säädetään. Jos ministeri Soini ajattelee vaikka abortista miten ajattelee, niin antaa pois miehen ajatella. Ei se, että joku yksittäinen katolilainen maamme päätöksenteossa niin ajattelee ole keneltäkään pois. Katoliset ovat kuitenkin aika pieni osa kansaamme, ja kaipa heille pitää antaa oikeus olla mieltänsä. Korostan vielä, etten ole läheskään samaa mieltä, asiat kun tuntuu kuitenkin menevän kaikissa harmaan sävyissä.

Että tämä oli minun blogipalaamiseni tässä kohdassa. Koetetaan me kaikki tänne mahtua, jooko. Vaikka kokoomukselaisetkin, vaikken niistä yhtään tykkää…. Enkä kyllä kepulaisista tai sinisistäkään, demareistakaan en ole sillä tavalla yhtään varma, enkä vasemmistoliittolaisista tai kristillisistä. Onko niitä vielä jotain muitakin?