Kapinointia

Kuuluu Helsingissä olevan kapina. Elokapina.
Mutta mikä on kapina? Se on joskus aseellinen, joskus aseeton nousu esivaltaa vastaan. On joukko, jonka mielestä valtaapitävät toimivat väärin, ja he pyrkivät korjaamaan asian oman aatteensa mukaiseksi.
Niinpä vaatii tämä Elokapina- liike ilmasto- ja ympäristöhätätilan julistamista maan hallitukselta. Kapinointi ilmenee siten, että liikkeen kannattajat tahi jäsenet istuvat liikennöidyille kaduille istumaan, ja poliisit sitten kantavat heitä sivummalle turvaan.

Voidaan sanoa esivallan kunniaksi, että toimivat entiseen verrattuna hyvinkin sivistyneesti. Onhan niitä kapinoita nähty maamme itsenäisyyden aikana muitakin. Vaikka heti kärkeen se, jota sanotaan punakapinaksi tai kansalais- tai veljessodaksi. Tosiaan, reilut sata vuotta sitten oli kaikin tavoin railakkaammat otteet, oikein pyssyjen kanssa otettiin mittaa toisistaan. Siinä kapinassa kävi huonosti, kun vaikka millä tavalla laskien yli 20000 suomalaista sai siinä rytäkässä surmansa, oli kahden väristä terroria, joista toinen jatkui pitempään kuin toinen. Olihan se sitten vuonna 1932 se Mäntsälän kapinakin, silloinkin haluttiin sanella hallitukselle, miten kommunismi pitää kitkeä. Silloin ei ainakaan suurta määrää tainnut kuolla, mutta vankilatuomioita siitä rapsahti. Minä en nyt sitten muita suurempia kapinoita muista. No, olihan se yleislakko silloin kun Kekkonen aloitti, mutta ei tainnut siitä enää suuremmin rapsahdella mitään. Onko tästä pääteltävissä, että meillä opittiin nopeasti rettelöintiin sivistyneesti suhtautuminen?

Elokapinalaiset on kannettu lempeästi mutta lujasti sivuun, etteivät jää auton tai ratikan alle. Silloin sata vuotta sitten esivaltaa vastaan nousseet koottiin vankileireille ja heitä ammuttiin sen minkä kerjettiin, kun olivat ensin jotkut heistä ampuneet sitä porukkaa, joka heitä vankileireille laittoi.
Että on meidän yhteiskunta sadassa vuodessa kehittynyt aika paljonkin. Monessakin suhteessa.

En nyt mitenkään tahdo vähätellä Elokapinan tavoitteita. Kyllä minuakin järsii se, että reilun kuukauden päästä alkava marraskuu saattaa näillä meidän seuduilla kestää jopa tuommoiset 120 päivää, tuonne kevätpäivän tasaukseen saakka. Tosin voi tulla talvikin, lunta ja pakkastakin, mutta aika usein on viimeisen 19 vuoden aikana jäänyt tulematta.

Eri asia on, että muuttuuko se asiaintila, vaikka Elokapina voiton saisikin. Kun taitaa tuolta vaikkapa USA:sta, Kiinasta ja vaikka Euroopan puolelta Puolasta ja Unkarista tulla ihan samanlaiset päästöntörähdykset kuin pahimmillaankin. Että miten olisi, elokapinalaiset, jos menisitte vaikka Washington D.C:hen, Pekingiin, Budapestiin ja Varsovaan istuskelemaan kaduille ja vaatimaan muutosta.

Asia olisi ilman muuta huomionarvoinen. Samoin voisivat ihmisoikeusaktivistit mennä vaikkapa Kabuliin, Moskovaan tai Pekingiin vaatimaan ihmisoikeuksia. Se olisi ilman muuta sankarillista, sillä noissa kaikissa mainituissa kaupungeissa vastassa olisivat hieman erilaiset järjestyksenpitjät kuin meidän, kieltämättä ja vaikka millä mittareilla sivistysmaan, poliisit. Ei paljoa puutu, etteivät maamme sadan vuoden takaiset käytännöt ole ihan normaaleja menettelytapoja ainakin osassa noista…

Sitä minä vain, että toki me täällä vapaassa ja sivistyneessä pohjolassa sallimme ja varjelemme kaikenlaista, mutta tuolla maailmalla ei näin ole, sillä ei ole sivistyksen valo päässyt vielä tai enää valaisemaan. Sitä kun on aina niitä kuumakalleja, joilla on se ainoa oikea totuus hanskassa, ja joille vastalause on sodanjulistus, johon vastataan kovat piipussa tai ainakin ankarin vankeusrangaistuksin. Meillä sanotaan että soo soo, menepäs kotiin siitä.

Ja hyvä, että sanotaan.

Sinisiä ajatuksia merellä huristellessa

No hoh hoh, tulipa otsikko.
Kävin siis aamupäivällä (on minun sunnuntaini, oikeiden ihmisten tiistai) palauttamassa vuokramökin avaimet. On nimittäin niin, että tuossa merenlahden toisella puolella on semmoinen hupaisa pikku saari, jonne on naapurikunnan kyläyhdistys pykännyt vuokrattavan saunan. Rakennus on korkeiden tolppien päällä oleva hirsirakennus, jostain kulmalta kaiketi alle metrin kalliosta, mutta korkeimmillaan on ensimmäinen hirsikerta tuossa otsan kohdalla. Terassilta on mukavat näkymät merelle. Kyläyhdistys vuokraa sitä jäsenilleen, ja mehän ilosta taiten puljuun liityimme.

Kesämökki näistä maisemista maksaa maltaita. Peruskuntoisetkin meren rannalla sata tuhatta, jopa kuudellasadallatuhannellakin on hienoimpia myyty. Selvää on, ettei meikäläisen kynnet semmoisissa pidä, ei halvimmissakaan. Ei ole suvussa omistajia eikä edes maanomistajia, jotka tontin tutunkauppaa antaisivat.

Mutta toisaalta. Tuota mökkiä ollaan jo neljänä vuotena vuokrattu moniaita kertoja kesässä ja välillä syksylläkin, eikä siihen ole kahtakaan satalappusta vuodessa mennyt. Vuorokausivuokra on pieni. Niinpä on tuosta huhtikuulta aina silloin tällöin käyty saunomassa. Helppo homma. Pyörällä rantaan, vähän evästä kylmälaukkuun, Honda tulille ja vartin ajo naapurikirkonkylään, naapurikirkon tornin näkymille. Sieltä pieni kävely liikeyritykseen, jonka omistajat ovat yhdistyksen puuhaihmisiä, heiltä avain. Sitten naapurikylän kaupasta parit saunaoluet, satamaan, Honda tulille ja viiden minuutin venematka saareen. Vene kylkipaikalle laituriin, ja voila, ollaan saaressa mökillä, kesämökkeilemässä.

Jääkaapin kaasupullo auki, kaappi päälle, terassilla istuskelua, ehkä grillaamista, sauna lämpiämään ja saunomaan ja uimaan niin maan perusteellisesti. Mukaan voi ottaa vaikka kirjan tai ripustaa vaikka riippumaton saaren puihin. Mökissä voi vaikka yöpyä, mutta kotiin tulee kyllä lähdettyä, kun niin lähellä ollaan. Niinpä eilenkin iltahämärissä huristeltiin kotikylän laituriin, ja minä aamulla sitten avainta palauttamaan. Pyörällä rantaan, sitten veneen köydet irti, Honda tulille ja kaasukahva eteen, ja sitten vain ruotelia vähän pyörittelee, ja naapurikylän puolella siinä, missä väylä tekee noin seitsemänkymmenen asteen mutkan vasempaan veneen kokka kohti saaren laituria. Piti käydä tulipesistä tuhkat tyhjentämässä, hakea puutelineisiin puita seuraaville tulijoille ja tarkastaa, että illalla pimeässä tuli siivottua kunnolla (mökillä ei ole sähköä). Kun tuppaa olemaan niin, että valkeus pimeyden töille nauraa. No, ei suurta vikaa siisteydestä löytynyt.

Ei kun takaisin veneelle, köydet irti, keula kohti seitsemänkymmenen asteen mutkaa väylässä. Otappa siitä pikkuisen oikealle, niin karille karahtaa. Siinä kuvailemani linjan oikealla puolella, olisiko 50-100 metrin päässä on veden alla suuri, laakea kivi, johon yhden kerran tuossa kesällä karahti, kun kotia meinasin oikaista, ja kuin ihmeen kautta ei edes potkurinaula katkennut. Siinä olisi järjestynyt helposti semmoinen neljän kilometrin soutu-urakka huonolla tuurilla. Mutta älysin kiven noin viittä metriä ennen ja kerkisin sähkökipillä nostaa moottoria vähän ylöspäin, ja niin se kivi osui joko siihen perän kohdalla olevaan ”sulkaan”, joka kai peräsimen virkaa toimittaa. Mutta ilkeältä se kyllä tuntui, ja jänskätettiin me, että tuliko veneen pohjaan reikä. Koska paatilla on sen jälkeen paljon ajeltu ja se edelleen kulkee sen vajaat seitsemäntoista solmua, niin kai siihen ei sitten reikää tullut. Mutta nyt pidin suunnan visusti kahta tiettyä lateraalimerkkiä kohti, ja silloin ei karilleajon vaaraa ole.

Vene naapurikylän kirkon rantaan. Tuosta se jää kolleega kohta eläkkeelle, pitäisikö yrittää hakea? Kävelen parisataa metriä, tulen avaintenpalautuspaikkaan, kävelen takaisin veneelle, köydet irti, Honda tulille, kaasukahva eteen ja kohti kotia.

Kaunis on meri näin syksylläkin. Taivas on vähän hailakansininen, rannan puut ovat vaihtaneet värinsä vihreästä osin keltaiseen, ruskehtavaan tai punertavaan. Arvelen, että vielä kuukauden päivät ainakin on lehti puussa. Reitti kääntyy etelään, ja sattuu tuulemaan etelästä. Tullessa vähän täristi, vaan nyt on meno tasaista melkein kuin syksyinen jää, joka Päntän äijän mukaan on ainut siloinen asia elämässä.

On minun sunnuntaini, oikeiden ihmisten tiistai. Huomenna sitä taas ollaan sorvin ääressä, on joku kerhotilanne, parin laulajan harjoittamista ja vielä tuossa kotikylällä iltatilaisuus. Ihan kahdeksan tunnin työpäivä siitäkin kehkeytyy, eikä aikaa esimerkiksi omaan harjoitteluun jää. No, oli vissiin torstain kalenteri vähän avoimempi, silloin sitten.
Yhdeksäntoista vuotta sitten jätin muuten hakupaperit tänne, missä nyt olen. Vuodenvaihteessa tulee 19 vuotta siitä, kun kotisataman lähistöllä olevassa kirkossa aloitin.
Oliko se joskus 2006, kun meinasin hakea pois, mutta sitten peruutin hakemukseni. Ja 2008 hainkin, mutta tulin hopealle, ja varasijalle, joten täällä olen ollut koreasti. Samaksi ei työpaikkaa enää tunne, mutta onhan se toisaalta hyväkin, että jokin muuttuu, ettei se aina ihan samanlaista ole. 19 vuoden takaisia työkavereita on töissä vielä alle viisi. Niin, ja vuonna 2009 tuli se liitos, jolloin yhtymän purkivat. Siitä sitä sitten on tultu näihin päiviin asti. Väki on vähentynyt niin kirkonpenkissä kuin me työntekijätkin.

Semmoinen ero kyllä on, että kun silloin alkuun olin tuon lähikirkon kanttori ainoastaan, niin eipä tarvinnut juuri hautajaisissa olla. Tänä vuonna niitä on ollut tähän asti liki puolensataa, ei toki tässä kylässä, vaan ympäri tätä seutukuntaa. Ja silloin ennen se oli että pyhäaamuna kymmeneltä, nykyään voi olla muunakin aikana. Viimeksi viime pyhänä oli iltapäivällä neljältä.

Kun minä tänne tulin, minulla oli tummat hiukset ja parta. Nyt ne ovat kummatkin harmaat, että näitä harmaita panttereita tässä ollaan.
Nippa nappaa (siis armeijan käyneet tietävät, että kysymys on aamukamman tyyppisestä esineestä) en ole vielä ottanut. Viimeisimpien tietojen mukaan jäljellä olisi noin viisi ja puoli vuotta työelämää, sitten sitä voisi jäädä vaikka eläkkeelle.

Kunhan ei kävisi kuin entiselle esimiehelle, nykyiselle työkaverille. Hän se uhosi minun ikäisenäni, että kohta hän jää eläkkeelle ja hävittää auton ja puhelimen pois. No, noin vuoden päästä hänen on sitten pakko, mutta kyllä hän tuossa ainakin toissapäivänä oli ihan töissä, eikä varmaan lähde ennen kuin on ihan pakko. Minä kyllä luulen, että jos tämä eläkejärjestelmä on vielä vuonna 2027 olemassa ja siellä rahaa on, niin arvelen malttavani juuri tästä hommasta luopua. Ei sillä, ettenkö soittamisesta ja laulamisesta tykkäisi, mutta nuorempien pitää päästä töihin.

Ja jos tuossa merenlahden toisella puolella (Suomen mantereella kuitenkin, ei Ruotsissa) aukeaa paikka, niin mitä jos koittaisi, huolisivatko minua sinne. Silloin pääsisi siihen samaan tilaan kuin silloin parikymmentä vuotta sitten: pyhisin kello kymmenen aamulla. Se on sitten eri asia, jos kolleegan eläköidyttyä peukaloivat täyttöastetta. Ja sekin on vielä eri asia, jos nykyisen virkakirkkoni auenneessa kappalaisen vaalissa käy niin kuin toivon. Silloin saatan hyvinkin viihtyä nykyisessä paikassani hamaan loppuun saakka.

Suunnilleen tuommoisia mietin sen suurinpiirtein varttitunnin aikana, kun Honda puski venettäni siinä määrin eteenpäin, että neljä ja puolimetrinen lasikuitukippo kulki merenpinnalla liitäen, ja minä siinä katselin syksyisiä maisemia ja pistin päässä olleen lippalakin penkille takapuolen alle, ettei viima sitä vie mereen. Viime syksynä näihin aikoihin hieno Urho Kekkos- aiheinen lippikseni, jossa oli ent. presidentin kuva ja teksti, joka aloitti hänen kuuluisen myllykirjeensä, lensi vauhtissa mereen, enkä sitä enää löytänyt, vaikka heti vedin kaasukahvan nollille ja käänsin ympäri ja vielä haavinkin käteen otin, että sillä se lippis sieltä merestä. Mutta ei se sieltä erottunut. Veljenpojan kirkkaanpunainen lippis löytyi saman vahingon jäljiltä edelliskesänä helposti, mutta musta kekkoslippis ei. Kyllä harmitti. Sentähden laitoin ihan tavallisen lippiksenkin varmaan paikkaan, ettei lennä mereen. Hankkijan lakki pysyy muuten hyvin veneillessä päässä, ei ole kertaakaan mereen lentänyt, vaikka on tullut ajettua veneellä se päässä jos kuinka paljon.

Mutta tuli kotisatama, ohjasin veneen karsinaansa, kiinnitin köydet, nostin sähkökipillä Hondan propellin pois vedestä, heittelin lepuuttajat laidan yli, hyppäsin laiturille ja otin veneen pohjalta reppuni, johon olin sullonut naapurikylän kaupasta tekemäni ostokset ja polkupyöräytin kotiin.

Että on ne minun siniset ajatukset melko arkisia kuitenkin, ainakin omalla mittapuullani.

Syysmietteitä

On lahjomattomasti esissä se aika, kun kurjet oikeasti lähtevät. Ne eivät treenaa, vaan oikeasti lähtevät. Lentävät pois, missä asiassa tekevät hyvin ja oikin, täällä ei pian enää ole niille(kään) mitään.
Haikeana olen taivaalle katsellut. Siinä ne menevät, jättävät tämän meidän siivettömien osaksi tulevan pimeän, jota itse nimitän kirotuksi pimeydeksi, lähinnä Turun Linnateatterin kauan sitten esittämän näytelmän muutaman vuorosanan perusteella.

Eilisiltana nostin perunat ja porkkanat, mikä ei suorituksena mikään ihmeellinen ole, kunhan ulkona kävi hetken olemassa. Ne pari neliömetriä kumpaakin oli äkkiä otettu ylös ja tuotu residenssin lämpöön välttämään viime yön pakkaset.

Loka- marraskuussa ei paljoa vikaa ole. Tuolloinhan on pimeää suurin osa vuorokaudesta, mitä pidemmälle loka- marraskuuhun mennään, sitä enemmän vallitsee pimeys.

Mutta täällä meidän seuduilla se jää päälle. Ei tule marraskuun lopulla tai joulukuun alussa talvea, kuten ihmisten ilmoilla tuppaa käymään. Ei. Päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen vallitseva olosuhde on vaakasuorassa tuleva vesi-tai räntäsade, raskaan pilvikerroksen peittämä taivas ja yli puolet vuorokaudesta vallitseva pimeys. Ei tule sitä asiaintilaa, että aurinko edes vähin näyttäytyisi, vaan aina tuulee, sataa vaakasuoraan, ja kitulias hämärä vaihtuu pimeydeksi jo iltapäivän tunteina. Sormusten Herran Mordor on kevyttä kamaa tähän meidän tulevaan verrattuna.

Pentti Haanpään Syksyä ja ikävää Napasalon kirkolla on loistavan valoisaa tekstiä siihen verrattuna, mikä on meidän seutujen arkitodellisuus kevätpäivän tasaukseen asti – puhun kahden vuosikymmenen kokemuksella-.

Näiden aikojen ainut hyvä asia on se, että jos erehtyy jossain vaiheessa viikon tai parikin pakkasta pitämään, saattaa päästä tuohon lähijärven jäälle retkiluistelemaan. Samoin se, että kissoja vaivanneet kiinni tarttuneet punkit vähenevät niin, että marras-maaliskuussa niitä ei juurikaan ole. Täällä ei noina aikoina tavallisesti ole muutakaan elämää, paitsi se kirottu pimeys.

Että tätä tässä taas odotellaan tai siihen koitetaan valmistautua. Itsemurhariski ei saa kovin suuri näillä main olla, sillä kaikki ilo ja valo on menossa näinä aikoina ainakin neljäksi kuukaudeksi tyyten pois, ja me realistit tiedämme marrakuun alkavan noin 40 päivän kuluttua, ja kestävän todella pitkään.

Se on kevätpäivän tasaus, joka asiaan aikanaan helpotuksen tuo, niille joille vielä tuo.

Politiikkauskovien pohjaton typeryys

Tänä päivänä on suosittu haukkuma- tai luokittelusana ”vihervasemmistolainen”.

En ollenkaan puutu tässä siihen, mitä tuo sana asiallisesti ottaen merkitsee, vaan mitä se merkitsee vähän yksinkertaisten keskuudessa.

Oli Italiassa ennen semmoinen pääministeri kuin Silvio Berlusconi, joka Pohjoisen Liittoineen oli kommunismia vastaan.

Ja mikä olikaan Berlusconille kommunisti? No he, semmoinen, joka rohkeni sanoa hänelle vastaan.

Meillä ns. fiksussa pohjolassahan ei tuollaiseen alennuta… Paitsi juurikin tuossa ”vihervasemmistolainen”- termin käytössä.

Oli jokunen päivä sitten Helsingin Sanomissa juttu Alfa TV-nimisestä kanavasta, jonka rahoittajat sanoivat painokkaasti, että Alfa TV on vastapaino vihervasemmistolaisille medioilla kuten YLE ja Helsingin Sanomat. Mitä mahtavat ajatella erkkolaisen tekijät ja omistajat ja YLEn Matti Apunen vihervasemmistolaisiksi luokittelustaan?

Niin, pitää vielä vähän miettiä sanaa politiikkauskovainen. Sanan ”uskovainen” merkitys lienee yleiskielessämme tarkoittaa sitä, että joku on niin uskon sokaisema, ettei osaa olla muutoin kuin laput silmillä. On melkoinen uskonnon ja uskon latistus kyllä tuo merkitys, samoin latistuu politiikan suuri merkitys, demokratia, kun otetaan sellainen ylimielinen asenne toisin ajattelevia kohtaan, juuri kuten pahimmat ”uskovaiset”.

Ja koska väärinymmärtäminen (usein tahallaan) on niin yleinen ja kaikkea tekemistämme ja etenkin sanomistamme määritävä asia, niin sanottakoon, että niin politiikka kuin uskonto sisältävät hyviä ja elämää kannattelevia asioita, me ihmiset onnistumme usein vääristämään kummankin…

Asia ei sinänsä minulle, kaikesta tästä irti olevalle, mitään kuulu, mutta jotenkin tunnen jonkinlaista myötätuntoa niitä kohtaan, jotka vihervasemmistolaisiksi luokitellaan, sillä sehän on samanlainen haukkumasana kuin oli ”riistäjäporvari” niiden kaiketi kuulemma kuuden henkilön keskuudessa, jotka olivat ns. stalinisteja 1970- luvun alussa.

Että älkää rakkaat lajitoverit ollenkaan uskoko, mitä kirjoitetaan ja sanotaan, vaan käyttäkää omaa järkeänne.

Minä muuten koen olevani vihervasemmistolainen änkyräkonservatiivi.

Riippumaton ajatuspaja ja majoitus riippumaton kera

Tuossa huhtikuulla tulee viriteltyä riippumaton remmit tuonne takapihalle. Toisen pään remmi hyvin kasvaneeseen tuijaan, toisen pään remmi seinän poikittaiskoolinkiin kiinnitettyyn riippumattokoukkuun, siinä on monet siniset ajatukset ajateltu vuoden 2020 kesästä lähtien.

Myöhemmin olen tullut tietämään, että riippumatossa voi myös yöpyä. Ensimmäinen kerta oli kesällä 2020, kun oltiin lämpimänä kesäyönä Selkämeren eräässä saaressa yötä riippumatoissa. Riitti, kun laittoi kuitumakuupussin päälleen, kylmä ei ollut koko yönä, ja hyvin nukutti, kun oikean asennon löysi.

Uuteen ulottuvuuteen päästiin, kun ilmeni, että riippumattoon voi hankkia myös sellaisia lisävarusteita, kuin hyttysverkko. Sen kun laittaa ympärille, niin alkukesästäkin pärjää riippumatossa yöpyessä. Se ei edes maksa paljoa.

Entä jos sataa? Ei hätää, saatavissa on tarppeja eli päällyskankaita, jolloin riippumaton päälle voi kehittää katoksen, joka pitää pisarat ulkopuolella.

Vielä mahtavampi ominaisuus on underquilt, eli alushuopa tai -peite. Parempi puolisko semmoisen hommasi heti keväällä, sellaisen untuvatäytteisen, joka pitää vilun alapuolelta poissa aina – 12 asteeseen saakka. Minäkin semmoisen tilasin, mutta jouduin odottamaan heinäkuulle saakka. Niinpä kevään pyöräretkellä huolimatta lämpimästä kuitupussista kävi vilu yöllä kapajamaan, kun riippumatoissa yövyimme ruotsinkielisen saariston eräässä saaressa.

Mutta kun olimme tuossa elokuulla melomassa Oulankajoella, ja yövyttiin ulkona, minulla oli tuo mainittu untuvatäytteinen underquilt, ja johan tarkenin.

Juuri eilen saapui viimeinen täydennys, untuvamakuupussi, joka pitää vilun poissa aina -4 asteeseen saakka, ja hengissä pysytään aina -28 asteeseen saakka.

Riippumattoleirin rakennus sujuu seuraavasti:
1. Etsitään kaksi vankkaa puuta noin 5 m etäisyydellä toisistaan.
2. Viritetään tarp- katoksen selkänaru puiden väliin.
3. Kiinnitetään tarp-kankaan lenkkejä varten neljä ”tapsia” selkänaruun erityisellä solmulla, joka on helppo oppia. Kiristettyinä solmut pitävät tapsit paikallaan, mutta niitä voi hiukan löysäten liikuttaa, ja sitten oikean kohdan jälkeen taasen kiristää. Näillä laitetaan tarp-kangas riippumaan, sitten pingotetaan kulmiin laitetuista kiinnikelenkeistä naruilla tarp ikään kuin 3×3 metrin kokoiseksi katokseksi. Vaikka sataisi, niin rinkan saa tuon katoksen alle, ja on hyvä jatkaa leirin rakennusta.

4. Kierretään valittujen puiden ympäri riippumaton kiinnitysremmit niin korkealle kuin itse yltää. Remmin puunpuoleisessa päässä on lenkki, jonka läpi voi vetää loppupätkän, johon on taasen ommeltu 10 cm välein lenkkejä, joihin riippumaton koukun voi ripustaa.

5. Ripustetaan riippumatto koukuistaan remmeihin siten, että remmit ovat noin 30 asteen kulmassa maahan nähden. Hyvä nyrkkisääntö on laittaa peukalo ja etusormi vaaksa-asentoon, ja etusormen ollessa pystyssä tulisi remmien noudattaa peukalon ja etusormen välistä linjaa. Kun riippumattoon istuu, niin tulisi olla helppoa nousta siitä ylös. Tuolloin riippumatto on sopivalla korkeudella, ja voittaa heittämällä teltan tarjoaman epätasaisen pohjan, josta vanhan ukon on hankalaa kömpiä ylös.

6. Ripustetaan underquilt eli alushuopa. Underquiltin (minulla merkkiä Bushmen Underquilt) mukana tulee venyvät kiinnitysnarut, jotka vedetään vaikka remmin lenkkien läpi, ja näin saadaan alushuopa riippumaan riippumaton alla. Kiristellään sellaiseen kireyteen, että riippumatossa maatessa underquiltin ja riippumaton välissä on pieni väli, näin underquilt heijastaa ruumiin lämmön takaisin alapuolelta.
7. Laitetaan makuupussi riippumattoon, ja kömmitään sen sisään. Itse usein kömmin makuupussin sisään riippumaton vieressä seistessäni, ja sitten köllähdän riippumaton sisälle. Hankin juuri untuvatäytteisen makuupussin, jonne voi hyvin mennä ihan kalsarisillaankin.

Nyt nousee varmaan monella kysymys. Miten riippumatossa voi nukkua? Siinähän ollaan ihan banaanina. Sitä voi lieventää. Kun laittaa pään riipparin toiseen reunaan ja jalat toiseen, niin asento on paljon parempi. Keväällä saaristoreissulla, kun hyvä asento löytyi, nukuttiin ihan kunnon yöunet, heräten hyvien unien jälkeen. Mutta kyllä se harjoitusta vaatii, pakko sanoa.

Yleisesti ottaen riippumatossa yöpyy huomattavasti mukavammin kuin teltassa. Leirin rakentamisessa henkeä kohden menee puolisen tuntia, purkaessa saman verran. Kun on yöpymässä riippumatossa, niin parasta on se, että hikoilu on loppunut ennen riippumattoon kömpimistä, ja nesteytys on ollut vesiperustaista. Ennen riippumattoon menoa on käyty hoitamassa pissaamiset ja vastaavat, jotta yön voi viettää ilman vessahätää. Jos semmoinen kuitenkin tulee, kannattaa varata tarpin alle alusta (esim. makuupussin pakkauspussi), jonka päälle voi itsensä ylös noustessa laskea. Samoin hyvä taskulamppu on hyvä olla, jotta näkee jotain.

Ehdottomasti suosittelen untuvatäytteisiä underquilteja ja makuupusseja, sillä ne ovat kevyitä kantaa ja vielä lämpimiäkin. Kuitupussien ja underquiltien käyttäjien tulee olla vahvoja ja kestäviä, sillä kannettavaa on useita kiloja enemmän.

Mutta asia on myös niin, kuten Pentti Haanpää jo kauan sitten kirjoitti: Erällinen ilta ei ole ikävä. Missäpä olisi niin raikas ilma tai kirkas taivas, kuin tähtikirkkaana syysyönä luonnossa. Jos on vielä kunnon majoitteet mukana, niin kyllä siinä aina yhden yön on. Ja saa elämyksiä, joita ei kotisängyssä ikinä.

Näin kremppainen kuusikymppinenkin.

Äijän sanomalehtireflektointi ja muuta syksyistä jorinaa

Minä lopetin kesällä Helsingin Sanomien tilauksen, alkoi tympäistä. No, sitten jokusen viikon luin Turun Sanomia ilmaiskokeiluversiona, mutta kyllä on pakko myöntää, että aika maakuntalehdeltä TS vaikuttaa. Helsingin Sanomat on kyllä tästä Ilta-Sanomamaisesta agendastaan huolimatta sittenkin kunnolla toimitettu lehti, joka yhden käden pikkurillillä päihittää Alma Median tai mitä Bonnier-konserneja niitä sanomalehtien kustannusalalla sitten onkaan.

Tämän päivän lehdessä muinaisen kuuluisan runoilijan poika, joka on merkittävässä asemassa lehdessä, ihmettelee kolumnissaan, miksi kulttuuriväki niin kiltisti kärsi nahoissaan hallituksen koronarajoitukset. Ainoastaan Paula Vesala oli heristänyt kirvestä naispääministerin ja naissoteministerin suuntaan, kun oli USA:sta palannut ja tottunut sikäläiseen touhuun ja ajatteluun.

Tässä en nyt yhtään ota kantaa hallituksen kokoonpanoon tai muuhunkaan poliittiseen, vaan itse ilmiöön, koronavirukseen ja sen levittämään Covid-19 – tautiin ja sen vaikutuksiin ihmisiin ja elämiseen. Itsellänikin on ollut tukalaa, kun pari talvea mikrofoneille ja kameroille kantturoin siellä meidän kuplassa, tapaamatta oikeita ihmisiä töissäni muutoin kuin puhelimen välitykselle.

Valistunut arvaukseni arvoisan toimittajan ihmettelyyn on se, että kulttuuriväellä on järki päässä. Ymmärrys syistä ja seurauksista. Arvelen kulttuuriväen tajunneen, että jos konsertissa, teatterissa tai muussa yleisötapahtumassa ihmisiä sairastuu ja vähin kuoleekin, ei ole ihan helppoa sekään.

Mutta urheilu- ja kapakkaväestä ainakaan näkyvä ja isoääninen osa taasen ei ilmeisesti näe tai edes halua nähdä yhtään omaa nenäänsä pitemmälle, vaan ei pysty yksinkertaisesti ymmärtämään yksilönvapautensa rajoittamista. Jääköön sanomatta, mitä ajattelen moisesta ajattelutavasta…

Että täältä Äijäblogin kuplasta toivotan kulttuuriväelle vielä jaksamista. Uskoisin, että tämän savotan jälkipyykissä nimenomaan kulttuuriala selviää puhtaimmin paperein.

Sitten oli toinen juttu, joka kiinnosti. Se oli tämän hoitoalan ihmisten tympääntyminen työhönsä. Teettäjäpuolen edustajien kommentointi oli normaalia kriisiviestintäsoopaa, jonka läpi paistaa kvartaalitalousajattelun typeryys ja sopimattomuus hoitoalalle.

On kyllä ihan kauheaa ja barbaarista se, että kun hoitoalalle kouluttaudutaan jalossa ihmisen paraksi toimimismielessä, niin heti töihin mennessään törmää sitten rökälemäiseen ja tympeään johtamiseen, jonka seurauksena itse työ on kuin harmaassa toivottomuudessa lyijypainot jalassa taapertamista.

Kuvaavaa aikamme rökälemäisyydestä on se, että kun tuossa muutamana päivänä media kysyi kansanedustajilta, että miten suhtautuisivat siihen, että hoitotyön palkkoja nostettaisiin muita enemmän. Osa kannatti, osa pitäytyi sanomasta kantaansa. Mutta hoitajille palkkaa maksavinaan olevan tahon edustaja jämäkästi ilmoitti, että älkää nyt ihmeessä menkö lupaamaan lisää liksaa, kun sitä ei ole maksaa.

Asia on nyt vain niin, että vajaat 35 vuotta on vedetty nimenomaan hoitotyön suorittavalta portaalta koko ajan ”löysiä pois” vedoten kutsumukseen ja rahan puutteeseen. Entisen kehnohkon palkan tilalle on tullut vielä huonompi palkka ja sellainen johtamiskulttuuri, jolle ei voi antaa mitään arvosanaa, ala-arvoinenkin on liian hyvä arvosana.

Nyt jo kuulen, kuinka joku jo hioo kynsiään ja kysyy, että mistäs meinaat rahat ottaa siihen, että paremmaksi saataisiin. Ei siihen oikein muuta konstia ole kuin verotus, valitettavasti. Ja että niitä veroja maksaisivat kaikki, jotka jostain rahaa saavat. Nekin, jotka saavat sitä pääomatuloista. On tietysti urkaliasta tällaista Venezuelan tietä vaatia…. Ainakin, jos olisi poliitikko. Mutta täältä kansan syvistä riveistähän tällaista epäkypsää ja ymmärtämätönsä puhetta tulee muutenkin enemmän kuin mihinkään lehtiin tai edes iltalehtien kommenttiosihoihin mahtuu, joten suu naurunkureessa jatkan vielä näitä syvärivipohdintojani.

Enkä sitten tarkoita, että rikkaat pitäisi putipuhtaiksi ryöstää. Käsitän hyvin, että talouden rattaat pyörivät, jos investoidaan. Ja selvää on, että ihmiset antavat rahojaan lainaksi siinä toivossa, että saavat sille tuottoa. Ei siinä ole mitään väärää. Mutta siinä näen vinoutuman, jos joku vaikka autoja korjaamalla saa tuloa satatuhatta, toinen sijoittamalla rahojaan. Auton korjaaja maksaa aika paljon enemmän veroja kuin sijoittaja – se minusta on väärin, epätasa-arvoista ja kaikkea muuta kuin tasapuolista. Millä perusteella sijoittaminen on arvokkaampaa kuin ihan raaka työ?

No, tämä on nyt tällaista kyökkipohdintaa, ja varmasti on jokin tärkeä näkökohta jäänyt huomioimatta. Arvoisat talousnerot sallinevat ihmettelyni siitä, miksi emme uskalla tahtoa tasavertaista kohtelua kaikille tuloille, olla tällaisen kansanmiehen kateellista mieltä ylempiarvoisiaan kohtaan. Sillä onhan niin, että ne ehkä tuhat suomalaista, jotka pärjäävät ilman yhteiskunnan mitään apua koko elämänsä ajan, älähtävät tästä ajatuksesta, ja samoin heidän uskolliset saappaannuolijansa. Jos et usko, niin lue Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan kohukirja ”Huipputuloiset”.


Mutta syksy mokoma se tulee. Illalla olimme sienestämässä, ja äkkiä alkoi kuulua kurkien huutoa. Pian aura noita upeita lintuja lensikin päämme päältä, ja niihin osuvat ilta-auringon säteet tekivät niistä entistäkin hienomman näköisiä. Sieniä vähin saimme, mutta kyllä tässä kaipaisi jo vähän sadetta. Elokuulla saatiin reilut sata milliä vettä, syyskuulla ei vissiin montakaan, ja se alkaa jo metsässä tuntua. Kovin kuivan oloisena kahahtavat varvut ja sammalet kulkijan anturan alla. Hirvikärpäset tunkivät välillä parransänkeen, joskaan tämä vuosi ei ihan pahin noiden ikävien eläjien osalta ole. Paljon suurempi riesa on ollut punkeista, joita kissoista ollaan oikein suurella hartaudella nypitty. Välillä jopa yli kymmenen yhtenä päivänä kahdesta kissasta.

Niin se on, että kesä on mennyt, ja tässä oikeastaan odottaa vain sitä, että tuossa parin kuukauden päästä tulisi semmoinen lumeton pakkasjakso, joka tuohon lähellä olevaan järveen tekisi sellaisen reilun kymmenen sentin jääkerroksen. Nimittäin marras- tammikuulla yksi harvoja elämän iloja on retkiluistella sileällä jäällä, joka Haanpään Pentin hahmon Päntän äijän mukaan on ainut siloinen asia elämässä. Lumen odottaminen tänne semmoisessa mielessä, että hiihtämään pääsisi, on kohtuuton odote, tässä kahdenkymmenen talven aikana on ollut vähemmän kuin joka neljäs talvi semmoinen, että suksia olisi tarvinnut.

Mutta onpa valmisteluja tehty. Keiteltiin mustaherukkahyytelöä, pihlajanmarjahyytelöä, maustekurkkua on kylmässä, samoin omenachutneyta, jonka erinomaisuutta liha- ja kanaruokien lisukkeena en kyllin saata kehua. Ja vielä omena-aroniahilloa, jonka voimakas maku aiheuttaa jo ennalta voimakasta mielihyvää.

Että vaikka Antero Rokan suuhun laitettua sanomusta mukailla kaikelviisii on maailma vinos, niin sentään on hyviä ja mukaviakin asioita.

Semminkin, kun plakkarissa on jo liput kahteen sinfoniakonserttiin ja yhteen oopperaesitykseen.

Jälkikirjoitus: Tutkielma parhaasta talousjärjestelmästä

Pitkäaikaisen, jo lapsuudesta tutun empiirisen kokemuksen perusteella riippumaton ajatuspajani (Merkkiä Ticket to the Moon, jota hiljan täydensin ihanalla untuvamakuupussilla) lausuu seuraavaa:
Helmikuulla kävin paikallisessa puutarhaliikkeessä. Ostin muutaman pussin siemeniä ja säkillisen kylvömultaa.
Kylvin runko- ja pensastomaatin siemenet ruukkuihin, muutaman viikon päästä niiden noustua taimelle koulin, laitoin aina yhteen ruukkuun yhden taimen. Niitä taimia tuli muistaakseni lähes kolmekymmentä. Itse tarvitsin kolme runkotomaatintainta ja kuusi pensastomaatin tainta. Ylijäämän annoin ystäville ja työkavereille, lopuksi ilmoitin kotipaikkakunnan Facebook- ryhmässä, että halulliset saavat hakea residenssimme edessä olevasta pahvilaatikosta. Ne kaikki olivat häipyneet. Tietooni on tullut, että muutamassakin perheessä on syöty paljon itse kasvatettua tomaattia.

Oliko se maaliskuun lopulla vaiko huhtikuun alussa, kun kylvin yhdeksän avomaankurkun siementä ruukkuihin, ja puolenkymmentä kesäkurpitsan siementä samoin. Ne kaikki itivät.
Istutin taimet tuonne takapihalle laittamiimme kasvatuslaatikoihin, ja vähin varjelimme keväisiltä halloilta. Samoihin aikoihin laitoin kahden neliömetrin läntille samasta puutarhaliikkeestä ostamaani Siikli- perunan siementä, kylvin leikkopavun ja herneen siemenet samoin kasvatuslaatikoihin. Kaikki itivät. Porkkanan kanssa oli heikompaa, mutta kyllä sieltäkin nyt jotain tulee. Niin, ja yhteen kasvatuslaatikkoon kylvin baby-pinaattia, yhteen silpoydinhernettä. Ja yhteen kasvatuslaatikkoon sipulia, toiseen punasipulia.

Heinäkuulta lähtien ei meillä ole ostettu kurkkua, tomaattia, pinaattia, leikkopapua eikä muutakaan kasvispuolta kaupoista. Viljelyalaa on varmaan vähän yli kymmenen neliömetriä, ja voi sitä kaikkinaisen hyvän runsautta, mitä niistä on saatu. Muutama kymppi meni puutarhamultasäkkeihin, pari kymppiä kanankakkalannoitteisiin ja sen semmoisiin.

Kastellahan ne on pitänyt melkein joka päivä tietysti, ja kyllä siinä varmaan vartti päivässä on mennyt noin keskimäärin.

Tämä kaikki siis asutustaajamassa sijaitsevan paritalon takapihalla, johon holjasti asiaan suhtautuvat naapurit eivät ole pahaa sanaa sanoneet.

Ja meillä on syöty perunaa, tomaattia, kurkkua, pinaattia, leikkopapua, sipulia, hernettä ja vieläpä paprikaakin ihan itse viljeltynä, torjunta-ainepitoisuus on pyöreä nolla, ja maku kohdallaan. Kurkkua on säilötty yli kymmenen tölkkiä, erilaisia hilloja ja muita herkkuja on jääkaapissa niin että hyllyt notkuvat. Yksi jääkaappi lisää piti ostaa kyllä, että saatiin sopimaan, ja arjen ruokatavaratkin mahtuvat. Pakastimessa on metsästä kerättyjä mustikoita helposti talven tarpeet, sitten vielä, kunhan suppilovahverot putkahtavat maan pintaan, niin niitä sinne.

Tämä on talousjärjestelmä, joka tuottaa kolmeksi, neljäksi kuukaudeksi ruokaa halvalla ja hyvin vähällä työllä. Kaikilla ei tietenkään tätä mahdollisuutta ole, kaupunkilaisilla tämä kaikkinainen hyvä on rahan takana torilla tai marketissa. Ei mene tasan nallekarkit tässäkään.

Oli mukavaa töissä

Tänään sunnuntaina viides syyskuuta Armon vuonna 2021 olin aika pitkästä aikaa sellaisessa roolissa, joka on minulle luontainen ja jossa viihdyn.

Olin nimittäin sellaisena tavallisena kanttorina messussa, joka tapahtui ent. Uusikirkko T.L:n kirkossa, joka on nykyinen virkakirkkoni, kello 10 aamulla.

Soitin kirkon urkuja, jotka on tehnyt urkurakentamo Erola vuonna 1987, sekä akustista kitaraa että kirkkoon keväällä hankittua Kawai-pianoa, sekä tieten lauloin tällä korpilukkarin äänelläni. Vastasin koko messun musiikista ihan itse, olin opetellut virsien alkusoitot, jotka olivat säveltäneet Kaj-Erik Gustafsson, Anfinn Øien ja Timothy Miller, soinnutin ja osin tenoricantusfirmusoin virret, lauloin päivän psalmin ja tein kaiken normaalipraktiikkani mukaan. Minulla ei ollut pianistia tai urkuria apunani, vaan säestelin ihan itse. Pääsin jopa itse ehtoollispöytään käymään, mitä pidän sillä tavoin merkityksellisenä, että olen reilun kahdeksantoista vuoden ajan enimmäkseen soitellut tai laulellut sanajumalanpalveluksia. Näin ollen oli tämä pyhä ihan ehdoton poikkeus normaaliin. Samoin oli se ehdoton poikkeus viimeaikojen normaaliin, että yleensä minulla on ollut korona-aikana roolinani olla ns laulajana, kun etevämmät soittajat ovat soittaneet.

En ehkä saavuttanut urkujensoitossa haluamaani tasoa, koskapa olen lajista sivussa ollut kaksi talvea, mutta kyllä se nyt vältti. Ja ajoittain soitin kyllä ihan hyvinkin, joskin sanomista löydän, kun tekemääni tallennetta kuuntelen.

Parasta oli se, kun etenkin messun jälkeen ne tavalliset seurakuntalaiset, kirkossa istujat, kiittelivät. Heille tekemiseni oli kelvannut – itse olen paljon kriittisempi. Aamun kymppimessun liturgina ja saarnaajana toiminut perheenäiti, keski-ikäinen nainen, saarnasi ihanasti.

Tulin hyvämielisenä messusta kotiin, ja lähdin vaimoni kanssa parin tunnin ulkoilulle. Löysimme herkkutatteja, suppilovahveroita ja kantarelleja ihan hyvän määrän.

Ulkoilusta tultuani kävin suihkussa, pukeuduin uudestaan pukuun, ja lähdin päivän toiseen koitokseen, joka oli sanajumalanpalvelus v. 1765 rakennetussa puukirkossa.

Sielläkin on Erola-urut, vähän pienemmät vain. Mukana oli pitkäaikaisen virkapaikkani ja nykyisenkin asuinpaikkani kappelin Epiphone-kitara, jota urkujen ohella käytin. Pappi, jo eläköitynyt naispastori, toimitti liturgian jämäkästi ja saarnasi niin ikään ihanasti. Minä soittelin ja laulelin, tosin aika kylmiltään, kun kerkesin kirkkoon vasta varttia ennen tilaisuuden alkua.

Mutta kyllä, tänään oli mukavaa töissä. Olin suunnitellut ja toteutin itse koko savotan, neljättä kertaa kuluvana vuonna. Ensimmäisellä kertaa oli kyseessä striimaus, ja puoli sanaa jäljessä laulanut pappi tärveli minun tekemiseni. Seuraavat kaksi olivat konfirmaatiomessuja, joissa oli omat erityispiirteensä, mm. ehtoollinen jaettiin vain rippilapsille ja isosille. Näin ollen tänäinen aamumessu oli ensimmäinen ihan oikea messu tänä vuonna kohdallani, ja onnistuin semmoisen 7+ – 7 1/2 kansakouluarvosanalla.

Se on tyydyttävä arvosana, ja olen tyytyväinen. Striimatuissa alkuvuoden jutuissa olin aina laulajana, ja välillä kai lauloin tyydyttävästi (7+ – 8-).

Mutta kuinka olenkaan kaivannut näitä messuja, jolloin olen ainut muusikko, suunnittelen musiikit itse, teen koko hommasta oman näköiseni, enkä ole kenenkään objekti.

Että tänään oli koko tämän vuoden mukavin työpäivä, omasta subjektiivisesta mielestäni.