Tunnustuksia

Äijän on nyt pakko tunnustaa muutama kaiketi rikos.

Ensimmäinen on se, että olen pian 58 vuotta täyttävä valkoinen kristitty heteromies. En ole koskaan tuntenut vetoa samaan sukupuoleen. Tunnustan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon uskoa, joka lienee kauheaa.

Lievennykseksi tahdon sanoa, että pidän tätä yksityisasianani. Jos joku on sitä mieltä, että elän ja uskon väärin, niin suon tälle lähimmäiselleni sen oikeuden, jos hän suo minulle samoin omani.

Toinen on se, että vierailin hiljattain eräässä kuningaskunnassa.  Viivyin siellä kera vaimoni kaksi viikkoa. Tässä kuningaskunnassa on voimassa laki, joka tuntee majesteettirikoksen, jollaisesta on seuraamuksena ankara vankeusrangaistus. Matkustimme tuohon kuningaskuntaan lentokoneella aiheuttaen aivan hirmuiset hiilidioksidipäästöt. Takaisin tulimme aiheuttaen toisen mokoman hirmuiset hiilidioksidipäästöt.

Lievennykseksi tahdon sanoa, että tuon kuningaskunnan kansalaisista kohtalaisen moni saa toimeentulonsa kaltaisteni länsimaalaisten halusta päästä ihmettelemään heidän elämänmenoaan. Ellei meitä olisi, heillä olisi totinen ihmetys siitä, mistä saada jokapäiväinen leipä. Ihan kuin Suomen Lapissakin. Jos me etelän miehet ja naiset emme siellä kävisi, niin mistä tulisi elanto.

Kolmas, ja raskauttavin on se, etten ollut pätkääkään kiinnostunut Huuhkajista. Ulkomailla oloni rikosta raskautti se, että lukiessani siellä maamme eittämätöntä päivälehteä Internetitse, ihmettelin, että mikä ihmeen huuhkajat. Mikä se on. Mitä erinomaista se tai ne on tehnyt, että niistä pitää päivätolkulla kirjoittaa.

Niin.

Teimme tosiaan sellaisen vääryyden, että lensimme täydellä charter-koneella Helsingistä eräälle kaakkois-Aasian lentokentälle. En tohdi edes arvella, montako tuhatta tonnia hiilidioksidia vapautui. Kahden viikon päästä teimme saman tempun, lensimme täydellä charter-koneella takaisin. Kone oli jokseenkin täynnä rikostovereita sekä mennessä että tullessa. Hotelli oli sama, jossa olimme nelisen vuotta sitten.

Paikallisen valuutan käytimme pääosin sikäläisten paikallisten yritysten palvelujen maksamiseen. Söimme aina paikallisten toimijoiden omistamissa ravitsemusliikkeissä. Käytimme paikallisen skootterien vuokraajan skoottereita neljänä päivänä.

Seven eleven-ketjun liikkeessä kävimme kaksi kertaa, oltuamme paikallisen tuk-tuk- kuljettajan kyydissä ja valistettavina, vaihdoimme paikallisen elintarvikeliikkeen palveluihin. Se oli paitsi edullisempaa, ilmeisesti eettisempää.

Tietenkään emme saa synninpäästöä, kyllä myönnetään. Ökyilyähän se tämä tässä isossa kuvassa on, ihan verrattavissa Gary Grantiin Hitchcockin elokuvissa.

Pahin tunnustus tulee kuitenkin nyt:

En ja emme tunne pienintäkään häpeää tehtyämme nämä hirvittävät rikokset.

Joutilas mies ja lakkopuheet

Huoltoaseman kahvio on suomalaisten miesten pyhin kohtaamispaikka. Siellä esitetään syvällisimmät yhteiskunnalliset kannanotot sensuroimattomina. On kyllä hyvä, ettei siellä ole sanomalehti-ihmisten armeijaa, sillä minkähänlaisia vihapuhesyytteitä sieltä tulisi… Joutilas mies istui sivummalla, edessänsä kahvi, voileipä ja sanomalehti.

Koko pikkukaupunkiin sai oikeastaan aika hyvän silmäyksen täällä. Yhtälailla yrittäjät kuin keltaisissa suojavaatteissa olevat työväen ihmiset täällä kävivät, näkyipä joskus ihan pankinjohtajakin poikkeavan kahville.

Nyt oli yrittäjäin pöydässä voimallinen keskustelu.
– On se vaan p—-että, ettei ay-liikkeelle saada mitään, tentui joku. – On valtio valtiossa. Meinasivat laittaa koko maan seisokkiin muutaman lajittelijan takia.

– Niin, mietti joutilas mies. Tosiaankin oli muutaman lajittelijan takia kai hetken jopa yleislakkovaara. Mutta eikö semmoinen ole hienoa tuen osoittamista. Niinhän armeijassakin, jota kaikki oikeistolaiset rakastavat, laitetaan koko komppania santsimarssille, jos joku vastahankaan alkaa.  Miksei siis yhteiskunnassakin. Jos joku porukka meinaa jäädä tiiron osalle kaikesta hyvyydestä, niin toiset tukevat…. Eihän se niin pahaa ole.

Yrittäjäjoukko lähti. Oli aika avata kaupat, tai lähteä tekemään töitään alihankinnassa. Ei yrittäjillä ole varaa jäädä päiväksi puhelemaan.

Tulipa kello yhdeksän, ja keltatakkisia tuli suuri joukko kahvituntia pitämään. Lakkopuheet olivat päällimmäisenä siinäkin. Kuinkahan paljon ennen ensi kevättä saadaankaan lyödä persettä penkkiin, sanoi joku.

– Niin, mietti joutilas mies. Tosiaankin, härevänä ollaan lakkoilemassa toisten puolesta. Mutta ymmärtävätkö nämä, että liikkeen pyörittämisessä on joskus suuriakin haasteita. Paljon vaatimuksia, odotuksia. On järjestettävä työterveyshuollot, maksettava naurussa suin lomat. Tavallaan maksettava kolmentoista kuukauden palkka, kun työsuoritetta saa yhdentoista kuukauden ajalta.

Työmiehet lähtivät töihinsä. Joutilas mies lueskeli lehdestä talousviisaiden ajatuksia. Että jos paikallinen sopiminen olisi voimassa, niin ei olisi työttömiä. Kaikille olisi työtä. Olisi se melkoista!
Mutta sitten joutilas mies muisti naapurinsa, joka on osallistunut politiikkaan, ja oli onnistunut pääsemään kunnanvaltuustoon oikein. Naapuri oli tuskitellut, kun oli paikkakunnalla tehdas, joka antoi työtä monellekin tuhannelle ihmislapselle. Mutta työstä saatavalla palkalla ne eivät tulleet toimeen. Niin oli sosiaalitoimen maksettava heidän ja perheensä ruokalaskut.

– Eikö tämä ole sitä sosialismia, kommunismia? Näin mietti joutilas mies. Ihmiset käyvät töissä, mutta tosiasiallisesti heidän elämisensä maksaa kunta, kaupunki. Työstä saatavalla palkalla pystyvät maksamaan osan asumisestaan… Outoa, outoa on tällainenkin touhu, mietti joutilas mies. Samoin oli outoa se, että kun sijoittajat hävisivät taannoin rahansa, ne parkuivat valtiota apuun. Eikö se vasta olekin sitä sosialismia, kommunismia, jota vastaan nämä  rahaihmiset ovat niin raivokkaasti…

Joutilas mies lähti huoltoaseman kahviosta, käveli rauhallisesti huoneistolleen.

– Niin, tämä maailman pito, tuumi joutilas mies. Itse kukin sen taitaa omalta kantiltaan katsella, omien etujensa mukaan määritellä? Eipä taida olla sitä objektiivista, joka pystyisi sanomaan, miten se ihan oikein olisi…

Joutilas mies paneutui sängylleen. Hetken hän mietiskeli muita ihmiskunnan touhuja, ja lopulta tuli armahtava uni, josta joutilas mies aamulla heräisi virkistäytyneenä.

Lakkoja, ei hilloja

Jos minulta kysytään, niin sympatiani tässä postilakkotouhussa on ihan ilman muuta lakkoilijoiden puolella. Joka suhteessa, tukilakkoja myöten.

Perustelen äkkiväärää kantaani.

Minusta on hienoa, että niin suuri joukko nousi puoltamaan ”vain” noin seitsemääsataa ihmistä, joiden palkkaa meinattiin ihan ilmoituksella vain laskea huonosta ala-arvoiseen.

Jos kilpailukykyä haetaan sillä, että ihmiset eivät tule työstä saamallaan palkalla toimeen, niin jo on surkeaa liikkeenjohtoa. Jos läntinen sivistysmaa (?) pärjätäkseen tarvitsee samanlaista ihmisarvoa polkevaa touhua kuin subtrooppisen ja trooppisen vyöhykkeen sotilasdiktatuurit, niin jotain on pahasti pielessä.

Olen ihmetellyt pitkään sitä, miksi yrityksen onnistumista hehkutetaan osinkojen suuruudella ja johdon bonuksilla. Selvää on, että sijoitukselle pitää saada kohtuullinen tuotto, siitä ei ole kysymys. Mutta kohtuullinen korvaus kuuluu paitsi rahoittajille, myös tekijöille.

Mutta tämänkertaisesta lakkoilusta lausun hieman provokatiivisesti: hyvä, etteivät antaneet periksi paskasakille.

Viimeiset työtehtävät ennen lomaa

Niin, olen jo oikeastaan lomalla. Työpuhelin on suljettu, sähköpostissa on automaattivastaus.

Aamulla olin lempilajissani eli jumalanpalveluksen soitossa v. 1765 rakennetussa puukirkossa, jossa on aivan upeita puisia veistoksia. Ja jonka akustiikka on laulajalle ihanteellinen. Ja jossa on ihan kivat pienehköt urut.

Kourallinen kuulijoita paikalle kertyi. Sääli, sillä pastori oli perehtynyt huolellisesti päivän aiheeseen (uskon perustus), ja saarnasi siinä määrin hyvin, että minäkin jopa kuuntelin. Olen kuunnellut tuhansia saarnoja urani aikana, ja olen niiden suhteen tosi kriittinen. Luokittelen ne kelvottomiksi, ihan hyviksi, todella hyviksi ja erinomaisiksi. Tänäinen aamupalveluksen saarna oli erinomainen. Yhtä harvinainen kuin kelvoton.

Tulin kotiin, laittelin vaimon kanssa puutarhakalusteet talviteloille, valmisteltiin huomista lähtöä. Kissat pidettiin visusti sisällä, sillä he lähtevät aamulla kissahotelliin.

Neljän maissa läksin tämän työjakson viimeiseen työtehtävään. Kirkko oli 1400- luvulta, siellä on upeat seinämaalaukset, ja tulija kohtaa hartauden jo ovesta sisälle astuessaan. Lähes 600 vuotta on tässä kirkossa käyty!

Tällä kertaa en kapua urkuparvelle, vaan olemme suunnitelleet toisen pastorin kanssa erityisesti nuorille suunnatun tilaisuuden. Lauletaan rippikoululauluja, ehkä vähän virsiäkin- ja ihmiset saa oikein valita ihan itse. Saavat jättää lapulle toivomuksia.

Ei pitäisi pastoreita vertailla, mutta tämä on kyllä loistava ihmisten kohtaaja.

Minä kilkutan pianoa, en ole totisesti mikään pianisti. Mutta vapaassa säestyksessä olen kohtalaisen hyvä, joten pärjään. Tai se on oikeastaan vähän tahtomattanikin leipälajini, sillä viimeiset 16 ja puoli vuotta olen ollut enimmäkseen hartaus- ja seura- tyyppisten tilaisuuksien säestäjä, ja ajankulukseni olen kehitellyt vapaata säestystä taitojeni rajoissa.

Mutta tämänkertainen pastori on jotenkin minun korvasyyhyyni. Hän ei haikaile suuria herätyksiä, vaan on tavallisen syntisen puolella.  Lisäksi on tämä pastori paras tapaamani toimituspastori, jonka jäljiltä kaste- tai surukoti on saanut hyvän kohtaamisen. Mikä on hänen erinomaisuutensa salaisuus? Se, että hän on ihan tavallinen perheenäiti, ihan ruuhkavuosissaan. Sellainen jos joku ymmärtää tavallisen ihmisen kysymykset.

Kuulijoita saimme puolen sataa, mitä voi pitää marraskuisena sunnuntai-iltana Vakka-Suomessa kohtalaisen hyvänä saavutuksena. Ja se on kyllä tämän pastorinaisen ansiota ihan kokonaan.

Hyvillä mielin tulin kotiin, laittelin ulkopuoltamme vielä viime silauksin kuntoon kahden viikon poissaoloon. Taimiruukut ovat nyt suojassa.

Herkkänahkaisia mielensäpahoittajia

Sitä ihmisen suusta suoltuu lauseita solkenaan. On vitsailua, juoruilua, muistelua, ties mitä. Aina välillä pääsee ilmoille, nettiin tai radioaalloille lause semmoinen, josta ilmenee henkilön mielipide asiaan jos toiseenkin.

Ja silloin se koira, johon kalikka kalahtaa, älähtää oikein tosissaan.  Ja niin meillä on rikostutkintoja sanomisista tai kirjoittamisista. On vieraslajeja, homoseksualismia, milloin mitäkin.

Niin, ja tänä vuonna ei päästy edes hääviin marraskuulla alkuun, kun koulun joulujuhlan pitopaikasta tuli linjaus, tai linjaus siitä, missä sellainen ei missään tapauksessa saisi olla.

Tästäpä haluaisinkin vähän pohtia.
En nyt ollenkaan sano, etteikö henkilö saisi olla sitä mieltä, että tällaisia jumalia ei olekaan. Ainut, jota mielestäni ei tarvitsisi olla olemassa on ajatuspoliisi (jollaisia valitettavasti on, ja paljon).
Mutta silti ihmettelen oikein tosi paljon, että mikä ongelma on siinä, jos käy kirkossa. Minä olen monen monta kertaa esitellyt kotikylän hienoa vanhaa kirkkoa turisteille, jotkut sanovat, että ateisteja ollaan, mutta tämä kirkko on hieno.
Mikä ongelma on siinä, jos lapsen korville tulee maailmankatsomuksellista puhetta? Miten kirkossa pidettävä puhe eroaa muusta maailmankatsomuksellisesta puheesta?

Eikö tällä logiikalla oppikirjoista pitäisi pyyhkiä pois kaikki maailmankatsomuksellisuuteen liittyvä?

Minä olin lapsi ja nuori 1960- 70- luvuilla. Ainakin kevätkirkossa istuttiin, suvivirttä laulettiin. Uskontoa opetettiin oikein tunnustuksellisesti. Tuossa -70 – luvun puolen välin tienoilla oli vuoden verran historian kirjana se sellainen pirkkaloitu malli. Kansakoulun puolelta muistelen vallinneen melko vahvan koti-uskonto-isänmaa – aatteellisuuden. Liikuntatunnillakin opettaja karjui asentoa ja lepoa.

Eli kaikkien uhkakuva-analyysien perusteella ikäpolvemme pitäisi olla joko kreationistihihhuleita, änkyräkommunisteja tai vähintään suojeluskunnan haikailijoita.

Vai olisiko, että tuona ylipolitisoituneena aikana, kun olin kansa-, oppi- ja peruskoulussa sai katsauksen vähän monenlaiseen ajatteluun. Kristinuskon perusteisiin, kepulaisuutee, kokoomukselaisuuteen, demariuteen tai kommunismiin.

Jehovan todistajilla oli kai vapautus uskonnonopetuksesta. Mutta ei niitä muistaakseni oikein ollut.

Mutta ainakin minä opin sen, että ihmisillä on mielipiteitä, voimakkaitakin. Että oikein seisomaan pitää puhuessaan nousta.
Mutta ei se ole vaarallista, jos sen verran tajuaa, että ihmisillä nyt kerta kaikkiaan on mielipiteitä politiikasta, taloudesta ja uskonnoista. Ja saa olla mieltä, vaikka niin paljon, että jos haluaa osallistua kulkueisiin, seminaareihin, symposiumeihin tai vaikka terveyslautakunnan kokouksiin, niin siitä sitten vaan.

Olen lukenut keskustelupalstoilta, että organisaatiomme työntekijät ovat tarpeettomia verorahojen syömämiehiä. En yhtään epäile, etteikö kirjoittaja ole vilpittömästi sitä mieltä. Erään kaupungin valtuutettu kampanjoi voimakkaasti musiikkiopiston lakkauttamisen puolesta. Hänen mielestään tavallinen ihminen ei sellaista opetusta tarvitse, korvakuulolla pärjätään. En vähääkään epäile, etteikö kirjoittaja ollut täysin tosissaan.

Mutta mitä sillä on väliä? Jos joku kategorisesti laittaa jonkun ryhmän tarpeettomaksi tms., niin hänellä on siihen usein perusteista paras: Mutu ja se, että kun minä en tarvitse niin kukaan muukaan ei tarvitse…

Mutta meidän aikamme on tuonut paljon herkkänahkaisia mielensäpahoittajia. Jostain vähän ajattelemattomasta lausumasta tulee hirtetyksi. Niinpä näkyvässä asemassa olevien ihmisten  lausunnot ovat niin kieli keskellä suuta annettuja, ettei niissä ole mitään, mihin tarttua.

Saahan sitä mielensäkin pahoittaa, ei siinä mitään. Mutta tykkään kyllä, että nämä kansanryhmäävastaan kiihottamistutkinnat ovat kyllä vähän yliampuvia. Kai sitä itse kukin herneen nenäänsä vetää, milloin mistäkin. Mutta kyllä se sieltä poiskin tulee, kun niistää.

Tämmöisiä mietin hetkeä ennen päivän viimeistä työtehtävää.

Sittenpä olenkin vähän aikaa pois maisemista. Että eipä polarisoitunut keskustelukulttuuri pääse haittaamaan ainakaan pahasti….

Poleeminen kirjoitus säestäjästä

Joskus kuulee sanottavan, että se ja se laulaa taikka soittaa vaikka viulua, selloa tms. Ja sitten että joku säestää.

Minusta tämän on niin väärin sanottu kuin olla voi. Eetos on siltä ajalta, kun sanottiin, että piika ei ole ihminen eikä Ford auto.

Juuri tänään sain olla aivan ihanassa työtehtävässä. Kaupunkimme seurakuntakeskuksessa pidetään silloin tällöin sellainen torstaipysäkki, siellä on aina hartauspuhe, ruokailu ja muuta ohjelmaa sekä lopulta kahvit. Tällä kertaa siinä muussa ohjelmassa olin minä esimieheni kanssa. Minä lauloin, ja esimieheni, todella taitava pianisti, soitti laulujen, etten sanoisi liedien, piano-osuudet.

Valitsimme esitettäväksi suomalaisia yksinlauluja, säveltäjinä Yrjö Kilpinen, Jean Sibelius ja Oskar Merikanto, runoilijoina V.E. Törmänen, Eino Leino, Larin-Kyösti ja Ilmari Kianto.

Minä sanoin seuraavaa: Että mikä se on yksinlaulu: Se on sellainen ilmiö, jossa joku säveltäjä on lukenut runon, ja halunnut pukea sen musiikilliseen muotoon. Siinä laulussa on se melodia ja teksti, laulajan osaksi annettu tehtävä kertoa se tarina sanoin ja sävelin. Lisäksi yleensä pianolle kirjoitettu, tekstin ja melodian kanssa vähintäänkin tasa-arvoinen osuus. Ja että jos ei tällaisella laululla ole kunnollisen laulajan ohella kunnollista pianistia, niin se ei ole oikein mitään. Toinen ei ole mitään ilman toista.

Sanoin myös loukkaantuvani suunnattomasti siitä, jos pianistia sanotaan säestäjäksi. Jos sanat johdetaan oikein, niin laulajaa pitäisi sanoa samalla logiikalla äänenmuodostajaksi.

Että kyllä se lied tai yksinlaulu on ihan kamarimusiikkiesitys, jossa on kaksi tasavertaista esittäjää: laulaja kertoo sanoin ja sävelin sen tarinan, ja pianisti tai soitinryhmä kertoo sen tarinan sävelten keinoin.

Sillä mitäpä olisivat vaikka Sibeliuksen, Schubertin, Wolffin tai Schumannin laulut ilman kunnollista pianistia? Ei juuri mitään.  Sen tähden en siedä sanaa ”säestäjä”.

Da capo

Että siis kerran vielä.
Kerran vielä, mitä?
Kehtaako sitä näin ilmastoahdistuksen päivinä tunnustaakaan? Uskaltaako jakaa ystävilleen kuvia?

Olemme lähdössä matkalle. Viikon päästä näillä hetkillä pitäisi Helsinki – Vantaalta puhaltautua ilmaan alumiininen pötkylä, joka kuljettaa parisataa ihmistä reilun kellonkierron ilmojen halki. Kun maahan tömähdetään, on alla kumipuu- ja banaaniviljelymetsää, Andaamienmeri. Maakunta on nimeltään Krabi, samoin kuin lentokenttäkin.

Sieltä matkaamme pikkubussilla pari tuntia, tulemme lautalle, joka vie meidät saareen. Edelliskertoihin erona on se, että rantautumis- ja pääsaaren välillä on nyt sentään silta, se oli neljä vuotta sitten tekeillä.

Turismiahan tämä kaikki. Me länsimaalaiset matkaamme siis 850 kilometrin päähän Päiväntasaajasta, pohjoisen puolelle. Jos illalla on kirkas taivas, Otava eli Iso Karhu näkyy väärin päin. Etelän Risti siis taitaa jäädä näkemättä.

Mitä sitä siellä sitten tehdään? No he, ollaan niitä keskimääräisiä turisteja. Käydään snorklausretkillä pari kolme kertaa. Vuokrataan joko skootteri tai sähköpyörä, että päästään käymään kylillä.  Muuten vain haljuillaan beacheillä, uidaan meressä. Auringonpalvontaa emme osaa tehdä, mutta suojauduttava siltä kyllä on. Eikä sovi unohtaa meduusasuojapukuja, jollaiset vaatekaapissa on.  Se on leikitön paikka, jos kohtaa meduusan, vaikka Portugalin sotalaivan!

Takaisin lennellään sitten pari viikkoa myöhemmin. Henkilöautollamme aiheutamme noin 20 kilon hiilidioksidipäästöt, lennolla vähän enemmän. Juna- ja bussimatkoista en osaa vielä sanoa.

Kuinka kehtaamme? Siinäpä kysymys.

Flaati näkösen – kylälukkarin pyhäinpäivänseutu

Kylässämme vaikutti aivan viime vuosiin saakka mainio kauppias. Hänet korvasi yhtä mainio seuraaja, mutta aina kun näen sen edellisen kauppiaan, joka ensinäkemältä kutsui minut syntymäpäiväjuhlilleen tammikuussa 2003, rutistamme lujasti.

Tulee mieleen eräs keskiviikkoilta vähän reilut kymmenen vuotta sitten. Kauppias oli jo reilusti eläkeiässä, muttei halunnut jättää kauppaansa tyhjilleen, vaan etsi seuraajaa, jonka sai vasta yli 70- vuotiaana.

No niin. Menin käymään kaupassa, ja olin vissiinkin kevätflunssassa. Kuumeessa ja nenä vuotaen, koninyskä hakaten. Valitsin ostokseni, ja tämä hyväsydäminen kauppias tuumi paikallisella murteella: ”Kyl o miäs ny flaati näköne”.

Tämä olotila tavoitti minut viime viikon torstaina. Aamusta alkoi aivastuttaa, iltapäivällä lähdin puolikuntoisena pitämään lasten laulukerhoa, johon ei onneksi tullut yhtään lasta sairastumaan. Vielä jäin hoitamaan pääkirkkoon viikkomessun, tapasin kirkkoon mennessä johtavan kanttorin ynnä viehättävän sellistin, joka soitti tuota sielukasta soitinta todella upeasti, esimieheni urkuillessa huippuluokan ammattitaidollaan.

Sitten jäin minä sinne itsekseni, käynnistin kuoripositiivin, ja katselin Torsten Sörensonin Musicum Brevarium – kokoelmasta sopivaa soitettavaa. Sitten tuli mainio suntio, se ainoa niistä, jolle lähetän virsilistat Kaanaan kielellä.  Muille kuivan asiallisesti.

Pastorikin tuli, ja tämä pastori onkin suosikkini tuossa ammattikunnassa. Kerrassaan upea perheenäiti, jota parempaa tavallisen ihmisen kohtaajaa en ole koskaan missään tavannut. Pidimme messun, ja lähdin kotiin.

Perjantaina heräsin kurjaan oloon. Nenänhuuhtelusarveen tein liuoksen heti aamusta, mutta sekään ei meinannut tulla läpi. Lämpölasi näytti 37 astetta, joka tekee minulle, harvoin kuumeilevalle jo kipeän olon. Tänään ei pahemmin liikuskella, tuumin, ja tämä olikin sopivaa, sillä vapaapäiväni oli siirtynyt perjantaihin.

Sentään tokeennuin sen verran, että leikkelin sulatetusta lampaan niskasta paloja, ruskistin ne pannulle, ja laitoin padan pohjalle odottelemaan. Sitten suikaloin kaalista sellaisia krouveja paloja, laitoin pannulle öljyä ja päälle vähän siirappia, ja pyörittelin kaalinpaloja pannulla sen verran, että pehmenivät vähän, ja kaadoin siihen samaan pataan. Toisin saman toiselle pannulliselle kaalia. Samalla kuorin kaksi sipulia, leikkasin ne renkaiksi ja nakkelin renkaat pataan. Kuorin myös muutaman porkkanan, leikkasin veitsellä sopivan kokoiseksi arvioimikseni paloiksi, ja nakkelin pataan. Kumosin sen toisen pannullisen kaalia sinne pataan, ripottelin joukkoon kelpo annoksen meiramia. Sitten muistin reseptin ulkopuolelta aivan oleellisen asian. Lampaanlihan kanssa ei saa koskaan unohtaa valkosipulia. Niinpä riipaisin keittiössämme aina saatavilla olevia valkosipulinkynsiä muutaman, kuorin ja paloittelin, ja nakkelin pataan. Sekoitin hyvin.

Sitten pataan kansi päälle, ja pata 150- asteiseen uuniin neljäksi tunniksi. Kahden tunnin kohdalla muistin, että happoahan tuossa tarvitaan. Ei kun kaapista Lidlistä tuotu pullo italialaista Balsamicoa, ja siitäpä tiristelin muutaman tipan, olisiko ollut ruokalusikallinen tai kaksi, siihen joukkoon, hämäytin ja kansi kiinni ja pata uuniin.

Kyllä kelpasi siinä reilun neljän tunnin jälkeen sanoa vaimolle, että tulehan syömään.

Sitä makoisaa lammaskaalia syötiin eilenkin. Itselaitetun omenachutneyn, suppilovahverochutneyn ja puolukan kera. Sitä syötiin tänäänkin. Ja syödään vielä huomennakin. Nämä kaalipadat kun ovat siitä loistavia ruokia, että kun ne myöhemmin ylöslämmitetään, ne vain paranevat. On, peijakas, ihmisen elämä flunssaisenakin ihan käypäistä, kun on lammaskaalta syötävänä, etenkin kun ei ole unohtanut valkosipulia ja Balsamicoa.

Perjantai oli siirtovapaapäivä. Mutta lauantaina oli meneminen soittamaan pyhäinpäivän jumalanpalvelus. Vaan perjantaina havaitsin, ettei normaalisti ihan kelvollinen  baritoniääneni ole ollenkaan komea. Kuumeessa en ole, joten ei ole moraalisesti oikein ottaa rokulia. Eikä esimiehelläni lieneekään mitään mahdollisuuksia repäistä vajaan vuorokauden varoitusajalla ketään remmiin. Hetken mietittyäni viestitin yhdelle kuorolaiselleni, eläkepapille muualta päin kyläämme asettuneelle, että oletko tulossa pyhäinpäivänä kirkkoon. Että jos psalmin esilaulaisit. Ja virret. Ja tämä pastorihan suostui, mistä lausuin ja vieläkin lausun hänelle parhaat kiitokseni.

Eilen siis astelin aamusella hieman flaatin näkösen kirkkoon, käytiin psalmi läpi, sekä äärimmäisen kävijäystävälliseksi muokattu virsilista. Kavuttiin eläkepapin kanssa parvelle, laitoin sille solistimikrofonin parven pa-laitteistoon päälle, ja koetin soittaa parhaani mukaan. Tein virsiin tenoricantusfirmusta, sopraanotrioa keskittyen pelkästään soittoon. Se oli oikeastaan opettavaistakin.  Kun oma, kohtalaisen kuuluva ääni on pois pelistä, eikä veisuuta voi ohjata kuin soitollaan, oppii paljon. Vaikkapa laitilalaistoisinnon oikean tempon – omani on ollut aavistuksen vilkkaampi.

Mutta kotikylän seurakunta veisasi kyllä. Mitäs kun oli ne tutut: Rauhan saivat pyhät Herran, Ratki Taivaassa, Oi Jeesus, kiitos nimellesi sun, Ne, jotka täällä uskossa,  Autuaita kaikki, Jo mahtaisimme yötä ja päivääkin kiittää ja Nyt ylös, sieluni.  Alunperin ajattelin ujuttaa mukaan lisävihkosta aiheeseen sopivia, mutta muutin suunnitelmaa jouduttuani äänettömäksi.

Muu väki lähti lähetyslounaalle, itse väikyin kotiin, söin vaimoni kanssa lammaskaalta (joka oli ylös lämmitettynä aina vain parempaa), luin Pentti Haanpään koottuja.

Tänään oli seurakunnassamme vain yksi messu, ja minulla ei ollut siellä tehtävää, minkä seikan tässä kunnossa kiitollisena vastaanotin. Huolta oli kolmivuotiaan kissan kaksipäiväisestä poissaolosta, mutta kisu onneksi ilmaantui iltapäivän tunteina kotiin nälkäisenä ja väsyneenä. Nuorempi kisu on pysytellyt ilonamme öisin, ja mikäpä onkaan mukavampaa uniselle flunssapotilaalle kuin kissan tyytyväisen kehräyksen ääni. Siihen sopii itsekin uinahtaa.

Tänään olen ollut paremmassa kunnossa. Jokunen yskänkohtaus on tullut vielä. Kävin kera vaimoni lyhyehköllä kävelyllä, kuvasin vähän syksyistä luontoa mainiolla kamerallani.

Toivottavasti lähipäivinä en ole enää flaati enkä sen näköinen. Torstaina pitäisi pystyä laulamaan neljä suomalaista yksinlaulua esimieheni oivallisella säestyksellä. Laulut ovat Yrjö Kilpisen Laululle, Sibeliuksen Lastu laihehilla, ja Oskar Merikannon Linnuille kirkkomaalla ja Itkevä huilu.

Todella toivon, että tokenen ne esittämään.