Elokuun lopulla

Aamulla herättyäni ja kahvinkeittoon mentyäni muistin, että jääkaapin yläkaapissa on leivänjuuri käymässä. Sen päällä oleva kumihanska torkotti tomerasti ylöspäin, joten siinä kahvin tippuessa tein hapanjuuritaikinan, jossa on 500g vettä, juuri, 350 g vehnäjauhoa ja 350 g täysjyväohrajauhoa.

Kahvin tultua valmiiksi oli taikina jo autolyysivaiheessa liinan alla, otin kaksi mukia ja hipsin makuuhuoneeseen, jossa tarjoilin vaimolleni ja itsekin otin kahvia ja luin Helsingin sanomia. Se ei tunnu olevan järin puolueeton lehti, mutta on se hyvin toimitettu. Vaihtoehtoja olen hakenut, ainoastaan Kaleva täyttää osittain vaatimukset. Mutta Hesaria on nyt maksettu tovi eteenpäin, että tulkoon. Laajalti saa oppositio tänään palstatilaa, Jyri Häkämies ja Antti Häkkänen paheksuvat pääministerin politikointia Kaipola-asiassa. Hehän itse eivät toki koskaan politikoi, vaan ovat aina pelkästään ja vain isänmaan asialla… Mainittakoon, että tämän kirjoittaja on sinänsä neutraali, mutta huomaa kyllä sen, kenen saappaita vaikkapa maan eittämätön ja tärkein päivälehti alttiisti nuolee…

Tämä kanttori soitti tänään kaksi jumalanpalvelusta. Aamulla keskiaikaisessa kivikirkossa, jossa oli väkeä paikalla ehkä kuusikymmentä henkeä. Saattoi olla enemmänkin, en tullut suntiolta kysyneeksi. Urkuparvelle kipusi lisäkseni yksi henkilö, tässä kirkossa aina välillä niin käy. Toinenkin kävi kääntymässä, vaan painui alas takaisin. Kirkossa on mukava kappalainen, joka on jäämässä nyt lomille ja virkavapaille.

Menojen jälkeen, soitettuani Bachin Orgelbüchlein- koraalin Vater unser im Himmelreich kävin sakastissa vaihtamassa soittokengät tavallisiin, lykkäsin iPadini ja AirTurn-pedaalini kenkien kanssa kassiin, käppäilin väen läpi autolleni, kaasutin kohti kotia.

Siellä odotti vaimon laittama tomaattikeitto, omista tomaateista, omista chileistä. Se oli vahvaa ja hyvää. Syönnin jälkeen köllähdin vähän, sitten lähdettiin vaimon kanssa kävelylle. Siellä tuli mieleen, että jos käydään meressä uimassa. Ei kun kotiin. Sitten muistin, että autolyysissä oleva leipätaikina kaipaa suolausta. Niinpä suolasin taikinan, kääntelin sen reunoja itsensä ympäri, ja laitoin kulhon takaisin jääkaapin päällä olevaan yläkaappiin liinan alle.

Lähdimme Selkämeren reunalla olevalle hiljaiselle hiekkarannalle uimaan. Ranta on pienen metsätaipaleen takana, noin 250 m päähän pääsee autolla tai pyörällä. Se ranta on ihana. On aaritolkulla matalaa vettä, jota ei enää sinileväkään vaivaa. Siitä kahlattuaan tovin voi pulahtaa uimaan raikkaaseen murtoveteen, jota nämä Suomen rannikon merten vedet ovat. Ei likikään niin suolaista kuin Välimeressä tai Andaamienmeressä, joissa on joskus tullut pulikoitua.

Sieltä tultua oli aika pukeutua taas pukuun, kammata hiukset, kauhistella harmaata partaansa, jota ei ole viitsinyt ajella. Niin, ja se leipätaikina on touhuttava jääkaappiin kylmälepoon. Ei kun soittokengät, iPad ja AirTurn- pedaali kassiin, silmille aurinkolasit, kirkkaat koteloon mukaan, ja auton keula torkottamaan kohti kaupunkimme eteläisintä taajamaa, jossa on vuonna 1765 rakennettu puinen kirkko puisine veistoksineen ja alttari-ikkunoineen. Puinen votiivilaiva kirkon katossa on luonnollisesti, kuten täällä rannikolla aina.

Saarnavuorossa on pitkäaikainen työtoveri, entinen pitkäaikainen esimiehenikin. Kirkon oma kappalainen on lomalla. Väkeä kertyy kirkko huomioon ottaen todella mukavasti, ja soitan pienin poikkeuksin saman setin kuin aamullakin. Eivät nämä täällä ole sitä kuulleet. Ikä tuo mukavuudenhalua. 15 vuotta sitten soitin kerran kolme jumalanpalvelusta ja yhdet kinkerit yhtenä sunnuntaipäivänä, eikä yhtään samaa virttä koko päivänä. Sen iänikuisen Vater Unserin jälkeen menen sakastiin vaihtamaan urkukengät tavallisiin kenkiin, ja lähden ajamaan liki nelikymmenkilometristä taivalta kotiin.

Niin mitkä urkukengät? Ne on semmoiset kapealestiset, joilla on hyvä jalkiota soittaa. Siihen ei vaelluskenkä saati sandaali eikä edes Reino-tossu hääviin käy. Sukkasillaankin soitto onnistuu, mutta onhan se nyt asiaa Herran huoneessa olla kenkiytyneenä. Kerrallinen kolleega kyllä irvaili joskus nähdessään minun sukkasillani soittamassa, että Mooseskos luulet olevasi, kun olet riisunut kengät pyhällä paikalla.

Että semmoista.
Epäkirkonmiehisesti käyn kaupoilla, ostamassa luomuruisjauhoja, luomuvehnäjauhoja sekä muuta ylen tarpeellista. Eilen huijausta yrittänyttä kuurojen lasten hoitokotia varten rahaa kerännyttä äidinkielenään muuta kuin suomea puhuvaa miestä ei tällä kertaa näy marketin parkkipaikalla.

Saavun kotiin melko myöhään näin sunnuntai-illaksi. On kello melkein kahdeksan. Yksi työpäivä on takana.

Huomenna ja tiistaina on vapaapäivä. Huominen mennee säilönnässä. Niin, ja aamulla otan sen kylmälevossa olleen vehnä-ohraleipätaikinan ensin tasolepoon tunniksi, sitten kääntelen sen suunnilleen leivän muotoon, annan kohota tunnin pari. Laitan uunin lämpenemään 250 asteeseen. Kun se on lämmennyt, teen leivän pintaan ristikkäin muutamia viiltoja veitsellä, ja laitan leivän uuniin. Lasken 20 minuutin jälkeen lämmöt 180 asteeseen, paistan leivän kypsäksi. Uskoisin, että siitä tulee hyvää.

Sitten aion tehdä omenachutneyta vielä yhden satsin. Sehän tehdään niin, että kuorittua ja paloiteltua omenaa on parisen kiloa. Siihen raastetaan pari ruokalusikallista inkivääriä, laitetaan pari ruokalusikkaa fariinisokeria. Pilkotaan pari isoa sipulia ja reilusti valkosipulinkynsiä, jotka tieten murskataan. Vielä haen kasvihuoneesta yhden väkevän chilipalon, halkaisen se ja poistan siemenet. Hienonnan chilipalon, ja laitan kattilan omenan ja muiden aineiden kanssa. Niin, ja kanelitanko sinne kanssa, ja pippurimyllystä monias kierros mustapippuria sinne sekaan. Sitten 2 rkl omenaviinietikkaa ja 2,5 dl vettä sinne joukkoon. Tätä keitellään, kunnes muodostuu vesihöyryä. Sitten sekoitellaan, ja laitetaan puolisen kiloa hillosokeria joukkoon, tätä keitellään välillä varovasti sekoitellen semmoisen vartin verran. Sitten laitetaan chutney kuumennettuihin puhtaisiin lasipurkkeihin, ja päälle kiehuvassa vedessä lilluneet kannet.

Omenaa tulee kahdesta puusta niin järkyttävät määrät, että on pakko menetellä näin, vaikka jo kaksi satsia on valmiina. Vielä varmaan joudutaan keittämään helpompaa sosetta pakastimeen vaikka kuinka.

Niin siunaa luonto ja Luoja meitä vakkasuomalaisia tänä vuonna. Paljon on särvintä luvassa meille, jotka olemme tämän kaikkinaisen kotipihassa kasvavan materiaalin säilöneet.

Suljettu yhteiskunta

Tässä ihan näinä aikoina olen lukenut Helsingin Sanomista, että Suomi oli suljettu yhteiskunta vielä 1980- luvulla.

Herää tässä kysymys, että millä tavoin suljettu? Vanhempani matkustivat Kanarian saarille jo 1970- luvulla. Itse matkustin Turkkiin 1980- luvun lopulla. Mitä toimittaja tarkoittaa suljetulla yhteiskunnalla?

Itse käsitän suljetun yhteiskunnan niin, että yhteiskunnan arvosteleminen on kielletty, ja yhteiskunnan arvostelemisesta seuraa vankeus- tai jopa kuolemanrangaistus. Suomessa kuolemaan ihmisiä tuomittiin sen onnettoman sisällissodan jälkimainingeissa itsenäisyyden alkuaikoina, vankeuteen joutui kommunisteja joskus 1920-1930- luvuilla, ja sitten toisen maailmansodan jälkeen ns. sotasyyllisyysoikeudenkäyntien jälkeen vaikkapa Risto Ryti. Sittemmin en tiedä vapausrangaistuksiin vääristä asenteista tai mielipiteistä tuomittuja. Päivi Räsästä on kovasti yritetty saada syytteeseen vihapuheesta, mutta ohkaisella taitavat olla…

Kuuntelin muuten hiljattain Ruben Stillerin ohjelman, jossa olivat Kai Sadinmaa ja Päivi Räsänen, asioista kovasti eri mieltä olevat henkilöt. Kummankaan puheesta en varsinaista vihapuhetta löytänyt.No, tässä tämä sivujuonne.

Alkuperäiseen asiaan palatakseni, jollain tavoin kaipaisin lisäselvitystä siitä, miksi tai miten Suomi oli suljettu yhteiskunta niinkin myöhään kuin 1970-80- luvuilla? Meillä kaiketi pidettiin ihan vapaita vaaleja tuolloin, kuten on pidetty myöhemminkin, ihan näihin päiviin asti, ja toivottavasti pidetään eteenkin päin.

Varmaan nykyaika on kehittyneempää kuin noiden aikojen Suomi. Sama pätee varmaan koko Eurooppaan ja jopa Yhdysvaltoihin, jossa on jo otettu suuriakin askeleita suljettua yhteiskuntaa kohti.

Vielä yksi sivuhuomio:

Ajatuspaja Liberan näkyvä hahmo twiittasi omasta mielestään asiallisen twiitin pääministerin kodin siivouksesta. Ei siinä mitään, toki twitterissä saa mielipiteensä sanoa. Itse ajattelen välillä, että siellä joku möläyttää typeryyksiä, ja siihen vastataan vieläkin suuremmilla typeryyksillä.

Silloin ”suljetun yhteiskunnan” aikana ei möläytyksiä suuremmin noteerattu.

En väitä, että ennen oli kaikki paremmin. Varmaan on vaikka naisten asema kovastikin kohentunut.

Mutta ei ole pimeästä yksisilmäisyydestä vapaa nykyinenkään aikamme….

Korpilukkarin sunnuntai ennen ja nyt

Ennen kylälukkari pyhäaamuisin sonnostautui kymmeneksi kirkolle, jos ei sattunut vapailla eli lomilla olemaan. Sitä soitti sen messun tai sanajumalanpalveluksen, ja silloin tällöin saattoi olla joku jatkotilaisuuskin. Sitä saattoi paneutua siihen viikon päätapahtumaan huolella, tehdä parhaansa. Palveluksen jälkeen sitä palaili kotiin, vajaat 20 vuotta sitten kuuntelin aina päivän palveluksen minidisciltä uudestaan, analysoin tekemisiäni.

Tänään havahduin varhain aamulla. Ikä tuo huonot unet, ja sitä saattaa hyvinkin mitättömästä syystä havahtua vaikka ennen muuta. Joskus nukutuskahvit auttavat, ja sitä saa narrattua pari tuntia lisää. Vaan ei tänään. Kyllä se varhainen havahtuminen jäi tämän aamun heräämiseksi.

Yhdeksän maissa alan pukeutua tummaan pukuun, valkoiseen paitaan ja solmioon. Lähden kotoa siinä kymmenen yli, thaimaalaisesta hotellista saadussa kassissa urkukengät, iPad ja AirTurn-pedaali. Ja silmälasikotelo, sillä auringonpaisteessa tarvitsen aurinkolasit.

Saavun kirkolle tuossa tuokiossa. Kauanko kahtasataa metriä pyörällä polkee. Ovet ovat auki, suntio touhuaa jo omissa valmisteluissaan, paikalla on pappikin, joka on jo eläköitynyt ja paikkakunnalle muuttanut. Minua miellyttää eläkemiehen perusteellinen suhtautuminen asioihin, käymme yksityiskohtia läpi hetken aikaa.

Kello lähestyy kymmentä, pappi laittaa liturgiset vaatteet päälleen, eli alban, stoolan ja kasukankin, sillä on messu.

Kapuan parvelle, laitan kanttorin äänentoiston päälle, käynnistän urkujen puhaltimen, valitsen vähistä äänikerroista ne sopivat. Pappi toivottaa väen tervetulleeksi (väkeä on paikalla muuten hyvin!), ja hänen vaiettuaan alan soittaa. Otan alkuun ystäväni ja opiskelutoverini säveltämän koraalialkusoiton alkuvirteen, jossa pidätyksen purkauduttua pohjasävel katoaa alta pois. Opiskelukaverin minimalismi muistuttaa jollain melko etäisellä tavalla Arvo Pärtiä, mikä ei ole vähäinen ansio. Panen merkille, ettei salista kuulu asennon vaihtamista, vaatteiden kahinaa tai muutakaan, vaan ihmiset kuuntelevat superlahjakkaan opiskelukaverini sävellystä hievahtamattoman hiljaa.

Sitten aloitan virren, ja ilahdun miltei kyyneliin, kun salissakin puhkeaa voimallinen virrenveisuu. Naisäänet tietysti siinä kuuluvimpina, mutta sentään jokunen mieskin lisäkseni ääneensä pistää.

Teemme ihan sellaisen perusmessun kaikkine krumeluureineen. Ilahdun papin tavasta seurata käsikirjaa tunnontarkasti. Kyseessä ei ole kuitenkaan kaavamaisuus vaan elävä tilanne.

Aamun messussa soitan enimmäkseen elossa olevien säveltäjien musiikkia. Poikkeuksena Adolph Hessen (1809-1863) kappale vastausmusiikkina sekä loppusoittona soittamani Felix Mendelssohnin (1809-1847) C-mollisonaatin op. 65 osa Grave. Niin, ja ehtoollisella soitin Johann Sebastian Bachin (1685-1750) Orgelbuchleinista koraalin ”Ich ruf’ zu dir, Herr Jesu Christ”. Kun väkeä riitti, soitin vielä Abba- kaksikon Benny Andersonin ja Björn Ulvaneuksen kappaleen Chess, joka löytyy urkusovituksena eräästä kirkkomuusikkojen suosimasta kokoelmasta.

Messun loputtua poistun kirkosta rauhassa, kerättyäni tavarani ja vaihdettuani kengät ja vaihdettuani muutaman sanan ihmisten kanssa.

Iltapäivällä käyn kävelyllä vaimoni kanssa, laitan lähtiessä vaelluskengät ja shortsien takataskuun pussin, ja hyvä niin. Sillä kantarelleja löytyy kävelyreittimme varresta mukavasti, jotka keräämme visusti talteen. Kantarellihan on Suomen metsien herkullisimpiin kuuluva sieni, jonka valmistamiseen paistaminen on riittävä toimenpide. Ei tarvitse keittää tai ryöpätä, voi syödä vaikka siltään. Siitä tulee herkullinen chutneykin!

Sitten teemme oman kasvimaan juuri poimituista leikko- ja härkäpavuista, porkkanoista, sipulista ja kesäkurpitsasta herkullisen vihannespedin. Paistamme kaksi siikafiletä, jotka jouduin ostamaan eilettään. Niiden päälle laitan meidän ryytimaasta timjaminlehtiä, ja tietty suolaa ja sitruunapippuria.Vaimo on tehnyt jo aiemmin päivällä herkullista kermaviili/kapriskastiketta.

Kyllä on niin, että kasvisten kanssa juuri ennen valmistusta tapahtunut poiminta on se Tärkeä Juttu. Porkkana, kesäkurpitsa, tilli ja muut yrtit ovat raikkaita ja hyvän makuisia. Ihan toista kuin kaupan kylmähuoneessa päivämääriä viruneet. Meillä maalaisilla on tämä suurenmoinen etu halutessamme käytettävissämme, edellyttää tietysti pientä omaa aktiivisuutta.

Syötyämme havahdun siihen, että pian on lähdettävä töihin. Pukeudun, käppäilen autokatokselle, käynistän dieselmoottorin ja ajelen 25 km päähän. Siellä odottaa 1600-luvulla rakennettu vanha kirkko, johon olemme täksikin kesäksi saaneet hollantilaisen virtuaaliurun soittimeksi.

Valitsen urkujen samplesetiksi eli näennäisuruiksi pariisilaisen luostarikirkon Cavaille-Coll- uruista tallennetun näytejoukon.Soitan kotimaisia käyttökirkkomusiikkisäveltäjiä sekä merkittävää kotimaista elossa olevaa säveltäjää.

Komentojen loputtua havaitsen olevani väsynyt. Niinpä painun tästä levolle.

11 vuotta sitten

11 vuotta sitten oli yksi kulminaatiopäivä.

On nimittäin niin, että 3.9.2006, veljeni tyttären täyttäessä 2 vuotta, ajoin vanhalla Ford Sierralla Turkuun, päätyen erääseen kaupunginosaan. Siellä laitoin Fordin parkkiin, ja vastaani käveli nainen.

Hänestä tuli naisystäväni. Ja 11 vuotta sitten, 22.8.2009 meidät vihittiin avioliittoon erään varsinaissuomalaisen todella vanhan kirkon alttarilla. Olen ollut avioliitossa kaiken kaikkiaan sellaiset 29 vuotta, mutta arvollisessa sellaisessa vasta 11 vuotta.

Niinku silleen arvollisessa, että on tullut meikäläisen kelvattua toiselle puoliskolle sen verran. Tuli aiemmin erehdyttyä kaksikin kertaa sellaisiin liittoihin, joiden vaatimuksiin en ihan yltänytkään.

Se päivä 11 vuotta sitten on jäänyt mieleeni. Paikalla oli vaimoni äiti ja tytär sekä minun tuolloin elossa olleet vanhempani. Äitini lähti toiseen todellisuuteen seuraavana keväänä.

Sanoin ja sanoimme silloin tahtovamme. Olemme tähän asti jaksaneetkin tahtoa, ja arvelen, että asia on ollut suurempi tehtävä puolisolleni, jolle lähetän tässä suuren kiitokseni.

Yksi päivä korpilukkarin elämässä

Aamusella herätessä tuli mieleen heti kylmälevossa oleva speltti-graham-vehnäleipätaikina. Jos nyt heti aamulla ennen seitsemää sen laitan tasolepoon, kerkiän sen paistaa ennen tilaisuutta, joka on hieman ennen puoltapäivää. Työtä tänäkin päivänä on vaikka kuinka, tulevaisia varten pitää valmistautua, mutta kelloon sidottua vain tämä yksi tilaisuus.

Sitten vain se taikina alustalle tasolepoon, ripottelin pinnalle ohrajauhoja ja laitoin liinan päälle, sitten keittelin aamukahvit, palasin vielä vuoteeseen lukemaan Helsingin Sanomia, jonka kanssa en monestakaan asiasta ole samaa mieltä, mutta joka on kohtalaisen hyvin toimitettu sanomalehti, ja jota Jooseppi Kinaretilaisen tavoin rumia sanoja vastineeksi mielessäni huudellen saatan lukeakin.

Juotuani pari mukillista kahvia konkoan ylös, etsin veneen avaimet sekä eilen iltapuolella vuokrattuna olevan saunamökin avaimet, ja ajan pyörällä parinsadan metrin päässä olevaan satamaan. Siellä irrotan veneemme keulaköyden laiturista, laitan moottorin käymään, irrottelen peräköydet aisoista, ja odottelen vielä hetken, että vanha Honda- merkkinen 20- hevosvoimainen moottori laskee kierroksensa normaalille tyhjäkäynnille. Automaattirikastin nostaa kierrosluvun tuonne puolentoistatuhannen tienoille, ja jos niillä kierroksilla laittaa vaikka pakin päälle, tekee se voimansiirrolle, erityisesti perälle hallaa. Näin minua on luottomonttöörini valistanut, ja häntä uskon.

Aamun kauneutta ihastellen odottelen siis, että kierrokset laskevat, sitten vedän kahvasta taaksepäin ja peruutan veneen aisojen välistä ”veinväljään”. Sitten naksautan eteenpäinmenovaihteen päälle, pidän vielä sähkökipin avulla moottorin propellin pinnassa, sillä näin loppukesästä rantavesi on täynnä kaikkinaista kasvustoa, joka potkuriin joutuessaan laskee tehoa hyvinkin viidenneksellä. Ensimmäiset parisataa metriä ajelen nostattamatta peräaaltoa, noudattaen satama-alueen 9 km/h rajoitusta. Sitten työnnän kaasukahvan pohjaan, ja vene nousee liitoon ja saavuttaa noin 14 solmun nopeuden hyvinkin pian. Yksin ajaessa yltää jopa 17 solmunkin nopeuteen, mikä tarkoittaa sitä että lahden yli ehtii vajaassa vartissa. Rohdaisten puolella rajoitus alkaa noin 300 metriä ennen rantaa, työnnän kaasukahvaa eteenpäin, vene laskeutuu liidosta kyntämään vettä, ajan lähes tyhjäkäynnillä. Rohdaisten satamassa on parikin purjevenettä, ja haluan huolehtia siitä, etteivät niiden mastot hakkaa toisiinsa peräaaltojen vuoksi.

Kiinnitän peräköyden poijuun, keulaköyden laiturin nousuportaisiin, ja hilpaisen parisataa metriä paikkaan, johon vuokrasaunan avaimet jätän. Palailen veneelle, irrotan keulaköyden, käynnistän moottorin, irrotan peräköyden poijusta ja käännän hissukseen veneen keulan kohti kotiinpäin vievää väylää. Matelen satama-alueen tyhjäkäynnillä, sen päätyttyä työnnän kahvan eteen, ja vene nousee taas liitoon ja saavuttaa 16-17 solmun nopeuden. Seuraan väylää, suuntaan sen jälkeen kahden saaren väliin, jossa aamuaurinkossa punainen lateraalimerkki näkyykin. Ohitan saaren, vaan en kehtaa ihan väylän mukaan mennä, kuten en viitsinyt tulomatkallakaan. Oikaisen kohti Ulkokartaa, tiedän veden olevan kivetöntä tässä kohtaa. Mutta otapa parikinsataa metriä vasemmalle, niin alkaa kolisemaan! Moni on särkenyt veneensä tai moottorinsa perän näissä vesissä! Parempi virsta väärää kuin kyynärä kivikkoa, ajattelen.

Ammattikalastaja osaa ajella siellä kivien välissä suvereenisti, itse pysyttelen mielellään turvavesillä ja väylien läheisyydessä. Runsaan kilometrin mutkasta huolimatta kotisatama on edessä alle vartissa. Vedän kaasukahvan lähelle tyhjäkäyntiä, ohjaan veneen aisapaikalle, kiinnitän peräköydet. Vedän puoshaalla keulan kohti laiturin lenkkiä, kiinnitän keulaköydet siihen. Nousen veneestä, polkupyöräytän 200 metriä kotiin.

Leipä on alkanut kohota, laitan uunin lämpenemään ja vedän leivän pintaan veitsellä kahdensuuntaisia viiltoja. Pian saan leivän uuniin, ja laitan kännykän ajastimen muistuttamaan 20 minuutin päästä lämmön laskusta. Vehnäleipä aletaan paistaa 240-250 asteessa, ja 20 minuutin jälkeen lämpö lasketaan tuonne 180 asteeseen sähköuunissa.

Soitan kotisoittimellani sunnuntain urkukoraaleita käyttäen pariisilaisen St.Eucaire- kirkon uruista tallennettua samplesettiä. Kännykän ajastin piippaa, ja lasken lämmön, laitan ajastuksen oletettuun kypsymishetken, jatkan harjoittelua. Ajastimen piipatessa otan vehnäleivän pois uunista, koputtelen sen pohjaa, ja se kumisee kypsyyttään. Sammutan uunin, laitan leivän liinan alle, jatkan harjoittelua.

Yhdentoista jälkeen sonnostaudun pukuun. Leikkaan lämpimäisleivästä kantapalan, maistan. Hyvää on, kehotan etätöissä olevaa vaimoakin maistamaan. Hän havaitsee saman asian: hyvää on.

Lähden tuohon vieressä olevaan kirkkoon. Mustiin pukeutunutta väkeä liikuskelee, menen sakastiin, jossa pappi ja suntio jo ovatkin. Käymme läpi sovitut asiat, ja hieman ennen tilaisuuden alkua kapuan parvelle ja käynnistän urkujen puhaltimen.

Soitan Albinonin Adagiosta lyhennetyn version. Sitten ihmiset käyvät laskemassa arkulle kukkia, lukevat itkuisin äänin muistolauseita. Viimeisen laskettua improvisoin alkusoiton virteen 338, sen loputtua alan veisata säestäen uruilla tenoricantusfirmuksella: ”Päivä vain ja hetki kerrallansa”. Virren loputtua pappi aloittaa.

Välillä lauleskelen omaisten toivoman laulun, pappi jatkaa. Säestän virren 971, Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, ja tietysti laulan voimallisesti. Virren loputtua suntio kutsuu kantajat, ja alan soittaa omaisten toivomaa ”Mun kanteleeni kauniimmin”- laulua.

Lopetettuani menen hautausmaan portille, jossa hautaustoimiston auto on peräluukku auki. Vievät tuhkattavaksi, veisaan kai lähinnä yksinäni ennen auton lähtöä ”Sun haltuus rakas Isäni”. Yksi omaisista pyytää lähiravintolaan kahville, eikä minulla ole mitään legitiimiä syytä kieltäytyä.

Väki osoittautuu jälleen kerran tavallisiksi ihmisiksi, joiden parista olen lähtöisin, ja joiden keskellä parhaiten viihdyn. Ei yhtään sellaista, joka kertoo olevansa jotain, ovatpahan vain kukinenkin, mitä ovat, ihan hyvillä mielin. Joku muistelee hupaisia sattumuksia juuri viime matkalle saattamamme kanssa, joku nauraa silmiään pyyhiskellen.

Pian toivotan pienelle väelle kaikkea hyvää, ja lähdemme suntion kanssa menemään. Pappi menikin jo edeltä, sillä oli joku tilaisuus painamassa päälle. Suntio poikkeaa meillä, annan sille mukaan pari isoa kasvihuonekurkkua ja muutaman tomaatin. Suntio maistaa aiemmin paistamaani leipää, kehuu hyväksi, ja minulle tulee hyvä mieli.

Alan käymään läpi sähköpostia ja taloushallinnon minulle kuuluvia asioita tietokoneella. Harjoittelen vielä tovin sunnuntain soittoja. Sitten tuumaan, että eiköhän tässä perjantaipäivälle ollutkin semminkin kun puolisokin jo työpäiväänsä lopettelee.

Sunnuntain messun toimittava pappi soittaa, ja lähden käymään kirkolla. Sillä välin vaimo on laittanut omista tomaateista, sipuleista ja chileistä tulemaan tomaattikeittoa. Sen valmistuttua nautimme sitä, ja se on hyvää.

Näin loppukesästä maalaisihmisellä on omasta pihasta suurin osa ruokatarvikkeista. Ei tunnu missään, vaikka laittaisivat joka ikisen ravintolan kiinni….

Se varsinainen hapanjuurileipä

Parin vehnäleivän jälkeen tuli sellaista palautetta, että kyllä kyllä, tämä on ihan hyvää, mutta että olisiko mahdollista kotona tehdä ruisleipää. Kysyttyäni juuren lähteiltä asiaa sain vastauksen, että juuri on alunperin ruisjuuri, että käännä rukiille ja anna palaa.

Niinpä otin sitä vehnäjuurta, ruokin sen pelkällä ruisjauholla, ja pian torkotti hanska pystyssä kuten kellon viisarit puolen päivän tahi puolen yön aikaan.

Ei muuta kuin Maa- ja kotitalousnaisten verkkosivun mukaan tekemään sitä itseään.
Ensin juuri ja vettä 0,9 litraa, vispasin hyvin sekaisin. Sitten luomuruisjauhoa pikku hiljaa vispaten niin, että syntyi semmoinen sakea velli kulhoon. Sitten vain sinne jääkaapin päällyskomeroon, leivinliina vielä astian päälle, kuten asiaan kuuluu. Vielä iltasella myöhään otin sen alas, ja vispasin ohjeen mukaan vielä vähän ruisjauhoa sekaan.

Sitten tutumaan, ja aamusella kahvinkeittoon kävellä naksutellessani vilkaisin yläkaappiin. Istu ja pala! Siellä kuohui voimallinen ruisleivän juuri. Ei muuta kuin kahvi kiehumaan, ja kumihanska käteen, ja ensinnä kaadoin sitä juurta lasipurkkiin, kansi päälle ja laitoin visusti jääkaappiin sen.

Sitten suolaa siihen juurivelliin, merisuolaa. Sitten niitä luomuruisjauhoja ja vaivaamaan sitä juuren sekaan. Tämä on se rankka osuus. Tarvitaan miehen voimia! Lisäillään jauhoa vähän väliä, ja vaivataan. Kun taikina alkaa irrota astian reunasta ja käsineestä, ja tuntuu, että ehkä tästä leivät saa aikaiseksi, vaivataan vielä hetki, ja sitten tasoitetaan se. Jauhoja kuluu tässä tuollainen liki kilo.

Itselleni tärkeä osa on se, että teen juuri kuten isoäitini: piirrän taikinan pintaan ristin, ja ristin myös käteni. Jos maailmankatsomus tämän estää, voi toki muutenkin toimia.

Sitten se taikina vain sinne jääkaapin päällä olevaan yläkaappiin moniaaksi tunniksi. Viimeksi se taisi olla peräti neljä tuntia, ja kun otin astian alas ja liinan pois päältä, oli risti miltei hävinnyt. Taikina oli sellaista miltei sienimäistä.

Ripottelin leivonta-alustalle oikein reilusti ruisjauhoja, ja otin sellaista lastaa apuna käyttäen taikinan pois kulhosta, siihen leivonta-alustan päälle. Taikinankin päälle ripottelin surutta ruisjauhoa, sillä ruistaikina on koko pentelettä tarttumaan kätösiin. Sitten vain sillä lastalla halkaisin taikinan kahtia, ja aloin näitä kahta taikinaklönttiä pyöritellä siinä alustalla kahdeksi limpuksi. Ei siinä kauaa mene, kun sitä vain kartioksi muotoilee yhä uudelleen ja uudelleen. Nostin limput leivinpaperilla päällystetylle uunipellille pellin eri kulmiin, sijoitin ne siis kulmittain, laitoin kaksi liinaa siihen päälle, ja menin nokosille (oli vapaapäivän aamu).

Kaksikin tuntia taisivat olla limput kohoamassa siinä liinan alla. Sitten nousin nokosiltani, ja laitoin uunin päälle 225 asteeseen. Kun uuni oli lämminnyt, otin liinat pois limppujen päältä, ne olivat nousseet ja niiden päällys oli semmoinen vähän pitsimäinen. Otin haarukan, ja pistelin kummankin limpun pintaan 12 reikää sillä haarukalla. Koska haarukka on nelipiikkinen, kummankin leivän pintaan tuli 48 reikää.

Sitten vain leivät uuniin. 20 minuutin kuluttua kävin laskemassa lämmön 180 asteeseen, ja menin vieläkin nokosille, laitoin kännykän ajastimen 40 minuutin päähän, koko paistoaika on näinollen 60 minuuttia.

Kun ajastin alkoi piipittää, nousin, ja avasin uunin luukun. Selvää on, että koko huusholli tuoksui ruisleivältä.
Otin leivän suojakäsineen suojaamaan käteeni, koputtelin sen pohjaa. Se kumisi, joten leivät olivat kypsät.

Laitoin limput liinojen alle leivonta-alustalle, eikä aikaakaan, kun jo oli veitsi kädessä, ja kantapala leikattu irti. Siihen päälle levitettä, joka suli siihen saman tien.

Se on lapsuudesta tuttu maku. Isoäitini oli mestari tekemään ruisleipää, ja uskon hänen sieltä pilven päältä minulle nyökyttelevän, kun leipää haukatessa rapea kuori rasahtelee ja pehmeä, hapan, rukiinen sisus hyväilee makuhermoja.

Paras tietämäni leipä on isoäitini (1914-1994) leipoma ruisleipä. Hyvänä kakkosena tulee konnevetisen Mannisen leipomon ruisleipä, jota en ole kohta 25 vuoteen saanut. Mutta kolmosena on tuo kotona tehty leipä, jonka juuri on 130 vuotta vanha.

Hapanjuuri leivän nostattajana

Olen jo laajalti kirjoitellut hapanjuuresta ja sillä leivän leipomisesta.

Juuren voi tehdä itsekin, siihen löytyy moninaisia ohjeita. Itselleni tarjoutui se pienemmän riesan tie, kun sain 130 vuotta vanhaa hapanjuurta. Alunperin se oli ollut ruisjuuri, minulle se päätyi vehnäjuureksi muokattuna.

Juuri pitää ennen leivontaa ruokkia aktiiviseksi.

Ensin mitataan 20g juurta lasipurkkiin. Päälle 30g kädenlämpöistä keitettyä vettä. Veden tulee olla siis ehdottoman puhdasta. Sekoitetaan juuri ja vesi hyvin, sekoitetaan joukkoon 30 g jauhoja, tässä vaiheessa esim täysjyväruista 10 g ja grahamia 20 g. Laitetaan purkin päälle tiiviisti kumikäsine ja laitetaan lämpimään ja vedottomaan paikkaan. Jääkaapin yläpuolella oleva yläkaappi on hyvä. Tämä on ensimmäinen ruokinta. Odotellaan 2-12 tuntia juuren aktiivisuudesta riippuen.

Toinen ruokinta tehdään suhteella 1:1:1, eli painoltaan yhtä paljon juurta, vettä ja jauhoja.

kun purkin päällä tiiviisti oleva kumihanska ruokintojen jälkeen torkottaa ylöspäin kuten peräpäästään uponneen prikin pukspröötti tai kellon viisarit puoliltapäivin, on aika alkaa leipoa. Hyvä juuri on sienimäistä, kuin jotain moussea.

Laitetaan sitä juurta suurin osa kulhon pohjalle. Siihen keitettyä, kädenlämpöistä vettä ja jauhoja suhteessa 7 osaa vettä 10 osaa jauhoja. Esim 1000g jauhoja ja 700g vettä. Jauhot ja vesi sekoitataan keskenään hyvin, muttei vaivata kuten ruistaikinaa.

Nyt on vuorossa autolyysi, eli veden sekoittuminen jauhoihin. Näin alkaa muodostua luonnonsokereita ravinnoksi pikku hiljaa muodostuville villihiivoille. Tämä vaihe kestää tunnin, ehkä enemmänkin.

Sitten lisätään suola. Kierretään vaikka merisuolamyllyä siinä päällä sen verran kuin itse kukinenkin tarpeelliseksi näkee. Alaspäin torkottavalla sormella painellaan taikinaan kuoppia, sitten käännellään taikinan reunoja muun taikinan yli.

Tämän jälkeen laitan liinan siihen päälle ja odottelen taas pari tuntia, että taikina kohoaa. Ja sehän kohoaa kyllä. Taikinan sisälle kehkeytyy gluteeniverkkoja, ja villihiivat kohottavat taikinaa.

Mutta mitä tekee Äijä nyt? He, laittaa lautasen tiiviisti taikinakulhon päälle, ja nostaa sen jääkaappiin, katsoo iltauutiset, lukee kirjaa ja nukkuu makeasti seuraavaan aamuun. Seuraavana päivänä, jos on muutama tunti aikaa, ehtii loput vaiheet. Ei vissiin haittaa, vaikka kylmälepo kestäisi parikin päivää. Huomionarvoista on se, että tämän vaiheen jälkeen taikina ei saa repeillä, ettei gluteeniverkot säry.

Kylmälevon jälkeen olen kerettiläisesti ottanut uunipellin, ripotellut leivinpaperin päälle jauhoja asetettuani sen uunipellille, ja kumonnut taikinan siihen. Taikinan päälle jauhoja, ja liina päälle. Tätä vaihetta kutsutaantasolevoksi, ja se kestää noin tunnin.

Sen jälkeen muotoillaan taikinasta Leipä. Ei siis revitä taikinaa, vaan muokataan leipä, jätetään se sitten kohoamaan liinan alle tunniksi tai pariksi.

Sitten vain kohoamisen loppuvaiheessa uuni päälle, ja sinne 250 astetta lämpöä. Ennen uuniin laittamista tehdään leivän pintaan veitsellä viiltoja, jottei leipä uunissa kohotessaan repeile rumaksi.

20 minuutin paistamisen jälkeen lasketaan läpö noin 180 asteeseen. Paistoaika riippuu taikinan koosta, mutta kyllä siinä 40-50 minuuttia kaikkiaan menee.

Selvää on, että keittiöön leviää ihan julmetun hyvä tuoksu. Kun leipä on paistunut, laitetaan se toviksi liinojen alle vielä tekeytymään.

kyllä, se on lämpimänä erityisen hyvää. Siis silloin, kun levite vielä sulaa siihen päälle. Kuori on ihanan rapea.

Niin että mitäkö jauhoja? Itse olen saanut parasta siten, että 20% spelttiä, suurin osa puolikarkeaa vehnäjauhoa ja vielä grahamjauhoakin joku osa. Ja ruis, se on ruumiin ruokaa, sitäkin voi laittaa.

Pääasia on, ettei leipä ole hiivapullaa.

Amerikan ihanuutta

Kun tulin tänään töistä, lukaisin jutun Daniel Ellsbergistä, joka paljasti, että muun maailman ohella jopa Suomi olisi voinut tulla tuhotuksi ydinsodan puhjetessa.

Siltähän se silloin 40 vuotta sittenkin tuntui, kun Reagan kävi sitä vaalikampanjaansa. Tähtien sota, rajoitettu ydinsota.

Reagania pidetään ns suurena presidenttiä. Senkun pitävät, minun kannaltani hänen suurin ansionsa on jossain mustavalkoisessa elokuvassa, jossa hän lausuu kuuliaisesti käsikirjoitukselle sanat: ”I’m good for nothing”.

Amerikkalainen ystäväni Stuart on nähnyt Reaganin suuruuden, eikä ole ihastunut. Stuart pitää pohjoismaita sosialistisina, ja ihailee systeemiämme. Että meillä noin suurin piirtein kouluttautumisen peruste on motivaatio ja ns lahjakkuus eikä raha kuten isänmaassaan. Ja että ihmiset hoidetaan vaivoistaan, vaikkei ole maksettua vakuutusta. Eikä lapsen synnyttyä ole välttämätöntä alkaa säästää ja sijoittaa, jotta saisi jälkeläisensä koulutettua ja elämän syrjään kiinni. Obamasta Stuart piti, Trumpia hän inhoaa. Stuart pitää puolisonsa Julien kanssa Wisconsiniss majataloa, ansaisee 67-vuotiaana elantonsa siten.

Vanha kaveri

Yrittäjyys ei sopinut minulle, siitä olen laajalti kirjoittanut. Tänään tapasin pitkästä aikaa (oli tässä välissä kai 31 vuotta) silloisen liikekumppanin, jolle kävi vähän paremmin. Hän laski toukokuussa Virolahdella 10- metrisen purjeveneen vesille, alkoi opetella purjehtimista, ja oli tänään tuossa kaupunkimme satamassa. Soitteli pitkin kesää Hangosta ja Rymättylästä. Tätä irtiottoa edelsi 20 vuoden raataminen ja 10 vuoden normaalityö sellaisen ihan tavallisen firman pyörittämisessä.

Toisin kuin minä aikanaan, tämä mies osasi aina tarttua siihen hommaan, joka toi leivän. Ja kyseessä ei ole nyt mikään pankkiiriliike, vaan sellainen yrittäjä, jonka kädet ovat työn kovettamat, kaukana meikäläisen lihakämmenistä.

Olin aikanaan vaatimattomalta osaltani osallisena tai auttamassa joissain toimissa alkuun häntä, mutta se osa on todella vähäinen.

Siinä me istuimme sataman kahvilassa tarinoinemme. Kaksi elämän muokkaamaa miestä, erinäiset mutkat kumpikin tehneenä.

Hyvin meille kummallekin lopulta kävi.

Äijän koronarajoitukset

Koronavirus tulee taas, siitä ei ole epäilystäkään. Äijä pesee kätensä, sillä koronauutisten silloin talvella tultua päätimme, että pysymme koreasti kotimaassa niin kauan kuin on tarpeen.

Minulla on ollut koronarajoitus koko ikäni. Jossain kyläpaikassa lapsena peliin tutustuin ja ihastuin. Kyllä sitä pyydettiin, mutta ei saatu. Oliko syynä pienet tilat vai haluttomuus kuulla pelin mäiskettä, en tiedä. Isä olisi helposti osannut laudan tehdä, erinomaisen taitava tekomies kun on.

Tulevana pyhänä on vielä ihan messu tuossa kotikirkossa. Palannemme striimattuihin sanajumalanpalveluksiin viimeistään syyskuussa. Voi olla jopa pakkolomatkin esissä, mutta onneksi olen oppinut tekemään sekä ruis-, seka- että vehnäleipää hapanjuurella, ja nämä ovat paitsi hyvää, myös halpaa ruokaa.

Lisäksi on se aika vuodesta, kun ihminen elää vaikka ”metän roskilla”. Maa kun tuottaa juuri nyt kaikkinaista hyvää, kuten mustikoita ja kanttarelleja.

Toissapäivänä tein kantarelleilla täytettyjä kesäkurpitsoita. Tein näin.

Poimin kasvimaalta kaksi hyvän kokoista kesäkurpitsaa. Aiemmin olin hakenut metsästä kantarelleja ja puhdistanut ne ja keittänyt pannulla kokoon ts. haihduttanut niistä liian veden.

Halkaisin kesäkurpitsat pitkittäin veitsellä, ja koversin ne tavallisella ruokalusikalla Siten, että kuoren alle jäi noin puoli senttiä kasvin lihaa vai mitä se on. Sitten hain kasvimaalta kaksi sipulia ja kasvihuoneesta kaksi kypsää tomaattia. Pesin sipuleista mullat pois ja leikkasin ne renkaiksi viipaloimalla. Sitten laitoin pannulle neitsytoliiviöljyä kuumenemaan ja ne sipulirenkaat siihen kuullottumaan. Samaan aikaan kuutioin tomaatit. Otin jääkaapista niitä kokoon keitettyjä kantarelleja ja laitoin sipulien kanssa pannulle muhimaan. Sitten lisäsin kesäkurpitsasta kovertamani sisuksen ja kuutioimani tomaatit siihen sekaan, annoin muhia hyvän aikaa rauhassa miedolla lämmöllä kannen alla sekoitellen välillä.sitten lisäsin vielä sinne hautuneen kesäkurpitsansisuksen ja tomaatin sekaan kuutioimaani fetajuustoa ihan piisalle asti. Kiersin pari kolme kierrosta pippurimyllyä seoksen päällä ja hämäytin vähän.

sillä välin olin latonut koverretut kesäkurpitsanpuolikkaat leivinpaperilla päällystetylle uunipellille, ja nyt otin sen pannun ja täytin sen sisällyksellä ne koverretut kesäkurpitsanpuolikkaat. Siihen päälle ripottelin ihan reilusti mozarella-juustoraastetta, ja vetäisin vielä tilsitistäkin pari viipaletta, joskin pelkällä raasteellakin pärjäisi. Päälle ripottelin oreganoa ja hainpa vielä ulkoa tuoretta timjamia, riivin lehdet irti ja laitoin siihen päälle. Välimerellinen tuoksu valtasi keittiön.

Laitoin täytetyt kesäkurpitsat 200-asteiseen uuniin noin puoleksi tunniksi. Juuston ollessa kullanruskeaa otin paistoksen pois, siirsin kesäkurpitsanpuolikkaat laakeaan vuokaan ja peittelin leivinpaperilla. Iltamyöhällä laitoin vuoan jääkaappiin, ja seuraavat päivät ylöslämmitimme noita täytettyjä kesäkurpitsoita ja söimme pääateriaksemme. Sienten ohella oivallista täytettä ovat jauheliha, pensaspavut tai mikä itse kukaisellekin maistuu.

Mutta se koronavirus. Sitä vältelkäämme, se ohittakaamme. Nyt on sikäli parempi aika, että luonto on ollut raskaana ja tuottaa kaikkinaista hyvää syötävää runsain mitoin. Silloin kevättalvella ei näin ollut.

Samaa tulee olemaan se, ettei tapahdu mitään eikä tarvitse mennä mihinkään.