Hyviä uusia asioita

Minulle korona-ajan suuria ihania asioita ovat nykyisin Internet- työkalujen avulla pidettävät kokoukset.

Minulla ei ole sinänsä mitään kokouksia vastaan. Mutta pidän suuressa arvossa sitä, ettei minun tarvitse käynnistää autoamme sellaista varten. Se auto päästää hiilidioksidia 117 grammaa kilometrillä, vajaat 9 vuotta sitten se oli uutena vähäpäästöinen auto. Nyt, neljännesmiljoona kilometriä myöhemmin, se ei ole niin vähäpäästöinen. Mutta toisaalta on palvellut ruokakuntaamme oivallisesti, joten emme ole katsoneet tarpeelliseksi sitä uudempaan vaihtaa.

Eilen kokoonnuimme ammattiliittomme jäsenlehden toimituskuntana. Aiemmin olen matkustanut maamme pääkaupunkiin sen 3-4 kertaa vuodessa, nyt sama asia tuli hoidettua tietokoneella. Silkkaa järkeä, silkkaa säästöä, silkkaa hyötyä kaikki tyynni. Tänään kokoonnuimme työyhteisönä tietokoneidemme välityksellä, säästin viitisenkymmentä ajokilometriä, moni työkaveri vielä enemmän. Asia tuli hoidetuksi, kaikki halulliset saivat sanottavansa sanottua.

Minä jyrkästi kannatan etätyötä silloin, kun se on mahdollista. Turha autoilu minimiin, tiet turvallisemmiksi, fossiilisten polttoaineiden kulutus vähemmäksi. Minun kaltaiseni pohjimmiltani introvertin ihmisen elämä miellyttävämmäksi, ekstrovertitkin saavat sen vuorovaikutuksensa.  (Se ei ole minullekaan vähäarvoinen asia)

Minä kohotan eläköön- huudon Internetille, joka on mahdollistanut tällaiset loistavat asiat, mitä on parina viime päivänä joidenkin muiden lisäksi ollut.

Oleellista

Uutiset ovat täyttyneet Business Finlandin tai jonkun semmoisen jakamista tuista, joita varten otettiin velkaa. Jos oikein ymmärsin, niin tukemaan lirissä olevia yrittäjiä, joilla kassavirta on tämän käsillä olevan kriisin johdosta tyrehtynyt.

Tuet on saaneet kuulemma ihan eri lajin yrittäjät.

Miten tämä on niin ennen nähtyä kaikki? Kun silloin 1990- luvulla sanottiin pankeille, että piikki on auki, niin mitä ne teki? Teurastivat häpeämättä ne, joilla oli elämisen edellytykset.

Mutta tämä tästä. Kun olen kansalaispassivisti, niin en ota tähän asiaan sen enempää kantaa. Minulle oleellisempaa on se, että alkaa tosiaan olla kevät. Eilen avattiin kausi naapurikylän kyläyhdistyksen saarisaunalla, ja saunasta käytiin seitsenasteisessa meressä monen monta kertaa uimassa.  Havaittuja lintulajeja vuoden alusta alkaen alkaa olla seitsemisenkymmentä, ehkäpä tänä vuonna saadaan Birdlifen 100 lajia täyteen.

Hallituksen pito on haasteellista hommaa, sen täältä sivusta, ylä- tai ulkopuolelta hyvin näkee.  On kauhea julkinen paine hoitaa rahaa vaikka kriisiyrityksille, ja sitten sitä hommataan. Selvää on, ettei ministereillä kellään ole aikaa mihinkään mikromanagerointiin, ja niin virkahenkilöt sitten jakavat rahat ylimalkaisten tai peräti puutteellisten ohjeiden perusteella minne jakavat. Voi porua.

Tosin kansalaispassivisti-äijä on jo ennen näitä päiviä hämmästellyt sitä, kuinka yritystukia saavat firmat jakavat omistajilleen osinkoa. Osingon jaossa ei ole sinänsä mitään pahaa, mutta toki se, että osingot on mahdollistanut veronmaksajien tuki, saattaa aiheuttaa ajattelevassa kansalaisessa kysymyksiä. Mutta, kun kansalaispassivisti olen, jätän asian tähän.

Tuossa mietiskelin muuten sitä paikallista sopimista. Ei minulla olisi mitään sitä vastaan, jos se olisi molemminpuoleista. Vaikka että niin, että työnantaja sanoisi, että kutsuu töihin silloin kun tarvitaan. Siihen työntekijä, että mikä ettei, jos se menee niin, että tulen, jos ei muuta ja parempaa satu siinä kohdassa olemaan. Että sovitaan vain paikallisesti, jos se on aidosti sitä.

Mutta mitäpä tässä. Kevät tulee tänne Vakka-Suomeen vauhdilla, on nähty jo harmaahaikara, härkälintu ja monet sorsalajit. Kaulushaikara on monen monta kertaa kuultu, vaan ei nähty – sitä ei useimmat meistä elämänsä päivinä näekään, moni kyllä kuulee.

Kansalaispassivisti vain sanoo, että mikäpä tässä. Itse kukin katselkoon maailmanmenoa politiikkauskonsa pohjalta. Ei kai muutakaan taida olla, ellei sitten ota kansalaispassivismia ohjenuorakseen….

Ja pakko on sanoa vielä se, että kansalaispassivistiva vilpittömästi ilahduttaa etäopetuksesta saadut kokemukset. Kuinka se, että kiusatut oppilaat ovat etäopetuksessa ruvenneetkin loistamaan.  On nimittäin niin, että ekstrovertit loistavat sosiaalisissa tilanteissa,  mutta myös  meissä introverteissä on potentiaalia.  Kuinkahan paljon on sosiaalisuutta korostaessa kaikkea kaikille arvokasta menetetty? Äijä liputtaa voimakkaasti introverteille, heidän kaikinpuoliselle hyödyllisyydelleen.

Ja vielä toteaa äijä, että tämä sosiaalisen eristäytymisen aika on ollut tähänastisen elämän aivan parasta aikaa. Olen pinnistellen pärjännyt useimpien ihmisten kanssa, mutta aivan kaikkein parasta on tämä sosiaalinen eristäytyminen. Semmoinen on introvertin ihmisen katsantokanta.

 

Ihan hissukseen vain

Elämänpiirini on kuluneen reilun 58 vuoden piirinä ollut kohtalaisen laaja, ja tuttavikseni ja ystävikseni on tullut riemunkirjava joukko eri tavoin asioista ajattelevia ihmisiä.

Rikkauteni on ollut se, että olen ollut milloin rakennusduunareiden, milloin uraohjusten, milloin yrittäjien, milloin viranhaltijoiden joukossa, ja olen varmaan oppinut Konsta Pylkkäsen tavoin katselemaan maailmanmenoa vähän laajemmasta näkökulmasta.

Yhdelle politiikkauskovaiselle ystävälleni sanoin kerran tomaatintaimia kastellessani, kun hän haki nimikirjoitustani johonkin kannatuskortteihin, että en minä semmoiseen lähde, mutta myönnän kyllä, että jos ihminen johonkin kööriin liittyy, niin hän tekee sen taatusti hyvästä syystä.

Mutta olen juuri tuohon ystävääni juuri nyt vähän tuskastunut,  kun hän jakaa Facebookiin toistakymmentäkin artikkelia päivässä, ja minä en niitä jaksaisi. Alunperin hyväksyin hänet kaverikseni siksi, että kiinnostaa tietää, mitä hänelle kuuluu. Jaettujen juttujen perusteella hänelle on käynyt Juice-vainaan sanoin niin, että ”jos otat johtajaks jonkun muun, hänen puolestaan joudut sä tappeluun”. Mutta jos sydämensä halusta niin tekee, niin mikä siinä sitten.

Mutta näin luontoa rakastavalle kansalaispassivistille on käsillä parhaat ajat. Joka päivä näkee uusia lintulajeja, ja pihassa pyrehtii jo ainakin nokkosperhosia ja välillä jopa suruvaippoja. Tämän päivän uushavainto oli räkättirastas, punarintoja on ollut, ja tänäänkin vielä kiuru räpisteli peltojen yllä. Muun muassa. Sorsalintujen kirjo on runsas, samoin yksilöiden määrä. Juuri eilenkö se oli, kun ihastelin, että jos pesintä onnistuu, niin on monen sorsalintulajin tilanne erittäin hyvä.

Nämä luonnon ihanat tapahtumat lakaisevat alleen tympeän politikoinnin. Yritän sietää ystäviäni, jotka tuohon tyhjänpäiväisyyteen intohimoisesti osallistuvat (politiikka ja politikointi ei sinänsä ole tympeää , mutta kylläkin yksisilmäinen kehäpäätelmäpolitikointi yököttää). Ehkäpä hekin saavat kevään edetessä vaikka tomaatintaimia tai jotain oikeaa hoidettavakseen?

Pääsiäispäivän iltana

On varmaan ensimmäinen pääsiäinen sitten vuoden 1991, että olin aamusella kotona. Kuuntelin tuttujen miesten musisointia radiosta ihan kalsarisillani, päivemmällä sitten verkosta striimattuna omien työkavereideni toteutuksen. Se muuten oli ihan häikäisevän hyvä. Oli palkattu huippuluokan laulaja, jonka alun perin piti johtaa toissapäivänä Franz Lisztin Via crucis ja laulaa tänä aamuna. No, hän lauloi toissailtana ja tänä aamuna, ja kyllähän se tällaisen tavan kanttorin hiljaiseksi veti. Lähinnä tuli mieleen, että pitäiskö lähteä myymään kenkiä tai vaikka jollekin maatilalle töihin, mikä homma muuten olisikin sangen kunniakasta.

Tämä koronavirushommeli on antanut ajateltavaa. Millekä puolelle sitä asettuisi, vai pysyisikö tässä kansalaispassivistin kylmässä tarkkailuasemassa.

Elinkeinoelämähän se tietenkin toivoisi, että rajoitukset poistettaisiin. Se kun kausi-infulenssa tappaa vanhuksia semmoisen määrän, että nämä koronakuolemat on ihan höpölukuja siihen verrattuna.  Kyllä minä sen tavallaan ymmärrän. Kun tuo yritystouhu on kasvuideologian mukaisesti vahvasti velkavetoista, niin hätähän siinä tulee, kun kassavirta loppuu. Ja vaikka olisi sukanvarressakin jotakin, niin syöhän se henkilöä, jos sieltä joutuu ottamaan eläkepäivien iloksi säästettyjä varoja loppumetrien selviämisrahaksi.

Selvää on, että franchisingilla toimiva ravintoloitsija elää elämänsä kipeimpiä hetkiä juuri nyt.  Ei kun maksa naurussa suin oluet, jotka menevät pilalle, ja jotka joudut viemäriin laskemaan. Ja maksa naurussa suin tilavuokrat, joista vuokranantaja, joka toimii velkavetoisesti, ei pysty antamaan mitään helpotuksia, ettei mene konkurssiin hänkin.

Korttitaloefekti alkaa olla aika lähellä.

Mutta toisaalta. Katsotaan sinne etelä-Eurooppaan. Tai kenties semmoiseen maailmankolkkaan, johon ei yleinen mielenkiinto nyt yllä.  Tai rikkaaseen Ameriikkaan, jossa virus tekee pahaa jälkeä. Niin että pitäisikö mennä talous edellä, kun viikatemies heiluu isolla terällä?

Äijä on ihan neuvoton, eikä osaa sanoa mitään. Sen verran on oman elämän jäljet opettaneet, että varovasti olisi Äijä elämän säilyttämisen puolella. Mutta sillä epiteetillä, että riskinottokykyisiä ja – haluisia yrittäjiä ei nyt maan rakoon poljettaisi.  Kun tästä joskus selvitään, niin käytetään sitten vaikka niitä ravitsemuspalveluita.

Eli tästä päreestä ei löydy järjen hitusta tai mitään viisautta tahi neuvoa päättäjille. Sen verran Äijä ottaa kantaa, että olen kyllästynyt jo aiemmin hiusmartoani myöten tympeään loanheittoon ja kehäpäätelmäuutisiin.

Eipä ole poliittisella värillä vähäisintäkään väliä, kun pitää koittaa luotsata maata tai kansakuntaa pois kulkutaudin kurimuksesta.

Ei kai tässä muuta osaa sanoa, kuin että laulurastaan jutteleva laulu äskeisellä kävelylenkillä tuntui mukavalta.

Pieni huomio arkielämästä

Olin tänäänkin aamupäivällä kuvaamassa lintuja. Monesti sain vaikka hanhet mielestäni tarkoiksi, mutta 600 mm polttovälillä kävi niin, että kuvat olivat epätarkkoja. Vaikka valotusaika oli hyvinkin pieni, niin se pienikin tärähdys kuvaa ottaessa kostautui.

Niinpä ollessani päiväkävelyllä vaimoni kanssa soitin kaupungin parhaaseen valokuvausliikkeeseen. Siellä oli kahtakin yksijalkajalustaa, joka ongelmani ratkaisee.

Niin minä, etuoikeutettu, jolla on vielä tulot, menin käymään liikkeessä. Olisin saanut tilattua netistäkin, mutta nyt katsoin asialliseksi ja moraaliseksi käyttää liikettä. Liikkeenharjoittaja oli aikonut sulkea jo klo 16, mutta lupasi odottaa minua, joka lupasin olla paikalla klo 16:30 jälkeen.

Olin, kun sanoin. Ja ostin myös liikkeen valikoimassa olleen yksijalan. Juttelin liikkeenharjoittajan kanssa.

Hänellä oli asiat kunnossa. Oli lomauttanut puolipäiväiseksi apulaisensa, ja pelkäsi kovin menettävänsä hänet.  Muttei vielä ollut. Sitten esitteli minulle yleisönosastokirjoituksen, jossa vedottiin kausi-infulenssaan. Minä siihen, että mites Italia ja Espanja? Onko sittenkin nämä meidän rajoitukset kohdallaan?

Niin. Mikä se oikein olisi? Mennä talous vaiko ihmiset edellä?

Sanoin, että ymmärrän kyllä yrittäjät. Olen, meinaan, itsekin ollut. Silloin 30 vuotta sitten. Kerroin omasta selviämistaistelustani, joka kesti 18 vuotta. Sanoin, että nykyään pääsevät viidellä, ehkä kuudella, jos ovat sisukkaita. Se on paljon vähemmän kuin 18, joka itselläni meni.

Niinhän se toki on, että jokainen katsoo näitä asioita omasta näkövinkkelistään. Valtiomies tai -henkilö kansalaistensa kautta, taloushenkilö talouden kautta. Heikompi aines vaikka kuolleiden kautta.

Ei tässä sen ihmeellisemmästä ole kysymys.

Ja tosiaan, ymmärrän liikemaailman tuskan.

 

Pieni huomio uutisvirrasta

Se on erkkolainen, jota meillä joka aamu näiltä nykyajan ihmevärkkien ruuduilta selaillaan. Koronahan sen on täyttänyt, ja taloushuolet.

Selvä on se, että kun lomautus tulee tai irtisanominen, niin se on totinen paikka. Lainaan vapaasti Helsingin Sanomista: ”millä rahoitetaan nyt tehdyt kodin hankinnat?”.

Vaikea yhtälö kyllä. Totinen tosi on, että hankinnat rahoitetaan yleensä osamaksuin. Itsekin olen käyttänyt rahoituksia hankkiessani vaikkapa paremman kameran tai tietokoneen. Kylläkin maksanut sitten niin pian pois, kuin se on ollut mahdollista. Ja nyt en tietenkään osta yhtään mitään, eteensä on katsottava.

Pienenä kansakoululaisena muistan kansalaistaidon tunnilla keskustelun, jossa mietittiin, kuinka ns ei välttämättömien tavaroiden (tuohon aikaan radio, televisio) hankkiminen tulisi tehdä. Opettaja sanoi vakaumuksen syvällä rintaäänellä, että parasta on säästää pikku hiljaa, ja hankkia sitten. Olikohan se ope oikeassa?

Itse olin käytännön opissa vuosina 1990-2008. Tuolloin kaiken ostamisen ehtona oli se, että rahat on hyppysissä.  Siinä sitä oppi sen eräänlaisena jälki-istuntona, että velka on veli otettaessa ja veljenpoika maksettaessa.

Näin kansalaispassivistin näkökulmasta näyttäisi siltä, että se talouskasvu taisi perustua velanottoon, käytettiin rahat etukäteen. Niin toki joutuu esimerkiksi asunnon kanssa tekemäänkin, monesti autonkin. Näin maalaisellahan nuo kaksi ovat melko välttämättömiä, vuokrakämppiä ei näillä kulmin pahemmin ole, ja töihin ei bussilla pääse.  Mutta sitten televisiot, kotiteatterit, lomaosakkeet ym. onkin jo sellaisia, että kannattaa harkita kaksi kertaa.

Joskus muinoin saattoi julkisella sektorilla ajatella, että tässä on pitkä mutta kapea leipä. Nykyään se on vain kapea, sen pituudesta ei ole mitään takeita. Kun se on niin, että jos yritystoiminta sakkaa, verotulot loppuu, ja julkinen sektorikin köyhtyy, ja joutuu kriisitilanteessa miettimään perustehtävää tämän tästä. Ja silloin ovi käy.

Semmoista se on tämä viisaus.

Maalla riittää viisaita kun merellä hätä on

On ollut kyllä melkoista seurattavaa viime ajat.

Jo vuosia on Äijä ollut uutiskeskustelujen suhteen vähän ihmetteleväinen. Vaan sanoi Kavi, etäinen sukulainen, joku kerta, että niin se oli ennenkin. Mutta jäi laittamatta siihen Maakansaan tai johonkin muuhun lehteen, kun kynä työn kovettamissa käsissä ei pysynyt eikä ollut sitä postimerkkiäkään.

Vaan minä en tuohon uutiskeskusteluun sen enempää. Jos siinä joku saa höyryjä päästänsä, ettei tarvitse vaikka perhettään pahoinpidellä tai lähteä hoilaaviin kulkueisiin mieltään osoittamaan, niin hyvähän se on. Vähemmällä harmilla päästään kaikki.

Mutta yhteen perusongelmaan minulla on sanottavaa. Yritysten ongelmat parin viikon kysynnän hiljenemisen vuoksi on seurausta siitä yksinkertaisesta asiasta, että ollaan niin rahoitus- tai velkavetoisia.

Kotipaikkakunnallani toimii ainakin kolmannessa saati ettei neljännessäkin polvessa yritys, jonka ala on kuljettaminen.

Omistaja on huolehtinut siitä, että velkaa ei ole. Tällä hetkellä velkaa on vain yhdestä autosta, ja sen maksueriin on rahaa kassassa vielä.

Miten tähän on päästy?

Siten, ettei ole pyritty kasvamaan yli realististen mahdollisuuksien. Ollaan eletty vuosikymmeniä kassavirran antamien mahdollisuuksien mukaan, varautuen siihen, että joskus voi asiat muuttuakin.

Velkakasvu on hyvien aikoijen juttu. Muulloin ollaan ongelmissa.

Niinpä tuon julki ihan itse henkilökohtaisesti jo muinoin oppimani teesin: Velka on veli otettaessa. Mutta veljenpoika maksettaessa.  Menneinä vuosina ollaan luotettu sokeasti nollakorkoihin, terveellä järjellä varustettu on aina ymmärtänyt, että velat maksetaan.

Itse olin niitä sokaistuneita 1980- luvun lopulla. Oppirahojeni ajallinen pituus oli 18 vuotta. Se aika, kun ihmisellä menee syntymästä siihen ikään, kun on itse vastuussa tekemististään.

Olen vuodesta 1990 lähtien pelännyt ja vihannut velkaa. Uskoo kuka uskoo.