Lueskelua

Nyt kesälomalla on välillä kirjakin pysynyt kädessä. Jotenkin arkisen aherruksen keskellä sanomalehti tabletilta on se, mitä tulee luettua. Se on sääli. Sillä mikäpä voittaa kirjan!? Ei mikään.

Kirjastossa poikkesin heti loman alkupäivinä, ja mukaan tarttui Tapio Saarelainen: Simo Häyhä, Talvisodan legendaarinen tarkka-ampuja.

Se olikin haastavaa luettavaa, sillä vaikka olen armeijan käynyt ja suhtaudun maanpuolustukseen melko myönteisesti, en ole koskaan päässyt upseerien kanssa samalle aaltopituudelle.  Kylläkin hyväksyn sen ajatuksen, että jos maan itsenäisyyttä ja turvallisuutta joku tai jokin uhkaa, niin homma on hoidettava. Olen saattanut tätä lukkarinvirkaa hoitaessani melkoisen joukon sotahommissa olleita miehiä ikuiseen lepoon. Tuntenut syvää kunnioitusta. Kerran ihan tavallisissa hautajaisissa tuossa lähistöllä tavailin aikani kuluksi seurakuntakodin seinällä olevia marmoritauluja. Heinäkuussa 1941 oli tuon paikkakunnan miehiä kaatunut reilun viikon sisällä lähes kymmenen Näätäoja – nimisessä paikassa.

Välipalaksi piti kaivaa omasta kirjastosta Sakari Issakainen :Vesimiehen Fuuga. Tämä heinävetinen opettaja on kirjoittanut tarinan diplomiurkurista, joka uransa nousuvaiheessa joutuu onnettomuuteen (vähän omaa tyhmyyttään) , vammautuu sormestaan ja polvestaan ja päätyy erinäisten vaiheiden väliaikaiseksi kanttoriksi Kurrijärvelle, joka muistuttaa kohtalaisen paljon Heinävettä. Muistan aikanaan kirjastosta kannettuna ahmineeni teoksen ilta-yö- rupeamassa, nykyisin palailen siihen välillä.  Päähenkilö siis palaa puolitaitoisena ammattiin, jossa hän on ennen ollut huippu. Sitten paikalle ilmaantuu entinen oppilas, joka on itse asiassa hänet vammauttanut, ja vanha suola tuntuu janottavan kovasti.

Vammautunut entinen huippu alkaa epätoivoisesti harjoitella takaisin entisiin sfääreihinsä – tuttua, tuttua. Kuinka paljon on tullut harjoiteltua. Minun tapauksessani vain ne lahjat puuttuvat. Mutta on herkullista luettavaa kyllä.

Piti muuten ihan tämän kirjan perusteella kerran ajellessa käydä Heinäveden suuressa kirkossa, asettumassa kertojan asemaan. Toki ei kirjassa kuvattuja urkuja enää ollut. Olen semmoinen lukija, että palailen aina pitämiini teoksiin. Päätalot on tullut luettua varmaan puolenkinkymmentä kertaa, samoin Linnan keskeiset, eli Pohjantähti ja Tuntematon. Haanpään kootut (Kauppisen toimittamana) ovat hyllyssäni aina saatavissa. Päätalot eivät ole, jostain syystä.

Sitten oli aika avata kirjastosta hetken mielijohteesta napattu Pekka Haavisto: Hatunnosto. Siinäpä olikin kertakaikkisen mielenkiintoinen kirja, joka on vielä kesken, mutta jonka tulen tässä lomaviikkoina tavailemaan hyvinkin hartaasti. Haavistohan on ollut rauhanneuvottelijana vaikkapa Lähi-idässä, ja vaikka en viherpiipertäjä olekaan, kunnioitan häntä kovasti hänen vilpittömästä pyrkimyksestään rauhan välittäjänä.

Vielä odottaa kirjastosta kannettujen kasassa teos Olof Palmesta, kirjoittajana Henrik Berggren. Yhtään en tiedä, mitä tuo teos pitää sisälään, mutta Palme kyllä kovasti kiinnostaa. Muistan hyvin sen helmikuisen aamun, kun oltiin oltu keikalla keskisuomalaisessa hotellissa, ja yövytty (se on ainut kerta, kun olen yöpynyt soittokeikkojen vuoksi), ja oltiin hotellin aamupalalla.  Naureskeltiin Pepe Willbergin Aamu-kappaleen (joka on hieno) äänitystä (Finnlevy 1970- luvulla), ja sitten tuli radiouutiset. ”Ruotsin pääministeri Olof Palme on kuollut. Hänet ammuttiin kuoliaaksi…” basistilta pääsi ”Oho”.  Niin pääsi minultakin, mutta ei ääneen.

Aiemmin kesällä luin Juha Seppälän Paholaisen haarukan, olin sen ostanut jostain nettikirjakaupasta. Samassa kokoelmassa oli muinoin hilpeyttä herättänyt Super Market ja joku kolmaskin, jota en tässä muista. Se oli sellainen perheen vähittäistä hajoamista käsitellyt pienoisromaani tai joku sellainen.

Pakko on sanoa omasta lukemisesta, että kotimaiseen enimmäkseen mieleni halajaa. Käännöskirjallisuus on pääosin käännettyä, tulkittua, johon ei oikein pääse sisään.

Ja toisekseen on pakko sanoa omasta lukemisesta, etten lähde sillä kerskumaan, sillä se on ollut viitisentoista ja enemmänkin vuotta melko vähäistä, jos verrataan siihen vanhaan aikaan, kun ahmin kirjoja kuten makkarapaketteja.

Niin on digiaika minuakin muuttanut. Juuri tänään harmittelin lukiolaisten kohtaa, jotka joutuvat Helsingin Sanomain mukaan selvitäkseen opinnoista hankkimaan vähintään 600 euron kannettavan tietokoneen. Muistan itse ajan, kun haaveksin tietokoneesta. Sellainen on ollut käytettävissäni 1990- luvun lopulta saakka. Aluksi ns. työnantajan, vuodensta 2001 lähtien oma. Puolisen vuotta olin kerran, kun oli kovalevy rikki, ilman tietokonetta.  Mutta viimeiset 16 vuotta olen ollut tilaisuudessa käyttää tietokonetta joka päivä.

Silti ajattelen, että paperinen, painettu kirja on kuitenkin melkoisen voittamaton kapistus tässä maailman mylläkässä.

Helteiden mentyä

Oli täällä Vakka-Suomen perällä muutama oikein tosi lämmin kesäpäivä. Monet lähimmäiset raivosivat sosiaalisessa mediassa niitä kohtaan, jotka helteistä tykkäävät.  Olisiko niitä päiviä ollut kuusi vaiko seitsemän.

No, selvää on, että jos hankalia ja vaikeita päiviä on kuusi tai seitsemän peräkkäin, niin kyllähän sitä hermostuu, semminkin kun joku kehtaa sellaisista päivistä nauttia.
Helteitä pahempi on mielestäni ollut se, että viikkokausiin ei ole taivaalta vettä tullut. Kyllä sitä kesän lämmönkin sietää, jos tulisi välillä vilvoittava, lämminkin sade. Mutta kun nuo kelit ei taida meidän toiveita noudattaa…

Minä ihan varovasti, hyvin pienellä äänellä, sanon, että kyllä minä viikon ja kaksikin hellettä kestän, ihan helposti. Niihin voi ja pitääkin varautua. Riittävästi juotavaa pitää olla, pitää huolehtia suolatasapainosta. Kun on tullut käytyä Thaimaat ja Intiat, tietää tämän.

Isälläni, rakentajalla, oli hellekesinä oivallinen konsti. Hänpä lähtikin töihin jo niin, että oli jo aamuneljältä ”tokertamassa”, ja palaili puolen päivän jälkeen kotiin.  Muistan kesän 1997, jolloin pappa oli jo eläkkeellä, ja minulla ensimmäinen kesäloma kolmeentoista vuoteen. Auttelin vanhaa miestä hakkuuaukean siivoamisessa, kerättiin muutamankin talven polttopuut muutamana aamurupeamana. Lähdettiin neljän aikaan aamulla, tehtiin aamuvilpoisella oikein reippaasti töitä, ja sitten päivän kuumettua tultiin takaisin kartanolle, ja vökälehdittiin kuten ainakin laiskat ihmiset kesässä.

Äijä kyllä tunnustautuu lämmön ystäväksi, joskin realistiksi. Että säät nyt on mitä on. Kaksi vuotta sitten, kun oli se polvileikkauskesä, ei ollut yhtä ainutta hellepäivää. Se kävi. Sitten muistan kesän olisiko ollut 1987, jolloin vettä satoi melkein joka päivä. Olin tuolloin kourukauppias, ja vesikourujen asennus oli välillä aika inhottavaa puuhaa. Onneksi ruotsalainen Runotex- tiivistysaine tarttui märkäänkin pintaan, kunhan se oli puhdas.

Entäpä tämä viran hoito helteillä? Toki mustassa puvussa olo haudalla on tukalaa. Nyt tosin olen ollut sen hellejakson ja sen jälkeenkin lomalla, ja olen vielä reilut puolitoista viikkoa. Että onpa sää mitä on, niin ei minulla siihen sanomista.

Kotipitäjässäni, veljeni nykyisen kodin, entisen mummolan, maisemissa vaikutti metsätyönjohtaja Otto. Matkaa veljeni nykyiseen kotiin hänen taloltaan on jotain 500 metriä. Otto siis johti metsänhakkuita kotimaisemissani aikana ennen syntymääni ja aika monta vuotta syntymäni jälkeenkin. Sivutoimenaan hän viljeli paria hehtaaria järven rannalla.  Juuri koskaan tuolloin entisenäkään aikana ei kukaan ollut tyytyväinen säähän. Milloin oli liian sateista, milloin liian helteistä. Siihen Otto: ”Mitäs työ sanositte, jos ei oes kelijä ollenkaan?”.

Tähän lopuksi muutama otos näistä Vakka- Suomen maisemista muutaman viime päivän ajalta:

 

Tiiran lentonäytös Selkämeren erään saaren yläpuolella.

Lokkien kokous vanhimman suomalaisen merimerkin luodolla.

Kiislat pitävät kokoustaan.

Tylli merimerkin saarella.

Punajalkaviklon iäinen eleganssi.

Punajalkaviklo ja tylli yhteispotretissa.

Suomen vanhin merimerkki, Lyökin Pooki, Uusikaupunki, Lyökinmaa.

Merenrantaniitty Pookinsaarella.

 

 

Rengastettu merikihu antaa lentonäytöksen.

Kahlaajien parvi Selkämeren saaristossa.

Ruskoliljat kotipihalla

Oheiset kuvat on kuvattu Sony RX 10 Mk III- kompaktikameralla kotipaikkakunnallani ja sen lähisaaressa.

Opiskelijoiden kesälomista

Kun jostakin nousee kohu, niin siitä sitten nousee. Kohuja on erilaisia: on suuria, koko kansakuntaa koskettavia, on pieniä, jonkun kuplan sisäisiä.

Suomen Ylioppilaskuntien Liitto teki opetusministerille hiljattain kyselyn, että minkä tähden ei ole opiskelijoilla palkallisia tai siis opintotuellisia lomia. No, kun se oli järjestö, joka kysyi, niin siinähän on aina nokitusta mukana. Eihän se ole hullu, joka pyytää, vaan se, joka maksaa.

Muistelen tässä omaa viimeksi opiskelijanaoloani, joka kesti elokuusta 1998 toukokuuhun 2001. Opiskelin tuolloin kirkkomuusikoksi, sukulaismies käytti nimitystä ”alimman luokan kanttori”. Ja eihän se tosiaan ole lähellekään niin vaativa tutkinto kuin Sibelius-Akatemian musiikin maisterin tutkinto, mutta oli se tuolloin neljää kymmentä lähenevälle ja valmistuttua lopulta täyttäneellekin ihan riittävän kova pieti.

Minulle myönnettiin soviteltu opintotuki, koskapa samaan aikaan hoidin erään pienen seurakunnan osa-aikaista (55%) kanttorin virkaa vt:nä.  Ansiot ei riittäneet, enkä 1990- luvun alun kokemusten perusteella uskaltanut työmaatani jättää opiskelujen takia. Perjantai-iltaisin matkasin työpaikkakunnalle, sunnuntaina töiden jälkeen takaisin opiskelupaikkakunnalle.

Opintotuen maksu keskeytettiin kesäksi. 55% epäpätevän kanttorin palkka ei riittänyt oikeastaan mihinkään, joten piti haalia muita hommia. Paikallinen aikuiskoulutuskeskus  tarjosi opetusta tietotekniikassa, jota olin jo aiemminkin tehnyt. Tietokoneen ajokortti oli siihen aikaan yksi koulutus. Ja niin vain niillä tienesteillä saatiin kapotettua vanhan auton pyöränlaakerit kuntoon, ja laskupinoa alemmaksi.

Toinen kesä meni samalla tavalla, opetuskeikkoja. Vaan kävi niin, että tienasin tuettomina kuukausina niin paljon (jonka vei suurelta osin ulosottomies sen surkean muinaisen firmani velkoihin), että Kela päätyi perimään opintotukea takaisin. Siinä kävi niin, että joka markka, jonka mainittua tukea sain, jouduin maksamaan takaisin. Ja maksoinkin, kun valmistuttuani sain elämäni ensimmäisen vakinaisen viran, ja pääsin velkasaneeraukseenkin.

Minulle se ns. opintotuki oli itse asiassa lainaa. Tarvitsin sitä kyllä, koska ne kesätienestit meni ulosottomiehen lisäksi laskupinon hoitamiseen. Auton vakuutuksiin, puhelinlaskuihin, ja sen sellaiseen.

Mutta niin vain sitten valmistuin alimman luokan kanttoriksi, ja aika pian sen jälkeen hakeuduin kokoaikaiseen hommaan, ja pääsin kaikin tavoin jaloilleni. Nyt olen ollut jo yli kymmenen vuotta ulosottomiehelle ei-asiakas. Rikas en ole, mutta tulen mitenkuten toimeen. Joskus voin reissatakin, mistä seikasta kunnia toki kuuluu paremmalle puoliskolleni, joka on hoitanut asiansa minua paremmin, ja joka jostain syystä haluaa minut mukaansa matkoille.

Mutta ihan sinänsä en tuota SYL:n kannanottoa niele. Kyllä on maailman sivu opiskelijat tarttuneet työhön kuin työhön kesäisin. Toisaalta minun ei ole koskaan tarvinnut edes harkita feissariksi tai puhelinmyyjäksi ryhtymistä, mikä on monelle tämän päivän nuorelle ainut tienestimahdollisuus. Jotenkin rehelliset työt, kuten siivous, rakennusaputyöt, postinkantajan kesälomatuuraukset ym. kunnialliset ja rehelliset työt on loppuneet tai menneet ulkomaiselle halpatyövoimalle.

Että arvoisat opiskelijat, kyllä minä teitä ymmärrän. Olen ollut yli 15 vuotta ahtaalla, miettinyt välillä, että kuinkahan tässä taas eteenpäin mennään.

Sen olen oppinut, että politiikkauskovaisten teesit erityisesti liberaalioikealta mutta myös vasemmalta ja keskeltä ja erityisesti populisteilta ovat melko arvottomat. Ja että toki niitä poliitikkoja tarvitaan, mutta ei niillä kyllä juurikaan ole tajua tavallisen ihmisen arjesta. Niillä on taju järjestöelämästä, joka taas on järjestöväen juttuja.

 

Mustikkametsässä tuumittua

On se aika vuodesta, kun mustikkasato kypsyy. Alkukesä oli kuiva, ja vähän mietitytti, tuleeko mustikoita lainkaan. Viime vuonna sato jäi vaatimattomaksi, ja kesä-heinäkuun vaihteen viileän jakson jälkeen tulleet paratiisimaiset helteet kuivattivat mustikat.

Mutta nyt: helteet ovat olleet maltilliset. Kuivaa oli heinäkuun alkuun asti, mutta on sentään saatu pari ravakkaa sadettakin, ihan ukkoskuurokin.

Oltiin tänä iltana kummankin töiden jälkeen mustikassa. Se on semmoinen jäänne menneiltä ajoilta, jolloin heikompi aines kävi keräämässä metsästä mustikat kotitarpeisiin tai jopa ansiotarkoituksessa. Ansiotarkoitusta ei meillä ainakaan vielä ole, mutta mukava on lähteä talvelle, kun saa aamuisin puuron tai soijajogurtin sekaan sulattaa mustikoita.

Mustikalla on semmoinen ylivoimainen ominaisuus, ettei se kärsi pakastamisesta juuri lainkaan. Toista on vaikka mansikka, josta tulee pakastettuna vetinen lotku.  Mutta mustikka säilyttää arominsa ja ravinteensakin pakastettunakin.

Tehometsätalous on mustikalle haitallista, ellei peräti myrkkyä. Hakkuuaukeat kun työntävät aluksi heinää, myöhemmin vesakkoa niin, etteivät mustikanvarvut siellä pärjää. Mutta täällä lounaan vähäisellä luodolla on sentään vielä paikkoja, johon ei ole moto mennyt hoitotoimiaan tekemään, ja mustikanvarvut kasvavat varttuvan metsän suojissa kukkien keväällä. Silloin, jos ei hirveästi tuule, pölyttäjät pääsevät tekemään tehtävänsä, ja loppu on kiinni lämpötiloista, sateista ja sen sellaisista.

Siis yhdellä mustikkapaikallamme on sangen mainio sato. Siinäpä keräsimme, välillä kulki luontopolun kävijöitä ohi. Osa kyseli, onko marjoja, osa koetti päästä ohi ryhtymättä puheisiin. Tänä iltana kerättiin yhdeksisen litraa pakastimeen.

Keräämistä tehdään pääosin kahdella tavalla. Jotkut rouhtavat poimurilla, jolloin sangollinen saattaa tulla alle puolessa tunnissa. Itse olen, ja olemme käsin poiminnan ihmisiä. Mitä saadaan, voidaan poimia vaikka suoraan pakasterasioihin. Poimurisadon siivoamisessa on oma ”vähtinsä”, kuten lounaismurteella sanotaan.

Meillä on päädytty käsinpoimintaan. Olen joskus maailmassa poiminut 140 litraa päivässä poimurilla, mutta sato oli silloin loistava, ja siivoamisessa meni vähintään sama aika kuin poimimisessakin.

Mitä ajattelen viime vuosina tänne ilmestyneistä thaimaalaisista poimijoista? No he, sitä, että toivottavasti saavat kunnon tilin. Kun lentävät kotiin, niin pamauttaisivat kotitalon pöydälle paksun pinon bahteja, joilla perheen elanto saadaan turvatuksi pitkäksi aikaa, tai että saadaan vaikka alulle hyvä ruokapaikka turistien iloksi.

On nimittäin niin, että me suomalaiset poimijat olemme aika harvinaisia. Tänäänkin kulki poimintapaikkamme ohi perheitä tai pariskuntia, joista osa kohteliaasti kysyi, että löytyykö marjoja. Kyllä niitä löytyy.

Suomalainen marjoja käyttävä teollisuus tarvitsee thaimaalaisia poimijoita. Me suomalaiset emme enää siihen rupea. Ka, kun tuloksiin päästäkseen pitää tehdä töitä oikein kovasti. Selvää on, että koskaan historiassa ei marjanpoiminta ole ollut mikään tienesti verrattuna saneerausjohtamiseen, joka on ylimmäksi hyveeksi ja suurimmaksi ansioksi nostettu, ja jota olemme ihailleet ja senlaista toimintaa ainoana hyveenä pitäneet.

Vaan äijä on sitä sukupolvea, kun marjaan lähdettiin ihan sen takia, että kaupan pakastealtaasta ostamista pidettiin häpeällisenä ja torilta ostamista kaupunkilaisten hommana.

Kun yrittäjyyden jälkeisinä vuosina sain joskus määräaikaistöitä rakennuksilla tai kalanviljelylaitoksilla, työkaverit kiinnittivät huomiota siihen, että minulla oli aina eväänä mustikkakeittoa. No, sitä sai, kun kävi joutoaikoina metsässä, viivähti siellä jokusen tunnin.

Minä nostan hurraa-huudon mustikkametsälle, kuten Junnu Vainio Kotkan satamalle, ”koska mulla paikkaa ollut ei sen parempaa”.

Nyt, kun olen ollut jo yli viisitoista vuotta vakinaisessa virassa, josta saan ihan kelvollista palkkaa, haluan silti muistaa ja pitää arvossa lapsuuden ja yrittäjyyden jälkeisten aikojen tilannetta, että kotipuutarha ja marjametsä kannattaa pitää arvossa, jos suinkin mahdollista. Myös odotan mielenkiinnolla tulevaa kanttarelli- ja suppilovahverosatoa.

Olenhan vielä nauttimastani vakipaikasta huolimatta niitä pienipalkkaisimpia, joihin lomarahojen leikkaus vaikutti merkittävästi. Niinpä on merkityksellistä oman puutarhan perunan, kurkun ja tomaatin tuotanto sekä metsästä saatavat marjat ja sienet.

Ja niillä kuulkaa pärjää! Luontoäidin ruokapakettien jako kannattaa hyödyntää. Kaupat ovat toki tarpeellisia, mutta niiden pakastealtaat ylläpitäjiensä tienestipaikkoja. Että jos vain aikasi antaa myöten ja muuten pääset, niin mene ihmeessä marja- ja sienimetsään. Jos saat yli oman tarpeesi, myy saaliisi haluaville, ja ota kunnon hinta.

9. heinäkuuta vuonna 2019, Äijä.