Kun ensimmäisen kerran soitin niin sanottuja digitaalisia kirkkourkuja erään keskisuomalaisen seurakunnan siunauskappelissa vuonna 1992, saman seurakunnan pääkirkon 20-äänikertaisten pneumaattisten (joidenkin huonoina pitämien) urkujen jälkeen ne tuntuivat aivan onnettoman huonoilta. Vaikka oli monipuolinen dispositio eli äänikertavalikoima, 25 äänikertaa, jonka kokoisia pilliurkuja olen lähinnä vierailijana päässyt tähän ikäänkään asti soittamaan. En tykännyt.

Vuonna 2012, helmikuun viimeisenä päivänä, ajoi meidän pihaan pakettiauto, ja kaksi miestä toi kotiini vähän saman tapaiset digitaaliurut kuin ensimmäisessä työpaikassani oli. Kosketus niissä oli parempi, mutta ääni samanlainen sähköinen. Mutta harjoittelemaan niillä pääsi, soi miten soi. Olisihan tuossa melkein vieressä oikeatkin, ja tosi hienotkin tavallaan, mutta ne ei ihan kaikkeen ohjelmistoon kerta kaikkiaan taitu, mm. jalkion todella vähäisen äänialan vuoksi.

Viime vuonna, ollessani ensimmäiseen isoon leikkaukseen valmistautumassa, kokeilin Hauptwerk-tietokoneohjelman ilmaisversiota. Aika pienellä säädöllä sain it-alueen laittamaan työläppäriini ohjelman ilmaisversion, jossa on vakiona englantilainen 30-äänikertainen soitin.

Sen jälkeen en ole käyttänyt kertaakaan digiurkujen omia äänikertoja. Ero oli niin dramaattinen. Pian ostin ohjelman kaupallisen version, ja tietokoneen ihan tuota tarkoitusta varten, ja olen lataillut siihen urkuja eri puolilta Eurooppaa. Osasta täytyy maksaa, osan saa ilmaiseksi. Joku ilmaiseksi jakaja toivoo lahjoituksia, ja olen lahjoittanutkin.

 

Kuinka sen kuvailisin? Yritän. Hauptwerk Virtual Pipe Organ-ohjelmistoon on siis saatavissa samplesettejä eli näytejoukkoja, jotka on otettu jostain olemassa olevista uruista. Jokainen urkujen pilli on äänitetty ja taltioitu tietokoneiden ymmärtämään .wav – muotoon. Mukaan on tullut puhaltimen äänet ja koneiston kolinat. Aidosta urkusoinnista lopputuloksen erottaa vain äänentoiston laatu. Olo on ihan kuin olisi itse ollut soittamassa jossain kirkossa oikeita urkuja, ja tuo olisi tallennettu cd-levylle. Vieläpä siten, että soittaja saa cd-levyltä käyttöönsä urkujen aidot, tallennetut äänet.

Merkillistä on nykytekniikka, sano.

Minä toteutin hankkeen niin, että hankin tarkoitusta varten kotiini toisenkin Apple- merkkisen tietokoneen(toki Windows-vehkeetkin kävisivät, mutta se periaate…). Sitten hankin Hauptwerkt Virtual Pipe Organ- ohjelmiston lisenssin, jolloin ilmaisversion rajoitteet poistuivat. Liitin sen kälyisen digiurkuni MIDI-liitännästä johdon tietokoneeseen, jolloin koskettimistojen, jalkion ja hallintalaitteiden välittämät MIDI-signaalit välittyvät tietokoneohjelmalle kuin koskettimiston painalluksina, rekisteritappien käsittelynä tai vaikka paisutuspedaalin käyttönä.

Niinpä olen tämän systeemin myötä päässyt halvalla kokeilemaan, miltä voisi soittoni vaikkapa Johann Sebastian Bachin kanssa paljon tekemisissä olleen Gottfried Silbermannin tai Cesar Franckin ystävän Aristide Cavaille-Collin rakentamilla uruilla. Ei se ilmaista ole, ei läheskään, mutta  muutamalla satasella pääsee vaikka Silbermann- tai Cavaille-Coll- urkuja tällä tavoin kokeilemaan ja soittamaan.

Tietenkään se ei ihan vielä ole ”oikea”. Kosketinta painettaessa ei mikään soittokoneisto oikeasti liiku, vaikka ne kolinat sieltä kuuluvatkin. Ja se ääni, se on kuin digitelevision kuva: selkeä ja aitoa muistuttava, mutta ero on se, mikä on keskustella kasvokkain tai keskustella videopuhelun kautta, jos tällä tavalla asiaa vertailee.

Lukijoistani osalle tämä on varmaan vähän jargonia. Mutta jos urkuri puhuu Silbermann- tai Cavaille-Coll- uruista, niin se on vähän sama kuin autoilija puhuisi Mercedes-Benzistä, Rolls Roycesta tai Bentleysta tai hawailijaisesta luksushotellista tai ylellisimmistä silkkivaatteista tai muuten parhaista parhaimmista. Meille urkureille tämä tai sen melko uskottava kuva on saatavissa.

Oikeiden urkujen luokse ei etenkään tuolla maailmalla tahdo päästä. Kävin reilu vuosi sitten Salzburgissa, ja olisin sen tuomiokirkon urkuihin mielinyt tutustua edes katseen soittopöytään luomalla. Vaan eivät päästäneet edes näköetäisyydelle, vaativat ostamaan lipun. Kun kysyin mistä, näkyi enää tiukantöykeän vahtimestarin selkä.

Niinpä olen tässä asiassa kiitollinen tekniikan ihmisille, jotka toivat virtuaaliurut minun ja jokusen muun iloksi. Hienoa päästä kokeilemaan sointeja olematta oppinut tai ylitaitava…

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s