Nuoruuden suosikki, osa 2

Äijän sävelradio, hyvää lauantaita.

Progemusiikki on jättänyt minuun sen verran syvän jäljen, että pitää jatkaa vielä tarinointia.
Vuonna 1969 brittiläinen yhtye nimeltä King Crimson sai julkaistuksi ensimmäisen pitkäsoittonsa.
Sen niminen yhtye on toiminut aivan viime vuosinakin, mutta eihän siellä taida jäljellä olla muita kuin Robert Fripp, yhtyeen kitaristi ja kaiketi yksinvaltainen johtaja. Soittajia ja laulajia tässä yhtyeessä on ollut kymmeniä, heitä on tullut ja mennyt.

Tässä alkuperäisessä kokoonpanossa Fripp tietysti soitti kitaraa ja mellotronia (kosketinsoitin, jossa pyörii nauhoja, joille on tallennettu ääninäytteitä. Jousiorksesteri kuulostaa hieman ”peltiseltä”), bassoa soitti ja lauloi muuan Greg Lake, joka sitten tuli tunnetuksi Emerson, Lake & Palmerissa ja soolourastaankin.
Puhaltimia ja mellotronia soitti Ian McDonald, rumpuja Michael Giles. Yhtyeen jäseneksi luettiin myöskin Pete Sinfield, joka huolehti esiintymisten valoista ja kirjoitti sanoitukset.
Levyn hurjannäköisen kannen maalasi Barry Godber (1946-1970), maalaus on nimeltä Schizoid Man, levyn avauskappaleen 21st Century Schizoid Man mukaan.

Yhtyeen tuotanto aina ensimmäiseen lopettamiseen v. 1975 saakka on omituinen sekoitus rockia, avantgarde-jazzia, klassisia vaikutteita ja ihan silkkaa avantgardea.

Mainittakoon, vaikka en tässä näytettä soitakaan, että nk. vanhan King Crimsonin viimeinen studioalbumi ”Red” on sen verran hurjaa menoa, että yli vuosikymmentä myöhemmin ilmenneet ns. metalliyhtyeet kuulostavat naurettavan pliisuilta siihen verrattuna.

Hyvä näyte varhaisesta King Crimsonista on debyyttialbumin ykköspuolen viimeinen raita ”Epitaph”, jonka muuten Hector suomensi albumilleen ”Liisa pien” vuonna 1975. Heikin levyllähän oli muuten myös suomenkielinen teksti Procol Harumin hienoon kappaleeseen Strong as Samson.

No, mutta nyt siis King Crimsonin ensialbumilta sen ykköspuolen päättävä ”Epitaph”.
Albumi on muuten mielenkiintoinen kokonaisuus. Avausraita 21st Century Schizoid Man on hyvin rankka biisi, jossa yhtyvät myöhempi metalliksi ja näinollen hölynpölyksi (subjektiivinen mielipide) laimentunut rankka rock, jazz ja avantgarde. ”I talk to the Wind” on puolestaan julmetun kaunis kappale akustisine kitaroineen ja huilusooloineen, tämä ”Epitaph ja albumin viimeinen raita ”In the Court of the Crimson King” taas aikansa progea, kakkospuolen ensimmäinen kappale ”Moonchild” (josta albumin sisäpuolen maalaus on saanut aiheensa, valitettavasti en pysty kuvaa tähän ihan helposti liittämään) puolestaan alkaa unenomaisen kauniina, muuttuu sitten yhä aleatorisemmaksi (sattumanvaraiseksi).
Olen kuullut väitettävän, että Robert Frippin yksi tavoite oli häivyttää sävelletyn ja improvisoidun musiikin ero.

Kävin mielessäni melkoisen jaakobinpainin, kun koetin asettaa paremmuusjärjestykseen eilen esittelemääni Van der Graaf Generatoria ja King Crimsonia. Molemmat ovat minuun syvästi vaikuttaneet, molemmilla on myös taakkanaan raskasmielisyys, joka muuten minuakin ajoittain, eikä ihan vähän, vaivaa. Asetin Van der Graafin ykköseksi, mutta kovin kaukana takanapäin ei ole King Crimson – siis progeosastossa!

Rakas lukijani, minulla on äärettömän laaja musiikkimaku. Jaan musiikin kahteen luokkaan: sellaiseen, joka koskettaa minua ja sellaiseen, joka ei minua kosketa. King Crimson kuuluu ehdottomasti siihen luokkaan, joka koskettaa.