Se on alkanu ny!

Vielä kerran, ainakin. Vielä tänä talvena se osui kohdalle.

Niin että mikä osui kohdalle?

Minulta julkaistiin kohtalaisen kauan sitten kaksi kokoelmaa blogeissa alkunsa saaneita kertomuksia, joita vähän kohentelin ja sitten palvelukustanteena julkaisin. Kirjoitukset olivat vapaata tajunnanvirtaa asioista, joiden olemassaolon tiesin tai olin kokenut. Yksi kertomushahmoistani oli vanha rovasti, joka meni muun muassa kinkereitä pitämään.

Tänä iltana löysin itseni jälleen kerran kinkereiltä. Siinä mielessä on järki otettu käteen, että kun niitä täällä pahaisessa pikkukylässä oli ennen kuudet, niin nyt on vain kolmet per kierros. Nykyisellä virkapaikallani, jossa tullessani silloinen sikäläinen kanttori istui talvessa kuudettoista kinkerit, päästään yksillä. Kaksikymmentä vuotta työkaverina olleen nyt jo miltei viimeisessä vintissä eläköityneen kaverin kanssa mennään ne kolmet ihan yksi yhteen sen kertomusrovastini kinkerikuvauksen kanssa, suosikkipappini, sen ihanan perheenäitipapin kanssa mennään tuoreemmin, sillä hän oli ensimmäistä kertaa elämässään kinkereillä vuosi sitten.

Näin kanttorishenkilöllehän kinkerit on tilanne, josta kyllä selviää, jos on terveet sisuskalut ja istumalihakset kunnossa. Kolmisen tuntia taisin reissussa olla, tilaisuus kesti kaksi tuntia neljäkymmentä minuuttia kahvitteluineen, matkoihin kymmenen minuuttia suuntaansa, tullessa miltei täyttä kuuta ihastellen. Neljäkös virttä minä siellä laulatin, ja vähin psalmilaulua opetin.

Että kanttori ei lukaissut otteita psalmista, vaan lauloi ja laulatti vähän hämillisellä ja aavistuksen vastahakoisella kinkeriväellä psalmitekstiä psalmikaavaan istutettuna. Sujuihan se, kun laitettiin sujumaan. Rohkelikko ikänainen minulle ihan ystävällisesti sanoi, että hän ei kyllä tämmöisestä jollottelusta yhtään tykkää. Minä lohduttelin, että kyllä nämä jo Martti Lutherin Deutche Messessä olivat, rouva vänkäsi, että ei kyllä hänen lapsuudessaan. Ymmärsin kyllä, ja lupasin ottaa seuraavaksi perinteisen suomalaisen virren, jollaisia hän mielellään sanoi laulavansa. Kyllähän toki 432, Herra Jeesus, kunniasta onkin komea virsi, sen valitsin ja Hynnistä koetin jäljitellä, kun sen oikein kolomella väristyksellä vetelin ja kinkeriväki mukana.

On se tämä homma nykyisenä monikulttuurisena aikana monimuotoista. Korkeakirkolliset kaipaavat psalmimotetteja, tasokasta kuoromusiikkia, herätyskristillinen väki rukihisia virsiä, alle seitsemänkymppiset Suomi-gospelia tyyliin Löytty ja Simojoki, ja lukkariparka siinä kokee kaikki vähän huomioon ottaa, ja välillä kieltää itsensä ja rupeaa jopa iskelmälle, joka loppuviimeksi ei hirmuisen pahalta tunnukaan. Musiikkia kun on periaatteessa kahdenlaista, hyvää ja huonoa, eikä raja kulje ihan aina tyylisuunnissakaan.

Jos olisin aloittanut parikymppisenä, olisin saanut neljännesvuosisadan soitella Bacheja ja Mendelssohneja sun muita uruilla kenenkään haastamatta, vaan kun kolmevitosena rupesin, niin alkuvuodet oli sitä klassista osastoa, sitten alkoi tulla suomigospel ja ihan rehelliset iskelmät, joita olin nuorena puoli vuosikymmentä kapakassa syntikkapinon takana veivannut.

Mutta 2023 on kanttorillekin 2023. Kun sureva omainen pyytää Tuure Kilpeläisen ”Tämä on illan viimeinen hetki” tai Kari Tapion ”Mun sydämeni tänne jää”, niin se on otettava ammatillisesti. Kerran yksissä hautajaisissa lauloin Kaija Koon Viimeisen lennon, taannoin koko setin Beatlesia, joskus tuli toiveena Stairway to Heaven, Claptonin Tears in Heaven ja Dylanin Knockin’ on Heaven’s door ja Neil Youngin Heart of Gold. Dylanin ja Yuoungin biiseissä otin teräskielisen kitarani messiin. Myös Robbie Williamsin Angels on tullut vetäistyä, siihen soitin taustat sähköpianon sekvensseriin ja keskityin laulamaan. Sentään olen joskus vielä laulanut että ”Mun kanteleeni kauniimmin” tai ”Kristallivirta” tai että ”Hiljainen tienoo”.

Mutta kesällä 2026, kun jäljellä on pitämättömät lomat, tämä kanttori lipottelee tai ajelee kirkosta kotiin, ja ripustaa pukunsa naulaan. Sen jälkeen saatan joskus istahtaa soittimen ääreen, ja laitan nuottitelineelle ne rakkaat Bachini ja Mendelssohnini. Dylanit ja Youngit kuuntelen toki mielelläni levyltä, mutta en niitä enää laula enkä soita.

Jos iskelmälle rupean, niin sen pitää olla sitten täysakustinen bändi, jossa on puhaltimia ja ehkä jousia sekä kelpo solisti, itse istun ehkä flyygelin rinnuksissa, ehkä tapailemassa kontrabassolla svengaavaa jumputusta. Mutta syntikoita ja sen sellaisia en kyllä taida sietää, jollen sitten progelle rupea…

Advertisement