Saturday Classics: The Clash!

Nuoruuteni loppuvuosina tuli punk-rock, joka oli usein hikistä, rupista ja enemmän intoa kuin taitoa – ehkä hyväkin näin.
The Clash paransi koko ajan kahdella ensimmäisellä albumillaan, ja varsinainen täysosuma oli tupla-albumi London Calling, jonka tuotti mm. Mott the Hooplen kanssa toöitä tehnyt Guy Stevens.

Koko tupla suorastaan huokuu hyvää fiilistä, ja albumi jäi yhtyeen parhaaksi (subjektiivinen mielipiteeni).

Nelospuolella on kitaristi Mick Jonesin laulama I’m not down, kaikkien syrjittyjen ja ulkopuolelle suljettujen voimalaulu.

Tämä albumi on tämän kirjoittajan avainalbumeita siinä missä niin moni muukin. Ostin levyn Jyväskyläläisestä Kauppari26 – musiikkiliikkeestä päivää ennen penkkareita, ja kerkisin sen kerran kuunnella ennen riemukkaita ja salmonellatartuntaan päättyneitä penkkareita. Tenttikaudella albumi pyörähti läpi vähintään kerran päivässä.

Bändi on tiukan treenin ja keikkailun ansiosta hioutunut aivan huikean taitavaksi, ja jopa silloisen Musa-lehden (joka suhtautui punk-rockiin varautuneesti) arvostelija kirjoitti, että ”tällä hetkellä The Clash vaikuttaa maailman parhaalta rock and roll- bändiltä”. Sitä en tiedä, oliko paras, mutta hyvä oli!

Helatorstain päre

Ascension Day, sanotaan tämä päivä Englanniksi. Mikä ettei, viime vuosisadan mestarisäveltäjä Olivier Messiaen sävelsi upean urkuteoksen L’ Ascension. Sakemanneille tämä on Christi Himmelfart, ruotsalaisille Kristi Himmelfärdsdag. Meillä Suomessa päivän nimi viittaa vain pyhyyteen (Hela – helga). Olihan se silloin takavuosina joskus Kristuksen taivaaseenastumispäivä.

Minä olin tuossa iltapäivällä soittamassa messun tuossa lähikirkossa. Kauan sitten täällä olleen kirkkoherran jälkeläiset olivat halunneet, ja kappalainen otti koppia. Kysyi minulta, että tulenko, ja minä, että kyllähän minä aina soittamaan ja laulamaan tulen, siitähän seurakunta minulle maksaa. Suntiota ei tälle kylälle riittänyt, mutta tehtiin vähän talkoilla suntion hommat. Minä avasin kirkon ovet ja tiesin viinikaapin avaimet, leväytin pikarit alttarikaiteelle.

Sitten tehtiin se messu, kappalainen liturgisoi, vierailija saarnasi ja minä tutusti urkuja pelasin ja vähin laulelinkin. Oli paikalla myös kelpo sellisti ja melkein yhtä kelpo lauluryhmä.

Kahvittajarouvatkin olivat paikalla, ja häippäisivät kahvinkeittoon laskettuaan väen. Minäkin aluksi meinasin, että kahvilla käyn, mutta sitten ilmeni, että kirkkoväessä oli kovaa flunssaa sairastavia. Minä en semmoista nyt halua, kun reilun viikon päästä pitäisi olla puukkomiehen puhuteltavana.

Niinpä havaittuani tilaisuuden loputtua asiaintilan rynnistin kotiin, pesin käteni Erisan-vaahdolla ja toivon hartaasti, ettei pöpö livahtanut elimistööni. Kyllä pitäisi tekonivelleikkausjonossa olevalle laittaa sairaslomaa joku viikko ennen h-hetkeä, että saisi olla ainoastaan turvallisessa ympäristössä. Seinällä tikkailla keikkuminen kun on lastenleikkiä siihen verrattuna, että pitää olla samassa tilassa pärskivien ja niiskuttavien ihmisten kanssa.

Nyt sitten jännätään.

Odottelua

Olemme puolison kanssa touhunneet ulkona kaikenlaista. Taloyhtiömme päätti tehdä ulkomaalauksen sillä ajatuksella, että osakkaat tekevät oman kotinsa kohdalta itse noin vuoden aikajänteellä. Niinpä viikonloppuna työtehtävieni ohella kiikuin tuossa päätyseinällä tikkaiden kanssa, ja elossa ja vahingoittumattomana selvisin. Puoliso maalaili töissä ollessani matalampia paikkoja, toinen sivuseinä oli oikeinkin helppo, kun terassilla naapurin tuoma teline pysyi tukevasti pystyssä.

Hyvä että saatiin tehtyä, sillä edessä on sairaalareissu, yritetään piakkoin uudestaan kerralleen peruuntunutta tekonivelleikkausta. Se on kivulias ja toipuminen kestää kohtalaisen kauan, mutta kyllä siitä yleensä elossa selviää.

Kunpa ei nyt peruuntuisi, katselisin mielelläni alkukesää tuossa pihalla tepastellen ja tomaatintaimia hoitaen. Saa nyt nähdä.

Krapu on oman otsikkosi mukaan lukien tasan sadan sanan tarina, ja haastetta emännöi SusuPetal. Tämän viikon krapusanat ovat piha, ajatus, elossa. Voit osallistua lähettämällä kirjoituksesi linkin SusuPetalin blogiin.

Saturday Classics: Sultans of Swing

Kuumimman punk-säpinän aikana Mark Knopfler, David Knopfler, John Illsey ja Pick Withers – nimiset soittajat perustivat yhtyeen nimeltä Dire Straits, pahassa jamassa. Olihan se vähän outo ilmiö: melkoinen antiteesi vallinneelle raakaa voimaa ja intoa puhkuvalle punkrockille (jossa ei mitään vikaa kyllä ole).

Taitavat ja hillitysti soittavat soittajat, Mark Knopfler aikalaisarvioiden mukaan soitti kuin J.J.Cale ja lauloi kuin Bob Dylan.

Itse muistan hyvin hetken, kun kuulin yhtyettä ensimmäisen kerran. Se tapahtui linja-autossa, joka kuljetti aamu-unisia ammattikoululaisia ja lukiolaisia Jyväskylään. Korviini iskeytyi linja-auton radiosta keveästi rullaava svengi, ja ilmiselvästi Stratocasterilla soitetut niin komppi- kuin soolo-osuudet, ja pahuksen tarttuva välike, joka piirtyi heti aivokuoreen aiheuttaen instrumentaalisen korvamadon.

Loppu on ainakin ikäisteni tuntemaa historiaa: yhtye ponnisti pikavauhtia itsensä roudaavasta pubeissa esiintyvästä aloittelijaryhmästä stadionit täyttäväksi megabändiksi, jossa soittajat jonkin verran vaihtuivat, Mark Knopfler pysyi.

Mutta tässä siis varhainen, pubeja kiertävän lupaavan bändin kappale ”Sultans of Swing”, jota bändi taisi veivata erähäisiä kertoja maailmaa kiertäessään vuosikymmenen ajan.

Ylioppilaslakkini – vappumietteitä

Pääsin ylioppilaaksi Jyväskylän Lyseon lukiosta 31.toukokuuta vuonna 1980. Äitini halusi välttämättä järjestää ylioppilasjuhlat vastustuksestani huolimatta. Toisaalta äidin ymmärtää: hän se oli ihan tavallinen maalaisnainen. Minä olin ensimmäinen perheen ylioppilaista. Ja kolmesta hänen synnyttämästään ainut mainitun tutkinnon suorittanut. Mutta sisarukseni ovat toki tahoillaan hoitaneet asiansa mallikkaasti: sisareni jäi eläkkeelle sairaanhoitajan hommista vuosi sitten, veljeni hoitaa hankkimansa koulutuksen mukaista tehtävää jo 34 vuoden kokemuksella hyvin.

Äidille, joka joutui poistumaan ajasta jo toukokuussa 2009, ylioppilaslakkini oli tärkeä. Hän säilytti sitä jopa yhden muuton yli alkuperäisessä ostopakkauksessaan. Kun äitini aika oli lähteä, isä jatkoi perinnettä, ja kun hän möi talonsa veljelleni, jatkoi hän lakin säilyttämistä aina viime kesään asti.

Usein hän halusi luovuttaa lakkini, mutta ajattelin, että kun en koskaan yliopistoon muutamasta yrityksestä huolimatta päässyt enkä suorittanut akateemista tutkintoa, minun ei kuulu ylioppilaslakkia pitää.

Viime kesänä tajusin oikeastaan, miten ylimielinen olin ollut, ja nöyrästi kysyin veljeltäni, josko saisin lakin itselleni. Annan sen mielihyvin kahden vuoden kuluttua veljeni pojalle, joka tuolloin kirjoittanee ylioppilaaksi ollen sukumme toinen, joka tämän (kyseenalaisen) kunnian hankkii.

Tänään pidän sitä tässä iltapuhteella päässäni. Se on Teuvan lakkitehtaan valmistetta, ja maksoi Jyväskylän CitySokoksessa naurettavat kaksikymmentäneljä markkaa. Fredriksonin lakki olisi ollut paljon kalliimpi, siksi ostin teuvalaisen. Ja se on nyt, lähes 44 vuotta kiitos äitini ja muiden läheisteni hellän varjelun, aivan uudenveroinen.

Ylioppilaskuvassa minulla on vaaleansininen puku. Ostin sen, koska se oli halvin, pidin silloin nuorena pukua turhuutena. Mutta myös koulukaverini ja kaimani osti samanlaisen, tosin liivillä varustettuna. Ylioppilaskuvassa, joka lienee otettu jyväskyläläisessä kuvaamossa 1.6.1980, katselee päivettynyt ja siloposkinen nuorukainen. Kirjoitusten jälkeen pääsin paikalliselle rakennusliikkeelle hommiin ennen astumistani Puolustusvoimien palvelukseen 12.6.1980. Katselen sitä kuvaa huvittuneena. Tuossa sitä oli nuorukainen, joka taisi tietää vastaukset kaikkiin kysymyksiin. Se sama, monien virheiden ja vastoinkäymisten koulima tyyppi tietää tänään kaiketi osan kysymyksistä, ei edes kaikkia niitäkään.

Mietin, että mitä ylioppilaslakki mahdollisti? No, pääsin syksyllä 1983 yksivuotiselle ylioppilaspohjaiselle myyntilinjalle valmistuen merkantiksi 31.5.1984. Sitten vuosituhannen vaihteessa, kun opiskelin c-kanttoriksi Tampereella, ylioppilastutkinto luettiin hyväksi yleissivistävissä opinnoissa. Monet silloiset opiskelukaverit joutuivat käkkimään iltalukiossa.

Kyllä siitä lakista kannatti 24 markkaa maksaa.

Matkamuistoja

Olemme puolison kanssa matkustaneet aika monta kertaa kreikkalaiseen pikkukaupunkiin, jonka lähistöllä on ihastuttavia pikkukyliä. Kaupungin rantabulevardilla voi kävellä ilman, että  tuputtavat kauppiaat rihkamatuotteineen ovat koko ajan kimpussa.

Kaksiko vuotta sitten se oli, kun menimme vuoristokylään jälleen kerran. Siellä nimittäin on aivan ihana kahvila-ravintola, jonka antimista olemme moniaat kerrat aiemmin ja kai jälkeenkin nauttineet.

Niin menimme jälleen kerran, tällä kertaa olimme liikkeellä autolla. Olimme kävelleet vuoristopolkuja kylän lähistöllä, ja halusimme välipalaa. Niinpä parkkeerasin vuokra-auton ravintolan viereen, ja istahdimme terassille. Tosin tuuli niin paljon, että omistaja maanitteli meitä sisälle, ja lopulta, oltuamme urheasti tuulen pieksettävänä, suostuimme.

Söimme tavernan omistajarouvan leipomia herkkuja.
***
Krapu on oman otsikkosi mukaan lukien tasan sadan sanan tarina, ja haastetta emännöi SusuPetal. Tämän viikon krapusanat ovat tuuli, kauppias, terassi. Voit osallistua lähettämällä kirjoituksesi linkin SusuPetalin blogiin.

Saturday Classics 270424 – The Blues!

Muddy Waters, oikealta nimeltään McKinley Morganfield (1913-1983) oli amerikkalainen blues-laulaja ja kitaristi, joka on vaikuttanut moniin rock-musiikin suuruuksiin todella paljon. Hänen uransa oli polveileva, ja tämän päivän klassikko osuu hänen vanhuutensa päiviin ja yhteistyöhön Johnny Winterin (1944-2014) kanssa. Merkillinen yhteensattuma on, että kumpikin herroista eli noin 70-vuotiaiksi.

Kumpikin oli syrjittyä vähemmistöä, Muddyn lapsuudessa rotusyrjintä Mississippissä taisi olla ihan normia. Taitelilijanimensä hän sai, kun hän tykkäsi leikkiä kuralammikossa, ja hänet kasvattanut isoäiti (Muddyn oma äiti kuoli pojan ollessa kolmivuotias) antoi hänelle nimen, jolla hänet sitten laajemmin tunnettiin.

Johnny Winter puolestaan oli Texasin poikia ja albiino. Vielä viime vuosisadalla (ehkä tänäänkin) erottuva persoona altistuu syrjinnälle. Ainakin tuohon aikaan Texasissa laiha albiinopoika sai tuta reiman junttimeiningin sen puolen, jossa poikkeavia opetetaan kovakouraisesti olemaan ihmisiksi ja mukautumaan… Winterillä se oli kaksinkertaista: hän rakasti bluesia, mutta joutui mm. perumaan esiintymisensä ilmaannuttuaan keikkapaikalle. Järjestäjä ihmetteli, että mitä sinä valkoinen poika teet täällä. -Olen Johnny Winter. – Kuule, jos esiinnyt täällä, niin joku tapetaan, ja se joku olet luultavasti sinä. Häntä syrjivät siis niin valkoiset kuin mustatkin.

Kumpikin herroista pakeni ankeutta musiikin maailmaan, ja heistä tuli kuuluisia ja palvottujakin tähtiä kaikkine lieveilmiöineen. Ollessaan kumpikin jo nousuja ja laskuja kokeneita, he tekivät yhteistyötä vuosina 1976-1981, ja levyhyllyssäni aivan ikonisella paikalla sijaitsi heidän yhteistyönsä hedelmä, albumi Hard Again.

Väittäisin, ettei ole kovin monta rock-suuruutta, joka ei olisi tälle kaksikolle velkaa.
Ei tästä kappaleesta ”I want to be loved” osaa muuta sana kuin että onpa mahtavan hyvä pössis!

Äijä luki kirjan! (tosin e- , mutta kuitenkin)

Lue enemmän, luulet vähemmän. Näinhän luki kirjastojen seinille ripustetuissa julisteissa 1970 – luvulla. Sen verran on tuo aika jälkiään jättänyt, että älylaitteiden käytöstä huolimatta aina aika ajoin tartun kirjaan, välillä e-kirjaan, joskus oikein kunnon paperiseenkin.

Sain tänään loppuun Riina Tanskasen (s. 1998) ja Samu Kuopan (s.1995) teoksen ”Kapitalismin suuri illuusio”, ja on pakko myöntää, että koin monia samanmielisiä hetkiä kirjoittajien kanssa.

Siis hetkinen. Eikös nämä ole niitä wokeja, joita pitäisi kavahtaa? Ja sana ”kapitalismi”, eikö sitä käytä vain jotkut änkyräkommarit, jotka haluaa sinne ihanne- Siperiaansa?
Mutta eikös me olla luettu vain lehdistä, toimittajien suodattamana wokeista, näistä hassuista Afrikan tähti- ja muista jutuista?

Sopivasti sain koejakson erästä lukemattoman monista e-kirjapalveluista, ja vaikka ennen vanhaan sanottuna kalkkis, nykyään sanottuna boomeri olenkin, otin luettavaksi ja katso, se tempaisi mukaansa! Mitään varsinaisesti uuttahan eivät nämä nuoret esille tuo, sillä moni on jo ennen heitä kritisoinut kovaa kapitalismia, vaikkapa suurmestari Pentti Haanpää jo satakunta vuotta sitten, silloisesta maailmanmenosta ja terminologiasta käsin tietysti, mutta perustieto on sama: varallisuus kertyy vain harvojen käsiin, ja se, jolla on myytävää ja omaisuutta vain työtaitonsa, on kuluerä, tuotannontekijä, jolle etsitään vimmaisesti halvempaa vaihtoehtoa.

Mutta nämä nuoret ihan normaalilla asiatyylillä osoittavat oikein lähdeviitteiden kanssa, missä tässä ”vapaassa markkinataloudessa”, jota taitavat jossain kohdassa nimittää jopa ”markkinatalouskommunismiksi” tai vastaavaksi, mättää. Siis tavallisen ihmisen, ei niiden harvojen kannalta. Mehän olemme käännytetyt niiden harvojen kannalle tässä viime vuosikymmeninä, lähetystyö on ollut muinaista miekkalähetystä voimallisempaa ja tehokkaampaa…

Jälleen kerran muistutetaan siitä tosiasiasta, että lännen ylenpalttinen vauraus on hankittu orjatyöllä, ja sitä ylläpidetään orjatyöllä tai siihen verrattavalla järjestelmällä.

Erityisen voimakkaasti nyökyttelin, kun alustataloutta (Wolt, Foodora, Uber jne) riisuttiin naamioista paljaaksi ja osoitettiin halpamaiseksi hyväksikäytöksi. Niinpä. Vähänkö on lehdissä kirjoitettu ruokalähettien tai Uber- kuskien huonoista ansioista, pakkoyrittäjyydestä ja satumaisen rikkaan ”työnantajan” täydellisestä piittaamattomuudesta, jos sattuu liukastumaan ja nyrjäyttämään nilkkansa, tai auto hajoaa ja siitä, että vaikka kuinka raataa, niin saa rahat tuskin elämiseen, kun samaan aikaan vallanpitäjät (ympäri eurooppaa, Thatcherin päivistä lähtien) naukuvat siitä, ettei työnteko kannata, kun sosiaalituet on niin hyvät…

Sillä tällaisia kirjoitan, kun tiedän ihan henkilökohtaisesti. Minä kun olen, meinaan, ennenkin ollut.
Se, että sieltä epäonnistuneen yrittäjyyden jälkeisestä tuilla elävästä työttömästä ja silpputyöläisestä nousin omillani (laajasti ottaen) toimeentulevaksi, ei ole ollenkaan sitkeyteni tai yritteliäisyyteni ansiota, vaan hyvinvointivaltion, jonka ansiosta pystyin kouluttautumaan uuteen kunnon ammattiin, sain vähän alle keskipalkkaisia töitä ja hoidettua asiani kuntoon.

Toisin sanoen oli asia niin, että vaikka olin kuinka yritteliäs ja ahkera, sain vain ajoittain silpputöitä. Se, että hyvinvointivaltio mahdollisti kaltaisilleni vielä ihan aikuisena hankkia koulutuksen uuteen ammattiin, antoi yritteliäisyydelleni ja sinnikkyydelleni pohjan, jota silpputöissä ei yksinkertaisesti ollut.


Hyytävältä tuntuu, kun maan isät ja äidit haluavat niin, että hyvinvointivaltio maksaa vain yhden ammattiin johtavan tutkinnon. Ja jopa niin, että täytettyään 18, ollessaan abiturientti, spes patriae maksaakin tutkintomaksut itse. Karsitaan sosiaaliturvasta, koulutuksesta, sairaanhoidosta ja muusta ”tuottamattomasta”, mutta valtion velka ei pienene. Katso vaikka, miten paljon nykyhallitus ottaa uutta velkaa…


Muuan vähäinen veli kotipaikkakunnaltani sanoi yhdelle parempiosaiselle, joka kahvipöydässä heinänkorjuurupeaman päätteeksi oli messunnut, että kyllä työtä aina on, jos vain sitä tekee. Tähän jo kauan sitten edesmennyt tuttu, että ”Nii, kyllähän työtä aena on. Mutta tienastin kanssa onki sitten jo vähän toinen juttu, kun sitä ei tuppaa olemaan”.

Helsingin ja Hämeen sanomain arviot kirjasta ovat myönteisen oloisia. Kirjapalvelussa arviot jakaantuvat: toiset tykkää, jotkut toiset eivät jaksa, kun on niin vasemmistolaista.
Huomamme siis, että (yksinkertaiselle) kiihkeälle politiikkauskovalle sanat ”vasemmisto” tai ”oikeisto” ym. ovat kategorisia, jos ne ovat vastapuolta, niin esitetyt näkökohdat ovat arvottomia eivätkä anna aihetta edes lukea tekstiä ja vaikka mielessään esittää vastaväitteitä. Luenhan minäkin vastaväitteitä mielessäni esittäen alasvalumisteoriajulistusta miltei viikoittain sanomalehdistä.

No, entä minä itse?
Kirjoitan tätä läppäri sylissäni. On siihen kobolttia Kongosta louhittu, mitä lie muita mineraaleja. Vastasin hetki sitten kännykän soidessa, on se hieno, minusta tietoja amerikkalaisfirmalle välittävä laite orjatyövoimalla jossain vinkuintiassa koottu. Eipä pysty yläpuolelta sanomaan, että koittakaahan porukat olla kunnolla. Että vaikka tässä kapitalismin kritiikkikirjaa suitsutankin, joudun muistamaan yhden nasaretilaisen puusepän ohjetta: Älä tuomitse, ettei sinua tuomittaisi.

Ratkaisu kirjassa käsiteltyyn ongelmaan olisi yhden ainoan sanan sisäistäminen laajasti.

Se sana on kohtuullisuus.
Miten mahtaa käydä, tuleeko kohtuullisuuden aikaa? Ehkä tulee pakkoniukkuus, kun olemme tuhonneet elämän edellytykset maapallolta, kun tänne meidän pohjoiseen lintukotoomme pakkautuu ihmisiä nälkää, hellettä ja kuivuutta pakoon… Vai onko tämä vain dystopiaa, vihervasemmiston bisnesvihamielistä propagandaa?

No, luepa tämä kirja ja jokunen muukin, punnitse niiden kirjojen ajatukset, älä purematta niele, ja muodosta sitten mielipiteesi. Näin ovat nämä tämän päreen alussa mainitut nuoret tehneet. Joku toinen voi tulla ihan toiseen lopputulokseenkin.

Kansalaispassivisti kommentoi poliitikkojen touhuja

Koko alkuvuosi uutisoitiin suurista lakoista, miltei yleislakosta, ja mitä se maksaa.
Tosin sellaisiakin uutisia tuli, että ei maksa juuri mitään…

Kansalaispassivisti mietti noina päivinä, että mikähän tässä on takana, kun Satonen kerjäämällä kerjää verta nenästään, ja selvisihän se tällä viikolla. Takana oli tietysti se, että tiedotusvälineet saisivat uutisoida sydämensä kyllyydestä lakoista, ja ei yhtään yllättäen tämän päivän Helsingin sanomat julkaisi reportaasin säästöjen neuvotteluista. Siihenhän ne työrauhan tarvitsivat, huudattivat niitä, joiden on pakko huutaa…

Arvoisa maan hallitus julkaisi viime päivinä säästö- ja verolistansa. Hallitus on demokraattisten vaalien tuloksella valittu, joten voidaan sanoa, että kansamme ainakin jonkinlainen enemmistö halusi näin tehtävän. Ja kun huomio oli niissä provosoiduissa lakoissa, niin mikä oli neuvotellessa, ei ollut tiedotusvälineiden kysymyksentekijöitä mailla eikä halmeilla…

Ainakaan kansalaispassivistille hallituksen leikkaukset eivät tulleet minään yllätyksenä, sen verran kauan on tätä touhua tullut seurattua. Toteaa kansalaispassivisti myös, että purkaminen ja hävittäminen käy kätevästi ja kädenkäänteessä siinä missä rakentaminen on tuskaisan hidasta.

Kansaneläkkeen maksu lopetetaan kuulemma ulkomailla asuville. Sen sijaan ulkomailla asuville verovälttelijöille ei liene valmisteltu minkäänlaisia seuraamuksia.
Kansalaispassivisti kannattaisi samanlaista verotusta kaikille tuloille, ihan riippumatta siitä onko ne hankittu ansiotyöllä, yrittämisellä tai sitten vaikka pääomia sijoittamalla. Kansalaispassivisti on muuten itsekin maksanut sijoitusvoitoista veroja. Reilut kaksi vuotta sitten oli nimittäin tilanne semmoinen, että vuosikausia pienillä kuukausierillä koottu rahasto oli poikinut aivan uskomattoman hyvän, yli 30% tuoton. Möin tuon rahaston, ja sain rahat sähköpyörään. Seuraavassa vuodenvaihteessa seurasi jälkiveroja, mutta en ollut moksiskaan. Olinhan tienannut tuhat euroa tekemättä yhtään mitään, ja että siitä lähdeveron maksoin, ei tuntunut yhtään pahalta. En ole laskenut, mikä olisi ollut seuraamus, jos tuo tulo olisi lisätty palkkatuloihini, mutta olisin maksanut.

Kansalaispassivisti mitä jyrkimmin kannattaa hyvinvointivaltiota. Siis sitä, että saa käydä koulua taipumustensa ja lahjojensa mukaan varallisuuden muodostumatta esteeksi. Sitä, että vaivat ja sairaudet hoidetaan. Kansalaispassivistilla on kokemusta: on yksi lihavuusleikkaus, yksi tekonivelleikkaus ja tulossa on ihan lähiaikoina toinen tekonivelleikkaus. Ellei hyvinvointivaltiota olisi ollut, kansalaispassivisti ei olisi saanut ensimmäistäkään noista leikkauksista. Ja jos noita leikkauksia ei kansalaispassivisti olisi saanut, olisi ollut hän työkyvytön jo yli viisi vuotta.

Poliitikot oikealta vasemmalle vannovat talouskasvun nimiin. Kansalaispassivisti ihan maalaisjärjellä toteaa, että sellainen jatkuva kasvu ei ole mahdollinen. Välillä on pienemmän kasvun tai jopa supistumisen aikoja. Kansalaispassivisti myös toteaa, että kun koulunkäynti ja sairauksien hoito oli mahdollista kaikille köyhillä 1970- ja 1980- luvuillakin, pitäisi sen kaiken järjen mukaan olla mahdollista nytkin. Se, että niissä on ongelmia, on seurausta siitä, että olemme vaalipäivinä kollektiivisesti enemmistön voimin niin halunneet.

Kansalaispassivisti lopettaa tämän mahdollisimman objektiivisen juttunsa tähän, ja toivottaa kaikille hyvää viikonvaihdetta.

Saturday Classics: Come on baby, let’s go Downtown

Tällä viikolla saatiin uutinen The Allman Brothers Bandin kitaristin Dickey Bettsin kuolemasta 80- vuotiaana, hänellä oli rakastava perhe ympärillään lähdön hetkellä.

Varmaan joku muu muistaa hänet lauantaiklassikoissa, minä muistan kahta paljon aiemmin lähtenyttä.

Neil Youngin bändi Crazy Horse on ollut mukana artistin uralla pitkään. 1970- luvulla toisena kitaristina oli Danny Whitten (1948-1972). Danny Whitten kuoli heroiinin yliannostukseen. Heroiiniin kitaristi-laulaja turvautui reuman ja nivelrikon kipulääkkeenä, ja Neil käytännössä heitti hänet ulos bändistä – kun muuta mahdollisuutta ei ollut.

Sitten kun Danny Whitten kuoli yliannostukseen, Neil Young koki olevansa vastuussa kaverinsa kuolemasta. Trauma näkyi levyn kannessa, lavalla oli soittimet ja vahvistimet, Whitteninkin kohdalla soittaja vain puuttui. Tällä levyllä toisena kitaristina on Nils Lofgren.

Lukiolaispoikana sain kerran taas muutaman kympin rahaa käytettäväksi, ja tietysti aloin selata Jyväskylän Askon ja Kauppari 26:n levylaareja. Radiosta olin juuri kuullut Neil Youngin Zuma – albumilta kappaletta Looking for Love, ja päätin ostaa seuraavaksi levykseni jotain Neil Youngia.

Laarissa oli mustakantinen Tonight’s the Night, ja jo silloin ymmärsin, että kyseessä on surutyö, Neil Young suri sekä Danny Whitteniä että roudariaan Bruce Berrya, jotka kumpikin kuolivat heroiinin yliannostukseen.

Sellaista se siihen aikaan oli. Monet rokkarit ja heidän lähipiirinsä olivat huumeriippuvaisia. Kiertue- elämä, herkkä luonteenlaatu ja muut paineet ajoivat käyttämään tuhoavia päihteitä.

Neil Youngin albumilla Tonight’s the Night on yksi Danny Whitenin laulama kappale, Come on Baby, let’s go Downtown, joka taitaa kertoa päihteen hankinnasta.

Tämä on jotenkin traagisen puhutteleva juttu. En ole koskaan hyväksynyt tai kannattanut huumeiden käyttöä, enkä ole alkoholia kummempaa päihdettä kokeillut. Tekonivelleikkaukseen saamani opiaatit olen jättänyt mielelläni kuurin loputtua.

Tämä kappale kertoo siis siitä, miten tämä kova maailma on joillekin herkemmille niin rankka paikka, ettei siitä selviä ilman kovia huumeita. Kerrottuna riippuvaisen näkökulmasta.

Lisää klassikoita löytyy täältä